maanantai 15. syyskuuta 2014

Kyllähän lapsi sopeutuu

Parissakin blogissa on pohdittu mm. lapsilukua. Sitä onko olemassa oikeaa tai väärää lapsimäärää ja mistä sitä tietää mikä on se oikea luku? Mä jäin tämän myötä miettimään ihan yleisesti lapsen sopeutumista. Ihan kaikkeen. Sisaruksiin, elämänmuutoksiin, koulunalkuun. Mitä näitä nyt on. Asioita joita elämässä tulee vastaan ja joihin lapsella itsellään ei oikeastaan ole välttämättä sananvaltaa tai vaihtoehtoja.

Aina puhutaan että lapsi kyllä sopeutuu. Tuo lause tuntuu toimivan niin puolusteluna, rohkaisijana kuin lohduttajanakin.Varmasti sopeutuukin. Joko lempeämmin tai pakon edessä. Ihmiset on sellaisia. Me pystytään sopeutumaan vaikka ei haluttaisikaan. Ja se on sekä vahvuus että heikkous.

Lasten kohdalla avainsanana taitaa kuitenkin olla vanhemmat. Mä en itse näe elämänmuutoksia kovin isona ongelmana, en niitä surullisia ja negatiivisiäkään. Elämä yksinkertaisesti vaan on sellaista että joskus tulee muutoksia. Toiset sellaisia että ne on olleet pitkään tiedossa ja toiset sitten taas äkkijyrkän mutkan jälkeen. Toiset muutokset on kokonaisuutta helpottavia ja toiset sitten taas pakon sanelemia. Mikään asia ei ole elämässä niin varmaa kuin epävarma.

Vanhemman duuni on sopeutuessa olla tukemassa lasta. Mitään oppikirjaa tai kasvatusopasta hommaan ei ole vaan se on vanhemman osa tuntea lapsensa niin hyvin että tietää miten auttaa juuri sitä, kyseessä olevaa lasta. Toisilla muutokset on vaikeampia kuin toisilla, huolimatta minkä ikäinen on. Toisten stressinsieto on matalampi kuin toisilla. Vanhemmat tuntee lapsensa luonteista ne nyanssit että missä tarvitaan tukea ja apua ja missä ei. Lapsen sopeutumiseen voi vaikuttaa siellä yksilötasolla. Huomioimalla ensinnäkin itsensä vanhempana jotta jaksaa ja pystyy olemaan se johon lapsi saa turvautua ja toiseksensa huomioimalla sitten ne lapsen yksilöidyt tarpeet.

Mä en tarkoita että lapsia pitäisi riepotella isoista elämänmuutoksista toisiin mutta liian siloteltuakaan ei tarvitse olla. Koska elämä ei vain toimi niin. Muutoksia tulee elämässä vastaan, viimeistään aikuisiässä ja on ihan hyvä jos taustalla on jo vähän kokemusta siitä että tilanteista selviää. Siinä tehdään lapselle vain karhunpalvelus jos vakuutellaan ja luvataan että mikään ei koskaan muutu. Ja että kaikki silotellaan. Tai että tapahtuu se toinen ääripää ja lapsi jätetään selviytymään yksin muutosten kanssa. Tietenkään lasta ei tarvitse yrittää saada varautumaan asioihin jotka eivät ole näköpiirissä mutta voihan asioista jutella ihan noin yleisestikin jos tulee tilaisuus. Tai jos vaikka läpipiirissä tapahtuu jotakin niin lapsenkin kanssa olisi hyvä jutella eikä vain sulkea väkisin sekä lapsen silmiä että korvia. Perusturvallisuus on tärkeää ja se pitää olla lapsen arjessa. Mutta juurikin se perusturvallisuus on sitten se jonka avulla selvitään myös niistä muutoksista.

Vaikka uskon vanhempien olevan se avainsana lasten sopeutumiseen, mietin väkisinkin myös sitä sopeutumisen mielekkyyttä. Ylipäätänsä koko kyllä lapset sopeutuu-lauseen tarkoitusta. Lapsihan sopeutuu pakosta. Lapsella ei ole vaihtoehtoja. Lapsen on sopeuduttava.
Mietin väkisinkin että onko pakko sopeutua? Ja mun vastaus olisi että on. Koska elämä on muutoksia täynnä. Jätän tarkoituksella ääritapaukset ja disclaimerit väliin koska se ei hyödytä mitään kuljettaa tätä ajatelmaa ihan sivupoluille. Aina löytyy ne poikkeustapaukset ja -tilanteet. Ne eivät kuitenkaan ole yhtäkuin kokonaisuus. Ja vanhempien duuni on huomioida nekin.

On ollut tilanteita kun munkin lapset ovat joutuneet sopeutumaan moneen. Isoihinkin juttuihin. Sellaisiin joissa mun on ollut pakko jaksaa olla lasten tukena vaikka tuntuu että en jaksaisi. Kuten avioeroon. Ja toki mäkin olen lohduttanut itseäni ajattelemalla että lapset kyllä sopeutuu. Ja sopeutuivatkin. Mutta sekin on hyvä muistaa että vaikka lapsi sopeutuu niin voi olla että asia pysyy tapetilla. Meidän avioerosta on yli kymmenen vuotta aikaa ja yhä edelleen ainakin Eka välillä haluaa asiasta jutella. Hän ei tunnu kipuilevan mutta on seikkoja jotka mietityttää ja sitten jutellaan. Muutoksissa tukeminen ei välttämättä mene hetkessä ohi. Se saattaa olla lopunikäinen taival. Ja se olisi hyvä muistaa siinä vaiheessa kun mietitään että kyllähän lapsi sopeutuu.

Myönnän että meidänkin perheessä on jätetty tekemättä erinäisiä peli-liikkeitä siksi jotta lasten ei tarvitsisi sopeutua liian suuriin muutoksiin. Kuten koulun vaihtoon. Uskoisin että lapset kyllä sopeutuisivat siihenkin mutta näen ongelmana nimenomaan meidän vanhempien voimavarat. En usko että meillä riittäisi välttämättä paukut riittävään tukemiseen muutoksen kourissa ja siksi on ollut parempi unohtaa koko homma. Kun sitä muutosta ei ole ollut pakko tehdä.

Yksi iso asia mikä vanhempia mietityttää on lapsen sopeutuminen sisaruksen syntymään. Tämä on musta kinkkinen juttu koska mun mielestä sellaista pomminvarmaa reittiä ei ole olemassakaan. Pienellä ikäerolla et voi vielä taata sitä että lapset tulevat keskenään toimeen ja sisarusten välit ovat läheiset ja lämpimät. Isollakaan ikäerolla tätä et voi taata mutta isomman lapsen kanssa pystyt jo keskustelemaan asioista. Joka puolestaan saa lapselle sen olon että hänetkin on huomioitu. Lisäksi kun ikäero on isompi, on jokainen lapsi saanut olla rauhassa vuorollaan se perheen pienin. Joka voi edesauttaa sopeutumista. Ja sen uuden perheenjäsenen hyväksymistä. Ja muistutukseksi vielä, meillä on lapsia sekä isolla että pienellä ikäerolla. Tässäkin mä kyllä eniten peräänkuulutan sitä huomiointia, sekä vanhemman että lapsen.

Jokainen varmaan osaa ajatella ilman turhia disclaimereitakin että tilanteet muuttuu. Ja että kaikkea et voi ennakoida. Elämä ei kuitenkaan toimi niinkään että aina pitäisi ajatella kaikki sen huonomman mukaan ja että sävyn pitäisi olla pessimistinen. Tietenkään ei voi etukäteen tietää josko perheeseen syntyy vaikka vammainen lapsi. Joka pistää sitten koko paletin kokonaan uusiksi, niin vanhempien kuin sisarustenkin osalta. Sitten sopeudutaan koko porukka ja tehdään uusia suunnitelmia. Mutta siitä huolimatta, kyllä ihmisen pitää voida tehdä suunnitelmia ilman että joutuu miettimään kaiken kohdalla että mitä jos...

Uskon kyllä kokonaisuutena että lapset sopeutuvat mutta aikuisista ei välttämättä ole heitä tukemaan siinä sopeutumisessa. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Lasten piikkiin on helppo laittaa asioita mutta silloin ei ehkä ole syytä puhua siitä että sopeutuuko lapsi. Vaan siitä että mihin aikuisen rahkeet riittävät.

7 kommenttia:

  1. Olen täysin samaa mieltä, että se on vanhemmista kiinni se sopeuttaminen. Ensin yllätyin, kun sanoit että vallalla olis käsitys että kyllähän lapset sopeutuu - ajattelin heti että ei täälläpäin. Mutta sitten sitä kirjoititkin. Täällä on ollut havaittavissa meinaan tyyliä, jossa asioita ei vaan voi muuttaa, koska lapsen maailma menis sekaisin jos jumppa oliskin kuulkaa tiistaina eikä keskiviikkona :) No vanhempien maailma voiskin olla (mun ainakin, hehh) siitä sekaisin, mutta... no toi oli ehkä köykänen esimerkki, mutta siis samaa mieltä. Olen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tota mä just tarkotan! Että puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Jos se onkin aikuinen joka loppupeleissä menee sekasin niin sanotaan sitten niin eikä väitetä että lapsi ei voisi sopeutua. Eihän siinä ole mitään väärää sanoa niin.

      Poista
  2. Samoilla linjoilla täälläkin.

    Paljon tulee pohdittua sitäkin, mihin kaikkeen lasten täytyy sopeutua ja sitäkin, onko johonkin sopeutuminen liikaa vaadittu. Siis silloinkin, kun ne aikuisen voimavarat riittävät tukemiseen ja ne voimavarat jopa siihen käytettäisiin. Ja mitä sitten tapahtuu, jos joku ei sopeudukaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin että kirjotanko tuohon alkuperäiseen postaukseen juuri tuosta mitä jos-skenaatiosta. Muttakun vakaasti uskon siihen että koko elämä on pelkkää arpapeliä niin jätin sitten kirjoittamatta. Mä en ainakaan halua elää jossitellen. Koska ajattelen kokonaisuutena että elämä on pelkkää uskallusta. Ajattelen mielummin optimistisesti ja sitten jos käykin se mitä jos niin sitten mennään sen mukaan. Mutta en halua lähtökohtaisesti antaa liikaa sijaa sille jossittelulle koska musta se ei hyödytä mitään. Toiset on sitä mieltä että on hyvä ajatella ne huonotkin vaihtoehdot. Mutta kun kaikkeen ei vaan mitenkään pysty varautumaan. Ei mitenkään vaikka miettisit mitkä seikat läpi. Ja mä en halua käyttää energiaa siihen koska koen että se ei kuitenkaan loppupeleissä hyödytä. Jos se mitä jos-vaihtoehto toteutuu niin sitten auttaa se että rauhoitutaan ja hengitetään syvään. Ja mietitään siinä tilanteessa ne keinot.

      Poista
  3. Minäkin ajattelen että lapset sopeutuu moneenkin asiaan, mutta sopeutuminen ei tosiaan tarkoita asian unohtamista tai totalista sivuuttamista. Tai samanlaista sopeutumista kuin aikuisella tai kuinka aikuinen toivoisi lapsen sopeutuvan.

    Sisarusten syntyminen on toki yksi iso muutos. Sen lisäksi omalla kohdalla mietityttää paljon asuminen, joko oma /perheen muutto tai lasten kavereiden muutto. (Esikoisen yksi hyvä kaveri muutti viime syksynä kauas pois, toinen paras kaveri tänä syksynä.) Miten mikäkin asia vaikuttaa lapseen? Kuinka tulee valmistella? Kuinka puhua jälkikäteen? Entä kun kotona oleva ja työssä käyvä vanhempi vaihtavat rooleja... tästä kuulisin mielelläni sinulta kommenttia. Miten teillä on (eri ikäisiä) valmisteltu vaihtoon ja miten on sen jälkeen asioista puhuttu? miten ovat ottaneet (toki isommille ajattelisi tuon olevan helpompaa kuin esim. alle kouluikäisille...)? Kuinka suri muutos teillä oli? Siis paljonko esim. puoliso oli poissa kotoa eli töissä ennen vaihtoa ja kuinka pitkiä päiviä sinulla ollut nyt?

    Entä jos ulkomaille muutto tulisikin eteen vasta/ juuri kun lapset ovat aloittaneet koulun? Jotenkin ajattelisi että tämäkin olisi ollut pienenä helpompaa.. mutta entä isompana? Entä, jos lapset on tottuneet siihen, että molemmat vanhemmat tulevat yöksi kotiin ja myöhemmin muuttuukin niin, että toinen vanhempi on viikot muualla töissä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon että aikuisen ajatusmaailman kyllä vaikuttaa paljon. En tarkoita että väkisin nuijitaan asiat läpi vaan nimenomaan optimistisuutta. Lapsi luovuttaa helposti ja on lähtökohtaisesti skeptinen koska luovuttaminen on monessa tilanteessa helpompaa. Lapset on mukavuudenhaluisia ja se on aikuisesta kiinni että minkä verran sille mukavuudenhalulle annetaan tilaa sopeutumistilanteissakin. Toki lasta pitää kuunnella ja huomioida lapsen tunteet ja hetket. Mutta se on ihan varmaa että avainsana on aikuisen jaksaminen ja tietyllä tapaa se toiveikkuus jota aikuinen voi herättää ja herätellä.

      Meillä hoitovastuun vaihdosta keskustelu ja lasten valmistelu alkoi oikeastaan jo Kolmosen raskausaikana. Koska jo silloin meille oli selvää että hoitovapaalla olo jaetaan. Toki aikamääreet ei täysin selvillä vielä silloin olleet mutta puheissa se oli kaikenaikaa että jossain vaiheessa käy niin että mä lähden töihin ja Siippa jää kotiin. Meidän isot lapset on toki jo niin isoja, olivat jo silloin kun Kolmas syntyi, että heidän kanssaan valmistelu ja asioista keskustelu oli hyvin erilaista kuin pienempien kanssa.
      Sinänsä keskustelu työajoista esimerkiksi oli "helppoa" koska palastin samaan työpaikkaan ja samoilla työajoilla. Isot pojat tiesi missä fyysisesti olen päivät ja mitä siellä teen. Sekin on muuten musta tärkeä seikka! Oli lapsi minkäikäinen tahansa. Jutella siitä että mitä vanhempi siellä töissä sitten tekee. Että miksi on siellä eikä kotona.
      Kolmas oli 1v2kk kun lähdin töihin. Toki hänellekin juteltiin että isi jää nyt kotiin ja äiti lähtee töihin, jo pidemmän aikaa ennenkuin varsinainen vaihto tapahtui. Mutta hänellähän ei ollut silloin vielä mitään käsitystä aikamääreistä tai vastaavista. Eli en tiedä minkä verran niistä keskusteluista varsinaisesti oli "hyötyä". Meillä on Siippa ollut aina hyvin vahvasti mukana lapsenhoidossa ja kotikuvioissa. Eli siitä ei ollut lapsille mitään uutta. Kun Siippa jäi töistä pois niin meillä oli siinä pari kolme viikkoa yhteistä aikaa jonka aikana yritettiin sitä konkreettista tekemistä siirtää Siipalle enemmän. Tarkoituksena oli myös että mä olisin pikkuhiljaa ollut kotoota poissa ja pidentänyt aikaa pikkuhiljaa mutta sairastuin ja se ei onnistunut. En kuitenkaan koe että se olisi lapseen juurikaan vaikuttanut kun olinkin sitten poissa samantien työpäivän ajan mutta ehkä se olisi ollut itselle sellainen "pehmeä lasku" sille poissaolemiselle.

      Poista
    2. Jos olen aamu- tai iltavuorossa niin olen poissa yhteensä n. 9h. Lähden aamuisin seitsemän pintaan jolloin meillä muu väki vielä nukkuu ja tulen takaisin neljän maissa, iltavuoroon lähden puoli yhden pintaan ja olen takaisin 21.30. Pisimpään olen poissa yövuoron ajan, silloin lähden n. klo 20 ja tulen takaisin vähän ennen aamukasia. Mutta mun yövuorojen ajan muu väki nukkuu. Toki yövuorojen aikana olen poissa myös sillä tavalla että nukun sitten kotona ollessa :)
      Meillä kaikista sujuvimpia on ne päivät kun olen aamusta kotona. Jostain syystä lapsilla pelaa hommat parhaiten kun nähdään aamulla. Ne päivät on kaikista "helpoimpia" kaikille. Eli kaikista mieluisimpia ovat ilta- ja yövuorot sekä tietysti vapaapäivät. Mullahan on viikkovapaita melkein joka viikko koska olen paljon töissä viikonloppuisin. Mutta noiden työaikojen suhteen luulen että se on aika perhekohtaista että mikä toimii parhaiten. Että millainen se päivärytmi ylipäätänsä on. Toisillahan esimerkiksi illat saattaa olla vaikeita ja silloin tarvittaisiin paikalle molempia vanhempia. Meillä taas aamut on niitä vaikeimpia ja tuntuu että pelkkä molempien vanhempien läsnäolo on se mikä auttaa.
      Mun on kamalan vaikea yrittää objektiivisesti ajatella että miten meillä on mennyt. Kolmosella on aina ollut isänsä kanssa läheiset välit joten koen että meillä tuo muutos meni tosi hyvin. Isän ollessa töissä Kolmas reagoi aina välillä, en nyt muista enää tarkasti että missä tilanteissa mutta toki oli vaikeampia päiviä ja hetkiä kun poika kaipasi isää. Yhtälailla niitä tilanteita on ollut myös mun ollessa töissä. On juttuja joita Kolmas haluaisi tehdä mun kanssa ja joihin kelpuuttaa vain mut ja sama isän kanssa. Eli kumpi vaan on ollut töissä niin jotain ongelmatilanteita on ollut mutta uskaltaisin väittää että ei niitä ole ollut isän kanssa sen enempää kuin munkaan kanssa. Eli aika 50/50 on menty.
      Näkisin että jos isä on ollut paljon töissä ja vähän perheen kanssa ja ylipäätään ne kotikuviot on vieraampia niin varmaan silloin tuleekin vaikeuksia jos hoitovastuuta vaihdetaan. Jos isälle on päivärytmi ja kotityöt ja muut ihan tuttua niin koko kuvio on varmasti helpompi. Jo äidillekin kun ei tarvitse väkertää mitään muistilistoja ja -lappuja avuksi. Ja jos lähtökohta on tuo niin sitten miettisin tarkasti että miten ne muutokset toteutetaan. Ettei se kuvio ole liian raskas kaikille.
      Siippa oli poissa töissäollessaan enemmän kuin mitä mä olen. Ihan siitä syystä että hänellä on paljon pidempi työmatka.
      Ison muutos itselle oli ehkä se että Kolmas otti isänsä lähivanhemmaksi. Että mä en enää ollutkaan se ykkönen ja joka aina kelpaa. Sehän on ihan looginen muutos mutta otti itselle hieman koville. Tosin se oli kyllä lohduttavakin juttu koska kun oikein kovasti ikävöi niin kuitenkin tiesi että ei sillä lapsella ole siellä mikään hätä koska se isä on nyt se ykkönen. Mutta sitten kun itse oli kotona niin se välillä risoi. Tosin teen/tein paljon sitä että lähdin sitten vaikka kyläilemään kaksin Kolmosen kanssa. Niin isä sai itsellensä vähän vapaata ja minä niitä "äiti on ykkönen koska muita vaihtoehtoja ei tällä hetkellä ole"-hetkiä itselleni.

      Muuttoasioihin en osaa ottaa kantaa. Ehkä sitten jonkun ajan päästä :D Tosin me muutetaan tässä lähimaastossa eli käytännössä mikään muu ei muutu kuin koti. Pitkiin poissaoloihinkaan en osaa sanoa kun meillä ei ole niitä ollut. Mutta jotenkin vetäisin itse ehkä rajan siihen että viikot jompi kumpi vanhempi olisi poissa. Se olisi mun mittapuulla ehkä liikaa. Ainakin niin että se olisi tosiaan pysyväistä eikä vaikka jonkun lyhytaikaisen projektin sanelemaa.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?