maanantai 18. elokuuta 2014

Juureton

Mä olen kotoisin isosta kaupungista mutta pienestä kaupunginosasta. Paikasta joka on vähän syrjässä. Ei enää samalla tavalla kuin silloin joskus mutta edelleen se on vähän syrjäinen. Erillään.

Jostain yläasteikäisestä lähtien taisin alkaa haaveilla siitä että muutan niin pian pois kuin mahdollista. Että en viihdy enkä tykkää. Olin 17 kun aika oli kypsä ja lähdin. Yhtä pientä hetkeä lukuunottamatta en ole palannut takaisin sinne asumaan enkä ole sinne oikein ikävöinytkään. Asuttuani pitkään muualla pystyn näkemään että ei siellä koskaan kodilta tuntunutkaan.

Ne lapsuudenkaverit joiden kanssa olen yhä tekemisissä tekivät aikanaan aika saman ratkaisun. Lähtivät eivätkä ole katuneet. Kaikki poismuuttaneet ovat itseasiassa olleet paljonkin sitä mieltä että se oli yksi parhaista ratkaisuista mitä ovat tehneet. Syrjässä asuminen kun on aika sisäsiittoista touhua. Maailmankuva avartuu kummasti kun on jossain vähän avarammassa ympäristössä. Jossain missä on vähän suuremmat kuviot ja kokonaiskuva. Uskon kyllä toki että varmasti kotiseudullakin on pitkälti onnellisia ihmisiä. Jotka eivät ole pois kaivanneet. Kuitenkin olen sitä mieltä että jokaiselle tekisi ihan hyvää käydä asumassa muuallakin kuin siellä missä on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa. Juurikin siksi että näkisi elämäänsä vähän kauempaa katsottuna.
Mutta on iso joukko ihmisiä jotka sinne jäivät ja rakensivat elämänsä tutuille uomille. Jotka eivät ole muuta koskaan toivoneetkaan. Ja jotka ovat nyt entistä tyytyväisempiä kun Biltemakin aukesi naapuriin koska nyt ei tarvitse enää koskaan poistua mihinkään.

En vieläkään kaipaa sinne asumaan takaisin. Lapsuudenkotini ja lasten mummola ja ukkila siellä edelleen sijaitsee eli käytyä kyllä tulee. Mutta kaipaan sitä mikä siellä asuvilla kavereilla tuntuu olevan. Joku näkymätön side toisiinsa, en käyttäisi sanaa yhteisöllisyys koska sitä se ei mielestäni ole. Mutta joku vastaava. Se sellainen joka tulee kun on istuttu päiväkodista lähtien vierekkäin, kävelty yhtä matkaa ekalle ja vedetty ekat teinikännit yhdessä. Istuttu samassa kuralätäkössä, vedetty lilat luomiin ja kielontuoksut korvien taakse ja ajettu yhdessä sivukalju. Sitten aikanaan lähes käsikädessä kihlauduttu, menty naimisiin, saatu lapsia. Eletty kirjaimellisesti koko ikä yhdessä, siellä samassa paikassa ja samoilla kulmilla.

Tuntuu että kaikilla muilla on joku porukka. Jonka kanssa lomaillaan ja puuhataan. Nyt kesän aikana varsinkin on saanut törmätä koko ajan ja ihan joka eetterissä sellaisiin Sielunsiskot- ja Meidän porukka-kimppaselfieihin. Mä en kaipaa mitään "paras kaveri"-touhua. Sellaista että julkaistaan yhteiskuvia ja kehutaan kilvan että miten ihana toinen on. Eieiei! Mutta sellaista yhteisöllistä porukkaa mä joskus huomaan ikävöiväni. Ettäkun jotain tehdään niin se on automaattisesti joku porukka. Jonka kanssa on syntynyt niitä traditioita. Vapun ja juhannuksen ja uuden vuoden kohdalla ei tarvitse koskaan miettiä että mitä tehtäis kun se olisi jo tiedossa. Mä kaipaan nimenomaan ryhmittymistä.

Koska mulla on tapa viedä kaikki ajatustyö sinne jonnekin kaikista pisimmälle tasolle niin jäin miettimään sitäkin että jos en jatkuvasti näkisi niitä valokuvia näistä ryhmähommista, niin osaisinko edes kaivata sitä mitä näen niistä kuvista? Koska en kuitenkaan kaipaa niitä lieveilmiöitä. Ja vaikka niitä kuvia paljon postataankin niin miten paljon ne kuitenkaan vastaavat todellisuutta? Ovatko ne kuitenkin vain yksittäisiä hetkiä ja oikeasti niitä porukoita ei ole olemassakaan? Kaipaanko jotain sellaista mitä ei oikeasti ole muillakaan?

Koen tämän kaipuilun oudolla tavalla hassuksi siksi, että en ole koskaan kestänyt mitään kuppikuntaisuutta ja sisäsiittoisuutta. En kestä yhtään sellaista "piiri pieni pyörii"-touhua. En tykkää siitä ulkopuolisuuden tunteesta mikä toisille helposti syntyy jos ei pääsekään johonkin porukkaan sisälle. Ja se sellainen kuppikuntaisuus syntyy niin helposti, jopa huomaamatta. Ei ne ihmiset aina tarkoituksella jää ulkopuolelle. Mutta silti se tuntuu kurjalta. Onko mulla vaan kotiseutuikävä vai joku kaipuu sinne huolettomaan lapsuuteen ja nuoruuteen? Tai sitten se on vanha kunnon PMS kun pistää taas hulluilemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?