perjantai 1. elokuuta 2014

Sankarivanhempi

Varmaan lähes jokaisella vanhemmalla on olemassa joku, jonka näkee omissa silmissään sankarivanhempana. Joku, jota vähän kadehtii ja jolla nyt vaan on kaikki vanhemmuuteen liittyvä hallinnassa. Kenellä se on oma äiti tai mummi, kenellä se leikkipuiston äiti jolla ei vaan hermo pala koskaan ja kenellä kukakin.
Mulla se henkilö on Siippa. Kadehdin häntä ihan avoimesti siitä millainen vanhempi hän on.

Kuten olen monesti kirjoittanut, vanhemmuus sujui Siipalta täysin luontevasti samantien kuin Kolmas syntyi. Muistan kyllä haparoivia otteita vastasyntyneen kanssa ja sitä kuinka kätilöt opetti Siippaa käsittelemään vastasyntynyttä. Mutta ne on teknisiä seikkoja. Itse vanhemmuus oli Siipalla samantien. Se sellainen epävarmuus ja pelko puuttui. Toki hän oli harjoitellut perheen aikuisena olemista Kaksikon kanssa mutta ei se ole sama. Oma on aina oma. Siippa kyllä kohtelee kaikkia lapsia tasavertaisesti, huolimatta siitä kenen veri suonissa virtaa. Ja ehkä se onkin yksi iso osa hyvää vanhemmuutta. Että kykenee siihen. Mä olen monesti miettinyt että en tiedä kykenisinkö itse vastaavaan.

Seuraavan kerran kun jään lomalle, en enää palaakkaan töihin vaan jään hoitovapaalle. Musta tulee taas lähivanhempi ja odotan sitä pelonsekaisella kauhulla. Siippa on nimittäin nostanut riman todella korkealle. Miten mä voin ikinä pystyä samaan? Tarvitseeko mun edes? Stressaan asiaa melko paljon koska vähän jopa pelottaa että miten lapset, eritoten se pienin, sopeutuu taas siihen että mä jään kotiin. Kun isällä on kaikki niin hyvin hanskassa. Mikä on vain tietysti hyvä. Enkä kadehdi laisinkaan sitä että Siippa on nyt se joka on kotona. Mutta kadehdin sitä, miten taitavasti hän sen vanhemmuutensa osaa.
On ollut vähän hassuakin huomata että mulla on vanhempana välillä aika huono itsetunto. Uskallan kuitenkin puhua asiasta ääneen ja on tehnyt hyvää myöntää sille toiselle perheen aikuiselle että se osaa tämän musta paremmin. Nyt me voidaan valmistautua viestikapulan vaihtoon riittävän ajoissa. Musta itseasiassa tuntuu että mua jännittää takaisin kotiin jääminen enemmän kuin silloin aikanaan töihin palaaminen vanhempainvapaiden jälkeen.

Siippa saa aina kaikki lapset nauramaan ja unohtamaan senhetkiset harmit tai kiukut. Aivan sama kummoinen teiniangsti tai uhmakohtaus siinä on päällä. Hän osaa ihan aina haistaa ne jutut mitkä toimii missäkin tilanteessa. Kaikki tapahtuu ihan luontevasti. Hän kykenee ennakoimaan ja muuttamaan suunniteltua lennossa. Pystyy keskittymään useampaan asiaan samaan aikaan ja hoitaa aloitetut asiat loppuun. Nauttii lasten kanssa olosta ja on ylpeä siitä että on kotona. Siipan hyvä vanhemmuus heijastuu suoraan myös meidän parisuhteeseen. Aktiivinen ja osallistuva vanhempi on hurjan seksikäs! Ja herättää todella voimakkaita rakkauden tunteita.

En ole vielä nähnyt lasta joka ei viihtyisi Siipan seurassa. Omathan nyt lähestulkoon palvovat mutta kavereiden lapsetkin ja ihan vieraatkin tykkäävät Siipasta tosi nopeasti. Varsinainen lapsikuiskaaja. Hän ei tunnu hermostuvan koskaan ja jos hermostuu niin lapset tajuavat että nyt on ihan oikeasti se hetki kun on syytä uskoa. Hän on rento mutta rajoja luova. Väsymys ei Siippaa lannista tai hidasta, tämä jos mikä on yksi isoimmista jutuista mitä kadehdin. Hän laulaa lapsille, leikkii, jaksaa ja on läsnä. Ka-deh-din!!

Mä olen aina pitänyt itseäni jotenkin hyvänä äitinä. Ja varmasti sitä olenkin mutta on tehnyt jotenkin tosi hyvää huomata että perheen toinen aikuinen on ihan huippuvanhempi. Sitä kautta on ollut helpompi käsitellä niitä omia puutteitaan ja myös myöntää että on osa-alueita joita mä en handlaa ja joissa en ole hyvä vanhempi. Ehkä tämä juontaa yksinhuoltaja-ajoista jolloin oli pakko olla kaikkea. Nyt mun ei enää tarvitse ja se on tosi hyvä. Saan olla hetkittäin huonokin. Hyvä vanhemmuus on muutenkin kamalan vaikea mittari. Se on niin perhekohtaista. Mikä on riittävän hyvää?

Olen itseasiassa kehitellyt tätä ajatusta jo niin pitkälle että mussa on alkanut heräämään aika isoja kunnianhimoja omaa työuraakin kohtaan. Se on seikka joka multa on puuttunut aina mutta nyt Siipan vanhemmuuden myötä tuntuu että se on herännyt. Kun olen tässä hänen hoitovapaansa aikana ihan konkreettisesti nähnyt että täällä himassa pitää joku toinen kaikkia lankoja käsissään. Että mun ei tarvitse säästää ihan kaikkia paukkuja himaan vaan voin pistää itseäni likoon täysillä myös töissä. Ja näiden olojen myötä olen herännyt tuntemaan ja ajattelemaan jopa siihen pisteeseen asti että visioin itseäni siksi töissäkäyväksi vanhemmaksi ja Siippaa kotonaolijaksi. Joskus jatkossakin.

Töihinpaluun myötä myös mä olen saanut tutustua riittämättömyyden tunteisiin, joita potee varmaan kaikki työssäkäyvät vanhemmat. Niiden käsittelyä helpottaa kuitenkin aivan huomattavasti se, kun sitä vanhemmuutta on jakamassa tyyppi joka ihan oikeasti on mukana ja osallistuvana. Ei kulu varmaan päivääkään etten taputtelisi itseäni hartioille ihan järjettömän hyvästä valinnasta. Mulla kun tuo miesmaku ei todellakaan aina aiemmin ole osunut ihan kohdilleen.

4 kommenttia:

  1. Kiitti tästä tekstistä. Hyvä kuulla näitäkin, kun itsekin sitä vaihtoa toivoo ja suunnittelee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä :) Mäkin kaipaisin lisää kokemuksia siitä kun isä on hoitovapaalla ja vetovastuussa. Eihän se loppupeleissä oikeasti voi erota niin paljon siitä kun äiti on kotona. Mutta olisi hauska kuulla millaisia havaintoja ja ajatuksia muille on syntynyt. Musta kun tuntuu osittain siltä että ihan uusi maailma on auennut tämän myötä.

      Poista
  2. Nyt minäkin kadehdin ;) melkein tosissaan :) Kuulostaa ihanalta vanhemmalta! Mun mies ei adhd:n ja luonteenkaan takia varmasti ole ollenkaan tuollainen, tiedostaa sen toki itsekin. Mutta maailman paras iskä meidän poitsuille :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta hei sehän riittää :) Että on se maailman paras vanhempi juuri niille omille lapsilleen!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?