maanantai 11. elokuuta 2014

Naiset ja menestymisen tahto

Kun nyt olen näitä naishommia pohtinut täällä ja aavistuksen verran täälläkin (ja aika monessa muussakin yhteydessä mutta en nyt kaikkea viitsi linkittää) niin en kirjastossa voinut vastustaa Sheryl Sandbergin Naiset ja menestymisen tahto-kirjaa.

Kirjasta on hankala iskeä mitään sen ihmeempää arvostelua eetteriin. Sandberg kirjoittaa amerikkalaisesta vinkkelistä joka ei ole ihan sama muotti kuin täällä meillä mutta paljon siellä on juttuja mitä ainakin mä koin että pystyn ammentamaan omassa elämässä. Ja paljon ajatuksia kirja herätti, ehdottomasti. Sandberg muuten käyttää Suomea esimerkeissään useamman kerran!

"Jos nykyinen suuntaus jatkuu, viidentoista vuoden päästä vain noin kolmannes yleisössä olevista naisista on kokopäivätöissä, ja suurinosa teistä tekee töitä vieressänne istuvalle miehelle"

Myönnän, tämä aihepiiri on kiehtonut mua tosi paljon viime aikoina. Mutta en koe kuitenkaan että olisin nyt mitenkään sen isommin naisten asialla kuin aiemminkaan. Koen tämän nyt tärkeäksi kasvattajana. Ja nimenomaan poikien kasvattajana. Kun ymmärrän tiettyjä yhteiskunnan rakenteita niin pystyn vaikuttamaan itseeni kasvattajana ja ennenkaikkea siihen, miten selitän lapsilleni tiettyjä juttuja. Miten rikon tiettyjä stereotypioita ja normeja. Kun tiedostan itse nämä sukupuolivääristymät, pystyn panostamaan asiaan ensinnäkin itse töissä työntekijänä sekä kotona kasvattajana. Josko se seuraava sukupolvi osaisi jo kohdata ihmiset ihmisinä. Tai josko se seuraava sukupolvi olisi edes menossa jo siihen suuntaan.

"Lupaus tasa-arvosta ei ole sama asia kuin todellinen tasa-arvo"

Jo kirjan esipuheessa (kirjoittanut Anni Vepsäläinen) sain itseni kiinni väärinymmärtämisestä. Vepsäläinen nimittäin kirjoittaa: "Työurani kestää kymmeniä vuosia. On sivuseikka, olenko viettänyt kuusi tai kymmenen kuukautta äitiyslomalla." Huomasin välittömästi ajattelevani että kylläpäs on väliä minkä aikaa olet kotona, kyllä sillä on sille lapselle merkitystä. Kunnes tajusin että Vepsäläinen puhuu työnteosta ja työurastaan. Jäinkin miettimään että kuinka paljon asioita ymmärretään väärin kun puhutaan vanhempien roolijaoista ja naisten työelämästä. Kuinka paljon puurot ja vellit menevät sekaisin ja homma tuntuu siksi niin vaikealta?

"Tytöille viestitetään pienestä pitäen, että heidän täytyy valita joko uramenestys tai hyvä äitiys."

Lomalla mietin paljon vuoden alussa koittavaa hoitovapaatani. Että kuinka paljon teen sillä hallaa itselleni työntekijänä. Kunnes päätin että voin hoitovapaani ajaksi kehittää myös jotain töihin liittyvää. Kehittää itseäni myös työntekijänä. Asia on nyt vielä aivan alkutekijöissään mutta ajattelin hakea opiskelemaan. Tai siis pyhittää ensi kevään hoitovapaan ohella pääsykokeisiin lukemiseen. Kunnianhimoa riittäisi. Tuntuu että haluan ja uskallan. Jos koulu kutsuu niin moni asia on hyvin iso kysymysmerkki mutta mitä sitten. Mä en ole tässä yksin. Siippa on myös perheen aikuinen. En mä täällä yksin pyöriä pyöritä. Mitenhän se on niin vaikea muistaa?

"Uralla eteneminen on usein kiinni riskinotosta ja itsensä puolesta puhumisesta - eikä tyttöjä rohkaista sellaiseen"

Perhe on tärkein. Mutta voinko jatkuvasti siirtää omia ammatillisia haaveita ja unelmiani eteenpäin perheen takia? Aina tulee eteen jotain miksi ei olisi se oikea aika. Kukaan ei tule mun puolesta näitä päätöksiä tekemään tai sanomaan että no nyt olisi hyvä hetki. Tottakai asiat pitää miettiä myös lasten vinkkelistä. Mutta en halua luopua haaveistani vain lasten takia. Pelkään että jonain aamuna herään huomaamaan että on liian myöhäistä jos en nyt ala toimimaan. Ja uskon että mun opiskelu hyödyttäisi koko perhettä pitkällä juoksulla.

"Taloudellisen ja lastenhoidollisen vastuun jakamisesta seuraa syyllisyydentunnottomampia äitejä, osallistuvampia isiä ja hyvinvoivia lapsia. Useissa eri rooleissa toimivat naiset ovat itse asiassa vähemmän ahdistuneita ja voivat henkisesti paremmin"

Aion ihan tosissani opetella päästämään irti siitä jatkuvasta syyllisyydestä. Että jos panostan töihin niin en muka ole riittävän hyvä vanhempi ja jos taas haluan panostaa perheeseen niin työt kärsii. Ihan paskapuhetta. Mulla on mennyt viisitoista vuotta siihen että löysin sen poltteen mitä olen kaivannut töiden suhteen. Myönnän ihan auliisti että multa on puuttunut se intohimo. Mulla ei ole ollut mitään haaveita ja toiveita urakehityksen suhteen. Nyt on. Ja nyt mä olen valmis tekemään töitä sen etenemiseni eteen.
Aion myös opetella pois siitä että mun pitäisi kyetä kaikkeen. Jos asetan ihan älyttömiä ja epärealistisia tavoitteita itse niin aiheutan siinä vahinkoa vain ja ainoastaan itselleni.


Kuva täältä

"Vanhempien tasapuolinen työnjako antaa paremman käyttäytymismallin seuraavalle sukupolvelle."

Mä olen sitä mieltä että isien pitäisi jäädä kotiin lasten kanssa ihan jo sentakia että äidit oppisivat tasapuoleistamaan vanhemmuutta. Varmasti löytyy vanhempia jotka osaavat tehdä sen ilmankin. Mutta niin usein kuulee miten äidit laittavat ruoan, vaatteet, välipalat, ihan kaiken mahdollisen valmiiksi siksi aikaa kun isät on lasten kanssa. Ja koko sen ajan kun äidit ovat poissa ja isät lasten kanssa niin äidit murehtivat että mitenhän ne isät nyt siellä pärjää. Miksi ihmeessä? Tuolla suhtautumisella ja ajatusmallilla tehdään vain vahinkoa; Isä toimii silloin lapsenvahtina, ei vanhempana.

Kaiken hallitseminen tuntuu olevan ongelma nimenomaan meille naisille. No, kaikkea ei voi hallita. Eikä tarvitsekaan. Lasten kanssa tulee aina vastaan asioita ja tilanteita joihin et ole voinut varautua. Mutta niitä ongelmatilanteita osaa ratkoa muutkin kuin vain äidit.
Sandberg tuo tämän esille myös kirjassaan ja muistuttaa että töissä käyvien vanhempien on osattava priorisoida asiat niin töissä kuin kotona. Mitkä ovat oleellisia ja mitkä vähemmän oleellisia.
Toki on hyvä muistaa myös se että kaikki äidit eivät halua olla töissä. He haluavat olla kotona. Ja se on ok, niin kauan kuin asiasta puhutaan niiden oikeilla nimillä. Mutta tässäkin herää kysymys; entä isät? Ehkä kaikki isätkään eivät haluaisi olla töissä. Vaan lastensa kanssa kotona.

Mä olin pitkään sitä mieltä että lasten täytyy saada olla kotona kun ovat pieniä. Ja osittain olen edelleen samaa mieltä. En tosin enää niin mustavalkoisesti. Lapset nimittäin kasvavat. Ja kokonaisuutta ajatellen, pitkällä juoksulla, on parempi että myös äidit panostavat uraansa. Tapahtui se opiskelemalla tai työtä tekemällä niin on parempi että vanhemmat ajattelevat myös tulevaa lasten ollessa pieniä. Ja nimenomaan niitä tulevia ansioita.

"Niin hullulta kuin se kuulostaakin, pronomineilla on väliä. Aina kun suinkin mahdollista, naisten pitäisi puhua 'meistä' eikä vain 'minusta'"

Vaikka Sandberg käyttääkin Suomea monessa kohdassa esimerkkinä, näen itse pohdittavaa ja kehitettävää myös tässä meidän systeemissämme.
Naisia on viime vuosikymmenet rohkaistu enempi vähempi suoraan jäämään kotiin lasten ollessa pieniä. On annettu ymmärtää että meillä on vapaus valita ja vaihtoehtoja. No, tavallaan onkin. Tosin ihmettelen että miksi äitejä ei sitten rohkaista samalla tavalla menemään töihin? Nämä vaihtoehdot eivät ole samalla viivalla koska niitä ei tuoda esille samalla tavalla. Päinvastoin.
Kun alettiin keskustella erilaisista vaihtoehdoista, joilla äidit saataisiin töihin, nousi varsinainen paskamyrsky. Varmaan jokainen muistaa surullisen kuuluisan Ajankohtaisen Kakkosen Kotiäiti-illan. Sen parituntisen aikana mun mielestä pystyi hyvin näkemään ja kiteyttämään koko homman. Yhtäkkiä asia käännettiinkin niin että perheillä (eli äideillä) ei olisikaan enää vaihtoehtoja. Vaikka siitä ei mun mielestä missään vaiheessa ollutkaan kyse. Vaan siitä että nimenomaan tuodaan samalle viivalle sitä että myös pienten lasten äitien työpotentiaalia voitaisiin käyttää. Että samalle viivalle tuotaisiin myös sitä vaihtoehtoa että isäkin voisi pitää osan vapaista lasten ollessa pieniä. Kenenkään tilannetta, ei kotiäitien eikä työssäkäyvien äitien, hyödytä se että räksytetään äitien oikeudesta olla kotona. Entäpä äitien oikeus olla töissä? Miksi sen puolestapuhujat kivitetään verbaalisesti? Voidaanko puhua siitä että meillä olisi vara valita, jos suhtautuminen on tuo? Ja niinkauan kuin suhtautuminen on tuo, ei naisten asema ole tasa-arvoinen työmaailmassa.
Voi kunpa naiset, oli heillä lapsia tai ei, pystyisivät muodostamaan yhtenäisempää rintamaa ja näkemään asiat kokonaisuutena. Eikä aina suhtautumaan samaan sukupuoleen kuin viholliseen.

Juttelin Tokan kanssa eräänä iltana pitkään siitä miten kautta maailman naisen asema ei ole sama kuin miehen. Ihan täällä meillä Suomessakin. Toka kiteytti asian yhteen sanaan; miksi? Ja heitti perään vielä että ihan tyhmää. Meillä on panostettu ihan aina sellaiseen neutraaliin kasvatukseen. Että ei korosteta ihmisistä sukupuolta, luonnetta, ulkoisia seikkoja. Ihmiset on ihmisiä ja that's it. Tuntuu hyvältä huomata että se kantaa hedelmää. Paljon on kuitenkin vielä työtä edessä senkin suhteen. Kodin ulkopuolelta kun tulee jatkuvasti ristiriitaista kannanottoa.

Mitään varsinaisia ratkaisuja ja keinoja vanhemmuuden ja työnteon yhdistämiseen kirja ei tarjoa. Kuten ei sillekään että miten edetä urallaan. Mutta itse ainakin motivoiduin sekä vanhemmuuden että työn saralla, Sandberg kirjoittaa tärkeistä asioista. Jutuista joista pitäisi puhua enemmän. Ihan kaikkialla, miestenkin. Mulla on paljon miespuolisia ystäviä ja kun olen heidän kanssaan yrittänyt (kiihkoilematta) keskustella näistä jutuista, on tyypit olleet ihan kuutamolla. Suomea pidetään maailmalla yhtenä tasa-arvon lippulaivana ja siksi mua hämmentääkin ihan valtavasti se miten kujalla suomalaiset kuitenkin ovat. Toki oma kaveripiiri on vain pieni otanta kokonaisuudesta mutta silti!

"Nalkuttava ääni takaraivossani muistuttaa minua samasta asiasta kuin jo Harvard business schoolissa: Älä pöyhkeile menestyksekselläsi tai edes kerro siitä ihmisille. Jos teet niin, he eivät pidä sinusta"

Vielä tuosta kirjan herättämästä motivoitumisesta.. Sandberg kertoo saaneensa ensimmäisenä Harvardin opiskeluvuotenaan stipidendin. Myöhemmin selviää että stipendin on kirjoittajan lisäksi saanut kuusi muutakin opiskelijaa. Jotka ovat miehiä. Kirjoittaja on ainoa joka ei pidä meteliä asiasta, stipendin saaneet miehet tuovat asian esille eri asiayhteyksissä eikä kukaan suhtaudu heihin paheksuvasti. Sandberg pohtii kirjassa useampaankin otteeseen että miksi naiset kokevat menestymisensä vähän jopa hävettävänä seikkana ja juttuna mistä pitäisi vaieta. Olen itse törmännyt samaan. Pari kuukautta sitten kehityskeskustelussani esimieheni kertoi että aikoo ehdottaa mua työnantajamme tsemppipalkinnon saajaksi. Myöhemmin selvisi että meitä oli kaikenkaikkiaan neljä joille tätä palkintoa ehdotettiin. Pomoni ei tiedä kuka sen saa vai saako kukaan mutta hän painotti että on parempi kun asiasta ei puhuta mitään. Että ollaan ihan hiljaa vain. Miksi ihmeessä? Jos työpanostamme pidetään hyvänä ja esimerkillisenä niin miksi siitä pitää olla hiljaa? Eikö olisi paljon parempi jos asiasta tehtäisiin julkista ja ehdokkaat kerrottaisiin kaikille perustelujen kera? Eikö kateutta juuri herätä sellainen salamyhkäisyys? Ja miksi siitä omasta menetymisestä pitäisi vaieta sentakia ettei muille nyt vaan tule paha mieli? Eikö ne avaimet menestymiseen ole loppupeleissä meillä jokaisella ihan omissa käsissä.

"Kaikki työt vaativat uhrauksia. Ideana on välttää tarpeettomia uhrauksia"

Haluan lopuksi vielä mainostaa vielä kerran jo aika monessa postauksessa hehkuttelemaani Miss Representation-dokkaria. Katsokaa se oikeasti. Se on hyvin silmiä avaava mun mielestä ennenkaikkea kasvattajana. Ja ylipäätään, olkaa tiedonnälkäisiä ja panostakaa siihen että laajennatte omaa maailmankuvaanne niin lukien, keskustellen kuin katsellenkin. Kurkoittakaa korkealle, haaveilkaa ja uskokaa. Josko mekin saisimme osamme ennakkoluulottomammasta ja tasa-arvoisemmasta maailmasta.

Ei riitä että tasa-arvo tavoitetaan työpaikalla, sen on lähdettävä jo sieltä vanhempien sylistä. Ei riitä että johtoasemia tavoittelevien naisien ammatillista itsetuntoa vahvistetaan jotta he uskaltavat tavoittaa korkealle. Pitää vahvistaa myös johtoasemassa olevien (useimmiten miesten) itsetuntoa jotta he uskaltavat palkata tehtävään sopivimman henkilön. Ei sopivinta miestä.

Kursivoidut lainaukset Naiset ja Menestymisen tahto-kirjasta

2 kommenttia:

  1. Jepjepjep!! Ei se kotihoiti tarkoita että äidin pitää olla kotona. Ja miksi muka isejä ei harmittaisi olla töissä lasten ollessa pieniä? puuh.. aika kylmää tekstiä välillä kuulee mm. kiintymyssuhteesta jos äiti haluaakin mennä töihin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsihan muodostaa sen kiintymyssuhteen siihen vanhempaan jonka kanssa viettää enemmän aikaa :) Ja ainakin oma kokemus on se että jos isä on alusta pitäen mukana ja osallistuvana niin ei se niin mullistavaa ja järisyttävää ole vaihtaa niitä rooleja. Toki sitten on olemassa perheitä jossa isä osallistuu vähemmän ja ei ole niin paljoa läsnä. Jos lapsen ja isän välillä ei pääse muodostumaan oikein mitään suhdetta ja lapsi lähinnä vierastaa isää niin tokihan se varmasti onkin jollain tasolla traumatisoivaa jos sitten yhtäkkiä vaihtuukin niin että isä jää kotiin. Lapsihan tarvitsee ennenkaikkea sitä läsnäoloa jotta voi muodostaa turvallisen suhteen vanhempaan. Mutta jos molemmat vanhemmat ovat alustapitäen mukana ja läsnä, se työssäkäyväkin niin joo, aika vahva liioittelun maku on niissä kiintymyssuhde-pelotteluissa. Ehkä niissäkin on taustalla se että ainakin osa äideistä nojaa siihen kiintymyssuhteen vahingoittumiseen jotta saavat itse olla kotona?

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?