tiistai 9. syyskuuta 2014

Kolmenkympin kotikriisi

Mulla on oikeastaan koko kesän ja alkusyksyn ollut enempi ja vähempi joku myöhäinen kolmenkympin kriisi tai alkava keski-iän kriisi. Opiskeluhaaveet mietityttää, hoitovastuun vaihto himassa mietityttää, vauvakuume mietityttää, arkikuviot mietityttää, rahahuolet mietityttää, asuntojutut mietityttää. Paljon juttuja hakkaa takaraivossa ja tuntuu että oikeita vastauksia ei vain tahdo löytyä. Kaikki järjestyy kyllä ajan kanssa joo mutta toivoisin kuitenkin tähän sellaista vuoden aikahyppyä. Tuntuu että ensi vuonna tähän aikaan oltaisiin niin paljon viisaampia monen asian suhteen, jotka nyt huitelevat vaan kysymysmerkkinä.

No pikkasen helpotti tieto uudesta kodista. Olin salaisesti toivonut että asuntokuviot ratkeaisivat ennenkuin jään hoitovapaalle. Että sitä ei tarvitsisi enää miettiä ja murehtia. Että voin keskittyä siihen kotonaolemiseen ja pääsykokeisiin ja tarvittaessa käydä töissä sen mitä mua huolivat. Pyörät lähtivätkin pyörimään sitten melko vauhdilla. Asuntoa tarjottiin, me vastaanotettiin, vuokrasopimus allekirjoitettiin ja muuttopäivä sovittiin. Ne tyypit ketkä työskentelee siellä isännöinti-toimistossa oli ihan super-iloisia meidän puolesta. Tuntui jopa hämmentävältä kuulla miten juuri meidän perhe oli ollut siellä ajatuksissa ja miten olivat toivoneet että juuri meidän perhe saisi uuden kodin.

Uusi koti näkyy tästä nykyisestä kodista. Kesti itseasiassa muutama päivä innostua koko muutosta koska mä olin niin asennoitunut siihen että tältä nykyiseltä asuinseudulta ei uutta kotia saada. Että kaupunginosa vaihtuu. Oltiin käyty jo kiertelemässä muualla, katselemassa miltä missäkin näyttää ja tuntuu. Olin alkanut asettaa henkistä kivijalkaa jo pariinkin paikkaan. Ja sitten saatiinkiin koti juuri sieltä mistä sitä pisimpään toivottiin. Ja lopullinen rakastuminen tapahtui kun kävin uudessa kodissa. Vitsi miten paljon valoa! Vitsi miten paljon tilaa!! Omat huoneet Ekalle, Tokalle ja Kolmoselle. Mulle unirauha yövuorojen jälkeen!! Ja se ehkä eniten odotettu; kaksi vessaa!!! Maailman parhaat maisemat. Sielu lepää jokaisena vuodenaikana kun vaan kurkkii olkkarista ulos.

Muuttaminen on kyllä aina yhtä palapeliä. Vaikka muuttoon ei ole mahdoton aika niin vielä eletään mitähän jo voisi pakata-hetkiä? Kaksikon huonetta on käyty läpi jo useampi päivä ja nakattu sieltä tavaraa roskiin ja kierrätykseen. Viime muutossa meillä oli yli sata muuttolaatikkoa. Sen jälkeen on perhekoko että tavaran määrä kasvanut. Ja koska näitä liikkuvia osia on tässä melko paljon (mahdolliset sairastelut, syys-lokakuun kiireet, Kaksikon koulu ja menot, se että mä lopetan valvomisen töissä päivää ennen THE muuttopäivää, harrastukset, normiarki, puuttuvien kalusteiden hankinta, todella tiukka muuttoaikataulu, jaloissa pyörivä taapero, varsinaisen muuttoajankohdan osuminen keskelle viikkoa,  jokumuumikä) niin on aina parempi mitä aikaisemmin sen pakkaamis/raivaamis-operaation saa aloitettua. Varsinkin kun eräs nimeltämainitsematon pikku-logistikko purkaa laatikoita sitä mukaa kun niitä pakataan.

Siivoaminen vanhassa kodissa tuntuu turhalta. Kun kaaos muuttolaatikoiden muodossa ympärillä vain kasvaa, tuntuu pöljältä huolehtia jostain viikkosiivouksesta. Puhumattakaan muuttosiivouksista. Koska vaikka miten siivoaisi niin sitä piilossa ollutta pölyä alkaa nyt ilmaantumaan. Mutta järjettömän pölypaskankaan keskellä ei huvittaisi elellä.
Uusi koti on 30 neliötä nykyistä suurempi. Se on paljon. Jotenkin niin iso ero että sitä ei vielä ihan hahmotakaan. Että mitä kaikkea pitäisi hankkia ja mitä kaikkea tarvitaan. (Ja miten paljon lisää siivottavaa tulee). Tämä koti on toivonmukaan se josta sitten aikanaan lähdetään vaihtamaan pienempään. Kun lapsia lentää omilleen.

Kuten aiemmin jo uikutin, syyskuu on tosi kiireinen. Sen kiireen päälle tuli nyt siis myös muutto. Kaikesta selvitään mutta säälittää esimerkiksi Kolmas joka aistii meidän stressin ja väsymyksen. Taapero on muutenkin ihan järjettömän uhman kourissa ja näkee että entisestään hämmentää kotia täyttävät muuttolaatikot ja pikkuhiljaa kaapeista katoavat tavarat. Haluaisin että tästä kaikesta selvitään mahdollisimman vähällä hampaidenkiristelyllä ja suht täysipäisinä mutta en usko että stressitöntä muuttajaa olisi olemassakaan.

Kun tässä tahti nyt pikkuhiljaa kiihtyy ja kiihtyy niin huomaa että alkavan muuttomanian keskellä on tosi hankala rauhoittua. Vaikka väsymys painaa ja päivät on ympäripyöreitä niin ei vaan meinaa pystyä pysähtymään. Olen löytänyt itseni leipomasta yömyöhällä, järkkäilemässä työhommia ennen herätyskellon soimista ja ronklimasta kalenteria kesken iltasadun lukemisen. Väsymys pistää pyörät pyörimään turhankin vauhdilla. Mistään ei tule täysin valmista vaan sitä vain heittää niitä palloja ilmaan ilman että olisi käsiä vapaana ottamaan koppeja.

Sisustus ei vielä sen ihmeemmin pyöri mielessä. Muutama patti-tilanne kuten Ekalle on sänky muttei patjaa ja Tokalle on patja muttei sänkyä-tyyppinen hommeli täytyy ratkoa ensin alta pois. Kuitenkin, tänne nykyiseen kotiin ei kovin ihmeitä tehty koska aika pian tiedettiin että tämä on vain välietappi.  Huomaan miettiväni yhtä ja toista ja sahaan värispektriä mielessä. Toisaalta ihastuin edellisen asukkaan valkoiseen ja pelkistettyyn. Tahtoisin ehkä sitä ja tätä ilman hahmotuskykyä kokonaisuudesta. Kun nyt löytäisi sen maltin ja saisi kohdistettua kaiken sähellykseen käytetyn energian oleelliseen.

En tiedä alanko alitajuisesti valmistautumaan kotiinjäämiseen vai meneekö kaikki nyt ihan vain kiireen ja stressaavien viikkojen piikkiin mutta tuntuu että työminä alkaa olla melko vittuuntunut. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä moni eri seikka ärsyttää ja tuntuu että yksi jos toinenkin asia mättää. Kehittämiskohteita olisi paljon vaan kun yksittäinen työntekijä on aika pieni osa kokonaisuutta. Pitäisi olla kovaäänisempi, vaativampi, tiukempikin. Vaan kun kaikkeen ei puhti riitä. Eikä aina ehkä kiinnostakaan? Olo on usein turhautunut. Tahtoisi ja haluaisi mutta kun sitä tahtoa ja halua tarvitsisi useamman ihmisen verran.
Vai kriiseilenkö alitajuisesti itse työtä ja se sitten vain ulostautuu näin? Kuitenkin tulevaisuuden työhaaveet on hyvin toisenlaisissa hommissa ja haluaisin ihan mahdottoman paljon opiskelemaan. En malttaisi duunin suhteen nyt olla ihan tässä hetkessä kun tulevaisuudesta ei vielä tiedä.

Jännä miten stressiin reagoi. Ja asioihin joihin ei itse voi vaikuttaa. Mä olen aina ollut lohtusyöjä. Ja nyt meinaa sokerihiiri ottaa niskalenkin ihan tosissaan. Mä en sinänsä edes koe lohtusyömistä mitenkään maailmaa kaatavana juttuna, kunhan se ei jää pysyväksi olotilaksi. Mutta tämänkin homman suhteen tullaan nyt aiheeseen oma ikääntyminen. Nimittäin kun päivä(viikko)tolkulla ahtaa kaikkea paskaa kitusiinsa niin olo on ihan kamala. Koko ajan on päällä sellainen kestoturvotus ja pöhö. Puhumattakaan siitä mitä korvien välissä tapahtuu. Tuntuu että energiaa ei riitä tasan mihinkään ja muutenkin on sellainen levoton ote ihan kaikkeen ja vaikea keskittyä. Ärsyttää, väsyttää ja vituttaa.

Tiedostan ja olen tosi valveutunut sen suhteen että miten pitäisi syödä että jaksaa. Ja hokaan senkin että miten pitäisi levätä. Tuntuu tosi ärsyttävältä että kaikesta tietoisuudesta huolimatta on sellainen mitäväliiii-olo korvien välissä. Vaikka tietää että seuraavat viikot nyt vaan on hullun hektisiä niin tuntuu siltä että aivan sama. Syödään mitä syödään ja nukutaan miten keritään. Vaikka juuri nyt molempiin kannattaisi panostaa.

Mässäilystä tulee aivan posketon darra. Ei voi enää syödä mitä haluaa ja koska haluaa. Ja tämä on musta ihan pohjattoman epäreilua. Se nyt ei ole laisinkaan yllätys että näillä vuosirenkailla ei voi enää juoda mitä haluaa ja koska vaan mutta että syöminenkin?!?! Ja miten väärin on sekin että tätä ei tiennyt silloin joskus reippaat kymmenen vuotta sitten. Silloin sitä murehti kiloja niin paljon että ei voinut nauttia ja nyt kun ei niin välittäisi siitä kilolukemasta ja ulkomuodosta niin ei pysty nauttimaan kun tulee fyysisesti niin kurja olo.

Sitä jotenkin huijaa itseään että se non-stop puputus mukamas nyt jotenkin sitten piristää ja auttaisi jaksamaan näiden päivien keskellä. Paitsi kun ei auta. Jos tästä hulluttelusta selvitään ilman suurempia sotia ja massiivisempia mähinöitä niin hyvä. Suuntaankin tästä vielä tälle iltaa kuumille treffeille muuttolaatikoiden kanssa.


5 kommenttia:

  1. Lohtusyöjä minä myös, tunnistan niin ton ja myös sen darra-efektin syömisestä!

    Mutta mahtavaa tuo uusi koti!! Varsinkin ne kaksi vessaa jotka on ainoa mitä toivoisin meidän muuten täydelliseen kotiin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on viime kuukausina ne darrat olleet jo niin pahoja että ihan joka kerta en viitsi sortua lohtusyömään kun tietää että se seuraava päivä on niin pahoinvointinen. Mut esimerkiksi näin kipeänä menee ja sit esim päänsärky on selvästi kovempi kun on herkutellut. Tää on niin väärin!!! :D

      Mä ajattelin tehdä siitä toisesta vessasta pippelivapaan alueen :P

      Poista
  2. Voi mä voin niin samaistua. Stressaan työ-tulevaisuudesta, väsyttää ja puran sen syömällä. Aivan kuin saisin voimaa ruuasta, vaikka se onkin ihan päinvastoin! Huoh! Tasan tiedän miten kuuluisi syödä.
    Mutta on sit niitä hyviäkin juttuja! Teilläkin uusi koti. Hienoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en edes nyt mikään maailman malttamattomin ihminen ole mutta näitä työ/opiskelukuvioiden selviämistä en millään jaksaisi odottaa. Mulla nyt sotkee päätä vähän sekin että olen kohta jäämässä kotiin muutamaksi kuukaudeksi mutta nyt on muka työmotivaatio hukassa (minkä luulen oikeasti johtuvan siitä että olen jäämässä pois koska en ihan kokonaan haluaisi jäädä ja alitajuisesti käännän sen niin että en muka ole nyt riittävän motivoitunut koska sitten on helpompi jäädä pois. Vaikka oikeasti työmotivaatiossa ei ole mitään vikaa) ja kuvittelen että se paranee jos tietäisin tulevaisuudesta enemmän. Iso pyörä pyörii siis hippasen vinhaa vauhtia....

      Ja joo mekin saatiin uusi koti :) Aikahyppy senkin suhteen tosin olisi kiva, muuttaminen kun ei ole mitään riemua :)

      Poista
    2. Mulla on just sama tunne ja tilanne töiden suhteen!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?