lauantai 13. syyskuuta 2014

Ajatuksia neljännestä lapsesta

Kenellekään ei varmaan ole jäänyt salaisuudeksi että meillä haaveillaan nelosesta. Asia ei ole ihan ajankohtainen eikä yritys ole päällä mutta haaveissa (ja peloissa) tyyppi kuitenkin pyörii.

Näiden ajatusten myötä sitä on toki mielenkiinnolla seurannut myös muiden ajatuksia raskautumisesta. Eritoten silmään on pistänyt muiden ajatukset vartalon muutoksiin raskauden aikana. Se kun tuntuu länkkärinaisilla olevan hyvin yleinen juttu ja tärkeä seikka. Vartalo on osa kokonaisuutta tai kokonaisuus osa vartaloa. Mitenpäin nyt asian haluaa nähdä.
Raskaudet ei nyt varsinaisesti ole olleet mun vartalolle mitenkään helppoja. Tokan raskauden aikana mun selässä oli välilevyn pullistuma jonka kanssa eläminen oli hyvin vaikeaa ja josta parantuminen vei hyvin hyvin pitkän aikaa. Tokan jälkeiset raskaudet (yksi keskenmennyt ja Kolmosen raskaus) ovat olleet jännitysnäytelmiä juurikin sentakia että kestääkö keho. Siitä huolimatta uskalsin ja uskaltaisin. Vaikka riski välilevyn uusiutumiseen on olemassa ja vaikka tiedän että pahimmassa tapauksessa välilevyn pullistumasta jää mulle muistoksi hermovaurio. 

Mä olen senikäinen että ympärillä on kaikki raskaana. Saan seurata raskaanaolevia naisia kaikenaikaa. Ja koska ympärillä kaikki on raskaana niin saan seurata myös niitä raskauden aikaisia vaivoja. Muistan välilevyn pullistumasta ennenkaikkea sen kivun. Sitä hermokipua ei pysty edes kuvailemaan. Niin invalidisoivaa ja halvauttavaa se on. Sellaista että sen aikana ei paljon jutella. Sellaista että sen aikana saa tehdä tosissaan töitä että kykenee edes hengittämään. Sellaista johon väkisinkin puutuu. Monta viikkoa riipivää, repivää, salamointia. Siksi mun on joskus vaikea ymmärtää asioita, joista raskaana olevat naiset huolehtii. En väheksy enkä vähättele mutta en myöskään osaa ymmärtää. Raskausarvet huolettaa, lihominen huolettaa, tissit huolettaa, kaikki huolettaa. Mua mietityttää väkisinkin missä menee turhamaisuuden ja hyvinvoinnin raja?

Kroppaa enemmän mä olen huolissani omista sosiaalisista suhteista. Miten niille vähillekin käy kun nytkään niitä ei tahdo aina jaksaa ylläpitää. Jos rehellisiä ollaan niin päivät lasten kanssa on kuitenkin aika yksitoikkoisia. Se samankaltaisuus ja ennakoitavuus on monella tapaa tärkeitä juttuja jotta elämä sujuu. Mutta jos on niinkuin minä, että haluaa olla muutakin kuin äiti niin se pelkkä kotonaolo ei riitä. Sain tuossa tuparikutsun kaveripariskunnan tupareihin. Totesin että olen suurimman osan niistä ihmisistä nähnyt vuosi sitten, samaisen pariskunnan tupareissa. Ihanaa kun kutsutaan edes ton verran, että näkee edes sen kerta vuoteen. Mutta siis mihin tämä vuosi on taas vierähtänyt? Jos tässä hypättäisiin vauvakuplaan niin mitenkä ison aikahypyn siinä saisi kaupan päällisiksi?

Lisäksi neljännen lapsen kohdalla mua mietityttää ihan pikkujutut. Kuten se että miten äkkiä alkaa iso pyörä pyörimään liian kovaa jos en saa juoda aamukahviani suht rauhassa? Sopeutumiskysymyksiähän nämä pitkälti on. Että miten äkkiä viitsin itse päästää irti vanhasta ja sopeutua uuteen. Koska sopeutumisen jos minkä ihminen kyllä taitaa. Jos vaan haluaa. Mutta joskus se haluaminen on kovin hankalaa. Haluaisi haluta mutta kun ei vaan onnistu.

Entä miten kestän taas sen että se vähäinenkin oma rauha häviää? Meillä ei saa valehtelematta _koskaan_ olla nytkään yksin ja rauhassa. Vaikka muu perhe nukkuisi niin vähintään kissa kömpii kainaloon jos haaveilen että nyt mä menen ja luen sohvan nurkassa ihan yksikseni. Neljäs lapsi tuskin ainakaan vähentää tätä dilemmaa.

Huomaan pyöritteleväni koko neljäs lapsi-asiaa pitkälti pros and cons-tyyppisesti. Ja oikeastaan ekaa kertaa koskaan koko lapsiajatus painii tosi paljon järki vs. tunteet. En välttämättä kuitenkaan haluaisi raskautta ihan lähiaikoina mutta haluaisin kuitenkin nukkua yöni sitten nelikymppisenä. Nyt tässä on tietysti isoja juttuja työn alla vielä tälle vuodelle eli voi toki olla että senkin takia mieli vähän haraa vastaan. Että kunhan tasoittuu niin sitten.
Meillä ei ole mikään pakkomielle siitä että pääluku pitäisi saada tässä kasvamaan. Kuitenkin tuntuu että meidän perhe ei ole vielä kokonainen. Se on valmis mutta ei kokonainen. Mutta ajatus raskaudesta tuntuu musta nyt tosi kaukaiselta. Mietinnät Ekan TET-jaksosta ja Tokan Yrityskylästä tuntuu paljon läheisemmältä kuin vaikka se että pitäisi miettiä hankitaanko meille tuplarattaat vai seisomalauta.

Aikanaan kun Kolmas syntyi ja mietittiin sitä lapsilukua niin asetettiin vähän ajallisia raameja että koska voisi olla minkäkin aika. No nyt kun ne raamit alkaa lähestymään niin ei tunnu kyllä yhtään siltä että nyt olisi sen aika. Tai tuntuu mutta... ei tunnu.

Meilläkin on kokemus sekä keskenmosta että siitä kun raskaus ei alakaan silloin kun sitä suunnittelee. Siitä huolimatta me suunnitellaan, laskelmoidaan ja järkeillään että koska on oikea aika millekin. Mua aina hieman arveluttaa se että näitä asioita ei saisi miettiä ja pohtia. Ihmiset tuntuu olevan tosi herkkänahkaisia perhesuunnittelun osalta ja aina joku nokkela muistaa takavasemmalta ilmoittaa että ei ne lapset välttämättä tule silloinkuin haluaisi että niitä tulee. Mitä sitten?!?! Mun mielestä jokainen järkevä aikuinen laskelmoi sitä parhainta ajankohtaa lisääntymiselle. Oikeaa ajankohtaa ei ole olemassakaan mutta on ajankohtia jotka on huonoimpia mahdollisia. Asiat toki järjestyy aina ja kaikkeen sopeutuu mutta siitä huolimatta kun en itse koe raskautta minään mukavana ajanjaksona niin toki haluan tähdätä sen sellaiseen elämäntilanteeseen, kun muut puitteet on mallillaan. Tuntuu että ei saisi laskelmoida tai ainakaan myöntää ääneen että tekee niin. Koska joku, jolla on rankka keskenmenotausta tai joka ei ole saanut yrityksistä huolimatta sitä positiivista raskaustestiä, pahoittaa mielensä ja ottaa asian henkilökohtaisesti. Mikä on mun mielestä hyvin suuri sääli. Aikuisten ihmisten kohdalla. Multa kyllä irtoaa myötätuntoa vaikeissa elämäntilanteissa mutta siihen en alistu että omalla elämälläni ja valinnoillani olisin syypää toisen tyhjän sylin syndroomaan. Mun on jotenkin hirveän vaikea ymmärtää sitä että raskaudesta saisi olla ihan vilpittömästi iloinen vasta sitten kun sen eteen on tehty hartiavoimin töitä. Tai tämmöinen olo mulla on ainakin jäänyt.
Ihmismieli toki helposti prosessoi vaikeat asiat sellaiseen muotoon, että niitä pystyy edes jotenkuten käsittelemään ilman että mieli särkyy. Siitä huolimatta en äkkiseltään keksi vastaavaa kuumaa perunaa jota pitäisi käsitellä julkisesti yhtä arkaluontoisesti kuin lapsen hankintaa. Vaikka sitäkään asiaa ei saa nuijittua tai keskusteltua sellaiseen muotoon että se istuisi samanlaisena kenelle tahansa. Eli mielensäpahoittelu tuosta aiheesta on melko turhaa.
Siihenkin törmää aina välillä että ei saisi haluta lisää lapsia kun on jo x-määrä. En ole sitäkään koskaan ihan täysin sisäistänyt että mitenkä ne x-lapset sulkee sen vauvakuumeen ja toiveen uudesta lapsesta pois? Ihmismieli on kyllä kumma ja se sallii itselleen vaikka mitä ajatuksia, puolin sekä toisin.

12 kommenttia:

  1. "Siksi mun on joskus vaikea ymmärtää asioita, joista raskaana olevat naiset huolehtii. En väheksy enkä vähättele mutta en myöskään osaa ymmärtää. Raskausarvet huolettaa, lihominen huolettaa, tissit huolettaa, kaikki huolettaa. Mua mietityttää väkisinkin missä menee turhamaisuuden ja hyvinvoinnin raja?"

    Niin samaa mieltä. (Vaikka olenkin iloinen ettei niitä raskausarpia ole tässäkään raskaudessa tullut. *koputtaa puuta* Mutta sitten on tietty nuo sektioviillot nätisi pystyyn muistona.) kroppa kyllä huolettaa - mutta tosiaan enemmänkin sen hengenlähdön osalta. Että kumman terveyden kroppani vie - minun vai vauvan. Maksaongelmat, veritulpat, raskausmyrkytys, kohtukuolema, jne, jne..

    Eilen äitipolilla sektioaikaa sopiessa purskadin taas itkuun. "Näitä sektioita sopiessa lääkärit on painottaneet että ei ennen rv39+, kun vauvan kunto saattaa olla huono ja joutua teholle rds:n eli siis epäkypsien keuhkojen takia." Ymmärrän kyllä, tästä oli puhetta viimeksikin. Vaan oikeasti.. se mun ilme ja olo. WTF ne just sanoi?! Toki hoitaja ja opiskelija olivat erit kuin minua yleensä hoitaneet eikä taustat olleet tiedossa.. sain itkun takaa jotenkin sanotuksi, että niin "tiedän, vaan se teholle joutuminen ja syntyminen rds:n kanssa rv 38+ on aika helkkarin eri asia kuin kuolla kohtuun tai syntyä sen rds:n kanssa raskausviikolla 25"

    Olisin halunnut söpertää lisää.. mutta ehkä asia tuli selväksi kun sen jälkeen puhuttiin raskauskomplikaatioista ja sektioon liittyvistä komplikaatioista ja kerroin esikoisen syntymän kulun. Ja kun oli puhetta siitä pirun tukostaipumusriskistäni, joka lisää niin r-myrkytyksetn todennäköisyyttä kuin kohtukuoleman todennäköisyyttä. Ja se todennäköisys kasvaa mitä lähemmäs laskettua-aikaa mennään.. Huoh. Jos olisi ollut tutut, niin tämä olisi varmasti mennyt helpommin...

    yritän takoa päähän, että niin kivoja kuin vauvat ja lapset onkin - tämä on tässä. Ne klipsit tulee sektion yhteydessä, olkoonkin että kärsisin massiivisesta vauvakuumeesta vaikka lopun elämäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ... ja nyt kun ennätän jatkoin tekstisi lukemista lisää - ja kommentointia.

      Ensinnäkin juurikin tuo ettei x-määrän jälkeen saisi haluta lisää ei tosiaan ollut sen oman kirjoituksenikaan pointti, vaan se että jokainen tarkemmin pohtisi niitä omia rajojaan. Että jollekin se rajaa tulee vastaan jo siinä ettei hanki ensimmäistäkään - ja toisella se raja tulee vasta kahdeksannen jälkeen.

      Mutta jotenkin harmittaa siis ihan vain se että on oikeasti perheitä, joissa tosiaan se toisen tai kuudennen lapsen haluaminen ei ehkä olekaan järkevää, jos ensimmäisen kanssakaan ei jaksa. Tai että ei sitten mieti liikaa ikäeroja vaan odottaa rauhassa sitä, että se hetki tuntuisi lapselle paremmalta ja että jaksaisi paremmin sekä uudelle että olemassa oleville. :)

      Ja noista keskenmenoista.. ei minuakaan haittaa se, että toiset suunnittelee ja heidän suunnitelma käy toteen. Mutta se häiritsee, että lastenhankinnasta puhutaan yleisellä tasolla kuinka se onnistuu suunnitellusti. Kuinka nykyisin lapset suunnitellaan, niin että ne syntyvät vanhempien kesälomalla ja kuinka ne suunnitellaan tiettyyn vaiheeseen uraa tai kuinka ne suunnitellaan tietyllä ikäerolla maksimipäivärahojen saamiseksi. Siis että siinä yleisessä keskustelussa unohdetaan ettei se kaikilla onnistu nin. (Että jos jollakin on vauva tulossa vaalien aikaan, ei sitä ole välttämättä tarkoituksella tähdätty juuri syntyväksi siihen - saati että se nyt sitten syntyisi lähimainkaan laskettuna-aikana.)

      Mutta joo, kyllähän milläkin on tietyllä tapaa suunniteltu. Sitä ei tosin suunniteltu että esikoinen syntyy rv25. Eikä sitä että saadaan lapsentekokielto hetkeksi. EIkä sitä että menee pari vuotta ja useampi keskenmeno ennen seuraavaa. Tai sitä että kolmas ei luvasta huolimatta saanutkaan alkuaan tosikoisen ekan vuoden aikana. Tai sitä että se saikin alkunsa kun oltiin ajeltu odottaa.

      Mutta ei. Ei se ole muilta pois, jos meillä ei lapset ole tulleet niin tarkkojen suunnitelmien mukaan. Mutta että muistetaan yleisesti ja muiden kohdalla, että kaikilla se ei mene suunnitellusti. :)

      Saikohan tästä mitään selvää..

      Poista
    2. Sehän ei minulle kuulu pätkän vertaa mutta ehkä ne klipsit tämän raskauden jälkeen on sulle ihan hyvä valinta. Kun niiden raskauksien ohella tulee niin paljon sitä oheista niin ehkä se alkaa olla henkisellä puolella niin raskas taakka joka kerta käydä läpi. Se lasti ei varmastikaan vähene yhtään raskauksien myötä. Plus ehkä jonain päivänä joku tukiperheenä olo tai jopa sijaisvanhemmuus voisi jeesata sitä vauvakuumetta? Että sitä rakkautta kyllä pääsisi jakamaan ilman että se oma terveys on siinä niin isona mörkönä. Ja kolmehan ON nykypäivän mittapuussa jo tosi monta lasta :)

      Lapsiluvun mietintä on hirveän hankalaa senkin takia että vaikka nyt just tällä hetkellä jaksaisit kuuden lapsen kanssa niin jostain kulman takaa saattaa tulla jokin ylläri joka syökin niin paljon että et jaksa. Toki on hyvä miettiä omia voimavarojaan mutta kun kaikkea ei pysty mittaamaan tietämättä. Eikä musta tarvitsekaan. Järjellä jos ajattelee niin periaatteessa yhdenkään ihmisen ei kannata yhtäkään lasta hankkia. Onneksi nämä ei ole vain järjen päätöksiä.

      Mun mielestä on vissi ero sillä että puhutaanko suunnitellusta vai suunnitelmallisuudesta. Itse olen törmännyt pääsääntöisesti tuohon jälkimmäiseen mutta jostain syystä se halutaan helposti kääntää tarkoittamaan tuota ensimmäistä. Ja eron näen noiden kahden kohdalla nimenomaan siinä että suunniteltu tarkoittaa nimenomaan tarkasti mietittyä ja suunnitelmallisuus taas sitä että on kuulosteltu että nyt olisi hyvä ja ajankohta olisi otollinen ja esimerkiksi lapsen kohdalla "saa tulla jos on tullakseen". Mä olen sitä mieltä että on vaan hyvä jos lasten hankintaa miettii vähän urankin kannalta. Ura ei saa yksistään sanella mutta koska uran luominen perheen ohella on nimenomaan naisille haasteellista niin siksi musta on ihan suotavaakin vähän miettiä että koska on oikea aika millekin. Se juuri on sitä suunnitelmallisuutta. Yhtä lailla sitä voi miettiä niinkin päin että tällä hetkellä himmaillaan uran suhteen ja rakennetaankin perhettä. Että ura on vähän telakalla ja perhe on se jonka kasvuun panostetaan. Mä en koe että jos yksilökohtaisesti keskustellaan ja mietitään ratkaisuja, vaikkakin sitten vähän yleiselläkin tasolla, että siinä unohtuisi ettei se kaikilla onnistu niin. Jos jokaisessa asiayhteydessä ei ole disclaimerina eritelty jokaista muuttujaa ja asiaa joka voi käydä niin ei se sitä tarkoita ettäkö ne olisi unohdettu.

      Poista
    3. Joo, ei tässä muita ehkäisymuotoja olekaan mitkä passaisi. :) Ja tosiaan, neljä sektiota vielä periaatteessa olisi ihan turvallista tehdä, mutta tavallaan halutaan jättää se takaportti sinne. Että kun strelisiaatiokaan ei aina onnistu ja toiset tulee silti raskaaksi. Ja meille ei taas abortti ole vaihtoehto. (Tämä ei ole mikään kannanotto aborteista yleisesti.) Niin jää sitten sekin vielä mahdolliseksi. Että jos tulee, niin sitten on tullakseen ja hyvä niin. Että ikään kuin vielä mahtuisi se neljäs josta haaveiltiin ennen esikoisen syntymää, mutta sitten ei kumminkaan. Näin on parempi. Mutta neljännelläkään ei homma vielä kaatuisi.

      Että nyt on sitten ehkäisy. Ja jos tosiaan vielä yhden haluaa, niin kuten lääkärikin sanoi, siihenkin on mahdollisuus keinohedelmöityksellä. Ihania nämä takaportti vaihtoehdot, kun minkään ei tarvitse olla lopullista, mutta silti samalla niin paljon elämää helpottavia ja huojentavia.

      Minä taas ajattelisin suunnitellun ja suunnitelmallisuuden just päin vastoin, jos noita pitäisi lähteä erottelemaan. :) Ehkä. Tavallaan. Ja tuo ura-perhe asetelma on kyllä kinkkinen. Että jonkin verran pitää olla suunnitelmia, mutta sitten osata ottaa irti hetkestä. Jos perhettä ei tule, panostaa uraan ja jos ura ei etene, panostaa enemmän perheeseen.. Ja tosiaan ihanaa, jos tässä oikeasti on se puoliso, joka elää sitä samaa arkea ja on mahdollista vuorotella kotivanhemman ja leipaa (/uraa) tekevän kanssa, jolloin perhe on kumminkin aina etusijalla, vaikka toinen/molemmat haluaisivat myös edetä uralla/ tehdä heitä kiinnostavia töitä. :)

      Poista
  2. Just tänään miehen kanssa puhuttiin meidän lapsimäärästä. Sen piti olla kaksi, mutta tuli kolmaskin tehtyä 5vuoden erolla isoihin. Ja oli kyllä vaikea sopetua, kun oltiin jo totuttu vapaaseen eloon "isojen" kanssa. Mutta siihenkin sopeutui. Nyt heitin miehelle että aattele jo me erottais ja jostain syystä haluisin vielä yhden lapsen uuden rakkaan kanssa. No ensinnäkin tää kysymys omalle miehelle oli niin absurdi että nauratti hetken. Mutta siis mä en jotenkin enää ikinä usko että teen lisää lapsia. Jotenkin niin kaipaan jo vapautta. Siis semmoista pientä omaa tilaa. Siis iloitsen jokaisesta kehitysaskeleesta. Jes ei enää tuttia meillä. Jes ei enää ikinä yömaitoja. Ei enää pottaa meillä. Hullu ihmisen mieli :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sehän tässä nyt onkin taas niin ummakummaa ettäkun toisaalta se lasten kasvu ja omatoimisuus on mahtavaa mutta toisaalta itsestä tuntuu että hittojako tässä, kyllähän ne valvomiset ja muut vielä menisi. Kun sen tietää että ne ei ole pysyviä ajanjaksoja. Tietysti sitten väsyneimpinä hetkinä se ei paljon lohduta :D Itse oon kyllä tykännyt ihan hulluna että tässä on tämä ikäero ollut noiden isojen ja pienen välissä, vaikka se syö toisella tapaa että lasten tarpeet on niin erilaisia kun ikäeroa on niin kyllä se toisaalta toimii voimavaranakin. Varsinkin kun meidän veljeksillä on keskenään tosi läheiset suhteet. Ja just toi ettäkun kaikkeen kyllä pystyy sopeutumaan.
      Oon nyt saanut omassa pääkopassa eriteltyä sen että eniten mä ehkä kaipaan sitä vapautta opintojen kannalta. Haluan panostaa nyt työjuttuihinkin ja nimenomaan opintojen kautta ja siksi ehkä se raskaus ja pikkulapsisuus mietityttää. Että miten vaikea nuo on yhdistää. Ja varsinkin kun jossain vaiheessa todennäköisesti mies olisi taas hoitovapaalla pienten kanssa eli joutuisin ihan varmasti olemaan täysipäiväisesti töissä ja opiskelemaan siinä jossain ohella.

      Poista
  3. Mua pelotti viidennessä lapsessa eniten se, että hukkaan itseni uudelleen. Kävikin sitten just päinvastoin ja tutustuin itseeni paremmin kuin koskaan ennen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeeeee olipa kiva kuulla tämmöinenkin vaihtoehto :) Mäkin kuvittelin ennenkuin Kolmas oli edes aluillaan että minä en voi olla minä jos meillä on pieni mutta mulla myös kävi ihan päinvastoin. Ihan toisella tapaa joutui pysähtymään ja kuulostelemaan niitä omia mukavuusalueitaan ja sitä millainen oikeasti on.

      Poista
    2. Mä olen kokenut oikeastaan juuri tämän saman näissä neljässä viimeisessä raskaudessa, että olen löytänyt tapani olla minä. Se on kuulkaa iso asia se :)

      Poista
    3. Se ON iso asia :) Ja on iso asia kuulla se koska se lohduttaa :) Ja antaa varmuutta erinäisille ajatuksille.

      Poista
  4. Mä luulin kommentoineeni tätä jo ajat sitten, voi tätä hataraa päätä.
    Mä arvostan tätä rationaalista suhtautumista perheenlisäykseen. Mulla se vauvakuume (joka ei liity enempää vauvoihin kuin siihen, että saadaan uusi perheenjäsen ja persoona, oikeastaan vauva-osuus ei ole mikään suuri suosikkini) iskee aina niin täydellä höyryllä että pakkosaadahaluunhaluun ja sitten ylipuhun miehen ja yhtäkkiä taas mennään…
    Mä olen tässä tuskaillut sen kanssa, että vaikka viihdyn hyvin kotona ja pidän tästä leppoisasta rytmistä hirveän painamisen sijaan niin huomaan kuitenkin, että kaipaan myös aikuistaseuraa ja olen kateellinen lapsettomille kavereille niiden sosiaalisesta elämästä ja matkustelusta, ja ehkä vähän olen muuttunut sellaiseksi stereotyyppiseksi "vain oman lapsen kakka kiinnostaa"-mutsiksi. Auts.
    Toivon hyvää flowta ja kehittäviä pohdintoja, ehkä niistä tosiaan sikiää (eh eh) se nelonenkin pian :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvinhän sä muistit kommentoida ;)

      Toi sun vauvakuumeen kuvailu kuulostaa tosi tutulta. Noin se on mennyt mullakin, nyt tuntuu tosiaan ekaa kertaa siltä että oikeasti myös _mietin_. Toisaalta, tämän miettimisen myötä sitä vasta onkin huomannut sen että on oikeasti hyvä että se vauvakuume tulee niin hyökyaaltomaisena ja nimenomaan tunteena eikä ajatuksena. Koska oikeasti ei kenelläkään ole nykypäivänä sellaista hetkeä elämässä kun olisi kaikilta osa-alueilta täysin oikea aika lapselle. Aina on joku juttu mikä ei täysin olisi se otollisin. Mutta sitten kun se lapsi tulee niin ainahan kaikki järjestyy. Mutta jos tosiaan miettimällä niitä asioita yrittää saada järjestymään niin ei toimi.

      Mä uskon kyllä että kunhan Nipa vähän kasvaa niin sä palaat sieltä vauvakuplasta ihan luontevasti taas muuhunkin mukaan :) Sä jaksat kotona ollessa olla kuitenkin senverran aktiivinen niin monen muunkin jutun suhteen ja ei kyllä oikeasti näytä yhtään siltä että sua kiinnostaa vaan oman lapsen kakka :) Nipa on vielä niin pieni että ei sun vielä tarvitsekaan kovin isosti kadehtia toisten sosiaaliperhostelua. Mutta tunnistan kyllä sun ajatukset, noihan muakin tässä mietityttää. Että jaksanko sen sosiaalisuuden hetkellisen kuoleman ja kykenenkö kuitenkin suhtautumaan siihen niin että se ei ole lopullista.

      Mä luulen että kehittävien pohdintojen lisäksi tässä tarvittaisiin nyt ennenkaikkea uskallusta :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?