sunnuntai 10. elokuuta 2014

Ihanan kamalaa vai kamalan ihanaa

Ensimmäiset työpäivät loman jälkeen on olleet ihan kamalia ja ihan ihania.
Lähdin keskiviikkona eli ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen itkien töihin koska ikävä ahdisti niin paljon. En oikein edes tiedä että mistä se ikävä sillälailla niin voimalla tuli. Miten sitä kuukaudessa pystyi pyyhkimään arjen niin kokonaan, että tuntui kuin aloitettaisiin ihan alusta. Ihankuin mä olisin mennyt vasta nyt ekaa kertaa töihin, ihankuin olisin nyt vasta ollut ensimmäistä kertaa niin pitkään Kolmosesta erossa ja ihankuin kaikki olisi ihan uutta.

Yritin lueskella alkuvuoden tekstejä ja etsiä sieltä onko ollut sama tunne. Että ihan oikeasti ahdistaa eikä vaan jännitä. Ei ainakaan silmään sattunut että olisin vastaavia purkanut.
Siipan kanssa puhuttiinkin että Kolmas tuntuu nyt reagoivan voimakkaammin loman loputtua siihen että olen poissa kuin silloin alkuvuodesta kun palasin töihin. On kyllä taputeltu itseämme selkään kerta jos toinenkin sen suhteen että Kolmas jatkaa vielä vuoden kotihoidossa. Joskus tyypin synnyttyähän mietittiin että hoitoura olisi alkanut nyt elokuussa. Tuntuisi vähän turhan rankalta ajatukselta nyt. Ei tämäkään arjen palauttelu kivaa ole mutta pienempi paha kuin se että kaikki hyörittäisiin oravanpyörässä.

Pari ekaa päivää meni kotipäässä suht kivuttomasti mutta mun yövuorojen alkaessa alkoi Kolmas reagoimaan. Ruoka ei maistu, tyyppi olisi tissillä _ihan koko ajan_ (juuei vierotettu lomalla), mikään ei ole hyvin ja tyyppi on tosi kovakourainen. Sekä isäänsä että mua kohtaan. Kaikilla on hermo tiukassa ja kieltämättä kerran jos toisenkin on käynyt mielessä että mikä helvetin järki tässä on?
Ehkä tyyppi reagoi siihenkin että Kaksikko oli omalla lomareissullaan ja kotona oli vain Siippa. Kuka tietää. Todennäköisesti koko elokuu menee enempi vähempi perheenjäsenten kipuillessa, Kaksikon koulu kun alkaa tiistaina.

Luulin että riittämättömyyden tunteet olisivat jo tasapainossa vaan ei. Luulin että olisin jo käsitellyt itseni kanssa sen että nyt mä käyn töissä ja isä on hoitovapaalla. Mutta ei. Haluan ehdottomasti käydä töissä mutta haluaisin olla myös kotona. Haluan myöskin että Siippa on kotona. En todellakaan haluaisi olla NYT hoitovapaalla. Haluanenhalua. Miksei sitä vaan voisi osata revetä kaikkeen?

Ja samalla on ollut taas ihanaa olla töissä. Arjessa oleva jatkuva vipinä on juttu mikä pitää mun pyörät pyörimässä. Toki tässä menee se pari viikkoa että kroppa taas tottuu siihen että töissä käydään mutta se sellainen lomafleguilu katosi jo parissa päivässä. On niin siistiä tehdä töitä ja käyttää päätä ja olla työminä. Huomata osaavansa ja tietävänsä. Ja nauttivansa ihan täysillä siitä mitä teet.

Niin tehokkaasti oli loma pyyhkinyt työn pois päästä että ensimmäisenä päivänä joutui ihan tosissaan miettimään sellaisia juttuja, joihin ei tarvitse normaalisti käyttää laisinkaan aivokapasiteettia. Jotka kumpuaa tuolta jostain rutiinista ja lihasmuistista. No nyt ei kyllä leikannut yhtään. Jouduin jopa hetken miettimään sitä että mitä reittiä tulen aina töihin. Olin ihan järjettömän poikki ekan päivän jälkeen koska piti niin paljon miettiä.

Syksyn myötä töissä puhaltelee vähän uusia, kovasti odotettuja tuulia. Olisi kovasti kiva nauttia niistä ilman tunnontuskia. Ja kiva nauttia siksikin, että kohtahan mä jään kotiin. Siltikin olisi kiva löytää se balanssi näiden asioiden kanssa. Osata olla potematta riittämättömyyden tunteita ja todeta vaan että kyllä mä riitän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?