tiistai 23. syyskuuta 2014

Kiusallista

Mä olen ollut isosti ilahtunut Lukiolaisten liiton #kutsumua-kampanjasta. Ajattelin ensi alkuun että tämä on ihan tosi hyvä homma. Mutta mitä laajemmalti ilmiö levisi, sen enemmän mä aloin miettimään että onko se kuitenkaan hyvä? Pyörittelin tätä tekstiä pitkään mutta lopullisen sysäyksensä se sai Liisan kirjoituksesta. En tiedä saanko tähän tuotua enää mitään uutta näkökantaa mutta halu kirjoittaa aiheesta on iso.

Mitä enemmän tutut ja eritoten vanhat luokkakaverit osallistui #kutsumua-haasteeseen, sen enempi aloin muistelemaan niitä omia kouluaikoja. Lapset ja nuoret, jotka oikeasti olivat koulukiusattuja, pystyy mun mielestä laskemaan kahden käden sormin. Siinä on yksikin liikaa mutta se määrä, joka #kutsumua-haasteeseen osallistui oli melkolailla isompi. Miten nuo luvut voi heittää toisistaan noin paljon?

Mä luulen että lähes jokainen meistä kokee joskus tulleensa kiusatuksi. Mutta ne on olleet yksittäisiä hetkiä, yksittäisiä tapahtumia. En tarkoita ettäkö kiusaamista ei olisi ja ettäkö kiusatuksi tulleen tunteet olisi vääriä. Minä tai kukaan muukaan ei voi tulla sanomaan miten kenenkin kuuluisi tuntea. Mutta suhtaudun hieman varauksella siihen, että #kutsumua-kampanjaan osallistuneista kaikki olisivat olleet systemaattisesti kiusattuja. Että heitä olisi piinattu jatkuvasti, vuosikausia. Onko mielensäpahoittaminen sama asia kuin kiusatuksi tuleminen?

Tunne ja kokemus on aina subjektiivinen. Ja sitä ei pois saa. Ne yksittäiset tilanteetkin ovat kurjia ja jättävät jälkensä. Ulkopuolelta on mahdoton määrittää ja julistaa toisen tunteiden oikeudenmukaisuutta tai vääryyttä. Mutta voisiko kuitenkin olla niin että edes joskus niissä yksittäisissä tilanteissa olisi kyse väärinkäsityksestä? Että se kiusaaja-osapuoli ei edes tiedä kiusaavansa. Ei tiedä että hänen käyttämä sanavalinta osuukin loukkaavana tai että kutsumatta jättäminen satuttaakin?

Tähän subjektiiviseen tunteeseen törmään omien lasten kanssa jatkuvasti. Otetaan esimerkki elävästä elämästä. Eka kokee olevansa lyhyt. Hän on aivan täysin normaalikokoinen ikäisekseen mutta hänellä sattuu olemaan useampi kaveri jotka ovat ikäisekseen pitkiä. Ekaa ei paljon lohduta se että häntä vakuutellaan siitä että hän on aivan normaalin pituinen ja kaverit vain ovat venähtäneet tosi aikaisin. Tämä pituusasia on Ekalle niin iso asia että hän ei kestä yhtään kuulla sitä että joku sanoo hänen olevan lyhyt tai pieni. Tiedän ihan varmasti että hyvin usein se vastapuoli ei todellakaan tarkoita tätä kommenttia kiusaavana, se tulee vain toteamuksena. Asiana joka ei toki muille kuulu pätkän vertaa mutta me ihmiset nyt vaan valitettavasti ollaan sellaisia että meillä on tarve kommentoida toistemme ulkoisesta habituksesta.
Vaikka toteamus Ekan pituudesta on tahaton, ei se tarkoita sitä ettäkö lapseni subjektiivinen kokemus olisi vähäpätöinen tai väärä. Hän kokee sen loukkaavana koska se on hänelle tällä hetkellä kipeä asia. Kuitenkin, hän syyllistyy itse hyvin usein ihan samaan. Hän kommentoi muiden ulkonäöstä jotain hänen korvissaan tahatonta. Mutta vastapuoli saattaa ottaa asian hyvinkin herkästi koska aihe osuu liian lähelle. Lasketaanko tämä kiusaamiseksi?

Oli kokemus yksittäinen tai systemaattisesti pidempään jatkunut kiusaamistapaus, on tilanteeseen musta aina puututtava. Mutta tarvitseeko sen aina olla aikuinen joka tilanteeseen puuttuu? Musta tärkeää niissä yksittäisissä tilanteissa olisi se tunteiden läpikäyminen. Että sanoo ääneen jos kokee jonkun asian vääryydeksi tai kiusaamiseksi. Ja että miettisi mistä tämä tunne nyt tulee? Onko se tässä hetkessä herännyt vai kumpuaako se jostain kauempaa? Toisaalta, toimitaanko me aikuisetkaan aina niin? Mä koen vähän väliä että mut jätetään jostakin ulkopuolelle. Sillä hetkellä koen että mitähän mä teen väärin kun mua ei taaskaan pyydetä. En kuitenkaan avaa suutani koska tiedän että kyse ei ole kiusaamisesta vaan yksittäisestä hetkestä ja tilanteesta. Jonka minä koen täysin toisin kuin tarkoitetaan. Keksin äkkiä tusinankin syitä miksi mua ei pyydetä ja niistä yksikään ei ole kiusaaminen. Jostain syystä mieli vain kääntää sen helposti niin. Ehkä ihminen on pohjimmiltaan niin itsekäs ja oman aurinkonsa sokaisema että kaipaa sitä että maailma pyörisi vain hänen ympärillään?

Sitten jos mietitään niitä varsinaisia kiusaamistapauksia, niitä systemaattisia ja traumaattisia. Mä olen paljon miettinyt sitä että pitääkö kiusaaminen antaa anteeksi? Voiko sitä puolustella mitenkään? Miksi pitäisi antaa anteeksi, mitä se hyödyttää? Varmasti on heitä joiden onkin parempi antaa anteeksi ihan sen oman selviämisen vuoksi koska ne asiat on niin kipeitä että muulla keinolla ei kestä. Mutta noin kokonaisuutena. Sehän on vain hyväksyntä niille kiusaajille asiasta. Synninpäästö. Mun mielestä se anteeksianto ei ole mikään tae sille ettäkö et olisi asiasta katkera. Mun mielestä ne on ihan muita tunteita kuin anteeksianto joita joudut käsittelemään jotta et olisi katkera.

Ehkä se vaan on nykyään liian hämärtynyttä että mikä on kiusaamista? Ja ehkä vastavuoroisesti ne oikeat kiusaamistilanteet taas jäävät vähän huomiotta. Miten se raja sitten vedetään sen suhteen että mikä on riittävän "oikeaa" kiusaamista? Se on vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Eka kertoi juuri meille tapauksesta köksän tunnilta, jossa oppilas uhkasi opettajaa lakimiehellä. Tuntuu vaikealta vaatia lapsilta ja nuorilta empatiaa ja yritystä miettiä miltä itsestä tuntuisi jos joutuisi tiettyihin tilanteisiin kun tilanteen ratkaisuna käytetään mallia amerikkalaisista leffoista. Vaadin niitä silti. Mutta huono käytös on monessa tilanteessa nykyään liian sallittua. Sekä lapsilta että aikuisilta. Monessa tilanteessa mun tekisi mieli vaan kirkua että kasvattakaa niitä lapsianne!

Jokatapauksessa kyllä mä koen että #kutsumua on ollut ihan hyvä juttu. Vaikka se on epäilyksiäkin herättänyt ja foorumi on levinnyt aika laajalle. En mä sano että väärät ihmiset olisivat osallistuneet haasteeseenmutta ehkä ihan jokaisen motiivi osallistua ei ole mennyt sinne mun ymmärrykseen asti. Toivottavasti tämä kuitenkin herättelisi meitä senverran että olisimme päivittäin vähän kiltimpiä toisillemme.

EDIT En tiedä mitä tein mutta jotenkin tekstiksi palautui luonnosversio ja en saanut palautettua mitenkään sitä versiota jonka julkaisin. Korjasin sen minkä muistin mutta täysin alkuperäinen julkaistu versio tämä ei valitettavasti enää ole. Damn you Blogger!!

10 kommenttia:

  1. Aamen.
    (Joskaan mä en kyllä ymmärtänyt niin, että #kutsumua-kampanjaan osallistuakseen pitäisi olla kiusattu)

    Kiusaaminen on vakava asia, ja liian moni kärsii siitä. Silti vielä useampi on niitä, jotka eivät tunnu millään saavan kasvaa normaaliin kanssakäymiseen toisten kanssa (siis siihen, mihin nyt kuuluu se, että välillä pahoittaa mielensä jostain tai erehtyy sanomaan toiselle pahasti). Koulumaailmassa tuntuu välillä, että osa kodeista ihan kaivamalla kaivaa sitä kiusaamista. Lapsi on koulutettu näkemään (itsensä) kiusaamista ihan kaikessa sen sijaan, että pyrkimyksenä olisi itse ratkaista sosiaalisia tilanteita. Lisäksi osa vanhemmista haluaa puuttua ihan jokaiseen lasten väliseen kahnaukseen ja opettaa myös lapset siihen, että aina tarvitaan aikuista mukaan kiistan selvittelyyn.

    Yksi hyvä esimerkki mun työuralta on tyttö, joka ei osannut sanoa Mikael Granlundin sukunimeä oikein. Pojat sitä sitten vähän naureskelivat, ja luonnollisesti asiasta soitettiin mulle kotoa. No, lasten kanssa puhuttiin asiasta. Tää tyttö oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että kyllä hän Granlundit oppii, ja muutaman kerran päivässä huuteli "hei nyt mä osaan sen: Graglyn". Luokkakaverit urheasti yrittivät olla huomioimatta asiaa, mutta väkisinkin se nauratti, kun toinen jatkoi huonosti äännettyjä granlundeja. Ja jokainen naurahdus oli toki pahinta kiusaamista maailmassa. Keskustelin tytön kanssa pitkään siitä, että ehkä hänen kannattaisi unohtaa koko Mikael nyt hetkeksi ja siirtyä ajattelemaan ihan muita asioita. Että ei kannata ihan kaivamalla kaivaa niitä naureskeluja. Kun hänellä on kummiskin monta juttua, mitkä osaa, ja mitä kaverit arvostavat.
    Ja illalla soi puhelin.
    Törkeää, kun ei kiusaamiseen puututa, vaan yritetään toiselle uskotella, että kiusaaminen on hänen vikansa.

    Mitä vittua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on edellisenkin postauksen kommentit hoitamatta mutta nyt on pakko tarttua ihan ekana tähän.

      Ensinnäkin kiitos kommentista. Sä tajusit mun tekstin täysin. Mua oikeasti pelotti julkaista tämä teksti koska aihe on niin hankala. Tärkeä mutta vaikea.

      Mä olen myös sitä mieltä että ei kampanjaan osallistuakseen tarvitse olla kiusattu. Mutta mietin myös sitäkin että miltä heistä, jotka ovat olleet rankasti kiusattuja ja jotka ovat kampanjan myötä tuoneet julki ne omat kipupisteet ja selviytymiset, tuntuu se että mukana on myös heitä jotka ovat sekoittaneet sen ns. Normaalin mielipahan ja kiusaamisen keskenään? Mun on pakko myöntää että itse ärsyynnyin aivan suunnattomasti esimerkiksi niistä kiusaajista jotka osallistuivat kampanjaan ja toivat julki olleensa kiusaajia. Sellaiset "mä olen oikeasti siis hei pilannut jonkun elämän"-vuodatukset ei musta nyt olleet tämän kampanjan yhteydessä ne mitä haettiin. Tosin, kukapa minä olen sanelemaan ehtoja sille miten mihinkin saa osallistua. Mutta ne kuitenkin ärsytti. Tuli olo että kun puhutaan kiusaamisesta niin kuinka vittuiluna oikeasti kiusatut ottavat ne raamien ulkopuolelle osuvat. Kun mulle ainakin tuli osasta olo että nyt haetaan vain huomiota ja hyväksyntää, ei varsinaisesti jaeta omia kokemuksia ja kasvutarinaa.

      En voi riittävästi painottaa sitä miten vaikea tää aihe musta on. Omalle lapselleni on iltapäiväkerhon ohjaaja joskus todennut että "kaikkeen ei aina tarvitsisi reagoida itkemällä". Joka oli ja on musta edelleen ihan käsittämätön kommentti. Sä kerroinkin hyvän esimerkin siitä että miten aikuisen pitäisi tilanteeseen puuttua. Osata erottaa ne kiusaamistapaukset ja ohjata ja opettaa niitä myös lapsille. Kuitenkin huomioiden lapsen tunteet ja olon. Tuota suntapaista olisin kaivannut myös omalle lapselleni tuossa ed. Mainitussa tilanteessa. Joskus niissä kiusaamistilanteissa ei olekaan osapuolena toinen lapsi vaan joskus voi käydä niin että on siinä ja siinä rajalla että kiusaajana onkin se aikuinen. Jonka pitäisi olla objektiivisena henkilönä jokaiselle osapuolelle.

      Mulla on kokemus myös siitä millaista on olla sekä kiusatun että kiusaajan vanhempi. Ei mitään räikeää onneksi mutta jotain kuitenkin. Ja se on aivan helvetin haastavaa osata suhtautua rauhallisesti ja järkevästi. Huomioiden, kuunnellen, sovitellenkin. Mun ei käy kateeksi yhtään tämän päivän opet, tarhan työntekijät ym. Mä pyrin itse olemaan mukana omien muksujen nuorisotalon, harrastusten ym toiminnoissa jotta oikeasti näen sitä nuorten kanssakäymistä. Miten ne niiden suhteet pelaa ja miten ne ratkoo asioita. En halua päällepäsmäröidä mutta oma lapsihan kääntää aina tilanteet, ne konfliktitkin omaksi edukseen. Muttakun se ei välttämättä ole laisinkaan koko totuus. Ja se toimiikin haasteena meille vanhemmille.

      Jos mulla syntyy ajatuksia niin jatkan kommentointia myöh. Nyt on koulupäivä ja naputi tämän pikana kännykällä. Eli palailen korjaamaan mahdolliset räikeät kirjoitusvirheet myös myöhemmin :D

      Ihanaa jos tästä saataisiin viritettyä hyvää keskustelua ilman että mun punainen lanka ymmärretään väärin.

      Poista
    2. Sehän se usein on kompastuskivi, että ei pysähdytä rauhassa kuuntelemaan lasta. Mä luulen ymmärtäväni ip-ohjaajan pointin tuon "älä reagoi kaikkeen itkemällä" -kommentin takana, mutta tapa hoitaa asia on kyllä totaalisen väärä. Onneksi ainakin mun työpaikoilla ollaan hiljalleen menossa siihen suuntaan, että yritetään rakentaa niitä ihmissuhteita koulussa, eikä niinkään "vain" puuttua kiusaamistilanteisiin. Opetellaan toimimaan yhdessä, sanomaan oma mielipiteensä, kuuntelemaan toisia. Jo ennen kuin mäjähtää.

      Mä oon pitänyt hyvänä tapana sitä, että ollaan "epämääräisessä" tilanteessa aina soitettu porukalla vanhemmille. Että jos Pirkko ja Kalle ovat jollain muotoa tapelleet, ja sitä ei saada keskenään tai yhdessä open kanssa sovittua, soitetaan molempien koteihin, ja molemmat saavat kertoa kummankin vanhemmalle omat tarinansa, ja ope myös oman versionsa. Näin jää lapsen oma versio vähän värittömämmäksi, ja kodeissa on ainakin sinne päin reaaliaikainen käsitys siitä, mitä on tapahtunut.

      Mutta kyllähän sitä puuhaa riittää, ei sillä...

      Poista
    3. Kyllä mä ymmärrän kanssa tuon ip-ohjaajan pointin. Mutta se tapa millä hän sen hoiti oli täysin väärä. Siinä ei kyllä pätkääkään huomioitu lasta. Tai sitä että miksi hän reagoi kaikkeen itkulla.

      Munkin lasten kouluissa on aika hyvin nuo tilanteet aina hoidettu mutta jotain ylilyöntejäkin on ollut. Sekä alilyöntejä. Mutta kokonaisuutena olen tyytyväinen. Plus toki me on himassa puhuttu näistä asioista paljon. Ja ylipäätään siitä että joskus voi kuvitella itseään toisen tilalle. Yksi tärkeimmistä seikoista mitä olen halunnut omille lapsille välittää jo ihan pienestä pitäen on se että kohtelisi muita ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Tuo on toiminut musta tosi hyvin.

      Poista
  2. Vaikea aihe, sitä tämä todellakin on. Minäkin ymmärsin juuri mitä kirjoitit ja Elinan kommentti esimerkkeineen oli just hyvä.
    Kaikki lasten väliset kahnaukset ei minustakaan ole kiusaamista ja minusta lasten pitää hieman pystyä kotoa saamillaan (mutta tässähän se onkin, kun iso osa ei saa...) opeilla käsittelemään tilanteita. Kaikki nauru ei tosiaan ole pahantahtoista, kuten esim. tuo Elinan esimerkissä. Toki lapsi voi sen kokea kiusallisena ja harmittavana, mutta sitten jos asia menee eteenpäin niin se on aikuisen käsissä miten asia kääntyy.

    Minua on kiusattu ns.oikeasti ja olen edelleen katkera. Minun katkeruus kohdistuu tosin isoilta osin opettajaan joka ei ottanut silloinmuinoin mitään kantaa ja sanoi, että lasten on käsiteltävä lasten asiat keskenään ja muuta yhtä kannustavaa... Minun kiusaamiseni ei ollut koskaa fyysistä, mutta todella lannistavasti henkistä. Minä voin rehellisesti sanoa, että kammoan edelleen nähdä erästä kiusaajista, joka asuu samoilla suunnilla missä me nykyisin, koska näkyy käyvän samassa kaupassa. Anteeksi annosta en osaa suoraan sanottuna sanoa. Voi olla, että antaisinkin anteeksi, jos esim. hän tulisi sitä oikeasti pyytämään. Mutta unohtaa en noita vuosia koskaan voi, ne ovat osa minua ja minun historiaani ja ne ovat muovanneet minusta nykyisen minut siinä missä ne hyvätkin kokemukset.
    En silti tietenkään tarkoita ettenkö olisi halunnut elää lapsuutta/nuoruutta ilman kiusaamista, vaan tarkoitan, etten osaa edes ajatella millaista se olisi ollut, niin tiukasti kiusaaminen kuului elämääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää keskinäiset kanssakäymiset on kyllä sellaisia mihin pitäisi jokaisessa kodissa panostaa. Ja musta tuntuu että moni aikuinenkin kaipaisi kasvatusta sen suhteen...

      Mä muistelinkin että tästä on ollut joskus aiemminkin puhetta ja sulla oli rankka kiusaamistausta. Mikä on ihan perseestä! Hyvää pohdintaa sulta kuitenkin, sekä nyt että silloin. Ei varmasti ihan helpoimpia juttuja miettiä ja käydä läpi. Varsinkin julkisesti. Mitä sä muuten ajattelit tuosta kampanjasta? Tai osaatko miettiä miltä tuntuisi jos näkisit että vaikka tuo sun pahin kiusaaja osallistuisi siihen? Tuntuisiko se vittuilulta?

      Poista
    2. Vähän myöhässä, mutta vastailen silti :) Mun mielestä kaikki missä kiusaaminen nostetaan tapetille on plussaa. Mutta sama mielikuva minullakin, kuin muilla tässä kommentoineilla, eli vähän sekoittuneet hetkellinen kiusanteko ja kiusaaminen (jatkuva ja toistuva).
      Hmm... jos mun kiusaaja olisi osallistunut kampanjaan todeten olleensa kiusaaja. Aluksi nauratti koko ajatus, mutta toisaalta, jos hän avoimesti kampanjan yhteydessä myöntäisi kiusanneensa niin voisi olla mulle ihan ok, koska tällä hetkellä elän luulossa, ettei kiusaajistani kukaan ole koskaan pysähtynyt miettiämään/ymmärtämään mitä silloin tekivät, he tuntuvat porskuttavan eteenpäin elämässä vailla yhtään negatiivista ajatusta niistä vuosista....

      Poista
    3. Ei laisinkaan myöhässä ;) Ja vähän venähtäen mäkin vastaan. Oon kyllä käynyt kaiken lukemassa vaan jaksuja kommentointiin ei ole ollut. Mutta nyt!

      Mut entä jos sun kiusaaja olisi osallistunut kampanjaan kiusattuna? Mä ainakin bongasin omasta tuttavapiiristä muutaman, joiden kohdalla itsellä oli ajatuksena enempi se että he olisivat kiusaajia kuin kiusattuja. Tokikaan se mun mielikuva ei välttämättä todellakaan ole se todellisuus ja tokihan kiusaajakin voi olla kiusattu. Ja heillä oikeus niihin tunteisiin on. Mutta mullakin just tuli vähän olo että onko he pysähtyneet yhtään miettimään niitä asioita mitä on tapahtunut. Ja missä itse olivat osallisina. En epäile sitä ettäkö ne asiat ei siellä päässä olisi kipeitä mutta mietiskelin että onko siinä kyse jostain sen tyyppisestä että ovat käsitelleet asiaa niin että oli "hyväksyttyä" kiusata koska oli itsekin kiusattu? En jotenkin osannut ottaa kantaa heille siitä koska kyseessä oli ihmisiä joiden kanssa en ole tekemisissä. Enkä voi tarkkaan tietää jokaisen tapahtuman yksityiskohtaa. Mutta tämmöisiä ajatuksia kuitenkin heräsi.

      Poista
  3. Minäkin mietin vähän tätä kampanjan funktiota. Että ehkä siinä haettiin enemmänkin niitä "oikeita" tarinoita kiusaamisesta eikä niinkään sitä, että joku on pahoittanut mielensä saatuaan yhden tai kaksi kommenttia toiselta osapuolelta.

    Entisenä koulukiusattuna näen itse kiusaamisen systemaattisena, pidempiaikaisena toimintana, enkä yhtenä ohimenevänä kommenttina (joka totta kai sekin voi jättää toiselle pahan mielen pidemmäksikin aikaa). MItenkään en ketään tai kenenkään tuntoja tai kokemuksia halua vähätellä, mutta kyllä minuakin vähän ihmetyttää tähän kampanjaan osallistuneiden määrä; onko nyt niin, että kiusaaminen ja hetkellinen pahan mielen tuottaminen (ei sillä että kenenkään pitäisi niinkään toimia) on nyt sekoitettu keskenään? Osan kohdalla tuntuu siltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon kampanjaanhan sai osallistua kuka vaan. Kiusattu tai ei-kiusattu osoittamaan tukeaan kiusatuille. Kuten tuolla Liisan puolella kirjoitinkin niin musta se on jotenkin irvokasta että sitä tukea osoitettaisiin samalla tavalla. Kuitenkin tässä kampanjassa on tosiaan tullut esille ihan tosi rankkoja juttuja niin mun on vaan jotenkin vaikea ymmärtää että se tuki ei-kiusatuilta tulee samanlaisena. Ja nimenomaan mustakin on tuntunut siltä että osalla ainakin on menneet puurot ja vellit sekaisin. Toisaalta, niin paljon keskustelua koko #kutsumua on synnyttänyt eri foorumeilla että hyvä juttuhan se on.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?