tiistai 30. syyskuuta 2014

Kokovartalorääkki



Tässä on kyllä mainosmiehillä välähtänyt kun ovat iskeneet hymynaaman muuttolaatikon kylkeen. Voin kertoa että tänään on ollut aika monta hetkeä kun ei ole naurattanut yhtään. Mutta nyt me ollaan täällä, uudessa kodissa.

Me ei muuten enää ikinä muuteta! Eikä syödä pizzaa.

Nyt mä menen tekemään itselleni melkoisen vahvan mojiton.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Virtuaalista suun vaahdotusta sunnuntai-illan ratoksi

Mä haaveilin joskus kätilön ammatista. Kunnes sain omia lapsia. Silloin sitä automaattisesti kiinnostui synnytyksistä ja synnyttämisestä ja yritti perehtyä mahdollisimman laajasti asiaan. Lukea ja kuulla mahdollisimman monta synnytystarinaa. Ja turhan usein törmäsi siihen että synnyttäjän mielestä kätilössä oli vikaa. Vielä viime vuosinakin aina silloin tällöin mulla on herännyt kiinnostus opiskella kätilöksi. Mutta en mä kyllä haluamalla halua sylkykupiksi.

Poikkeuksetta aina synnyttäjän toiveista löytyy se että voikun henkilökemiat pelaisi kätilön kanssa. Ja on se mustakin tärkeä seikka. Mutta itse tilanteessa mä toivon kätilöltä ennenkaikkea ammattitaitoa. Mä olen synnyttämässä, en hakemassa kavereita. Ja aina se synnyttäjän halu ja kätilön persoona ei voikaan kohdata.
Mun mielestä henkilökemiat ei asetu kätilön ammattitaidon alle. Koska koko se homma että kenen kanssa tulet ylipäätänsä maailmassa toimeen on ihan henkimaailman asia. Henkilökemia ei ole sama asia kuin huonokäytöksinen. Mutta huonokäytöksinenkin voi olla ammattitaitoinen. Huonokäytöksisyys on enempi luonteenpiirre eikä liity varsinaiseen työntekoon mitenkään. Perseily ei toki kuulu työpaikalle ja on osa ammatillisuutta osata käyttäytyä mutta kusipäitä löytyy aivan varmasti kätilöistäkin. Niinkuin löytyy myös äideistä. "Kätilö oli paska" ei ole muuten kovin rakentavaa palautetta.

Mä olen paljon miettinyt sitä että kun ihmiset ovat niin vieraantuneita kuolemasta, niin yhtälailla ollaan vieraantuneita siitä toisestakin ääripäästä eli syntymisestä ja synnyttämisestä. Synnytykset hoidetaan nykyään poikkeuksetta poissa silmien alta sairaalassa (joka on toki suurimmaksi osaksi vain hyvä asia) ja sitä ei siis samalla tapaa pääse enää kokemaan vierestä kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Silloin kun kotona synnyttäminen oli se standardi. Ja kun sitä ei sillä tavalla näe vierestä tai koe läheltä niin tokihan se tuntuu pelottavalta. Varsinkin kun ei kukaan osaa sitä synnyttämistä sillä tavalla purkaa sanoiksi jotta siitä kokemuksesta saa sillä tavalla kiinni että kokee täysin ymmärtävänsä mistä on kyse.
Tietysti nykypäivänä on vähän hankala verrata ja rinnastaa asioita sinne ajalle kun synnytettiin himassa. Ihan jo senkin takia että lapsi- sekä äitikuolleisuus oli silloin ihan eri tasolla kuin nykyään. Silloin ihan oikeasti riitti se että molemmat jäi henkiin. Tosin noin niinkuin hoitohenkilökunnan vinkkelistä uskoisin että tuo on yhä edelleen se päätavoite. Mutta koska koko yhteiskuntamme on niin paljon modernisoidumpi nykypäivänä, niin synnytyksenkin kohdalla osataan nykyään vaatia enemmän. Ja tätä on musta aika mielenkiintoista pohtia.

Ihan uskomattoman paljon törmää siihen että etukäteen synnytyksen kulusta ei oteta selvää koska kätilöt sitten hoitaa. Kätilöt antaa lääkettä että ei enää satu. Ihan uskomattoman paljon törmää siihen että jos jostain otetaan selvää niin lääkkeellisestä kivunlievityksestä mutta muu jää sitten vähän siihen sivuun. Että kunhan nyt vähän ollaan perillä lääkkeistä niin se riittää. Ja jos kätilö ei sitten annakaan heti lääkettä niin vituiks män! Ei sillä niin väliä vaikka kätilöllä nyt ehkä olisi joku perustekin että miksi nyt ei käy. Minulla on oikeus kivunlievitykseen! Tulevien äitien pitäisi ehdottomasti kysyä paljon enemmän miksi-kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Esimerkiksi: Miksi sairaalaan ei saa lähteä liian aikaisin synnytyksen käynnistyttyä? Ja ottaa selvää kokonaisuudesta, ei vain yhdestä osa-alueesta.
Mä en ikinä suostuisi synnyttämään ilman kätilöä mutta koen ihan ehdottoman isona juttuna myös sen mitä olen itse tehnyt ja ottanut selville ennen synnytystä. Mitä synnytyksen eri vaiheissa tapahtuu ja miksi. Mitä voin itse tehdä. Uskomattoman paljon törmää siihen että keskitytään tutkimaan sitä että millä lääkkeillä saadaan kipu pois. En mä sano että se on väärin pyytää kivunlievitystä  mutta olisi hyvä ymmärtää sekin että ihan jokavaiheessa ei voida antaa ihan mitä vaan. Ja se on sen kätilön duuni osata tietää koska ne hetket on. Ne on ihan oikeasti sen alan ammattilaisia ja osaa sen duuninsa. Yllättäviä tilanteita tulee, joihin ei kukaan pysty varautumaan tai niitä ennakoimaan. Mutta ne kätilöt osaa oikeasti sen perusduunin, ne on sen erityisalan ammattilaisia ja se on niiden työ. Ne ei ole siellä palvelemassa ja nöyristelemässä vaan töissä.

Mun mielestä on hyvä muistaa että niitä mätämunia mahtuu ihan jokaiseen ihmis- ja ammattiryhmään. Kätilöihinkin. Ja jos vastaan tulee oikeasti sellainen ihmisperse niin siitä saa sanoa. Jos kokee osakseen huonoa käytöstä. Siitä saa sanoa ihan missä tahansa asiakaspalvelutapahtumassa. Toki synnyttäminen nyt ei ole ihan sama kuin Prisman kassalla jonottaminen mutta enihau, saa sanoa. Pääkaupunkiseudulla on ainakin käytössä se systeemi että vielä sairaalassaoloaikana synnyttäneeltä ihmiseltä kysytään että millainen maku jäi. Jos ei siinäkään saa sanotuksi omasta mielipahastaan niin jälkikäteen voi ja saa ottaa yhteyttä vaikkapa osastonhoitajaan. Se ei auta mitään että sille omalle lähipiirilleen puhuu asiasta. Tai sosiaalisessa mediassa. Voiko synnyttäjä vaikuttaa itsekin siihen millainen maku synnyttämisestä ja synnytyksestä jää?
Asiaa on hyvä miettiä myös siitä vinkkelistä että toimiko itse miten? Ihan oikeasti on olemassa synnyttäjiä jotka kesken kaiken tapahtumaa esimerkiksi nimittelevät tai haukkuvat kätilöä. Vaikka synnyttäminen nyt on mitä on niin mitenkään päin, missään tilanteessa ei ole asiallista huudella kätilölle vitun kusipäätä. Sitten ei voi oikeasti marista siitä että kätilö käyttäytyy paskasti jos itse alentuu ihan samalle tasolle.

Oon antanut itselleni luvan miettiä asiaa siitäkin vinkkelistä että voisiko synnytyssuunnitelman kanssa ehkä paikoin olla kyse halusta kontrolloida? Se kun nykypäivänä tuntuu ihmisillä olevan niin isona tarpeena ihan kaikessa. Tämä nyt hyppää ihan toiseen päähän kuin ne äidit, jotka keskittyvät valmistautumaan vain kivunlievitykseen. Voisiko siinä synnytyssuunnittelussa käydä vähän sama kuin google-lääkäröinnin kanssa? Että etukäteen jo sanotaan ja sanellaan missä mennään ja mitä tehdään ja unohdetaan sen ammattilaisen sana kokonaan. Uskon kyllä siihen että siellä suunnittelun taustalla on isoimpana tarpeena se valmistautuminen. Mieltä rauhoittaa kun valmistuu parhaansa mukaan sellaiseen josta ei oikein tiedä. Ja jota ei voi itse hallita. Mutta tässä tullaankin sitten siihen kontrolloimiseen. Voisiko sitä mieltä rauhoittaa sekin että sen synnytyssuunnitelman kautta antaa itselleen mielikuvan siitä että hallitsee tilannetta? Mun mielestä tässä mennään ehkä vähän vika suuntaan jo lähtökohtaisesti. Ei synnyttämistä voi hallita. Ja mitä sitten jos ne synnytyssuunnitelmat ei toteudukkaan? Mä pidän juurikin tämän seikan takia aavistuksen kyseenalaisena sitä että tehdään kovin tarkkoja synnytyssuunnitelmia tai lähdetään laatimaan kuvaelmaa yhdestä jos toisesta lopputuloksesta. Voisiko siitä olla jopa pidemmän päälle haittaa jos asioita suunnittelee liian pitkälle? Jos suunnitelma ei pidäkään, on vaikea päästää siitä irti koska silloin et enää hallitse tilannetta. Tarkkojen synnytyssuunnitelmien sijaan äidit voisivatkin opetella olemaan kontrolloimatta. Luottamaan ja hieman heittäytymäänkin, jos tilanne sen vaatii. Uskomaan kätilön ammattitaitoon. Ja ottamaan selvää synnytyksen kulusta sekä siitä miksi asioita tapahtuu.

Kaiken pitäisi nykyään olla niin projektinomaista. Sama tuntuu pätevän myös synnytyssaleissa. Ehkä koko sana synnytyssuunnitelma on harhaanjohtava. Voiko sitä synnytystä suunnitella? Onko sitä tarpeen suunnitella miten pitkälle? Vai olisko parempi puhua toiveista? Niin hassulta kun se kuulostaakin niin sillä on väliä miten asioista puhutaan, millaisia mielikuvia luodaan. Ja sana suunnittelu, suunnitelma on tänä päivänä ehkä vähän turhan kiveen kirjoitettua kamaa.

Ihmisillä on nykyään kova tarve penätä oikeuksiaan siinä ja tässä ja tuossa. Ja toki, kyllähän meillä jokaisella oikeuksia on. Mutta jos nyt vaikka tästä synnyttämisestä jauhetaan niin aina ne asiat ei valitettavasti mene niinkuin haluttaisiin. Äkilliset muutokset joko vauvan tai äidin terveydentilassa ajaa sen edelle että olisi nyt oikeus siihen, tähän ja tuohon. Kokonaisuus olisi hyvä aina muistaa ja huomioida, vaikka miten suunnittelisi asioita.
Musta myös tuntuu että kuoleman lisäksi ihmisillä on tarve mystifioida myös synnytystä. Siitä haetaan jotenkin samalla tavalla syvempää tarkoitusperää, niinkuin kuolemastakin. Vaikka molemmat on ihan luonnollisia asioita elämässä. Koska siitä synnyttämisestä on tullut sellainen suunniteltu sirkustemppu? Joka pitää suunnitella etukäteen viimeisen päälle. Ja synnytys on onnistunut vain silloin, jos se on sujunut suunnitelman mukaisesti. En tajua.

Niin minkä takia sinne sairaalaan ei kannata lähteä liian aikaisin synnytyksen käynnistyttyä? No siksi että tutussa ympäristössä äiti on rentoutuneempi ja synnytys saa rauhassa käynnistyä kunnolla ja jos lähtee sairaalaan eli vieraaseen ympäristöön liian aikaisin, saattaa keho reagoida siihen stressillä ja stressihormoni pysäyttää synnytyksen jos se ei ole ehtinyt riittävästi käynnistyä. Muuta kysyttävää?

perjantai 26. syyskuuta 2014

Yön ulvoja

Yövugihugista taas hei! Nyt ei olla JenniJeellä pelaamassa Yön ulvojaa vaikka melkoista karjuntaa se on tämäkin touhu välillä. Vaan nyt on kyse vain ihan ehdasti arkisesta voin hankkimisesta leivän päälle.

Blogiin päädytään yllättävän paljon yövuorovinkkejä hakemaan joten tehdäänpä uusi postaus aiheesta. Aiemminhan kirjoitin asiasta täällä mutta nyt tässä kuukausien aikana on tullut muutama juttu lisää mieleen.

Ensinnäkin, vielä alkuvuodesta musta tuntui ja aiemminkin uralla on tuntunut siltä, että yövuorot on ne vaikeimmat vuorot. No nykyään olen eri mieltä. Kaikista mieluiten jos saisin valita niin tekisin vain ilta- ja yövuoroja. Kun nyt on löytynyt se oma rytmi ja ne omat jutut jolla yövuorot sujuu ongelmitta. Toki joskus on tosi rankkojakin öitä jolloin on tosi hankala valvoa. Mutta ihan yhtälailla ne muutkin vuorot tuntuu joskus vaikeilta. Mä olen alkanut tykkäämään ihan tosissaan yövuoroista.

Aika moni ihminen on sitä mieltä että heistä ei olisi tekemään yövuoroa. Mä taas olen sitä mieltä että aika monesta on siihen, he vain luulevat että eivät pystyisi. Se ei kuitenkaan ole sama asia kun valvot koko yön muuten vaan kuin että valvot töissä. Mutta, tässä muutama jutska mitkä on tullut tässä kuluneen vuoden aikana todettua..

1. Jos jaksat, käy urheilemassa kun yövuorot on ohi. Siis sitten kun olet herännyt unilta.Jostain syystä ainakin mulla se kääntää sen rytmin takaisin about välittömästi. Ekana vapaapäivänä olo on yövuorojen jälkeen ihan erilainen jos jaksaa käydä liikkumassa siinä edellisenä iltana ennen yöunia. Ja varsinkin jos on käynyt urkkaamassa jtn jossa syke on koholla. Ei maksimeissa mutta koholla. Urheilu auttaa ainakin mulla kaikista parhaiten yövuorojen fyysisiin oireisiin. Päänsärky, pahoinvointi, kuvotus ja turvotus häviää. Ekat kymmenen minsaa on murhaa mutta sitten se helpottaa. Jos nyt tuntuu että ei vaan pysty siihen samalle päivälle urheilua yrittämään kun valvomisen on lopettanut niin sitten heti seuraavana aamuna.

2. Heti loman jälkeen ei kannata ottaa ensimmäisiksi vuoroiksi yövuoroja. Anna kehon sopeutua rauhassa takaisin työrytmiin ja tähtää ekat yövuorot vasta n. parin viikon päähän töiden alkamisesta. Palautuminen yövuoroista on paljon vaikeampaa jos vasta totuttelet takaisin työntekoon.

3. Panosta ihon kosteuttamiseen! Mä olen superlaiska rasvaamaan ihoani muuten mutta ennen yövuoroa ja yövuorojen välissä kläähmin itseni perusvoiteella kauttaaltaan. Väsyneenä aistit jotenkin herkistyy ja tietyt asiat alkaa tuntumaan epämukavilta ja jopa kipeiltä. Kuiva iho on yksi sellainen. Väsyneenä iho alkaa alkaa kiristämään ja kutisemaan eli siihen kosteuttamiseen kannattaa panostaa. Olo on paljon miellyttävämpi. Muista rasvata naama myös poistaessasi meikit yövuoron jälkeen.

4. Mieti tarkkaan vaatetustasi. Panosta erityisesti alusvaatteisiin. Yövuoroissa turpoaa helposti joten kannattaa funtsia mitä päällensä pistää. Ne yön tunnit käy äkkiä pitkiksi jos koko ajan on tosi epämukava olla.

5. Älä juo yövuoron aikana hiilihapollisia juomia. Maha haluaa oikeasti nukkua yöllä joten älä kiusaa sitä.

6. Tästä mainitsin jo viimeiksikin mutta haluan alleviivata vielä että jos nukkuminen on vaikeaa niin nuku suosiolla kahdessa pätkässä. Mä en tätä nykyä edes yritä posottaa yhtä putkeen vaan nukun sellaiset 3-5 tuntia, sitten heräilen ja teen normaalit aamujutut. Eli kahvia koneeseen, aamupalaa jne. Olen lasten kanssa. Jeesaan Siippaa kotihommissa sen minkä jaksan. Katselen telkkaria tai luen. Potkin Siippaa salille ja omille jutuilleen. Aika lungia puuhaa, mihinkään korkealentoiseen en taivu. Oltuani hereillä sellaisen 4-6h menen takaisin nukkumaan. Riippuu kellonajasta minkä verran saan nukuttua mutta monesti sellaisen tunnin pari lisää. Joskus en välttämättä saa unta mutta sellainen kevytkin horros jeesaa. Sitten vaan suihkuun ja takaisin töihin. Kun lopetan yövuorot niin sitten jätän nuo toiset unet kokonaan pois. Tilalle tuota ylhäällä mainittua urheilua.

7. Jaksota töissä hommia. Jos olet töissä esimerkiksi usemman yön putkeen ja pystyt vähän jaottelemaan hommia niin mieti jo etukäteen mitä teet minäkin yönä. Tee vaikka ihan ehdasti aikataulu paperille. Valvominen on paljon mielekkäämpää kun on oikeasti jotain mitä tehdä eikä vaan sitä pelkkää maanista kellon tuijottelua tasaisin väliajoin.

Hyvin usein ihmisten ensimmäinen reaktio yövuoroista jutellessa on että en kyllä ikinä pystyisi, ilman että ovat koskaan edes kokeilleet. Ja varmasti onkin olemassa heitä joille ne ei vaan sovi. Vaikka kuinka yrittäisi. Mutta silti mä uskon että yllättävän moni pystyisi. Pitää vain kokeilla ja kuulostella se oma yötyörytmi.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Kiusallista

Mä olen ollut isosti ilahtunut Lukiolaisten liiton #kutsumua-kampanjasta. Ajattelin ensi alkuun että tämä on ihan tosi hyvä homma. Mutta mitä laajemmalti ilmiö levisi, sen enemmän mä aloin miettimään että onko se kuitenkaan hyvä? Pyörittelin tätä tekstiä pitkään mutta lopullisen sysäyksensä se sai Liisan kirjoituksesta. En tiedä saanko tähän tuotua enää mitään uutta näkökantaa mutta halu kirjoittaa aiheesta on iso.

Mitä enemmän tutut ja eritoten vanhat luokkakaverit osallistui #kutsumua-haasteeseen, sen enempi aloin muistelemaan niitä omia kouluaikoja. Lapset ja nuoret, jotka oikeasti olivat koulukiusattuja, pystyy mun mielestä laskemaan kahden käden sormin. Siinä on yksikin liikaa mutta se määrä, joka #kutsumua-haasteeseen osallistui oli melkolailla isompi. Miten nuo luvut voi heittää toisistaan noin paljon?

Mä luulen että lähes jokainen meistä kokee joskus tulleensa kiusatuksi. Mutta ne on olleet yksittäisiä hetkiä, yksittäisiä tapahtumia. En tarkoita ettäkö kiusaamista ei olisi ja ettäkö kiusatuksi tulleen tunteet olisi vääriä. Minä tai kukaan muukaan ei voi tulla sanomaan miten kenenkin kuuluisi tuntea. Mutta suhtaudun hieman varauksella siihen, että #kutsumua-kampanjaan osallistuneista kaikki olisivat olleet systemaattisesti kiusattuja. Että heitä olisi piinattu jatkuvasti, vuosikausia. Onko mielensäpahoittaminen sama asia kuin kiusatuksi tuleminen?

Tunne ja kokemus on aina subjektiivinen. Ja sitä ei pois saa. Ne yksittäiset tilanteetkin ovat kurjia ja jättävät jälkensä. Ulkopuolelta on mahdoton määrittää ja julistaa toisen tunteiden oikeudenmukaisuutta tai vääryyttä. Mutta voisiko kuitenkin olla niin että edes joskus niissä yksittäisissä tilanteissa olisi kyse väärinkäsityksestä? Että se kiusaaja-osapuoli ei edes tiedä kiusaavansa. Ei tiedä että hänen käyttämä sanavalinta osuukin loukkaavana tai että kutsumatta jättäminen satuttaakin?

Tähän subjektiiviseen tunteeseen törmään omien lasten kanssa jatkuvasti. Otetaan esimerkki elävästä elämästä. Eka kokee olevansa lyhyt. Hän on aivan täysin normaalikokoinen ikäisekseen mutta hänellä sattuu olemaan useampi kaveri jotka ovat ikäisekseen pitkiä. Ekaa ei paljon lohduta se että häntä vakuutellaan siitä että hän on aivan normaalin pituinen ja kaverit vain ovat venähtäneet tosi aikaisin. Tämä pituusasia on Ekalle niin iso asia että hän ei kestä yhtään kuulla sitä että joku sanoo hänen olevan lyhyt tai pieni. Tiedän ihan varmasti että hyvin usein se vastapuoli ei todellakaan tarkoita tätä kommenttia kiusaavana, se tulee vain toteamuksena. Asiana joka ei toki muille kuulu pätkän vertaa mutta me ihmiset nyt vaan valitettavasti ollaan sellaisia että meillä on tarve kommentoida toistemme ulkoisesta habituksesta.
Vaikka toteamus Ekan pituudesta on tahaton, ei se tarkoita sitä ettäkö lapseni subjektiivinen kokemus olisi vähäpätöinen tai väärä. Hän kokee sen loukkaavana koska se on hänelle tällä hetkellä kipeä asia. Kuitenkin, hän syyllistyy itse hyvin usein ihan samaan. Hän kommentoi muiden ulkonäöstä jotain hänen korvissaan tahatonta. Mutta vastapuoli saattaa ottaa asian hyvinkin herkästi koska aihe osuu liian lähelle. Lasketaanko tämä kiusaamiseksi?

Oli kokemus yksittäinen tai systemaattisesti pidempään jatkunut kiusaamistapaus, on tilanteeseen musta aina puututtava. Mutta tarvitseeko sen aina olla aikuinen joka tilanteeseen puuttuu? Musta tärkeää niissä yksittäisissä tilanteissa olisi se tunteiden läpikäyminen. Että sanoo ääneen jos kokee jonkun asian vääryydeksi tai kiusaamiseksi. Ja että miettisi mistä tämä tunne nyt tulee? Onko se tässä hetkessä herännyt vai kumpuaako se jostain kauempaa? Toisaalta, toimitaanko me aikuisetkaan aina niin? Mä koen vähän väliä että mut jätetään jostakin ulkopuolelle. Sillä hetkellä koen että mitähän mä teen väärin kun mua ei taaskaan pyydetä. En kuitenkaan avaa suutani koska tiedän että kyse ei ole kiusaamisesta vaan yksittäisestä hetkestä ja tilanteesta. Jonka minä koen täysin toisin kuin tarkoitetaan. Keksin äkkiä tusinankin syitä miksi mua ei pyydetä ja niistä yksikään ei ole kiusaaminen. Jostain syystä mieli vain kääntää sen helposti niin. Ehkä ihminen on pohjimmiltaan niin itsekäs ja oman aurinkonsa sokaisema että kaipaa sitä että maailma pyörisi vain hänen ympärillään?

Sitten jos mietitään niitä varsinaisia kiusaamistapauksia, niitä systemaattisia ja traumaattisia. Mä olen paljon miettinyt sitä että pitääkö kiusaaminen antaa anteeksi? Voiko sitä puolustella mitenkään? Miksi pitäisi antaa anteeksi, mitä se hyödyttää? Varmasti on heitä joiden onkin parempi antaa anteeksi ihan sen oman selviämisen vuoksi koska ne asiat on niin kipeitä että muulla keinolla ei kestä. Mutta noin kokonaisuutena. Sehän on vain hyväksyntä niille kiusaajille asiasta. Synninpäästö. Mun mielestä se anteeksianto ei ole mikään tae sille ettäkö et olisi asiasta katkera. Mun mielestä ne on ihan muita tunteita kuin anteeksianto joita joudut käsittelemään jotta et olisi katkera.

Ehkä se vaan on nykyään liian hämärtynyttä että mikä on kiusaamista? Ja ehkä vastavuoroisesti ne oikeat kiusaamistilanteet taas jäävät vähän huomiotta. Miten se raja sitten vedetään sen suhteen että mikä on riittävän "oikeaa" kiusaamista? Se on vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Eka kertoi juuri meille tapauksesta köksän tunnilta, jossa oppilas uhkasi opettajaa lakimiehellä. Tuntuu vaikealta vaatia lapsilta ja nuorilta empatiaa ja yritystä miettiä miltä itsestä tuntuisi jos joutuisi tiettyihin tilanteisiin kun tilanteen ratkaisuna käytetään mallia amerikkalaisista leffoista. Vaadin niitä silti. Mutta huono käytös on monessa tilanteessa nykyään liian sallittua. Sekä lapsilta että aikuisilta. Monessa tilanteessa mun tekisi mieli vaan kirkua että kasvattakaa niitä lapsianne!

Jokatapauksessa kyllä mä koen että #kutsumua on ollut ihan hyvä juttu. Vaikka se on epäilyksiäkin herättänyt ja foorumi on levinnyt aika laajalle. En mä sano että väärät ihmiset olisivat osallistuneet haasteeseenmutta ehkä ihan jokaisen motiivi osallistua ei ole mennyt sinne mun ymmärrykseen asti. Toivottavasti tämä kuitenkin herättelisi meitä senverran että olisimme päivittäin vähän kiltimpiä toisillemme.

EDIT En tiedä mitä tein mutta jotenkin tekstiksi palautui luonnosversio ja en saanut palautettua mitenkään sitä versiota jonka julkaisin. Korjasin sen minkä muistin mutta täysin alkuperäinen julkaistu versio tämä ei valitettavasti enää ole. Damn you Blogger!!

maanantai 22. syyskuuta 2014

Työminä

Musta on hauska joskus miettiä töitä ihan vain työn kannalta. Unohtaa se perhe ja muu. Keskittyä ja paneutua siihen ajatukseen työstä ihan vain työnä. Ajatella sitä mitä haluaisi tehdä, mitä tekee työkseen ja miettiä kohtaako nämä asiat. Pohtia sitä työpäivän kulkua. Kuulostella mitä ajatuksia työ ja työssäkäyminen herättää. Miltä musta tuntuu lähteä töihin?

Samaan ajatusmyllyyn on helppo heittää muutakin sekaan sopivaa. Mitkä arvot on tärkeitä työelämässä? Se että teet töitä joista tykkäät vai se että teet töitä joista tienaa hyvin? Voiko nämä kaksi yhdistää? Millaisesta olen valmis joustamaan töissä? Millainen työntekijä olen? Millaisia piirteitä hyvä työntekijä tarvitsee? Tarvitseeko aina olla hyvä työntekijä? Mitä uskallan tavoitella työn suhteen ja kuinka paljon täytyy pitää realiteetit mielessä? Kuitenkin on muistettava se että näin pienessä maassa niitä "rividuunareitakin" tarvitaan, jokainen ei voi olla johtajana. Mihin asti siis kurotan?

Mä olen monestikin kirjoittanut kuinka mä tarvitsen työtä. En osaa enkä halua olla vain äiti vaan tarvitsen elämääni muunkinlaista sisältöä. Mulla oli pitkään vähän hakusessa se työidentiteetti mutta nyt alkaa tuntua että tiedän mitä haluaisin lopunelämäni tehdä. Tiedän mikä mua kiinnostaa ja miten saan yhdistettyä ne mun mielenkiinnon kohteet. Vielä vaaditaan vuosien opiskelua ja paljon, paljon työtunteja nykyisessä työssä että olen valmis mutta suunta on nyt aika selvä. Mun on pakko myöntää että se hetki, kun heräsin tuon tajuamaan, oli verrattavissa siihen hetkeen kun olen saanut lapsia. Sitä hyvää oloa ja mielenrauhaa ja varmuutta on hankala kuvailla. Mutta se olo joka syntyi, oli itsellekin hyvä merkki siitä että todellakin mun täytyy panostaa elämässäni muuhunkin kuin lapsiini. Mun täytyy tehdä elämässäni muutakin kuin olla äiti. Jos joku asia herättää mussa  noin voimakkaan olon niin mun täytyy tarttua siihen. Musta tuntuu lähinnä onnelliselta kun ajattelen näitä.

Meillä kävi jokunen aika sitten töissä eräs aikuispedagogi pitämässä luentoa työssä jaksamisesta, omien voimavarojen vahvistamisesta ja hyvinvoinnista. Etukäteen vähän haukoteltiin aiheelle, jotenkin tuntui että tätä samaa on niin vuodesta toiseen jauhettu että vieläkö tästä irti jotain puserretaan. Luennoitsija olikin ihan mahtava, huomasi että teatteritausta löytyi (toi tämän itse ilmi esitellessään kuka on ja mistä tulee) ja vanhaan kuluneeseen aiheeseen löytyi ihan uusia juttuja. Tai itseasiasta musta ne ei olleet edes uusia, vaan sellaisia mitä ei vaan ole sanottu ääneen. Sain itse ihan valtavasti asioita arkeen siitä luennosta ja yhä edelleenkin ne jutut aina aika ajoin nousee mieleen. Kirjoittelenkin seuraavaksi muutamia juttuja joita siitä jäi mieleen.

Myyt työnantajalle omaa vapaa-aikaasi.
Tämä oli mulle ihan uusi näkökanta siihen että vietän ison osan hereilläoloajastani töissä. Loppupeleissä täysin vapaaehtoisestihan mä töissä olen eli myyn työnantajalle vapaa-aikani. Siksi onkin tärkeää miettiä minkä arvoinen se mun vapaa-aika on. Jätän tarkotuksella tästä pois kaikki töissä on käytävä jotta voi elää-mussutukset koska tuo näkökanta oli musta niin osuva ja tuore.

To do-listan sijaan not to do-lista.
Älä tee listoja asioista joita töissä täytyisi tehdä vaan tee sen sijaan lista töistä joita et tee. Aika monesti meillä naisilla varsinkin on tapana työntää nokkansa vähän yhteen jos toiseenkin hommaan, vaikka ne ei meille edes kuuluisi. Eikä meidän edes tarvitsisi niitä tehdä. Panosta siis listaamaan enemmän niitä not to do-listoja ja keskity olennaiseen ja omiin töihin.

Sähköposti aseena.
Muista että sähköinen viestintä on huono viestintäkeino! Sillä saa toki viestinsä eteenpäin isolle määrälle ihmisiä mutta et voi mistään tietää että onko viesti mennyt perille asti. Vastaanottaja voi olla sairaana tai lomalla tai jostain muusta syystä sähköpostin saavuttamattomissa. Älä käytä sähköpostia aseena, unohda Tästä on kyllä tiedotettu sähköpostilla niin-ja-niin kauan aikaa sitten. Tuo asiat esille mielummin henkilökohtaisesti palavereissa ja kokouksissa.

Vie itsesi treffeille.
Tee joskus itsesi kanssa mitä haluat. Älä jää kotiin vaan vie itsesi treffeille. Elokuviin ja syömään hyvin tai vaikka hotelliin yöksi. Mikä nyt tuntuisi sellaiselta asialta tai paikalta, jota haluaisit tehdä itsesi kanssa treffeillä. Omaan itseensä panostaminen palkitsee myös työyhteisössä. Hyvällä tavalla itsekkäät työntekijät ovat tehokkaita työntekijöitä ja hyviä kollegoita.

Uskalla kysyä että kenelle tämä homma kuuluu.
Jokaisella työpaikalla on ns. harmaan alueen duuneja jotka ei kuulu oikein kenellekään. Ja aina löytyy se joku joka ne tekee koska ei näitä kukaan muukaan tee. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kysy ääneen että kenelle tämä työ kuuluu? Kysy sinä!

Avaa suu epäkohtien kohdalla.
Lähes jokaisella työpaikalla vaatii aivan äärimmäisen paljon rohkeutta avata suunsa epäkohtien äärellä. Kuitenkin, kun yksi uskaltaa niin muutkin uskaltavat. Ihminen on sillä tavalla laumaeläin että seuraa esimerkin voimaa. Pidä puolesi sekä itsesi että yhteisön epäkohtien kohdalla. Epäkohtiin puuttuminen on tärkeää työhyvinvoinnin kannalta. Se saattaa tuntua aluksi vaikealta mutta palkitsee kyllä pitkässä juoksussa.

Mieti se paikka tai tila jossa olet onnellinen.
Mä huomasin heti kuvittelevani tässä lapsia ympärilleni ja ylipäätänsä perhettä mutta se oli ihan vika suuntaan lähtenyt ajatus. Tähän ei liity nyt kukaan muu ihminen. Nyt haetaan ihan muita juttuja. En voi hakea onnellisuuttani vain toisten ihmisten kautta, vaikka toiset ihmiset tekisivätkin mua onnelliseksi. Se on kamalan kova vastuu iskeä toisen hartioille, että pitäisi tehdä joku onnelliseksi. Mulla täytyy olla myös ne omat paikat ja tilat jossa olen onnellinen, ihan yksinänikin.
Nyt ihan oikeasti alan ottamaan sitä omaa aikaa. En perheen kustannuksella mutta tämän täytyy olla vain ja ainoastaan ajankäytöllinen haaste.

Siinäpä ne kirkkaimmin mieleenjääneet. Heräsikö mitä ajatuksia? Mä olen ainakin ihan jokakerta aivan pähkinöinä kun muistelen noita asioita.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Miten te keksitte näihin näitä otsikoita?

Ensihuuma ja into muutosta alkaa pikkuhiljaa vaihtua paniikkiin. Alkaa olla olo että miten helvetissä me ikinä selvitään tästä ja miten tätä tavaraa on niin paljon? Ja mihin voi sijoittaa jo pakatut muuttolaatikot kun täällä pitäisi pystyä vielä elämäänkin?
Vaikka miten pakkaa ja pakkaa niin se tavaramäärä ei vain tunnu vähenevän. Ja missä välissä täällä ehtii pestä esimerkiksi seinät? Jotka ihan oikeasti on pakko pestä ennen poismuuttoa, miten voikaan olla noin likaiset seinät?!? Muuton lisäksi on toki vielä se normaaliarkikin tässä elettävänä. Työpaikkoineen ja kouluineen. Pitäisi ostaa uutta sitä ja tätä. Kaikki hoidettavat asiat on sentään muistettu. Kotivakuutus on päivitetty ja sähköt siirretty.

Muutenkin koko muuttaminen tuntuu jo aivan kyllästyttävältä. Mä en jaksa pakata, mua ei huvita pakata, mua ei kiinnosta pakata. Olisipa jo ohi. Tekisin melkeinpä mieluusti mitä tahansa muuta mutta ei mitään muuttoon liittyvää. Joku henkinen narkolepsiakin on iskenyt ja kaikista mieluiten vain nukkuisin. Tai röhnöttäisin sohvalla ja söisin sipsejä. Tämä on toki ollut nyt ihan tuhannen taalan paikka esimerkiksi käydä läpi kamoja ja laittaa kiertoon kaikki tarpeeton ja niin on tehtykin. Mutta koska en jaksa irrota nyt kauppiaaksi niin kaikki on lähtenyt eteenpäin ilmaiseksi. Eikä sillä, esimerkiksi omille kummipojille kierrätänkin ihan mieluusti. Heiltäkin on saatu aikanaan Kolmoselle vaikka mitä joten enemmän kuin mieluusti syydän tuttuihin osoitteisiin käyttökelpoista tavaraa. Mutta esimerkiksi vein myös aivan järjettömän läjän täysin hyviä, mutta pieneksi jääneitä Kaksikon kenkiä meidän roskiksen kierrätyslaatikkoon. Jotka nyt olisi voinut kyllä myydäkin. Ainakin ne Ekan vanhat, lähes uudet nappikset ja Tokan kerran jalassa olleet juhlakengät. Mutta kun en jaksa nyt kuvata ja ladata ja postata ja sopia noutoja. Menkööt sosialisoimisen kautta. Ehkä karma muistaa meitä jotenkin.

Josta tulikin mieleeni että vanha työkaverini matkaa Afrikassa muutaman kuukauden. Reissu toimii osana tyypin opintoja eli kyseessä on työharjoittelu. En voi kertoa yksityiskohtia koska en ole kysynyt lupaa saanko blogata aiheesta mutta osaatte varmasti itsekin aavistella erilaisia kohteita Afrikasta jossa apua kaivataan. Jokatapauksessa, kaveri kirjoitti kovasti koskettavia tarinoita paikan päältä erilaisista kohtaloista. Ei niitä täältä käsin oikein osaa kuvitellakaan, toisen kertomanakaan. Jos vain tässä muuttelun alta joudan niin tarkoitus olisi yrittää postittaa sinne päähän tätä meidän muksujen vanhaa, täysin käyttökelpoista tavaraa. Harmi että en ehtinyt sitä tuupata täällä päässä suoraan kaverin matkaan koska voin vaan kuvitella mitä postikulut tulee olemaan.... mutta aivan sama. Tiedän ainakin että menevät varmasti perille ja oikeaan kohteeseen.

Kaksikko on pakannut niin tehokkaasti että ovat pistäneet pakettiin jo kaikki lelunsa, jotka nyt vielä ovat heillä olleet. Eihän tuonikäisillä kovasti enää leluja olekaan mutta ne vähätkin on nyt pakattuna. Meillä käy aina silloin tällöin kavereiden isompia lapsia kylässä jotka ovat tottuneet siihen että Kaksikon huoneesta saa käydä katsomassa "isojen lasten" leluja joilla saa leikkiä. Mutta nyt kun niitä ei ole niin on oikein säälittänyt kun yrittävät Kolmosen tavaroilla saada itseään viihtymään. Toki meille se on helpotus että Kaksikko on ollut tehokas pakatessaan. Se pakkaaminen kun ei nyt ole teineilläkään se suosikki tässä muuttamisessa. Kaksikon huone alkaakin olla melkolailla paketissa ja lopuilta osiltaan kaaos. Perin mielenkiintoiseksi menee että miten sieltä saadaa pois esimerkiksi myyntiin menevä kerrossänky. Se kun ei uuteen kotiin mahdu mitenkään päin. Ostajaehdokas onneksi löydettiin mutta jotenkin sekin stressaa että mitä jos peruvat. Mihinkäs tuo sitten työnnetään? Ihan äkkiseltään ei löydy sellaista kerrosängyn kokoista säilytystilaa.

Mä onnistuin telomaan jotenkin nilkkani. Joskus lähemmäs pari vuotta sitten (en muista kirjoitinko siitä koskaan täällä, Kolmonen oli kyllä jo syntynyt mutta tyyppi oli tosi pieni vielä) satutin toisen jalkani tosi pahasti ja se on aina silloin tällöin vaivannut. Ei tosin yhtä pahasti kuin nyt. Kävely on aika linkuttelevaa ja ei puhettakaan että mitään kovin ihmeellistä pomppimista sillä nyt tehtäisiin. Rasitus selvästi pahentaa. Lähipiiristä löytyy onneksi pari fyssaria joiden palveluja taas jälleen kerran törkeästi hyväksikäytin pullapalkalla kun tuossa kylässä pyörähtivät. Joku nivel sieltä taisi olla tulehtunut. Ja jotain jäykkyyttä jossakin. Ja paino virheellisesti jalan ulkosyrjällä. Tai jotain. Jokatapauksessa, toivottavasti menisi pian ohi koska vaiva tuntuu perin kettumaiselta. Plus muuttaminen yksijalkaisena kuulostaa nounoulta. Sain muutaman vinkin mitä voin yrittää kokeilla itse ja jos ei ala paranemaan niin sitten kurkataan koipea uusiksi. Nyt koitankin sitten linkutella kantapäätä oikeampaan asentoon ja haeskella sitä tasapainoa liikkumisen ja levon kanssa. Lenkkeily on ihan ehdottomasti kielletty toistaiseksi mutta täysin liikkumattomaksikaan ei saa heittäytyä. Nyt en kyllä millään jaksaisi enkä oikein ehtisikään taipua tämmöisiin.

Voi olla toki nyt ihan muuttoonkin liittyvää mutta haistelisin että pieni syysmasennuskin nostelee pikkuhiljaa päätänsä. Onneksi tässä nyt aletaan olla ihan h-hetken lähellä ja muutto on jo tosi nurkan takana koska ihan tosissaan haluaisin nyt vaan olla ja viettää aikani niinkuin syksyisin tuppaan viettämään. Sohvan nurkassa, peiton alla, torkkuen, lukien, laiskotellen. Tällä hetkellä sitä piiskaa itseään eteenpäin ja jaksamaan hyvin kyseenalaisilla keinoilla. Syö mitä sattuu, jos edes muistan syödä, kahvia kuluu aivan liikaa, unta taas liian vähän. Ja ei toki tietenkään ole yllätys kenellekään että kuukautiset on päällekkäin muuton kanssa. Eli päädytään varmaan lööppeihin tjtn. "Perheenäidillä räjähti pää"-tyyppisiä otsikoita siis luvassa lähiaikoina!

perjantai 19. syyskuuta 2014

Mopo

Eka on saanut jostain päähänsä haluta mopon. Hän ei ole koskaan osoittanut oikein mitään ihmeempää kiinnostusta tämmöisiin, on jopa puhunut monesti että ei halua koskaan ajaa ajokorttia vaan liikkuu fillarilla ja julkisilla. Siksi tämä mopokuume tulikin nyt vähän puskista. Ja se mopo pitäisi tietysti saada NYT. Koska "kaikilla muillakin on".

Mopolla ajamiseenhan tarvitaan mopokortti. Eka on syntynyt juuri väärässä päässä vuotta, nimittäin ennen 1.1.2000 syntyneet eivät korttia tarvitse. Mä olen aika ehdoton tämän suhteen että sen mopon päälle ei istuta ennenkuin se kortti löytyy. Vaikka miten saisi ajaa suljetulla alueella jo aiemminkin. Ennen mopokortin saamistakin kun on käytävä tietty määrä teoria- ja ajo-opetusta. Koen kyllä että handlaan itsekin hyvin liikennesäännöt ja toki esim liikennemerkkien merkitystä on Ekan kanssa käyty läpi. Mutta uskon kuitenkin siihen että kun ulkopuolinen pitää sitä varsinaista teoriaa, ne hommat mene paremmin Ekalle jakeluun kuin multa.

Teini osaa olla todella maanitteleva, suostutteleva ja kerjäävä. Vaikka olen kantani tehnyt selväksi niin Ekan valitsema keino on selvästi nyt väsytystaisto. Jos kuitenkin maksan sen itse. Tämä on musta kuitenkin snadisti kyseenalainen keino ja näen ehkä vähän punaistakin silloin kun tuo kortti heitetään kehiin. Eka ei nimittäin ole mikään säästäjä ja poika laskeekin aika suoraan sen varaan että saa synttäri- ja joululahjaksi riittävästi rahaa. Eli käytännössä esittää lahjatoiveen lähempänä ajankohtana ja sitten tili täyttyy rahasta. Mun mielestä tämä on aika hyvä esimerkki siitä miten pihalla "noinkin iso" lapsi on rahasta. Mulle on ok että poika maksaisi päristimensä itse mutta kyllä sen rahankeruun eteen voisi nähdä vähän vaivaakin.

Tarkasteltiin tuossa jokin aika sitten Ekan yläkoulun kurssitarjotinta. Se on sellainen pohja, josta näkee mitä kursseja on minäkin päivänä mihinkin aikaan. Sen pohjalta pystyy siis rakentamaan oman lukujärjestyksensä (Ekan koulussahan on käytössä luokaton yläaste ja jaksopohjainen opiskelu. Eli sama idea kuin esim. lukiossa) ja varmistamaan että kaikki tarvittavat kurssit on käyty. Eka bongasi tarjottimelta kurssin, jossa pääsisi puljaamaan mopojen kanssa. Tehtiin Ekan ryhmänohjaajan kanssa aikamoinen duuni että saatiin survottua se kurssi sinne jaksoihin sopimaan ja vaihdettua jo valittu kurssi kokonaan pois. Kunnes poika ilmoitti että no en mä haluukkaan sitä valinnaiseksi kun siellä tarvisi olla oma mopo. Siinä vaiheessa tuli aika pitkälti sellainen ET OLE VITTU TOSISSASI!!!-hetki koettua vanhempana.

Lisäksi käyttöön on otettu tämä Eikö olisi ihan hyvä että saisin sen vuoden etukäteen niin voisin opetella jo sen käyttöä ja sitten osaisin liikkua liikenteessä-metodi. Että ollaan näinkin velvollisuudentuntoisia. No, toki liikennekasvatus ON tärkeää mutta ihan en ole vakuuttunut siitä että aloitetaan se sillä että istutetaan tyyppi mopon päälle ja sitten mennään. Ei se pelkästään riitä tuolla liikenteessä että osaa hallita sen mopon.

Taustatyö on myös hoidettu kuntoon. Summat on selvitetty ja paikat katsottuna missä voisi ajaa. Tosin lopullisesta selvittelystä poika on sujuvasti unohtanut sen että esimerkiksi vakuutukset maksaa ja kai sitä laitetta pitäisi välillä tankatakin. Epäilen isosti että Ekan kahdenkymmenen euron kuukausiraha riittäisi kovin pitkään.
Taustatyötä on tehty myös netissä. Facebookista ei varmaan löydy enää mopoihin liittyvää sivustoa josta meidän Eka ei tykkäisi. Erilaisilla sivustoilla surffataan pitkään ja erilaisia moottoreita, koneistoja sun muita systeemejä (pardon my french, mä en tiedä mopoista mitään ja sitä myötä myös mun alan sanasto on kaikkea muuta kuin oikein) vertaillaan ja mietitään mikä kokonaisuus olisi se kaikista halutuin. Mun on vaikea antaa muunlaisia mielipiteitä kuin "ihan jees värinen" tai "näyttää kivalta".

Teinin kanssa tulee yhä enemmän ja enemmän tilanteita joissa tuntuu että on ihan niuho mutsi. Mutta en vain pysty antamaan periksi sille ajatukselle että hankittaisiin 13-vuotiaalle mopo. Ja vaikka pojalla ikä riittäisikin, on koko mopoilu käytännössä aika hankala toteuttaa. Meillä ei ole tiloja säilyttää mopoa eikä tiloja korjata mopoa. Meillä ei ole osaamista mopoista eikä mitään tietotaitoa mopoista. Meille saisi varmaan myytyä vaikka minkämoisen kopin tai trabantin ehtana pelinä. Mä yleensä lähtökohtaisesti kannustan ja tuen lasteni kiinnostuksen kohteita mutta tän mopokuumeen kohdalla mä toivon että into laantuisi vuodessa.

Ensimmäiset kerrat asiasta keskusteltiin hyvinkin rauhallisesti. Vuorotellen toisiamme kuunnellen. Nyt kun kertoja alkaa olla takana useampi, alkaa turhautuminen sanella kummankin vuoropuhelua. Mä toistan itseäni rikkinäisen levyn lailla ja teini yrittää löytää porsaanreikiä ja lieventäviä asianhaaroja. Itkupotkuraivarit vielä puuttuu. Molemmilta. Kaukana ne ei ole. Vastapuoli on selvästi alkanut aistia lievän hermostumiseni aiheesta sillä keskusteluissa viljellään jatkuvasti rakastamiani teinihokemia okei rauha ja peace.

Tiedän että puolitoista vuotta on tuonikäiselle pieni ihmisikä. Pidän lastani kyllä vastuullisena liikkujana liikenteessä jo nyt mutta siitä huolimatta en jousta, en tässä asiassa. Aika usein tulee tilanteita kun toivon että teini osaisi nähdä ja kokea mun tuntemukset. Nähdä sen mun vinkkelin. Tietyllä tapaa se puolitoista vuotta onkin pieni ihmisikä. Se on pitkä aika teini-ikäisellekin kasvaa. Ja järkevöityä. Mitä tahansa muuta mut hei pliiiiis ei mopoa!

maanantai 15. syyskuuta 2014

Kyllähän lapsi sopeutuu

Parissakin blogissa on pohdittu mm. lapsilukua. Sitä onko olemassa oikeaa tai väärää lapsimäärää ja mistä sitä tietää mikä on se oikea luku? Mä jäin tämän myötä miettimään ihan yleisesti lapsen sopeutumista. Ihan kaikkeen. Sisaruksiin, elämänmuutoksiin, koulunalkuun. Mitä näitä nyt on. Asioita joita elämässä tulee vastaan ja joihin lapsella itsellään ei oikeastaan ole välttämättä sananvaltaa tai vaihtoehtoja.

Aina puhutaan että lapsi kyllä sopeutuu. Tuo lause tuntuu toimivan niin puolusteluna, rohkaisijana kuin lohduttajanakin.Varmasti sopeutuukin. Joko lempeämmin tai pakon edessä. Ihmiset on sellaisia. Me pystytään sopeutumaan vaikka ei haluttaisikaan. Ja se on sekä vahvuus että heikkous.

Lasten kohdalla avainsanana taitaa kuitenkin olla vanhemmat. Mä en itse näe elämänmuutoksia kovin isona ongelmana, en niitä surullisia ja negatiivisiäkään. Elämä yksinkertaisesti vaan on sellaista että joskus tulee muutoksia. Toiset sellaisia että ne on olleet pitkään tiedossa ja toiset sitten taas äkkijyrkän mutkan jälkeen. Toiset muutokset on kokonaisuutta helpottavia ja toiset sitten taas pakon sanelemia. Mikään asia ei ole elämässä niin varmaa kuin epävarma.

Vanhemman duuni on sopeutuessa olla tukemassa lasta. Mitään oppikirjaa tai kasvatusopasta hommaan ei ole vaan se on vanhemman osa tuntea lapsensa niin hyvin että tietää miten auttaa juuri sitä, kyseessä olevaa lasta. Toisilla muutokset on vaikeampia kuin toisilla, huolimatta minkä ikäinen on. Toisten stressinsieto on matalampi kuin toisilla. Vanhemmat tuntee lapsensa luonteista ne nyanssit että missä tarvitaan tukea ja apua ja missä ei. Lapsen sopeutumiseen voi vaikuttaa siellä yksilötasolla. Huomioimalla ensinnäkin itsensä vanhempana jotta jaksaa ja pystyy olemaan se johon lapsi saa turvautua ja toiseksensa huomioimalla sitten ne lapsen yksilöidyt tarpeet.

Mä en tarkoita että lapsia pitäisi riepotella isoista elämänmuutoksista toisiin mutta liian siloteltuakaan ei tarvitse olla. Koska elämä ei vain toimi niin. Muutoksia tulee elämässä vastaan, viimeistään aikuisiässä ja on ihan hyvä jos taustalla on jo vähän kokemusta siitä että tilanteista selviää. Siinä tehdään lapselle vain karhunpalvelus jos vakuutellaan ja luvataan että mikään ei koskaan muutu. Ja että kaikki silotellaan. Tai että tapahtuu se toinen ääripää ja lapsi jätetään selviytymään yksin muutosten kanssa. Tietenkään lasta ei tarvitse yrittää saada varautumaan asioihin jotka eivät ole näköpiirissä mutta voihan asioista jutella ihan noin yleisestikin jos tulee tilaisuus. Tai jos vaikka läpipiirissä tapahtuu jotakin niin lapsenkin kanssa olisi hyvä jutella eikä vain sulkea väkisin sekä lapsen silmiä että korvia. Perusturvallisuus on tärkeää ja se pitää olla lapsen arjessa. Mutta juurikin se perusturvallisuus on sitten se jonka avulla selvitään myös niistä muutoksista.

Vaikka uskon vanhempien olevan se avainsana lasten sopeutumiseen, mietin väkisinkin myös sitä sopeutumisen mielekkyyttä. Ylipäätänsä koko kyllä lapset sopeutuu-lauseen tarkoitusta. Lapsihan sopeutuu pakosta. Lapsella ei ole vaihtoehtoja. Lapsen on sopeuduttava.
Mietin väkisinkin että onko pakko sopeutua? Ja mun vastaus olisi että on. Koska elämä on muutoksia täynnä. Jätän tarkoituksella ääritapaukset ja disclaimerit väliin koska se ei hyödytä mitään kuljettaa tätä ajatelmaa ihan sivupoluille. Aina löytyy ne poikkeustapaukset ja -tilanteet. Ne eivät kuitenkaan ole yhtäkuin kokonaisuus. Ja vanhempien duuni on huomioida nekin.

On ollut tilanteita kun munkin lapset ovat joutuneet sopeutumaan moneen. Isoihinkin juttuihin. Sellaisiin joissa mun on ollut pakko jaksaa olla lasten tukena vaikka tuntuu että en jaksaisi. Kuten avioeroon. Ja toki mäkin olen lohduttanut itseäni ajattelemalla että lapset kyllä sopeutuu. Ja sopeutuivatkin. Mutta sekin on hyvä muistaa että vaikka lapsi sopeutuu niin voi olla että asia pysyy tapetilla. Meidän avioerosta on yli kymmenen vuotta aikaa ja yhä edelleen ainakin Eka välillä haluaa asiasta jutella. Hän ei tunnu kipuilevan mutta on seikkoja jotka mietityttää ja sitten jutellaan. Muutoksissa tukeminen ei välttämättä mene hetkessä ohi. Se saattaa olla lopunikäinen taival. Ja se olisi hyvä muistaa siinä vaiheessa kun mietitään että kyllähän lapsi sopeutuu.

Myönnän että meidänkin perheessä on jätetty tekemättä erinäisiä peli-liikkeitä siksi jotta lasten ei tarvitsisi sopeutua liian suuriin muutoksiin. Kuten koulun vaihtoon. Uskoisin että lapset kyllä sopeutuisivat siihenkin mutta näen ongelmana nimenomaan meidän vanhempien voimavarat. En usko että meillä riittäisi välttämättä paukut riittävään tukemiseen muutoksen kourissa ja siksi on ollut parempi unohtaa koko homma. Kun sitä muutosta ei ole ollut pakko tehdä.

Yksi iso asia mikä vanhempia mietityttää on lapsen sopeutuminen sisaruksen syntymään. Tämä on musta kinkkinen juttu koska mun mielestä sellaista pomminvarmaa reittiä ei ole olemassakaan. Pienellä ikäerolla et voi vielä taata sitä että lapset tulevat keskenään toimeen ja sisarusten välit ovat läheiset ja lämpimät. Isollakaan ikäerolla tätä et voi taata mutta isomman lapsen kanssa pystyt jo keskustelemaan asioista. Joka puolestaan saa lapselle sen olon että hänetkin on huomioitu. Lisäksi kun ikäero on isompi, on jokainen lapsi saanut olla rauhassa vuorollaan se perheen pienin. Joka voi edesauttaa sopeutumista. Ja sen uuden perheenjäsenen hyväksymistä. Ja muistutukseksi vielä, meillä on lapsia sekä isolla että pienellä ikäerolla. Tässäkin mä kyllä eniten peräänkuulutan sitä huomiointia, sekä vanhemman että lapsen.

Jokainen varmaan osaa ajatella ilman turhia disclaimereitakin että tilanteet muuttuu. Ja että kaikkea et voi ennakoida. Elämä ei kuitenkaan toimi niinkään että aina pitäisi ajatella kaikki sen huonomman mukaan ja että sävyn pitäisi olla pessimistinen. Tietenkään ei voi etukäteen tietää josko perheeseen syntyy vaikka vammainen lapsi. Joka pistää sitten koko paletin kokonaan uusiksi, niin vanhempien kuin sisarustenkin osalta. Sitten sopeudutaan koko porukka ja tehdään uusia suunnitelmia. Mutta siitä huolimatta, kyllä ihmisen pitää voida tehdä suunnitelmia ilman että joutuu miettimään kaiken kohdalla että mitä jos...

Uskon kyllä kokonaisuutena että lapset sopeutuvat mutta aikuisista ei välttämättä ole heitä tukemaan siinä sopeutumisessa. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Lasten piikkiin on helppo laittaa asioita mutta silloin ei ehkä ole syytä puhua siitä että sopeutuuko lapsi. Vaan siitä että mihin aikuisen rahkeet riittävät.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Ajatuksia neljännestä lapsesta

Kenellekään ei varmaan ole jäänyt salaisuudeksi että meillä haaveillaan nelosesta. Asia ei ole ihan ajankohtainen eikä yritys ole päällä mutta haaveissa (ja peloissa) tyyppi kuitenkin pyörii.

Näiden ajatusten myötä sitä on toki mielenkiinnolla seurannut myös muiden ajatuksia raskautumisesta. Eritoten silmään on pistänyt muiden ajatukset vartalon muutoksiin raskauden aikana. Se kun tuntuu länkkärinaisilla olevan hyvin yleinen juttu ja tärkeä seikka. Vartalo on osa kokonaisuutta tai kokonaisuus osa vartaloa. Mitenpäin nyt asian haluaa nähdä.
Raskaudet ei nyt varsinaisesti ole olleet mun vartalolle mitenkään helppoja. Tokan raskauden aikana mun selässä oli välilevyn pullistuma jonka kanssa eläminen oli hyvin vaikeaa ja josta parantuminen vei hyvin hyvin pitkän aikaa. Tokan jälkeiset raskaudet (yksi keskenmennyt ja Kolmosen raskaus) ovat olleet jännitysnäytelmiä juurikin sentakia että kestääkö keho. Siitä huolimatta uskalsin ja uskaltaisin. Vaikka riski välilevyn uusiutumiseen on olemassa ja vaikka tiedän että pahimmassa tapauksessa välilevyn pullistumasta jää mulle muistoksi hermovaurio. 

Mä olen senikäinen että ympärillä on kaikki raskaana. Saan seurata raskaanaolevia naisia kaikenaikaa. Ja koska ympärillä kaikki on raskaana niin saan seurata myös niitä raskauden aikaisia vaivoja. Muistan välilevyn pullistumasta ennenkaikkea sen kivun. Sitä hermokipua ei pysty edes kuvailemaan. Niin invalidisoivaa ja halvauttavaa se on. Sellaista että sen aikana ei paljon jutella. Sellaista että sen aikana saa tehdä tosissaan töitä että kykenee edes hengittämään. Sellaista johon väkisinkin puutuu. Monta viikkoa riipivää, repivää, salamointia. Siksi mun on joskus vaikea ymmärtää asioita, joista raskaana olevat naiset huolehtii. En väheksy enkä vähättele mutta en myöskään osaa ymmärtää. Raskausarvet huolettaa, lihominen huolettaa, tissit huolettaa, kaikki huolettaa. Mua mietityttää väkisinkin missä menee turhamaisuuden ja hyvinvoinnin raja?

Kroppaa enemmän mä olen huolissani omista sosiaalisista suhteista. Miten niille vähillekin käy kun nytkään niitä ei tahdo aina jaksaa ylläpitää. Jos rehellisiä ollaan niin päivät lasten kanssa on kuitenkin aika yksitoikkoisia. Se samankaltaisuus ja ennakoitavuus on monella tapaa tärkeitä juttuja jotta elämä sujuu. Mutta jos on niinkuin minä, että haluaa olla muutakin kuin äiti niin se pelkkä kotonaolo ei riitä. Sain tuossa tuparikutsun kaveripariskunnan tupareihin. Totesin että olen suurimman osan niistä ihmisistä nähnyt vuosi sitten, samaisen pariskunnan tupareissa. Ihanaa kun kutsutaan edes ton verran, että näkee edes sen kerta vuoteen. Mutta siis mihin tämä vuosi on taas vierähtänyt? Jos tässä hypättäisiin vauvakuplaan niin mitenkä ison aikahypyn siinä saisi kaupan päällisiksi?

Lisäksi neljännen lapsen kohdalla mua mietityttää ihan pikkujutut. Kuten se että miten äkkiä alkaa iso pyörä pyörimään liian kovaa jos en saa juoda aamukahviani suht rauhassa? Sopeutumiskysymyksiähän nämä pitkälti on. Että miten äkkiä viitsin itse päästää irti vanhasta ja sopeutua uuteen. Koska sopeutumisen jos minkä ihminen kyllä taitaa. Jos vaan haluaa. Mutta joskus se haluaminen on kovin hankalaa. Haluaisi haluta mutta kun ei vaan onnistu.

Entä miten kestän taas sen että se vähäinenkin oma rauha häviää? Meillä ei saa valehtelematta _koskaan_ olla nytkään yksin ja rauhassa. Vaikka muu perhe nukkuisi niin vähintään kissa kömpii kainaloon jos haaveilen että nyt mä menen ja luen sohvan nurkassa ihan yksikseni. Neljäs lapsi tuskin ainakaan vähentää tätä dilemmaa.

Huomaan pyöritteleväni koko neljäs lapsi-asiaa pitkälti pros and cons-tyyppisesti. Ja oikeastaan ekaa kertaa koskaan koko lapsiajatus painii tosi paljon järki vs. tunteet. En välttämättä kuitenkaan haluaisi raskautta ihan lähiaikoina mutta haluaisin kuitenkin nukkua yöni sitten nelikymppisenä. Nyt tässä on tietysti isoja juttuja työn alla vielä tälle vuodelle eli voi toki olla että senkin takia mieli vähän haraa vastaan. Että kunhan tasoittuu niin sitten.
Meillä ei ole mikään pakkomielle siitä että pääluku pitäisi saada tässä kasvamaan. Kuitenkin tuntuu että meidän perhe ei ole vielä kokonainen. Se on valmis mutta ei kokonainen. Mutta ajatus raskaudesta tuntuu musta nyt tosi kaukaiselta. Mietinnät Ekan TET-jaksosta ja Tokan Yrityskylästä tuntuu paljon läheisemmältä kuin vaikka se että pitäisi miettiä hankitaanko meille tuplarattaat vai seisomalauta.

Aikanaan kun Kolmas syntyi ja mietittiin sitä lapsilukua niin asetettiin vähän ajallisia raameja että koska voisi olla minkäkin aika. No nyt kun ne raamit alkaa lähestymään niin ei tunnu kyllä yhtään siltä että nyt olisi sen aika. Tai tuntuu mutta... ei tunnu.

Meilläkin on kokemus sekä keskenmosta että siitä kun raskaus ei alakaan silloin kun sitä suunnittelee. Siitä huolimatta me suunnitellaan, laskelmoidaan ja järkeillään että koska on oikea aika millekin. Mua aina hieman arveluttaa se että näitä asioita ei saisi miettiä ja pohtia. Ihmiset tuntuu olevan tosi herkkänahkaisia perhesuunnittelun osalta ja aina joku nokkela muistaa takavasemmalta ilmoittaa että ei ne lapset välttämättä tule silloinkuin haluaisi että niitä tulee. Mitä sitten?!?! Mun mielestä jokainen järkevä aikuinen laskelmoi sitä parhainta ajankohtaa lisääntymiselle. Oikeaa ajankohtaa ei ole olemassakaan mutta on ajankohtia jotka on huonoimpia mahdollisia. Asiat toki järjestyy aina ja kaikkeen sopeutuu mutta siitä huolimatta kun en itse koe raskautta minään mukavana ajanjaksona niin toki haluan tähdätä sen sellaiseen elämäntilanteeseen, kun muut puitteet on mallillaan. Tuntuu että ei saisi laskelmoida tai ainakaan myöntää ääneen että tekee niin. Koska joku, jolla on rankka keskenmenotausta tai joka ei ole saanut yrityksistä huolimatta sitä positiivista raskaustestiä, pahoittaa mielensä ja ottaa asian henkilökohtaisesti. Mikä on mun mielestä hyvin suuri sääli. Aikuisten ihmisten kohdalla. Multa kyllä irtoaa myötätuntoa vaikeissa elämäntilanteissa mutta siihen en alistu että omalla elämälläni ja valinnoillani olisin syypää toisen tyhjän sylin syndroomaan. Mun on jotenkin hirveän vaikea ymmärtää sitä että raskaudesta saisi olla ihan vilpittömästi iloinen vasta sitten kun sen eteen on tehty hartiavoimin töitä. Tai tämmöinen olo mulla on ainakin jäänyt.
Ihmismieli toki helposti prosessoi vaikeat asiat sellaiseen muotoon, että niitä pystyy edes jotenkuten käsittelemään ilman että mieli särkyy. Siitä huolimatta en äkkiseltään keksi vastaavaa kuumaa perunaa jota pitäisi käsitellä julkisesti yhtä arkaluontoisesti kuin lapsen hankintaa. Vaikka sitäkään asiaa ei saa nuijittua tai keskusteltua sellaiseen muotoon että se istuisi samanlaisena kenelle tahansa. Eli mielensäpahoittelu tuosta aiheesta on melko turhaa.
Siihenkin törmää aina välillä että ei saisi haluta lisää lapsia kun on jo x-määrä. En ole sitäkään koskaan ihan täysin sisäistänyt että mitenkä ne x-lapset sulkee sen vauvakuumeen ja toiveen uudesta lapsesta pois? Ihmismieli on kyllä kumma ja se sallii itselleen vaikka mitä ajatuksia, puolin sekä toisin.

torstai 11. syyskuuta 2014

Muuttolasta mutkan kautta hikoiluhommiin

Sairastuvalta heippa! Niinhän se stressi ja vähälepoisuus otti ja kellisti tämän naisen tatamille. Kun ei vaan älyä hidastaa niin maailmankaikkeus hoitaa asian sitten vaikka väkisin. Tosin jos nyt hommaa katsotaan kalenterin kannalta niin parempi sairastaa nyt kuin vaikka parin viikon päästä. Että nyt on ehditty sitten lukemaan!

Toka aloitti tämän trendin jo viikonloppuna ja me muut ollaan seurattu ripotellen perässä. Mun ja Siipan versio taudista on onneksi ollut melko lievänsorttista mutta oman osamme mekin saimme. Kolmas sai hilattua kuumemittarin lukemat sellaiseksi että eilisillan lähinnä pötkötteli mun sylissä. Kamalaa sanoa näin koska eihän se ole kivaa että toinen on kipeänä mutta olipahan ihanaa kun poika vain pötkötteli rintaa vasten, silitti mun käsivartta ja nukahti siihen. Sellaista pikkuvauvailua. Mitä tuo eloisa hopea ei harrasta todellakaan koskaan!

Joitain asioita on voinut hoitaa onneksi sohvan pohjaltakin. Väkeä on lapannut ovista ja ikkunoista, kuka tarkistamaan asunnon kuntoa, kuka miettimään että olisiko tämä potentiaalinen koti ja kuka hakemaan korjattavaa tai kierrätykseen lähtevää tavaraa. Toistaiseksi vielä ketään flunssa ei ole säikytellyt. Osoitteenmuutos on tehty, muuttoapu hankittu ja lapsia psyykattu. Edellinen muutto nimittäin oli Kaksikolle aika rankka. Eka varsinkin oli hyvin ahdistunut kun pojalle konkretisoitui mitä se muuttaminen on. Että tavarat täytyy pakata ja koti alkaa näyttää melko alastomalta. En ollut itse älynnytkään viime kerralla että lapset eivät oikeasti tiedä millaista muuttaminen on. Nyt asioista on juteltu ihan eri tavalla plus onhan pojat jo isompiakin kuin edellisellä kierroksella.

Vanhalle kodille löytyi uudet asukkaat. Nykyneliöt saavat oikein mukavan pikkuperheen kotia tekemään. Sinänsä hassua miten tarkkaan sitä itsekin tuli syynättyä ketä tänne muuttaa. Niinkuin se nyt meidän päätännässä olisi. Mutta koska me oltiin tämän kodin ihan ensimmäiset asukkaat ja tämä on Kolmosen ensimmäinen koti niin toki tuntuu tärkeältä että ketä tänne meidän jälkeen tulee. Millainen jatkumo asunnon historialla on meidän jälkeen. Näiden seinien sisällä on oltu oikein onnellisia. Toivottavasti ollaan jatkossakin.

Mun piti kirjoitella liikunnasta mutta koska nämä kämppähommat nyt on aika sydämellä tällä hetkellä niin näitä ajatuksia heruu nyt varmaan vähän joka postaukseen... mutta nyt ne on alkulöpisty!

Koska tämän viikon urkkailut taitaa jäädä haavetasolle niin kirjoitellaanpa sitten vähän siitä mikä nyt maistuisi jos pääsisi liikkaamaan. Nimittäin olen alkusyksyn panostanut uusille lajeille. Osa vanhoista tuttavuuksista, kuten BodyPump loistaa edelleen poissaolollaan ja epäilen vahvasti tulenko aktiiviseksi pumppaajaksi koskaan enää palautumaankaan. Senverran kovasti olen ihastunut muihin että BodyPump tuntuu tällä hetkellä lähinnä tylsältä. Voi olla että mieli muuttuu jos tunnille tässä eksyn.

Mun heikkous on aina ollut yläkroppa. Mulla on huono ryhti ja se aiheuttaa yhtä jos toista selkävaivaa. Inhoan kaikkea treeniä vatsasta ylöspäin. En oikein tiedä mistä se inho on tullut, kai siitä että mulla ei ole yläkropassa yhtään voimaa. Haluan kuitenkin tehdä jotain tuon huonon ryhdin suhteen. Pelkkä vatsan sisälle vetäminen ja rinnan röyhistely ei riitä jos ryhtilihaksia ei ole nimeksikään. Piti kaivaa selkäranka jostakin naftaliinista ja kipittää kiltisti tekemään asialle jotain. Otin ihan tarkoituksellä tämän syksyn liikkaprojektiksi yläkropan kehittämisen. En halua mitään erottuvia lihaksia tai huippuunsa treenattuja käsivarsia jotta hihattomia paitoja olisi kiva pitää vaan nimenomaan kehittää ryhtilihaksia. Enkä halua vahvuutta vain keskivartalon tukilihaksille, jotka yleensä mielletään ryhtilihaksiksi vaan koko selän matkalle. Niska-hartiaseudullakin on niin paljon ongelmaa että ei laisinkaan haittaa saada sinnekin vähän lihasmassaa.

Mulla on pitkä nyrkkeilytausta. Tai no pitkä ja pitkä. Muutama vuosi nyrkkeilyä, kuntonyrkkeilyä ja kuntokickboxingia. Ohjatusti en ole kuitenkaan käynyt joku kolmeen vuoteen (Bodycombatia ei lasketa. Se on ihan eri hommia) mutta tälle syksylle otin nyrkkeilyn takaisin ohjelmistoon. Oli tosi virkistävää huomata että tekniikka on vielä jossain syvällä lihasmuistissa, voima vain on hukassa. Pelkkä säkinpaukuttaminenkin on tehokasta mutta mun juttu on ehdottomasti parityöskentely. Mulla ei ole tarve päästä kehään (vaikka toki olisi mielenkiintoista käydä sekin joskus kokeilemassa) vaan tykkään paritreenistä esimerkiksi pistehanskojen kanssa. Itseasiassa välillä pistehanskojen pitäminen tuntuu raskaammalta kuin itse nyrkkeily. Jokatapauksessa nyrkkeilyä on nyt takana muutama viikko ja ensihuuma ei ole vielä laantunut. Mun haave olisi itseasiassa se että tästä tulisi mulle ja Siipalle yhteinen harrastus. Hommaa tosin hankaloittaa meidän iso pituusero. Sekä tietty se että Siippa joutuisi ehkä vähän himmailemaan lyödessään.

Toinen vanha tuttavuus minkä otin takaisin arkeen on kahvakuulaus. Sitäkin kävin aikanaan ennen Kolmosen raskautta heiluttelemassa aika tiheästikin. Musta tuntuu että kaikki salilla kävijät pitkälti dissaa kahvakuulausta että se ei muka ole tehokasta. Mun mielestä se nyt ei välttämättä olekaan ehkä mikään lihaksenkasvattelulaji vaan kehittää lähinnä kehon koordinaatiota ja eri lihasryhmien yhteistyötä. Sekä juurikin niitä keskivartalon tukilihaksia. Ja tämä on ollut mulla nimenomaan se tehokkain treeni niska-hartiaseudulle. Veri virtaa ongelmitta monta päivää ja niskakivut ei vaivaa. Ja riittävän painavalla kuulalla saa kyllä ainakin pulssin pilviin. Vaikka tykkään kahvakuulailusta niin siihen liittyy myös mun kaikkien aikojen inhokkiliike. Nimittäin askelkyykky jolloin samaan aikaan pystypunnerrat kuulalla. Perseestä!

Mulla on järjettömän pitkä historia vesijuoksun kanssa ja se onkin yksi mun vedessä tapahtuvista suosikeista. Nyt tälle syksylle olen ottanut mukaan myös ihan uimisen. Uimareiden yläkropat on musta kauniita ja vaikka en todellakaan sellaiseen tähtää niin uskon että uiminen on juurikin mun yläkropalle hyväksi. Tekniikasta en tiedä meneekö sinnepäinkään, pitää katsella josko tähtäisi itsensä jollekin tekniikkakurssille. Viime sunnuntaina itseasiassa olisi ollut moista tarjolla Mäkelänrinteessä mutta meillä kipuiltiin jo silloin joten väliin jäi.

Täysin uusi tuttavuus mulle on ollut TRX. Pääsin kokeilemaan hommaa erään urkkapäivän yhteydessä ja jäin koukkuun samantien. Homma näyttää tosi helpolta mutta tekniikan opettelussa menee kyllä joku aika. Ja monet liikkeet, jossa tarvittaisiin nimenomaan tukea keskivartalosta, on mulle tosi vaikeita koska ei ole vielä riittävästi voimaa. Eli tämä jos mikä on nyt oikeaa touhua mua ajatellen.
Jos joku ei tiedä mitä TRX on niin kerrotaan muutamalla lauseella. TRX on erään Navy Seals-sotilaan kehittämä harjoitusmuoto jossa vastuksena käytetään omaa kehoa. TRX kuuluu ns. ripustusharjoitteluun joka juurikin sentakia tarjoaa treenaamiseen vähän moniulotteisemman tavan harjoittaa eri lihasryhmiä. TRX-nauhat ripustetaan seinään, alkuperäiset nauhat oli vanhojen jujutsu-vöiden ja laskuvarjojäänteiden yhdistelmä, nykyisestä matskusta en ole ihan varma. Vaikka mä tähtäilen niitä ryhtilihaksia niin TRX vahvistaa erityisesti isoja lihasryhmiä.
Olen hurahtanut pariin muuhunkin ohjattuun tuntiin jossa kehitetään nimenomaan voimaa ja rasitetaan kehoa vähän eri teemoilla mutta niissä olen käynyt vielä niin vähän että paha heittää kehiin mitään ihmeempää arvostelua. Mutta TRX on jo senverran koettua että voin kertoa sen olevan sekä kamalaa että hauskaa. Kroppa tuntuu kuolevan, sillälailla hyvällä tavalla.

Eri tapoja punnertaa TRX-nauhojen avulla. Kuva täältä

Kävin myös yhdellä ohjatulla juoksutunnilla jossa keskityttiin parantamaan juoksutekniikkaa. Tälle syksylle ei juoksuinto ole oikein purrut mutta enpä siitä ole oikein stressiä ottanutkaan. Jokatapauksessa tekniikkatunti oli sairaan hyvä. Lonkankoukistajat ei kipeytyneet yhtään, yleensä mulla on juoksemisen jälkeen tosi kipeät lonkankoukistajat ja olen onnistunut reväyttämään jomman kumman tai molemmat. Loppupeleissä mulla ei ollut paljoa korjattavaa tekniikassa mutta pienellä hiomisella huomasi heti että tuntui erilaiselta. Kun nyt vaan sitten vielä muistaisi ne jutut..

Mä haluaisin hirveästi olla kuntosali-ihminen. Enkä nyt ehkä enää ihan niin totaalikieltäytyjä ole kuin ennen mutta ei mua vieläkään salikärpänen ole puraissut. Siippa käy taas lähes pelkästään salilla. Sillä on ohjelmat ja kaikki ja ihan selkeät tavoitteet. Mä jotenkin tarviin jonkun piiskaamaan ja vähän ryhmäpainettakin vaikka varsinaisesti tykkään treenata yksin. Käyn silloin tällöin salilla koska meidän naapurissa on 24/7 sali mutta ei se vaan tunnu omalta jutulta. Tai sitten käyn vääränlaisessa paikassa. Ja ilman ohjelmaa se on vähän sellaista haahuilua ja hapuilua.

Nyt pannarille! Reeniä sitten terveenä. Tai muuton jälkeen. Katsotaan kumpi tulee ensin vastaan.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kolmenkympin kotikriisi

Mulla on oikeastaan koko kesän ja alkusyksyn ollut enempi ja vähempi joku myöhäinen kolmenkympin kriisi tai alkava keski-iän kriisi. Opiskeluhaaveet mietityttää, hoitovastuun vaihto himassa mietityttää, vauvakuume mietityttää, arkikuviot mietityttää, rahahuolet mietityttää, asuntojutut mietityttää. Paljon juttuja hakkaa takaraivossa ja tuntuu että oikeita vastauksia ei vain tahdo löytyä. Kaikki järjestyy kyllä ajan kanssa joo mutta toivoisin kuitenkin tähän sellaista vuoden aikahyppyä. Tuntuu että ensi vuonna tähän aikaan oltaisiin niin paljon viisaampia monen asian suhteen, jotka nyt huitelevat vaan kysymysmerkkinä.

No pikkasen helpotti tieto uudesta kodista. Olin salaisesti toivonut että asuntokuviot ratkeaisivat ennenkuin jään hoitovapaalle. Että sitä ei tarvitsisi enää miettiä ja murehtia. Että voin keskittyä siihen kotonaolemiseen ja pääsykokeisiin ja tarvittaessa käydä töissä sen mitä mua huolivat. Pyörät lähtivätkin pyörimään sitten melko vauhdilla. Asuntoa tarjottiin, me vastaanotettiin, vuokrasopimus allekirjoitettiin ja muuttopäivä sovittiin. Ne tyypit ketkä työskentelee siellä isännöinti-toimistossa oli ihan super-iloisia meidän puolesta. Tuntui jopa hämmentävältä kuulla miten juuri meidän perhe oli ollut siellä ajatuksissa ja miten olivat toivoneet että juuri meidän perhe saisi uuden kodin.

Uusi koti näkyy tästä nykyisestä kodista. Kesti itseasiassa muutama päivä innostua koko muutosta koska mä olin niin asennoitunut siihen että tältä nykyiseltä asuinseudulta ei uutta kotia saada. Että kaupunginosa vaihtuu. Oltiin käyty jo kiertelemässä muualla, katselemassa miltä missäkin näyttää ja tuntuu. Olin alkanut asettaa henkistä kivijalkaa jo pariinkin paikkaan. Ja sitten saatiinkiin koti juuri sieltä mistä sitä pisimpään toivottiin. Ja lopullinen rakastuminen tapahtui kun kävin uudessa kodissa. Vitsi miten paljon valoa! Vitsi miten paljon tilaa!! Omat huoneet Ekalle, Tokalle ja Kolmoselle. Mulle unirauha yövuorojen jälkeen!! Ja se ehkä eniten odotettu; kaksi vessaa!!! Maailman parhaat maisemat. Sielu lepää jokaisena vuodenaikana kun vaan kurkkii olkkarista ulos.

Muuttaminen on kyllä aina yhtä palapeliä. Vaikka muuttoon ei ole mahdoton aika niin vielä eletään mitähän jo voisi pakata-hetkiä? Kaksikon huonetta on käyty läpi jo useampi päivä ja nakattu sieltä tavaraa roskiin ja kierrätykseen. Viime muutossa meillä oli yli sata muuttolaatikkoa. Sen jälkeen on perhekoko että tavaran määrä kasvanut. Ja koska näitä liikkuvia osia on tässä melko paljon (mahdolliset sairastelut, syys-lokakuun kiireet, Kaksikon koulu ja menot, se että mä lopetan valvomisen töissä päivää ennen THE muuttopäivää, harrastukset, normiarki, puuttuvien kalusteiden hankinta, todella tiukka muuttoaikataulu, jaloissa pyörivä taapero, varsinaisen muuttoajankohdan osuminen keskelle viikkoa,  jokumuumikä) niin on aina parempi mitä aikaisemmin sen pakkaamis/raivaamis-operaation saa aloitettua. Varsinkin kun eräs nimeltämainitsematon pikku-logistikko purkaa laatikoita sitä mukaa kun niitä pakataan.

Siivoaminen vanhassa kodissa tuntuu turhalta. Kun kaaos muuttolaatikoiden muodossa ympärillä vain kasvaa, tuntuu pöljältä huolehtia jostain viikkosiivouksesta. Puhumattakaan muuttosiivouksista. Koska vaikka miten siivoaisi niin sitä piilossa ollutta pölyä alkaa nyt ilmaantumaan. Mutta järjettömän pölypaskankaan keskellä ei huvittaisi elellä.
Uusi koti on 30 neliötä nykyistä suurempi. Se on paljon. Jotenkin niin iso ero että sitä ei vielä ihan hahmotakaan. Että mitä kaikkea pitäisi hankkia ja mitä kaikkea tarvitaan. (Ja miten paljon lisää siivottavaa tulee). Tämä koti on toivonmukaan se josta sitten aikanaan lähdetään vaihtamaan pienempään. Kun lapsia lentää omilleen.

Kuten aiemmin jo uikutin, syyskuu on tosi kiireinen. Sen kiireen päälle tuli nyt siis myös muutto. Kaikesta selvitään mutta säälittää esimerkiksi Kolmas joka aistii meidän stressin ja väsymyksen. Taapero on muutenkin ihan järjettömän uhman kourissa ja näkee että entisestään hämmentää kotia täyttävät muuttolaatikot ja pikkuhiljaa kaapeista katoavat tavarat. Haluaisin että tästä kaikesta selvitään mahdollisimman vähällä hampaidenkiristelyllä ja suht täysipäisinä mutta en usko että stressitöntä muuttajaa olisi olemassakaan.

Kun tässä tahti nyt pikkuhiljaa kiihtyy ja kiihtyy niin huomaa että alkavan muuttomanian keskellä on tosi hankala rauhoittua. Vaikka väsymys painaa ja päivät on ympäripyöreitä niin ei vaan meinaa pystyä pysähtymään. Olen löytänyt itseni leipomasta yömyöhällä, järkkäilemässä työhommia ennen herätyskellon soimista ja ronklimasta kalenteria kesken iltasadun lukemisen. Väsymys pistää pyörät pyörimään turhankin vauhdilla. Mistään ei tule täysin valmista vaan sitä vain heittää niitä palloja ilmaan ilman että olisi käsiä vapaana ottamaan koppeja.

Sisustus ei vielä sen ihmeemmin pyöri mielessä. Muutama patti-tilanne kuten Ekalle on sänky muttei patjaa ja Tokalle on patja muttei sänkyä-tyyppinen hommeli täytyy ratkoa ensin alta pois. Kuitenkin, tänne nykyiseen kotiin ei kovin ihmeitä tehty koska aika pian tiedettiin että tämä on vain välietappi.  Huomaan miettiväni yhtä ja toista ja sahaan värispektriä mielessä. Toisaalta ihastuin edellisen asukkaan valkoiseen ja pelkistettyyn. Tahtoisin ehkä sitä ja tätä ilman hahmotuskykyä kokonaisuudesta. Kun nyt löytäisi sen maltin ja saisi kohdistettua kaiken sähellykseen käytetyn energian oleelliseen.

En tiedä alanko alitajuisesti valmistautumaan kotiinjäämiseen vai meneekö kaikki nyt ihan vain kiireen ja stressaavien viikkojen piikkiin mutta tuntuu että työminä alkaa olla melko vittuuntunut. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä moni eri seikka ärsyttää ja tuntuu että yksi jos toinenkin asia mättää. Kehittämiskohteita olisi paljon vaan kun yksittäinen työntekijä on aika pieni osa kokonaisuutta. Pitäisi olla kovaäänisempi, vaativampi, tiukempikin. Vaan kun kaikkeen ei puhti riitä. Eikä aina ehkä kiinnostakaan? Olo on usein turhautunut. Tahtoisi ja haluaisi mutta kun sitä tahtoa ja halua tarvitsisi useamman ihmisen verran.
Vai kriiseilenkö alitajuisesti itse työtä ja se sitten vain ulostautuu näin? Kuitenkin tulevaisuuden työhaaveet on hyvin toisenlaisissa hommissa ja haluaisin ihan mahdottoman paljon opiskelemaan. En malttaisi duunin suhteen nyt olla ihan tässä hetkessä kun tulevaisuudesta ei vielä tiedä.

Jännä miten stressiin reagoi. Ja asioihin joihin ei itse voi vaikuttaa. Mä olen aina ollut lohtusyöjä. Ja nyt meinaa sokerihiiri ottaa niskalenkin ihan tosissaan. Mä en sinänsä edes koe lohtusyömistä mitenkään maailmaa kaatavana juttuna, kunhan se ei jää pysyväksi olotilaksi. Mutta tämänkin homman suhteen tullaan nyt aiheeseen oma ikääntyminen. Nimittäin kun päivä(viikko)tolkulla ahtaa kaikkea paskaa kitusiinsa niin olo on ihan kamala. Koko ajan on päällä sellainen kestoturvotus ja pöhö. Puhumattakaan siitä mitä korvien välissä tapahtuu. Tuntuu että energiaa ei riitä tasan mihinkään ja muutenkin on sellainen levoton ote ihan kaikkeen ja vaikea keskittyä. Ärsyttää, väsyttää ja vituttaa.

Tiedostan ja olen tosi valveutunut sen suhteen että miten pitäisi syödä että jaksaa. Ja hokaan senkin että miten pitäisi levätä. Tuntuu tosi ärsyttävältä että kaikesta tietoisuudesta huolimatta on sellainen mitäväliiii-olo korvien välissä. Vaikka tietää että seuraavat viikot nyt vaan on hullun hektisiä niin tuntuu siltä että aivan sama. Syödään mitä syödään ja nukutaan miten keritään. Vaikka juuri nyt molempiin kannattaisi panostaa.

Mässäilystä tulee aivan posketon darra. Ei voi enää syödä mitä haluaa ja koska haluaa. Ja tämä on musta ihan pohjattoman epäreilua. Se nyt ei ole laisinkaan yllätys että näillä vuosirenkailla ei voi enää juoda mitä haluaa ja koska vaan mutta että syöminenkin?!?! Ja miten väärin on sekin että tätä ei tiennyt silloin joskus reippaat kymmenen vuotta sitten. Silloin sitä murehti kiloja niin paljon että ei voinut nauttia ja nyt kun ei niin välittäisi siitä kilolukemasta ja ulkomuodosta niin ei pysty nauttimaan kun tulee fyysisesti niin kurja olo.

Sitä jotenkin huijaa itseään että se non-stop puputus mukamas nyt jotenkin sitten piristää ja auttaisi jaksamaan näiden päivien keskellä. Paitsi kun ei auta. Jos tästä hulluttelusta selvitään ilman suurempia sotia ja massiivisempia mähinöitä niin hyvä. Suuntaankin tästä vielä tälle iltaa kuumille treffeille muuttolaatikoiden kanssa.


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Tänään meillä on hyviä uutisia

Nyt seuraa kuva-arvoitus! Kuka arvaa mikä kuvassa oleva esine on??





Aivan! Se on muuttolaatikko. Terkkuja pikkuhiljaa alkavan kaaoksen keskeltä. Kaikki järjestyy! Ihan aina.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Vanhempien aktiivisuudesta

Mulla on paha tapa ängetä itseni mukaan vähän kaikkeen. En nyt koe sinänsä olevani mikään aktiivi yhtään minkään suhteen mutta enempi vähempi tahtoo käydä niin että huomaan kalenterin täyttyvän kaiken maailman yhdistysten ym. kokouksilla ja tapahtumilla. Eikä sillä, varsinkin lasten kouluun ja harrastuksiin liittyvät onkin tosi jees. Musta on ihan hauska nähdä lasteni kavereita muuallakin kuin meillä ja esimerkiksi opettajia muuallakin kuin kouluympäristössä. Mua kiinnostaa tietää ja haluan toimia mukana. Lapsilta ei koskaan saa niin hyvin nyhdettyä tietoa irti mutta kun on itsekin vähän mukana niin on paremmin perillä.

Kuitenkin, en tiedä johtuuko se meidän työkulttuurista vai nykypäivän hektisyydestä vai mistä että samanmoisia vanhempia tuntuu olevan aika pieni murto-osa. Mä en tarkoita että kaikkien pitäisi olla mukana vanhempainyhdistyksissä tai koulun toiminnassa tai valmentamassa lapsen urheiluseurassa. Mutta mun kokemus ainakin näiden kahdeksan kouluvuoden ajalta on se että vanhemmat on tosi vähän mukana esimerkiksi lasten koulujen toiminnassa. Se ei yksinkertaisesti kuulu meidän kulttuuriin. Vanhempia on tosi vaikea saada lähtemään mukaan, ihan pieniinkään juttuihin. Musta tuntuu että aina silloin tällöin tulee vastaan opettaja tai valmentaja jolla olisi kiinnostusta ja yritystä siihen että vanhemmat olisi aktiivisemmin mukana. Mutta se into ja yritys laantuu melko pian kun vanhemmat ei vaan tempaudu mukaan. En haluaisi käyttää lausetta vanhempia ei kiinnosta mutta ehkä joku pieni marginaali porukasta menee tuonkin alle. Mikä on sääli. Mä tykkään siitä että koko kylä kasvattaa ja koen että vanhempien isompi osallistuminen lastensa elämään heijastaisi tuota ideologiaa.
Jos se osallistuminen olisi enemmän tyypillistä meidän kulttuurissa niin ehkä vanhemmat eivät laistaisi noista niin helpolla. Pieni ryhmäpaine pakottaisi. Mutta koska tyypillisempää on olla osallistumatta niin sitten niitä vanhempia ei näy. Enkä mä edes tarkoita että pitäisi olla mitään jenkkimeininkiä jossa leivotaan ja askarrellaan ja tehdään kaikki alusta pitäen itse. Vaan puhun ihan puhtaasti pelkästä läsnäolosta.

Tokan luokka kävi retkellä tässä syksyllä. Opettaja laittoi kutsun Wilman kautta että vanhemmat mukaan! Mä ja Siippa oltiin ainoat jotka paikalle saapui. Ei sillä, meillä oli kivaa ja koska ollaan oltu niin paljon mukana niin sekä lapset että opet on meille tuttuja. Ihmetytti vain että oikeastiko kukaan muu ei pysty päivästään paria tuntia lohkaisemaan? Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta kun osallistumisprosentti on mitätön. Tiedän että aina ei ihan oikeasti pääse vaikka kuinka yrittäisi järjestää. Mutta mun on tosi vaikea uskoa että reilu kahdenkymmenen lapsen perheestä kukaan muu vanhempi ei saanut työpäivästään lohkaistua paria tuntia tuota varten. Yrittikö kukaan edes? Ihan todellako mikään työpaikka ei voi joustaa? Halutaanko me antaa lapsille se signaali että me ei osallistuta?

Monesti vedotaan siihen että retkistä ym ei informoida riittävän ajoissa. Että jos saisi tietää aikaisemmin niin olisi helpompi järjestää. Juttelin tästä asiasta erään kerran Ekan opettajien kanssa ja he olivat sitä mieltä että osallistumisprosentti on ihan yhtä pieni, huolimatta siitä koska ajankohta on ilmoitettu. Että oli se riittävän ajoissa tai lähellä ajankohtaa niin se ei vaikuta osallistujamäärään. Ja mä uskon tämän ihan täysin. Totta on että aikataulut on järjestelykysymys. Mutta se on myös yhtälailla priorisointikysymys. Ja priorisointia voi harjoittaa lyhyelläkin varoajalla.

Sitähän en voi tietää että olisiko joku vanhempi ollut tulossa mutta lapsi olisi kieltänyt että et tule sinne nolaamaan. Meilläkin välillä heitellään ilmaan noita on niin noloooo jos tuutte-yritelmiä. Mutta koska me ollaan enempi vähempi aina osallistuttu niin meidän muksut on niin tottuneitakin jo siihen että me ollaan paikalla. Ei ne sillä lailla osaa edes kyseenalaistaa sitä ettäkö meiltä joku ei osallistuisi. Lisäksi jos vanhempien osallistumista ja paikallesaapumista toivotaan niin mun mielestä lapset ei silloin sitä sanele että tuleeko joku paikalle vai ei.

Vaikka mä jollain mittapuulla ehkä olenkin suht usein mukana toiminnassa niin omasta mielestä en ole. Koska en yksinkertaisesti pysty repeämään ihan kaikkeen. Mun on pakko huomioida myös oma jaksaminen ja lepo ja siksi en lupaudu kaikkeen mihin pyydetään ja mihin olisi oikeasti halujakin. Tiedän monia paljon paljon aktiivisempia vanhempia.
Mä olen itse henk.koht sitä mieltä että ei ole paha synti skipata joskus vaikka vanhempainilta. Niissä aika harvoin ihan oikeasti on mitään niin tähdellistä asiaa. Ne on tärkeitä mutta ei välttämättömiä. Mutta se mua harmittaa että kun järjestettäisiin jotain yhteistä toimintaa, sellaista ei-virallista vaan yhdessäolemista ja pientä puuhaa niin niihin ei sitten osallistuta. Eikä olla kiinnostuneita esimerkiksi vanhempaintoimikunnassa olemisesta jossa sitten kuitenkin pääsisi ihan toisella tapaa vaikuttamaan kuin vaikka jossain vanhempainillassa. Toimikunnissa itseasiassa on miljoonasti rennompi meno kuin vanhempainilloissa! Ja koulusta kokonaisuutena saa paljon paremman käsityksen kuin vain sieltä yksittäisestä vanhempainillasta.

Kyllä mä koen että suomalaisvanhempien pitäisi olla kiinnostuneempia. Ja osallistuvampia! Musta on jotenkin koomista seurata vanhempainilloissa sellaista "paskantärkeilyä" kun se on tasan se minkä verran osallistutaan. Osataan marista, ulista ja valittaa mutta siihen se osallistuminen sitten jää. Osataan kyllä kritisoida mutta siihen ei löydy kiinnostusta että itse hyppäisi mukaan toimintaan vaikuttamaan.

Sitä en tiedä että kantaako tämä osallistuminen omien lasten silmissä ja suhteen yhtään mitään hedelmää. Eikä sillä mun mielestä nyt välttämättä ole niin väliäkään että kantaako. Veikkaan että tämä osallistuminen on nimenomaan mulle itselleni tärkeämpää kuin lapsilleni. Mä koen sen yhdeksi osaksi vanhemmuutta. Ehdottoman tärkeäksi osaksi.


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Otsikoimaton eli pää tyhjäkäynnillä

Josko pitkästä aikaa ihan vaan kuulumisia. Eli valitusta ja ulinaa.

Joskus kun mättää niin mättää. Paljon ja koko rahalla. Kela kämmäsi Siipan kotihoidon hakemuksen ja saatiin elokuussa melkoisesti vähemmän rahaa mitä normaalisti. Ei edelleenkään koeta että yhteiskunnan pitäisi meidän pesue elättää mutta kyllä se vaan useamman sadan euron heitto kiikuttaa paattia melkoisesti. Koska tokihan elokuu on se ainoa kuukausi vuodesta kun kaikkien perheenjäsenten harrastusmaksut maksetaan ja niihin suhahtaa euro jos toinenkin. Sen lisäksi Siippa rikkoi puhelimensa täysin käyttökelvottomaksi. Jos kotihoidontuen muutoksen olisi tiennyt etukäteen niin näihin olisi voinut varautua mun tulojen puolelta vaan kun ei tiennyt. Joskus hakemuksien käsittelyt ruuhkautuu ja ajat venyy ja venyy. Saatiin kyllä tuosta huolimatta Kelalta aivan ensisijaisen hyvää asiakaspalvelua. Eniten olisi vituttanut jos luurin toisessa päässä olisi ollut joku kettumainen virkailija. Ylipäätänsä me on kyllä saatu Kelasta aina luurinpäähän tosi hyviä tyyppejä. Aina Kelaa parjataan mutta niillä jos kenellä kyllä on osattu ainakin meidän perhettä rauhotella ja auttaa ihan aina. Onkohan niillä jotain sähköistä risuja/ruusuja-laatikkoa? Pitäisi kerrankin osoittaa kiitos ihan oikeaan osoitteeseen.

Sain sen meidän duunin tsemppipalkinnon joka pikkasen kompensoi viime kuun rahanmenetystä. Vitsailtiin että hyvähän se taas Siipan on. Hän menettää rahaa ja mä tuon sitä sitten vähän enemmän. Siinähän loisii mun siivellä :P

Mä kerroin vihdoin ja viimein töissä hoitovapaalle jäämisestäni. Vastaanotto oli.... no sekä sitä mitä odotin että vähän yllättäväkin. Mun tuli itseasiassa jopa vähän huono omatunto siitä että jään. Vaikka mulla on täysi oikeus siihen. Kyse on kuitenkin vain vajaasta yhdeksästä kuukaudesta. Ymmärrän että se on työnantajalle vähän mutkikas homma mutta silti. Perhesyyt ajaa nyt edelle. Enkä mä suinkaan ole korvaamaton. Jäi vähän nuiva olo vaikka tiedän että se ei ollut varmastikaan tarkoitus. Mutta nyt se on pois sydämeltä ja  mun ei tarvitse enää miettiä ja jännittää sitä että miten kerron. Jäin kuitenkin miettimään että kuinka paljon näitä vanhempien oikeuksia jätetään ylipäätänsä käyttämättä työelämässä juurikin siksi että on huono omatunto. Tai ei uskalleta koska pelätään sen oman aseman puolesta.

Oon tehnyt paljon aamuvuoroja viime viikot ja ei perkele, ei ole kyllä mun juttu. Aamukuuden herätykset on ihan murhaa. Työteho on ihan hukassa eikä kotonakaan kestä ilman päiväunia. Muutenkin syksy on väsyttänyt ihan sikana ja nyt on tosi tiukkaa työputkea luvassa syyskuun loppuun asti. Ja yllättäen, suurinosa aamuvuoroja. Meidän työvuorosuunnittelu pelaa tosi saumattomasti mutta joskus on kausia että puskee pidempää putkea ja rankempia vuoroja. Kunhan kuu taas vaihtuu niin todennäköisesti tulee huokaistua ja syvään!

Syksyn sairastelutkin iski. Toka alkoi flunssailemaan kolmannella kouluviikolla ja toinen suussa olevista niskavedon renkaista tulehtui. Tai siis se ien siinä. Ihan kunnossa suu ei ole vieläkään ja ensi viikosta pitäisi käydä kiristämässä niskavetoa. Joka ei siis ole vieläkään ihan kunnolla käytössä. Näiden hommien kanssa on kyllä niin sormi suussa. Kun ei toisen puolesta pysty tuntemaan että miten kipeää se tekee. Että onko ne nyt ne tulehduksen jämät mitkä siellä suussa vielä vaivaa vai onko se itsessään koko härveli mikä vaan tuntuu niin epämukavalta että se tuntuu jo kipuna? Mitään fanfaariahan oikomishoidot ei ole mutta ehkä me nyt vielä seuraillaan. En voi toista oikein pakottaakaan mutta käyttöön se niskaveto pitäisi pikkuhiljaa saada. Varmasti ottaa aikansa että suu siihen tottuu. Mutta mikä määrä kipua on normaalia?

Vaikka musta oli ihan mahtavaa että arki alkoi loman jälkeen niin on tässä nyt menty aika kylmää kyytiä. Kesälomalla kun ei tehty mitään. Kun arki alkoi, täyttyi kalenterikin ihan välittömästi. Kontrasti kesään on ihan valtava. Nyt ei tarvitse kuin vilkaista lähiviikkoja niin käy hengästyttämään. On niin paljon kaikkea että mua melkein ahdistaa. En taaskaan ehdi lukemaan, virtaa urheilulle ei tahdo riittää, hyvä kun ehtii nukkumaan. Päivät on ympäripyöreitä, töiden lisäksi löytyy vaikka mitä lääkäriä ja kontrollia ja vanhempainiltaa ja kokousta ja sitä ja tätä. Hommia mitä ei nyt kovin usein ole mutta ne nyt on asettuneet kaikki tähän samalle kuukaudelle.

Ja tähän kiireeseen ja häsellykseen sitä reagoi tietysti melko huonotapaisesti. Tai ainakin huonoilla elintavoilla. Mitä väsyneempi on sitä huonommin syö kun muka tekee mieli kaikkea roskaa ja sitten sitä on vaan entistä väsyneempi. Sen vielä jopa tiedostaa että jos nyt sokerikännään niin olo on varmasti kahta huonompi. Mutta sitten se ihan sama tulee ja ottaa niskalenkin. Onneksi kaupasta sai eurolla hedelmiä. Josko niillä edes osa herkutteluista?

Muutamana aamuna on jo herätessä ollut olo että ei jaksa. On se pikkuhiljaa päivän mittaan mennyt ohi mutta ärsyttävää että kuluu energiaa ihan älyttömästi siihen että saa päivän ja itsensä käyntiin. Töiden lisäksi ei millään meinaisi jaksaa esimerkiksi urheilla joka sitten kuitenkin jeesaisi sekä kehoa että päätä jaksamaan. Lähteminen on ihan hurjan vaikeaa. Onneksi perhe potkii menemään ja ollaan muutenkin Siipan kanssa liikattu paljon sellaisella läpsystä vaihto-menolla. Ollaan ihan tarkoituksella tähdätty liikkumaan vähän kauemmas kotiympyröistä. Toinen menee ensin ja sitten jonkun ajan päästä toinen tulee Kolmosen kanssa perästä ja sitten vaihdetaan. Silloin on pakko mennä vaikka ei jaksaisi. Syksyn urkkarakkauksia on olleet vanhat tuttavuudet nyrkkeily ja kahvakuulaus. Monen vuoden tauon jälkeen intohimo on taas syttynyt. Tällä hetkellä mulla on sormetkin kipeänä.

Kiire on kyllä jännä käsite. Jotenkin sen kestää arjessa mutta sitten kun vapaapäivätkin on kalenterissa ohjelmoitu täyteen ohjelmaa niin käy vähän ahdistamaan. Musta se vapaapäivän idea menee ihan hukkaan jos sekin on menoa aamusta iltaan. On ollut mahtavaa kun ihmiset on aktivoituneet ja yritetään puolin ja toisin järjestää aikaa ja juttuja että näkee mutta nyt on pitkästä aikaa ollut pakko ottaa käyttöön sekin että ohjelmoi kalenteriin myös vapaata.

Aina törmää siihen kun etsii jotain vinkkejä arjessa jaksamiseen että pitäisi nukkua riittävästi ja olla ja elää säännöllisesti. No joojoo tiedetään. Mistään ei kuitenkaan ikinä löydy vinkkejä siihen että miten tämä toteutetaan vuorotyöläisenä ja perheellisenä. Mun säännöllinen on yhtäkuin epäsäännöllinen.