perjantai 31. lokakuuta 2014

Kahden kodin arkea

Mä olen yrittänyt pitää aina blogiin päätyvät jutut täällä omien kotiseinien sisällä. Mutta nyt kun on taas edessä vuosi, jolloin Kaksikko viettää joulun muualla niin haluan asiasta vähän kirjoittaa. Ja kirjoitan nyt täysin omanapaisesti. Mietin että olisinko jutellut Kaksikon kanssa vähän sillä mielellä että haastatan heitä tästä mutta ei. Nyt vaan ja ainoastaan mun vinkkelistä.

Kaksikolla on kaksi kotia. Tämä koti jossa ovat pääsääntöisesti ja sitten koti biologisen isänsä luona jossa viettävät joka toisen viikonlopun sekä pidemmän aikaa lomilla. Varsinaisessa arjessa isä ei ole mukana.
Nykyäänhän on hyvin yleistä että erotilanteessa lapsi(-et) ovat yhtä paljon isällä ja äidillä. Meillä tätä ei ole koskaan kokeiltu eikä se olisi mahdollistakaan koska lasten biologinen isä ei asu samalla paikkakunnalla. Ja omien lasteni luonteet tietäen koen että heille on parempi kun on vain se yksi varsinainen "tukikohta".  En nyt lähde ollenkaan värittelemään vaaleanpunaisia ja toteamaan että toki olisi parempi jos mitään eroa ei olisi tapahtunutkaan ja tällaisia asioita ei olisi jouduttu miettimään. Joopajoo. Näin nyt kuitenkin on ja olosuhteet huomioon ottaen lasten etua on ajateltava ja lasten etu tässä tapauksessa on tämä. Se ei ole kummankaan vanhemman etu vaan nimenomaan lasten etu. Believe me, tällä kuviolla esimerkiksi työasioiden järjestely on välillä hyvin haastavaa. Ja lomien tai pidempien viikonloppujen. Myös siellä isän kodin päässä.

Aivan näin yksiselitteisesti ei näihin asumiskuvioihin olla päädytty ja vuosien varrella on erinäisiä muutoksiakin mietitty. Valitettavasti täysin kiistatta ja kiihtymättä näistä ei olla pystytty keskustelemaan koska ne asiat on itsekullakin niin lähellä. Enempää yksityiskohtiin en valitettavasti voi kuitenkaan mennä koska tässä ei ole kyse vain mun yksityisyydestä. Lapsen etu on tässäkin siinä mielessä vaikea että esimerkiksi lapsi itse ei kykene aina näkemään kaikkia asiaan liittyviä nyansseja jotka asumiseen liittyy. Muutto isän luo kun merkitsisi aika isoja muutoksia muuhunkin kuin vain kotiosoitteeseen. Vaihtoon menisi esimerkiksi myös koulu, harrastukset sekä kaveripiiri.
Asumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa vanhemmilta on vaadittu ennenkaikkea sitä aikuisen roolia. Joskus se on onnistunut hyvin ja joskus taas sitten ei-niin-hyvin. Lasta ja hänen ajatuksiaan täytyy kuulla mutta täysin epärealistisiin asioihin ei saa lähteä mukaan eikä lapselle saa luvata mahdottomia tai valaa häneen uskoa sellaisen suhteen joka ei tule toteutumaan. Ihan missä perhemallissa ja elämäntilanteessa tahansa lapsen luottamusta ei saa rikkoa eikä vanhempi saa pettää lupauksiaan mutta ihan erityisen paljon siihen täytyy kiinnittää huomiota eroperheissä. Ero on valtava, traumatisoiva asia myös lapselle ja lapsen täytyy pystyä luottamaan vanhempiinsa siinä, että he ovat tukena ja luottamuksen arvoisina kun lapsi käy sitä surutyötään läpi.

Poikien ollessa pieniä ja minun ollessani sinkku-yksinhuoltaja, lomapätkät isällä tulivat tarpeeseen. Ihan siksi että sain itsekin levättyä. Ja tietysti ihan omien kaverisuhteiden ylläpitämiseksikin. Arkisin kun ei työn ja lasten ohella ihan hirveästi ollut saumaa ottaa aikaa myös muuhun. Muita juttuja hoidettiin sitten lapsivapailla. Joskus tuli toki tehtyä vaan töitäkin Kaksikon ollessa isällään. Mutta sekin oli kuitenkin siitä mun normiarjesta poikkeavaa. Kun se työn ulkopuolinen aika meni sitten vain niillä omilla ehdoilla.

En muista että olisin sen isommin koskaan ikävöinyt Kaksikkoa kun olivat pienempiä ja poissa. Ikävä tuli siinä vaiheessa kun kotiutuivat. Mutta kun olivat poissa niin osasin aina ladata akkuja. Olin oikeasti niin väsynyt kun kaikkea pyöritti yksin että ne lepotauot tajusi tarvitsevansa. Levon lisäksi koin ne hetket tärkeäksi ihan senkin kannalta, että löysin itseni uudelleen. Erotilanteessa sitä omaa identiteettiään joutuu tarkastelemaan ja ehkä vähän hakemaankin. Jotta kykenee katsomaan vain eteenpäin, on löydettävä se minä siitä nykyhetkestä.

Mitä isommaksi Kaksikko kasvaa niin sen enemmän mua aina harmittaa kun suuntaavat pidemmäksi aikaa isälleen. Tyypit on jo senverran isoja että en koe tarvitsevani sitä irtiottoa heistä enää samalla tavalla koska perushoito heidän kohdallaan ei enää ime multa paukkuja samalla tavalla. Ja tyypit on senverran huippuja että tykkään viettää aikaa heidän kanssaan. Nykyään ikävöin heitä aivan valtavasti kun ovat poissa. Ja tuntuu että hekin ikävöivät nykyään enemmän, kuin silloin pienempänä. Haasteellistahan tämä on moneltakin osalta koska kuviossa mukana on niin monta osapuolta. Tässä meidän systeemissä hommat pyörii kahdentoista ihmisen ympärillä. Uusioperhe kun löytyy sieltä toisestakin päästä.

Lapsen etu ei ole aina ihan niin yksiselitteisen helppo juttu. Oma lapsi on niin lähellä että se vanhemman etu verhoillaan helposti lapsen eduksi. Siksi mä olenkin kokenut lastenvalvojat ihan ehdottoman hyvänä juttuna. Heidän työtään on osata olla puolueettomana vanhempien suhteen ja hakea sieltä nimenomaan se lapsen etu. Lisäksi erotilanteissa ei todellakaan ole mukana aina vain vanhemmat ja lapset. Myös lähipiirillä on kova tarve ottaa kantaa ja toiset ottavat muiden eroja hyvinkin henkilökohtaisesti. Joskus saattaa käydä niin että erotessasi päädyt itse lohduttamaan toisia. Näissäkin tilanteissa saattaa olla hetkiä, kun et tiedä kenen etua toiset yrittävät ajaa. Omaa, lastesi vai sinun.

Kun koti on muualla joka toinen viikonloppu niin esimerkiksi lasten harrastukset on asteen verran haasteellisempia. Aika monet kun on ainakin osittain viikonloppupainotteisia. Jos toinen koti ei sijaitse ihan näppituntumalla niin haastetta pukkaa. Ylipäätänsä täytyisi löytää harrastus joka tähtää ehkä enemmän tekemiseen ja hauskanpitoon kuin haasteellisuuteen. Sellainen jonka kehityskaari ei vaadi jatkuvaa läsnäoloa ja tunnollista osallistumista. Eroperheiden lapset ovat hieman altavastaajina silloin, kun harrastetaan ja harrastus alkaa viemään pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vapaa-ajasta. On epäreilua että joudutaan siihen asetelmaan, jossa on valittava että harrastaako vai viettääkö aikaansa etäällä asuvan vanhemman luona.

Sen haluan painottaa ehdottomasti erotilanteessa oleville perheille että käykää tekemässä sopimukset lasten tapaamisista lastenvalvojalla. Oli ne tapaamiset mietitty millaisiksi vain. Se on ihan kaikkien etu. Ja vaikka kuinka tuntuisi että kyllähän se suullisesti sovittu pitää niin oikeasti kannattaa pelata varman päälle. Erotilanteet on ihan aina haastavia ja tuplasti haastavampia niistä tekee yhteiset lapset. Elämäntilanteet muuttuu eron jälkeenkin ja silloin on hyvä jos on jotain kirjallista mihin voi nojata ongelmatilanteiden yllättäessä. Ihanteellisessa maailmassa niitä tilanteita ei tietenkään tule. En vaan itse ole vielä koskaan törmännyt eronneisiin vanhempiin joille niitä ongelmia ei olisi tullut. Ja tämä ei ollut nyt laisinkaan pessimistinen toteamus vaan ehdasti realistinen. Vaikka se itse ero, parisuhteen päättäminen tapahtuisikin ihan yhteisymmärryksessä niin se ei tarkoita sitä että lasten huoltajuuteen liityvissä asioissa liikuttaisiin yksimielisesti samoilla linjoilla. Se on ihan oma lukunsa.

Meidän kuvion lisäksi mulla tuli mieleen muutama muukin juttu aihetta liipaten, jotka naputan nyt tähän samaan. Mä kirjoitan nyt vähän sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Osa mielipiteistä ja asioista pohjautuu ihan omiin kokemuksiin ja osa sitten taas ei. Sen ihmeemmin en halua alkaa erittelemään että mikä mitenkin.

Nykyäänhän kaikki perhemallit ei todellakaan ole sitä perinteistä ydinperhettä. Eronneita vanhempia ja erimuotoisia perhemalleja on todella paljon. Mun oma kokemus on kuitenkin se että kaikista "kärkkäimpiä" mielipiteitä saa juurikin ihmisiltä, jotka elävät ydinperheessä. Ensin naimisiin ja sitten lapsia-tyypeiltä. Eikä sillä, nämä on vähän sellaisia Siperia opettaa-hommia.
Ihmisen pariutuessa ja lisääntyessä ne odotukset on yleensä aika ruusunpunaisia. Ja niin pitääkin olla! Eihän siitä tule mitään jos pitää elää jatkuvasti skeptisenä ja ajatellen että vituiksi tämä menee kuitenkin. Mutta sen oman ruusunpunaisuuden takaa voi osoittaa hieman hienovaraisuutta. Ja miettiä todella tarkkaan miten paljon niitä omia odotuksia ja ajatuksia laajentaa koskemaan kaikkia muitakin. Varsinkin jos vastassa on ei-ydinperhe. Mainittakoon nyt yhtenä seikkana ainakin se että yh-kokemuksen omaavana on hyvin turhauttavaa kuunnella "olen taas puolison työmatkan ajan yh:na"-heittoja. Kyse ei oikeasti edes ole mistään kilpailuasetelmasta vaan yksinkertaisesti siitä että puolison työmatka ei ole yh-kokemus. Se ei oikeasti vaan ole millään tavalla verrattavissa siihen mitä yh-arki on. Yh-asioiden yhteydessä törmäsi myös aina silloin tällöin siihen että joku totesi puolileikkisästi että voikun mustakin olisi kiva jos lapset olisi joka toisen viikonlopun poissa ja saisi aikaa itselleen. Ihan hirveän montaa ajattelemattomampaa heittoa en keksi. Siinä, että lapset omaavat kaksi kotia, ei ole ihan oikeasti mitään kivaa. Tiedän että nuo on tahattomia ja kuten jo totesin, ajattelemattomia lauseita mutta tuosta jos mistä saa jo hieman loukkaantuakin. Mun mielestä on vähintään kohtuullista vaatia että vähän ajattelee mitä sanoo. Vaikka nykyään kaikki ovatkin onnellisia omilla tahoillaan, on tämä nykypiste vaatinut ihan kaikilta osapuolilta aikamoisen kipeän selviytymisen. Ja se ei ole eikä ole ollut kivaa.

Toinen mikä näin avioeron kokeneena ei ihan mulle avaudu, on se ajatus että miksi voi hankkia lapsia mutta ei voisi mennä naimisiin. Vanhemmuus ja avioliitto on mun mielestä asioita jotka on hyvin, hyvin vaikea rinnastaa sitoutumisellaan. Että jos haluaa sitoutua kumppaninsa kanssa noista toiseen niin miksi ei sitten toiseen. Vanhemmuus sitoo kaksi aikuista ihmistä keskenään toisiinsa paljon isommin kuin avioliitto. Kuitenkaan sitä kuviota ei voi mun mielestä miettiä niin että miksi voi hankkia ihmisen kanssa lapsia mutta ei sitten mennä naimisiin. Ne on kaksi niin erilaista juttua. Lapsille vanhemmat on ihan aina, kaikissa tilanteissa vanhempia. Avioliitossa taas olette toistenne puolisoita vain sen aikaa kun olette naimisissa. Lapset sitoo sua siihen vanhemmuuteen, ei avioliittoon tai edes parisuhteeseen. Mennessäsi naimisiin, sitoudut olemaan sen toisen ihmisen puoliso. Saadessasi lapsen, lupaudut olemaan vanhempi sille lapselle (eri asia sitten sitoudutko siihen vanhemmuuteen). Vaikka molemmat vanhemmat ovat lapselle vanhempina, se lapsen ja vanhemman suhde on kuitenkin kahden ihmisen suhde. Yhden lapsen ja yhden vanhemman. Sillä toisella vanhemmalla on sitten se oma suhde siihen lapseen. Yhtälailla avioliitto on kahden ihmisen kuvio. Se vanhemman ja lapsen suhde voi pelittää täysin mahtavasti mutta puolisoiden välinen kuvio taas ei. Avioliitto ei yksinkertaisesti ole enää parisuhteen kannalta samalla tavalla välttämätön kuin aiemmin. Lapsen ja vanhemman suhde taas on.
Ja vaikka parisuhde pelaisikin täysin moitteetta, ei avioliitto ole enää yksilön kannalta tarpeellinen. Ei tässä maassa, ei tässä maailman ajassa. Mun mielestä on ehkä hieman muinaismuistoinen lähtökohta miettiä että se naimisiinmeno olisi jatkumoa jollekin. Ihminen pystyy sitoutumaan ilman sitä avioliittoakin. Toki jos yksilön tasolla asiaa katsellaan niin moni haluaa naimisiin. Mutta se on se yksilölähtöinen tarve ja halu. Ei enää se yleismaallinen lähtökohta.

Ps. Tämä nyt ei liity tähän postaukseen mutta edelliseen.. Mua on tämän Rautavaaran tragedian yhteydessä hämmentänyt hieman se miten paljon tämä on ajanut julkisuudenkin henkilöitä puhumaan väsymyksestä pienten lasten kanssa. Tänään viimeisimpänä asiasta avautui Noora Karma. Musta on hyvin inhimillistä että ihmiset käsittelevät omia kipupisteitään tragedioiden yhteydessä. Ikävät asiat nostaa muistoja mieleen ja ehkä hieman repii vanhoja haavojakin auki. Ja kuten jo todettua, vanhempien väsymyksestä ja avuntarpeesta pitääkin puhua. Mua vaan mietityttää että käykö tässä niin, että ne näiden nimenomaisten tragedioiden oikeat uhrit jäävät ilman apua. Kun ihmisillä on niin kova tarve prosessoida niitä omia kipupisteitään ja ennenkaikkea hakea syitä jo tapahtuneelle. Niinkin kun on ihan oikeasti käynyt. Että he, joita se asia ihan oikeasti koskettaa, ovat jääneet ilman apua.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Enkeleitä matkallesi

Mä mietin aluksi että en kirjoittaisi tästä aiheesta ollenkaan. Nämä tämän tyyppiset on musta juurikin niin hankalia koska asiat voi ymmärtää niin helposti väärin. Kirjoituksen voi joku ottaa kannanottona vaikka kyse saattaa olla vain ja ainoastaan ajatuslennosta. Haluankin nyt heti jo tässä painottaa että vaikka nyt tämä yksittäinen tapaus sai mut kirjoittamaan niin ajatukset on kuitenkin täysin objektiivisia, eikä vain tätä yhtä tapausta koskettavia.
Mulla on huomenna asiasta keskustelu Kaksikon kanssa joten siksikin koen että haluan nyt ensin vähän purkaa omia ajatuksia asian ympäriltä. Näitä samoja juttuja tuskin tässä muodossa Kaksikolle juttelen mutta voin jo kuvitella kummoinen kysymystulva mun päälle heitetään joten siksikin nyt ensin pohdintaa täällä.

Puhun nyt siis Rautavaaran tragediasta.

Mulla ei ole sen tarkempaa tietoa aiheen ympäriltä kuin muillakaan. Kaikki perustuu siihen mitä media on mulle syöttänyt. Yritän pitää itseni suht mediakriittisenä eritoten nyt tämän asian kohdalla sekä omat tunteet kurissa. Nekin muuten sokaisee yllättävän paljon. Vaikka uutisointi hoidettaisiin kuinka neutraalisti. Tähän on hankala pureutua täysin tunnestabiilisti. Asia koskettaa niin monin eri tavoin ja monella eri tunnetasolla. Sitähän en voi tietää onko median totuus tämän kohdalla miten kaukana oikeasta totuudesta.

Mun ajatukset ja tuntemukset viime päivien osalta on olleet jotenkin vähän lukossa. Mä en tiedä mitä ajatella, mitä tuntea. Surullisuutta nyt lähinnä, ihan joka kantilta tarkasteltuna. Mutta musta tuntuu että en kovin syvälle tätä asiaa halua edes pohtia. Mun homma ei ole tuomita tai arvostella. Eikä jälkiviisastella. Ja koen etten siihen pystykään. Siitä huolimatta en kuitenkaan halua lähteä myöskään sille mä en koskaan-linjalle, johon olen itse törmännyt keskusteluissa näiden perhesurmien kohdalla. Mun mielestä koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Elämä on niin eriskummallista että ei voi tietää miten ja mihin se heittelee. Meillä jokaisella on ne rajat joiden sisällä me jaksetaan. Ja kun me pysytään siellä rajojen sisäpuolella niin on vaikea nähdä sinne rajojen ulkopuolelle. Niihin pisteisiin, jotka ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. En tokikaan tarkoita sitäkään että pitäisi heittäytyä skeptiseksi. Mutta on tärkeää erottaa asiat toisistaan. Se mitä ajattelee ei ole sama asia kuin se mitä tekee. Jokainen terve ihminen tietää että ajatukset ei tapa ketään. Jokainen terve ihminen tietää että perhesurmaajan mieli ei ole terve. Mutta meistä kukaan ei tiedä sitä kenen mieli sairastuu.
Siksikin nyt vielä kerran painotan että vaikka tämä tapaus herätti mut kirjoittamaan niin ajatukset on kuitenkin laajemmalla kentällä.

Jokainen jolla on pieniä lapsia varmaankin tietää miten musertavaa se väsymys on. Ihan siinä normaalitilassakin, kun kaikki on kunnossa. Kun ei ole pelkoa eroamisesta tai puolison matkatyötä rasittamassa tai valtaisaa mustasukkaisuusdraamaa tai pelkoa huoltajuuskiistoista mielellä. Jokainen varmaankin tietää tai muistaa miten syövyttäviä ne pahimmat väsymyspätkät on. Lisäksi jokainen varmaan ymmärtää että ihmiset kestää väsymystä eri tavalla. Toisilla se kuppi täyttyy valvomisen osalta tosi nopeastikin, toiset taas posottaa ja pärjää tosi olemattomilla unilla. Ei ole olemassa sellaista mittaa, jolla voisi määrittää että nyt on valvottu liikaa. Kaikki on suhteellista sekä subjektiivista. Eikä sitä väsymystä voi edes kuvitella millaista se on ennenkuin sen itse kokee.

Mun oma kokemus on että pelkästään valvominen ei ole se mikä uuvuttaa pienten lasten kanssa. Olen tästä asiasta kirjoittanut ennenkin ja silloinkin heräsi paljon keskustelua jossa monikin oli sitä mieltä että se väsymys ei välttämättä ole raskainta. Toki se valvominen on oikeasti kokonaisuutena jotain mitä ei oikein pysty edes kuvailemaan. Sitä on käytetty jopa kidutusmenetelmänä.
Jos valvominen on yksi elämänlaatuun vaikuttava tekijä niin se ei tosiaan ole ainoa. Mua on oikeastaan koko vanhemmuuden aikana mietityttänyt se että miksi ihmisillä on kova tarve ottaa esimerkiksi kovat asuntolainat siihen perheen perustamisen yhteyteen. Kun kuitenkin on tiedossa että ne tulot siinä tulee olemaan alemmat, mitä ovat kun molemmat vanhemmat ovat takaisin työelämässä. Ja ylipäätänsä mua mietityttää se, että miksi sitä elintasoa on niin hankala laskea siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. Tarkoitan nyt nimenomaan sitä elintasoa johon tarvitset taloudelliset edellytykset. Miksi niitä stressitekijöitä, joihin voisi oikeasti vaikuttaa ja jotka ei välttämättä ole ihan niin pakollisia kuin luullaan, on pakko hankkia päällekkäin niiden muutosten vuosien kanssa kun perhekoko kasvaa? Ei ole mikään pakko tehdä elämästä vaikeaa toteuttaa. Ei ole pakko.

Lisäksi mua mietityttää paljon se että voisiko siihen kotona olevan vanhemman uupumiseen vaikuttaa muutenkin kuin riittävällä levolla ja nukkumisella? Auttaako ne miten pitkällä tähtäimellä? Kun kuitenkaan se ei aina ole se valvominen ja väsymys, joka on se isoin ongelma. Voisiko edes joissakin tapauksissa tilanteita laukaista se että se hoitovastuu kotona vaihdetaan? Että se kotona oleva vanhempi meneekin töihin ja töissä käyvä vanhempi jää kotiin? Mä koen hyvin turhauttavana ne ainaiset Mies tienaa enemmän-perustelut. Se ei vaan voi oikeasti olla aina se syy. Onko niitä lainoja ja muita pakko ottaa niin paljon että vaihtoehtoja sille että kuka siellä töissä käy, ei ole? Juuri uutisoitiin siitä miten paljon keskituloisten velkajärjestelyt on lisääntyneet kun ei selvitäkään enää asuntolainan maksamisesta ja muista menoista. En valitettavasti löytänyt linkkiä uutiseen koska en muista mistä sen luin mutta ei tästä ole paria viikkoa kauempaa kun sen bongasin. Kuinka paljon näistäkin on lapsiperheitä? Väittäisin että valvomista enemmän perheiden mieltä rassaa taloudelliset seikat. Ainakin ne taloudelliset vaikutukset ja vaikeudet ovat roppakaudalla kauaskantoisempia kuin ne vauvavuosien valvomiset.

Laisinkaan vähättelemättä kotona olevia vanhempia haluan ihan ehdottomasti painottaa myös sitä että eihän se työssäkävijänkään rooli mikään auvoinen ole. Kun on pakko olla se joka sitä rahaa kotiin tuo. Myös se herättää aivan varmasti tietyissä elämäntilanteissa epätoivoista oloa ja ahdistuneisuutta. Ja uupumusta.
Jos lastenhoitovastuu on molemmilla niin myös elatusvastuu on molemmilla vanhemmilla. Miksi se kuitenkin tuntuu unohtuvan helposti sen paineen alla? Ja se vastuu elatuksesta päätyy monesti vain toisen vanhemman harteille lasten ollessa pieniä.

Toki nyt esimerkiksi tämän Rautavaaran tapauksen suhteen on muistettava se, että kun asiat eskaloituvat tiettyyn pisteeseen niin voi olla että mitään ei ole enää tehtävissä. Se tuntuu ajatuksena ihan kamalalta mutta musta myös nykypäivänä realistiselta. Että pinnan alla piilee niin paljon jotain sellasta, joka järkkyy odottamatta ihan lopullisesti. Monet eri seikat, joukossa pienempiä ja suurempia juttuja, ajavat ihmisen niin syvälle epätoivoon että sieltä ulospääsy unohtuu. Nämä tapaukset on niitä yksittäisiä mutta kyllä mua pelottaa että onko tämä alkusoittoa ja tuleeko nämä tämäntyyppiset lisääntymään. Ja mitä me voidaan, sekä yhteiskuntana että yksilönä tehdä? Musta ainakin tuntuu niin pahalta että en oikein saa sitä edes puettua sanoiksi.

EDIT Linkkailen tähän vielä Uupunut äiti ei tapa-kirjoituksen joka asiasisällöltään on osunut eniten vastaamaan mun omia ajatuksia.


Yllätyksiä vuoden takaa

Tuossa vuosi takoperin olin ehdolla Hesarin vuoden parhaaksi blogiksi. En ole aiemmin juurikaan kirjoitellut fiilareita joita asiasta heräsi. Ja nyt kun aikaa on kulunut jo senverran enempi, voisin ehkä vähän summata ajatuksia hommasta.

Ensinnäkin mulla ei tänä päivänäkään ole mitään käsitystä kuka mut sinne ilmoitti. Ja kutkuttavalta koko homma alkoi tuntumaan vasta monta kuukautta koko jutun jälkeen. Tajusin nimittäin vasta pitkän ajan päästä miten kovassa porukassa olin mukana painimassa.
Alunperinkin tykkäsin siitä että mukana oli niin järjettömän laaja kirjo blogeja. Ei vain yhtä aihepiiriä edustavia, ei vain heitä joiden lukijamäärät huitovat hurjissa. Löysin itse monta uutta seurattavaa lukulistalle. Blogeja, joita tuskin olisin löytänyt ilman tuota väylää.

Musta on mahtavaa seurata mihin suuntaan mikäkin blogi ajan kanssa menee. Ihan näitä omiakin tuotoksia. Mitä on mielellä milloinkin. Kurkin aina silloin tällöin että missä meillä mentiin vaikkapa vuosi sitten. Aika harvoin kuitenkaan yhdenkään aihepiirin alle alkaneet blogit pysyvät vaan siellä omassa poterossaan. Oma elämäntilanne, maailmantapahtumat ja varmaan planeettojen asennotkin vaikuttaa siihen mistä niitä postausaiheita irtoaa. Noista Hesarin kautta löydetyistä blogeista on ollut mahtavaa huomata että esim. Soberismia-blogin Teemu on julkaissut kirjan bloginsa pohjalta. Aika huikeaa!

Mun ensireaktio koko nimetyksi tulemisesta oli sellainen apuakäääääääk. En osannut yhtään visioida omalle blogille moista julkisuutta ja oli tosi lähellä etten sulkenut koko sivustoa. Mä en ole koskaan blogannut sillä silmällä että hakisin kovin isoa kohdeyleisöä joten toi tuntui tosi oudolta. Jopa vieraalta. Mun tuli aluksi jopa vähän sellainen "kuka kehtaa, ilman mun lupaa"-olo. Pieni toiminta tuntuu enempi mun jutulta. Että edetään mun ehdoilla. Noh, koko ajatushan on ihan pöljä. Ei netissä mikään etene mun ehdoilla. Varmaan jokainen viimeaikainen someilmiö on kasvanut niin isoihin mittasuhteisiin ettei niitä osaa edes tajuta se ihminen, joka on koko homman aloittanut.
Mulla nyt ei kuitenkaan ole mikään tarve olla Suomen tai minkään muunkaan paras blogi. Tajusin kuitenkin pikkuhiljaa miten mielettömän siisti juttu tuo kuitenkin oli! Olin pitkään nimenomaan häkeltynyt asiasta mutta pikkuhiljaa opin laittamaan asian oikeisiin mittasuhteisiin. Mahtavaa kaikesta teki nimenomaan juuri se että löysin itse niin paljon uutta luettavaa. Ja toivottavasti joku löysi myös tämän mun blogin sitä kautta.

Koko idea bloggaamiselle on itsellä ollut pitkään se että haluan tarjota vertaistukea teinien vanhemmille. Teinien vanhemmat bloggaa tosi vähän. Ja jotenkin teini-iässä ne vanhemmuuden myötä tulevat ongelmat on sellaisia ettei niistä kaikista ehkä ihan edes kehtaa puhua ääneen. Vaikka haluttaisiin ja kaivattaisiin sitä vertaistukea. Hesarissa mun blogia kuvailtiin sanoilla rehellistä arkea. Josta sitten kehitin aivan järkyttävät paineet itselleni. En niinkään siitä rehellisyydestä vaan siitä arjesta. Mä en ole koko blogi-aikanani halunut lokeroida itseäni minkään alle ja tuosta onnistuin saamaan itselleni kategorian, jonka myötä iski vähän henkinen lukko. Yhtäkkiä alkoikin tuntumaan siltä että meidän arki on nimenomaan meidän arki. Enkä halua siitä kirjoittaa.

Mun aikani blogimaailmassa on loppupeleissä vielä niin verrattain lyhyt, että omaan blogi-elinkaareen ei ole mahtunut ihmeempiä kriisiytymisiä. Hesarin blogiskaba oli kuitenkin käännekohta joka laukaisi jonkunlaisen kriisin. Vaikka perhe on ollut isona osana mun juttuja täällä, en halua olla perhebloggaaja. En ole halunnut miettiä mitään suuntaa mihin blogia vien tai mitä sillä teen. Vaan halunnut olla täällä niinkuin mua huvittaa. On toki aina mahtavaa jos mun jutuista syntyy keskustelua mutta eniten reflektoin juttuja itselleni.

Hesarin myötä mulle puhkesi vähän blogikriisi. Määritelmä perheblogi teki sen että blogin silloinen nimi, Uusioperheen kuviot ja kaviot, ei tuntunut enää omalta. Se perhe kun löytyi sanana jo blogin nimestä. Ajattelin pitkään että en kuitenkaan tee nimelle mitään, en ymmärrä sitä että vaihdetaan nimeä yhdestä toiseen. Kuitenkin tuntui siltä että olo ei helpota tuon nimiasian suhteen. Ja kesällä, puolen vuoden kriiseilyn jälkeen, päätinkin että nyt se vaihtuu. Jalankulkuonnettomuus ei sido blogin nimellä aiheita mihinkään mun oman pään sisällä. Nimestä löytyy jalat kuten aiemmastakin. Aiheet taitaa edelleen olla pitkälti perhepainotteisia mutta muutos olikin tärkein nimenomaan mun omalle päälle. Että en alitajuisesti stressaa siitä perhepainotteisuudesta. Enkä mistään muustakaan. Vaan kirjoitan mitä on mielellä.

Ihan käsittämättömän paljon jää julkaisematta sellaista mistä haluaisin kirjoittaa. Ja josta haluaisin kirjoittaa  nimenomaan täällä. Mulla saattaa lojua juttuja luonnoksissa kuukausia koska yritän hakea niille mahdollisimman läheisintä lähestymistapaa. Että ne olisi musta lähtöisin. Aina sitä ei löydy. Ja sekin on ihan fine.

Vaikka en kriiseile siitä, minkä makuisina tekstit näppikselle irtoaa, mietin usein sitä että kuinka iso mariseva sävy mun jutuissa on. Että kylläpä onkin negatiivinen ihminen. Mikä on musta hassu ajatus ja lähtökohta. Eikai se ole automaattisesti negatiivista jos pohtii, kyseenalaistaa ja joskus kärjistääkin. Välttää disclaimereita. Nöyryys on ihan hyvä piirre mutta liika nöyristely taas ei. Ja huomaan että tekstinä noita kahta on joskus kovin vaikea erotella. Siksi tykkäänkin kirjoitella joskus ihan vaan kuulumisia koska niiden kautta saa sitten pihalle muutakin kuin marinaa.
Aika ajoin tulee myös niitä oloja kun tuntuu ettei huvita. Tai ettei irtoa. Niistä en vielä ole saanut mitään kriisejä sentään. Huvittaa tai irtoaa. Tai sitten ei. Onneksi tämä on ihan vapaaehtoisuuteen perustuvaa pullaa.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Vieraalla maaperällä

Perillä-blogin Anu kehitteli Vieraalla maaperällä-haasteen johon yritän osallistua. Ideana on siis kirjoittaa jostakin, josta ei normaalisti kirjoittaisi. Sellaisesta jota ei koe ihan omimmakseen. Here goes.

Mä olen lukemattomia kertoja huudellut että lastenvaatteista en bloggaa! Eli nyt tulee sitten postaus niistä. Senverran kyllä sovellan että en bloggaa taaperon tamineista vaan meidän nuorison vaatteista. Mitä löytyy Kaksikon vaatekaapeista?

Meillä on kummallakin pojalla aivan selkeä oma maku. Isompi tykkää enemmän tasottua massaan, nuorempi taas tykkää väreistä ja siitä että niitä on paljon. Isomman tyyli on aavistuksen hipsterimäinen, nuoremman taas sellainen skedekundin habitus. Isompi tykkää siististä ulkomuodosta, nuorempi on taas suuripiirteisempi. Isompi voi käyttää vaatteita, jotka ei välttämättä ole päällä mukavia, nuoremmalle taas on ihan ehdotonta että vaatteet ensisijaisesti tuntuu mukavilta.
Kumpikin on senikäinen, että ei kiinnosta pätkääkään lämmittääkö vaate tai pitääkö se kuivana. Saappaat ja pitkät kalsarit on nolointa mitä löytyy. Pipoa Toka suostuu pitämään vielä varauksetta mutta Eka murisee koska tukka menee lysyyn pipon alla.

Kumpikin ottaa vaikutteita pukeutumiseen selvästi eniten kavereilta. Pukeutumisen perusteella Ekan ikäluokasta sekä tytöt että pojat sulautuvat yhdeksi tasaiseksi massaksi. Kovasti tyylieroja ei näy. Jos jollain haluaa ilmentää niin esimerkiksi hiusten leikkaus näkyy olevan enempi se jolla halutaan erottua.
Tokan into kirkkaisiin väreihin kumpuaa kyllä jostain muualta. Jonkun verran hänen kavereistaan löytyy muitakin väri-intoilijoita mutta Toka huitelee kyllä ihan omissa sfääreissään sen suhteen. Hänen kanssaan on aina tosi kiva käydä vaateostoksilla koska hän selvästi oikein hakemalla hakee sitä kaikista kirkkainta ja iloisinta. Mun mielestä Tokalla ei ole niinkään tarve ja halu erottua väreillä vaan enempi ilmentää sitä hänen suhtautumistaan kaikkeen. Värit edustavat hänelle iloisuutta, positiivisuutta ja avarakatseisuutta. Ja hän ihan puhtaasti vaan tykkää väreistä.

Mä olin tosi innoissani kun keksin aiheen mikä olisi mulle sellainen Vieraalla maaperällä-aihe. Mutta sitten mä menin katsomaan Kaksikon vaatekaappiin. Ja siellä näytti tältä:


Ekan...

...ja Tokan

Ei paljon motivoinut blogata kun kaikki on taas pommin jäljiltä. Aika monta vuotta jaksoin järjestellä poikien vaatekaappeja mutta kun lopputulos on aina tuo niin luovutin. Gotta pick your battle! 
Päätinkin sitten että teen myös kuvakollaaseja. Niitäkään mä en tee ikinä! Ja nekin on mulle ihan tuntematonta. Piti vaan ekana googlata että miten niitä tehdään.
Aika päin persettä meni kuvien asettelu mutta nyt mulla ei ollut aikaa perehtyä siihenkin, miten ne kuvat asettuisivat kollaasissa vähän eri tavalla. 




Surffailin aika monessa paikassa yrittäessäni haalia edes jonkun sortin yleiskuvaa siitä, mikä meidän nuorisoon nykyään uppoaa. Kaksikolle ostetaan äärimmäisen harvoin enää nykyään nettikaupoista mitään ja kuvia haaliessani huomasin kyllä miksi. Nettikaupoista ei nimittäin tahdo löytyä kunnolla mitään mikä miellyttäisi mun lapsia. En löytänyt esimerkiksi yksiäkään Tokan käyttämiä kenkiä!  



Printtejä saa näkyä mutta ne pitää olla jonkun merkin tai muuten "ei-silmiin-pistäviä". Enää ei kelpaa esimerkiksi Simpsonit vaatteissa. Kummankin maku on kääntynyt selvästi aikuismaisempaan suuntaan ja välillä onkin haasteellista löytää sopivia vaatteita. Lasten puolella kun on liian lapsekkaita vaatteita ja aikuisten puolella koot taas eivät istu. Onneksi enemmän ja enemmän on tarjolla myös nuorten kokoluokkaa.

Converset täytyy ehdottomasti olla tuota matalampaa mallia ja lahkeet kääritään niin että nilkat näkyy. Tästä käydään jatkuvaa vääntöä, mun mielestä näillä keleillä nilkat pitää pysyä jo piilossa. Tuosta ekasta kollaasista näkyy oikein tyyppiesimerkki että mitenkä pitää olla. Ette uskokaan miten paljon aikaa tuohon saa käytettyä että ne lahkeet laittaa juuri suhteessa oikein...

Meillä on vielä valtaosa talvivaatteista ja -kengistä hankkimatta. Odotan melkeimpä mielenkiinnolla ainakin Ekan valintoja. Isot ja paksut toppatakit uppoaa varmasti, niitä kun näkyy Ekan kavereillakin. Mutta kenkävalintojen suhteen luulen että meillä käydään aikamoinen vääntö. Mä nimittäin vaadin että nilkat on piilossa ja kengästä löytyy joku karvakerros sisältä. Kenkä saa olla lenkkarimainen mutta sen pitää olla ehdottomasti talvikenkä. Noin isojen lasten kanssa ei enää tarvitse ihan samalla tavalla huolehtia että onko kenkä miten vedenpitävä. Ei ne enää hypi lätäköissä. Mutta ehdottomasti kengän täytyy olla lämmin. Kaksikon myötä onkin ollut hauska huomata sekin vaatteiden ja kenkien suhteen että se käytännöllisyys ja ulkonäkö ei ole vain aikuisten ongelma.


Saanko esitellä: Tokan verkkarit!

Loppuun vielä kuva siitä, mikä on meillä hyvin yleinen näky. Valitettavasti ihan kaikkien toimesta.

Kollaasien kuvat on napsittu vähän sieltä täältä. Oisko ollut ainakin Zalandoa, Ponkesia, HenkkaMaukkaa, Lindexiä, Kappahlia, New Yorkeria, Budget Sportia, XXL ja Carlingsia.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Syysloma

Nuoriso oli viime viikolla loppuviikon syyslomalla. Mun piti alunperin myös olla vapaalla mutta koska muutto syöksi meidän talouden siihen jamaan että nyt tehdään kaikki työt mitä vaan voi niin valvoin sitten syysloman yöt töissä. Palkkapäivänä olemme kiitollisia. Plus vähiin käy kuitenkin mun töissäolemiset että silläkin nyt näin.
Olipahan muuten ihanaa kun oli siinä vaan ne yövuorot. Väsytti kyllä aivan rutosti koska univelkaa oli jo valmiiksi. Mutta silti. Ei ollut samalla mitään ylimääräistä stressiä. Sai nukuttua että jaksoi ja kun jaksoi niin pystyi siinä yövuorojen välissä olemaan lastenkin kanssa.

Vaikka mä töiskentelin niin jotain pientä ehdittiin tekemään porukallakin. Ylipäätänsä pidettiin koko syysloma sillä idealla että tyypit nyt lepää ja rentoutuu eikä buukkaa päiviänsä täyteen ohjelmaa. Mun lapsilla tuntuu ainakin olevan vähän se "ongelma" että ne ei osaa rentoutua. Koko ajan pitäisi olla sinkoilemassa tai tekemässä jotain. Ne ei tunnu ymmärtävän että vapaalla voisi joskus ihan ollakin ja ladata akkuja. Lomalla kun vapaata on enemmän niin sitä oloiluakin tulee mutta pitkät viikonloput on heillä helposti sellaisia että menoa riittää aamusta iltaan.

Torstaina Kaksikko luuhasi kavereillaan. Kunhan ensin aamulla ottivat ja nukkuivat lähes puolille päivin. Mä en oikein tiedä kadehdinko moista vai en. Nukkuminen on maailman ensteks parasta mutta jos älyttömän pitkään nukkuu niin sitten on koko päivän ihan jumissa eikä oikein lähde käyntiin.

Suunnattiin perjantaina kivenheiton päähän hotelliin aamupalalle. Käytiin siellä Siipan ja Kolmosen ja erään kaveripariskunnan kanssa jokunen aika sitten. Ei mitenkään ihmeellinen mutta sellainen kiva perus hotla-aamupala. Meidän koko perheen juttu on ihan ehdottomasti brunssit mutta koska niitä ei arkena saa niin mentiin sitten aamupalalle. Vietettiin mukava parituntinen syöden ja Kolmosta paimentaen. Tyypistä kun oli kaikista kivointa maata poikittain keskellä lattiaa. Ei mitään itkupotkuraivareita vaan pelkkää pötköttelyä. Syötiin kaikki itsemme niin täyteen kuin mahdollista ja kömmittiin kotiin. Mä suuntasin sitten Kolmosen ja Tokan kanssa Temppukerhoon (Kolmas käy sellaisessa temppuilussa kerran viikossa että pääsee kiipeilemään ja apinoimaan ihan luvan kanssa plus että saa ikäistään leikkiseuraa. Meidän vuorokausirytmi on niin hassu että tuntuu että kaikki muut on aina sisällä kun me ollaan ulkona ja sama toisinpäin). Toka tykkäsi aikanaan tosi paljon kun käytiin vielä vauvauinnissa ja hän pääsi välillä mukaan. Jätkä on monesti harmitellut kun ei enää käydä siellä. Ei ole kuulemma sama kun käydään yhdessä uimassa. Mutta nyt pääsi Temppukerhoon mukaan ja siellä oli kivaa.

Perjantai-iltana perheen miesväki suuntasi Lintsin Valokarnevaaleille mun jäädessä tankkaamaan unta ennen työvuoroa. Kolmas on Siipan kanssa käynyt Lintsillä melko montakin kertaa mutta Kaksikolta meinasi jäädä koko Lintsit tältä vuodelta väliin. Ovat olleet menossa monesti yhdessä ja erikseen omien kavereiden kanssa mutta aina on tullut jotain miksi homma ei ole toteutunutkaan. Eka siellä itseasiassa parin kaverin kanssa kävi alkukesästä mutta ei halunnut ranneketta.
Kaksikko jaksoi viuhtoa laitteissa ja viihtyivät yllättävän monta tuntia. Se kun ei tuon alipukeutuvan nuorison kanssa ole aina ihan niin sanottua että ne viihtyy kun on kylmä. Lisäksi Eka alkaa ihan selvästi kasvaa ohi tuosta huvipuistovaiheesta. Outoa.

Lauantaina Kaksikko kävi leffassa (Dracula Untold) ja kotiutuivat täpäkän sokerihumalan kourissa. Kokkailtiin SoulFoods & Moodsin hodareita, leivottiin ja laitettiin kotia. Täällä on muuten vielä ihan käsittämättömän paljon tekemistä mutta yritän olla vikisemättä tänne. Takapakki tuntuu olevan lokakuun teemana.

Eka olisi halunnut kavereille yökylään lomalla ja meiltä lupa olisi hellinnytkin mutta kaveritpa tuntui olevan enempi vähempi reissussa. Mä ymmärrän kyllä että tähän vuodenaikaan on ihana tehdä reissuja mutta musta tuntuu että Kaksikon kaverit on aina jossain tien päällä kun on vähän enemmän vapaata. Eikö ihmiset enää ole kotona ollenkaan? Eikai ainoa rentoutumisen muoto voi olla kotiseinien ulkopuolella. Tai sitten mä vaan olen ehdollistanut itseni kotihiireksi koska me ei voida matkustella tällä hetkellä mihinkään. Ja koen reissailut alitajuisesti epänormaaliksi toiminnaksi.

Yövuoroissa paneuduin mun pääsykoekuvioihin vähän enempi ja koin pienen takaiskun. Hakuperusteiden mukaan tämänhetkinen pohjakoulutus ei riitäkään vaan joudun täydentämään sitä ensin. Tämä on taas oikein tyypillistä mua; innostun nollasta sataan ilman että vaivaudun selvittämään asioita ensin ja suunnittelen itseni jo valmistumisen jälkeen töihin ja mietin missä kaikkialla haluaisin tittelini kanssa työskennellä. Nuolin muutaman päivän haavojani ja nyt kiltisti sitten selvittelen mitä pitää täydentää. Koulu toivonmukaan edelleen edessäpäin. Joskin vaan ilmeisesti roimasti pidemmällä kaavalla kuin alunperin haaveilin...

Ps. Putoushan on taas alkanut. Essi Hellénin sketsihahmo Juulia "Jusu" Herlin ei suinkaan ole mun suosikki sketsihahmokisassa mutta voi pojat että mulla tulee hänestä paikoin mieleen Kaksikko. Ja astetta hauskemman hommasta tekee se että hahmo on Kaksikon mielestä pitkälti myötähäpeinen. Tekisi mieli todeta että no nyt tiedätte miltä musta välillä tuntuu :P

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ikuisesti yhdess@

Mä luin kesällä paljon. Hyvää sekä huonoa. Mutta blogiin asti niistä kirjoista ei päätynyt monikaan. Laurie Frankelin Ikuisesti yhdess@ päätyy. Tämä voisi nimittäin sopia juurikin tämmöiseksi syksyn luettavaksi.

Kirja oli tarkoittu ilmeisestikin paikoin romanttis-sävyiseksi hötöksi mutta mua lähinnä pelotti lukemani jälkeen. Ehkä johtuen pitkältikin siitä, miten koen nykyään internetin. Pelottavana, hallitsemattomana. Voisiko kirjan tarina ihan oikeasti tapahtua?

Tarinassa tietokonevelho Sam keksii algoritmin, joka kokoaa ihmisestä kaiken datahistorian. Sosiaalisesta mediasta, sähköpostista, tekstiviesteistä, kaikkialta. Alunperin algoritmiä on tarkoitus käyttää netin deittipalstoilla kumppanin haussa. Siihen tarkoitukseen algoritmi osoittautuu kuitenkin liian tehokkaaksi, joten on keksittävä muuta. Vähän vahingossa syntyy idea ennenkuulumattomasta kommunikointitavasta. Mitäpä jos kuolleet läheisemme voisikin palauttaa elämäämme pysyvällä tavalla?  Algoritmi osaa ennustaa miten ihminen kommunikoi tiettyjen ihmisten kanssa ja näin ollen mahdollisuus vaikkapa videopuheluihin kuolleiden läheisten kanssa on mahdollista. Kunhan kuollut ihminen on vain jättänyt riittävästi jälkeensä sähköistä dataa jota algoritmi voi hyödyntää.

Algoritmia koekäyttää Samin tyttöystävä Meredith oman edesmenneen mumminsa kanssa. Kommunikointi ei kuitenkaan loppupeleissä auta Meredithiä pääsemään eteenpäin surutyössä. Pikkuhiljaa sana Samin keksinnöstä leviää ja löytyy muitakin ihmisiä jotka haluaisivat olla vielä yhteydessä läheisiinsä. Jatkuva kuoleman ja surun läsnäolo ei kuitenkaan tuo helpotusta, päinvastoin. Et keskustele henkilön vaan muiston kanssa.

Sanan levitessä edelleen, ihmiset alkavat jo etukäteen keräämään sähköistä dataa kuolevista läheisistään. Epätoivoiset omaiset pyrkivät tallentamaan kuolevista rakkaistaan kaiken mahdollisen. Jotta he pysyisivät kuolemasta huolimatta aina luonamme. Algoritmi synnyttää ihmisissä tekoja, joita kukaan ei osannut ennustaa.

Tarina oli sinänsä huikea ja ihailin kirjailijan mielikuvitusta. Tosin luulen että olisin ollut enemmän fiiliksissä ja vaikuttuneempi tarinasta joskus pari vuotta sitten. Kun en samalla tavalla miettinyt esimerkiksi yksityisyydensuojaa. Nyt lukiessa tuli paikoin olo että teki mieli läiskästä kirja kiinni ja painua sulkemaan jokainen mahdollinen netissä oleva tili. Kirja oli verrattain surullinen mutta mä en vain saanut siitä kiinni. Pyörin liikaa sen pakokauhun ympärillä että apua en mä halua jäädä elämään minään tekstiviestinä sitten kun kuolen.

En pysty vastaamaan siihen että oliko kirja huono vai hyvä. Ainakin se oli erilainen. Vaikka taustalla oleva tarina ei nyt ehkä se harvinaisin ollutkaan niin ympäristö, jossa kaikki tapahtui, oli aivan ainutlaatuinen. Tekijä tuntui tietävän mistä kirjoittaa. Tai ainakin osasi esittää asiansa hyvin vakuuttavasti.
Tarina etenee sopivalla temmolla ja kirja ei tunnu tylsältä. Kieli ei nyt varsinaisesti ollut mitään lukijan hemmottelua mutta eipä sitä tämän aihepiirin alla oikeastaan kaivannutkaan. Ei tästä olisi saanut pumpulia tekemälläkään. Mulla säilyi kuitenkin mielenkiinto loppuun asti. Tästä on kuulemma leffakin tulossa ja ensimmäistä kertaa musta tuntuu vahvasti siltä että leffasta voisi saada kirjaa paremman. Johtuen siitä että kirja oli senverran scifin makuinen että leffamaailman tehosteet voisivat nostaa tarinan ihan kokonaan omaan potenssiinsa. Tai sitten saavat siitä vain tylsän flopin.
Kirjan sanoma tuntui kuitenkin olevan se, että sosiaalinen media on yksinäinen. Että ei saa heittäytyä liikaa elämään vain sille.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Ajantappoa ja pakoilua hölöhölön muodossa

Mulla olisi luonnoksissa vaikka mitä mutta niistä ei nyt oikein mikään maistu. Välttelen tässä parhaillaan oman oppimispäiväkirjani tekoa erästä duunin opintokokonaisuutta varten. Kerkesin lukemaan jo kaikki maailman blogit joten nyt sitten liibalaabaillaan täällä.

Kolmas yövuoro lauteilla. En muista koska olisin ollut yövuoroissa näin väsynyt. Lähtisin laittamaan vuodenajan piikkiin. Tuntuisi nyt hiton raskaalta ajatukselta miettiä että se menee jonnekin maaliskuulle ennenkuin yövuoroissa alkaa huomaamaan päivän pidentymisen. Vaan kun mulla ei ole töitä jäljellä kuin yhdeksän viikkoa enää niin ei tunnu mahdottomalta.
Jos jossain vuorossa huomaa nämä meidän vuodenajat niin yövuoroissa. Kesäisin suurinosa yövuoroista on ulkona ihan valoisaa. Talvella ei hetkeäkään. Ja vaikka on vaan sisällä koko ajan niin missään muussa vuorossa tuo valoisuus ei vaikuta töiskentelyyn ja aikaansaamiseen yhtä paljon kuin yövuorossa. Nyt on melko tahmaista kaikki ja koko ajan. Vaikka on kiva tulla paikalle niin alkaminen... voi pojat että se on vaikeaa.

Sorruin karkinmässyttämiseenkin yövuorossa ekaa kertaa moneen aikaan. Tuntuu vaan että nyt pitää ottaa kaikki keinot käyttöön että näistä öistä selviää. Muutenkin kamala herkkujen, eritoten rasvaisen himo koko ajan. Vaikka sitten jälkikäteen tuntuu että siihen närästykseen ehkä kuolee. Pää ei vaan opi vaan ajattelee optimistisesti että josko ei tällä kertaa..
Harmittelin melkein jo sitäkin että möin vuosi sitten kirkasvalolamppuni pois. Ei se koskaan muistaakseni mitään yltiömäistä apua tuonut mutta josko sillä olisi jotenkin saanut korvienväliä huijattua virkistymään.

Tuntuu tosi oudolta jäädä pois. Ja nyt tuntuu siltä ajatukselta että enää yhdeksän viikkoa. Ehkä lähempänä se muuttuu siihen vielä x-viikkoa. Mä olen jotenkin niin orientoitunut siihen että tuun tekemään kamalasti keikkaa että en mä täältä nyt niiiiin paljoa poissa ole. Mutta mitä jos ne ei soitakaan mua paikalle kertaakaan?

Meillä on lähiviikkoina edessä juhlaa toisen perään. 2/5 perheestä juhlii synttäreitä ihan lähihetkinä ja lisäksi ensi kuussa on luvassa myös meidän tuparit. Päätettiin kerrankin pitää juhlat aikuisille. Mä olen kohtalaisen kiitettävästi laukannut kaikki mahdolliset kissanristiäiset mihin on vaan pyydetty joten ihan kiva vastavuoroisesti järkätä ja tarjota. Ja kiva saada niitä meidän ihmisiä saman katon alle, samaan aikaan. Hyvä booliohjeita muuten vastaanotetaan! Vanha kunnon Jallu-Pommac toki menee paremman puutteessa muttakun se on niin petollista...

Ensimmäinen pikkujoulukutsukin räpsähti virtuaalipostiin tänään. Parina edellisvuonna skippasin kaikki joten nyt ihan oikeasti odotan pääsyä. Toivonmukaan tapahtuma imee puoleensa juuri ne tyypit joita ei turhan usein näe. Lapsuudesta ja nuoruudesta.
Sinänsä ajatus joulusta tuntuu vielä tosi kaukaiselta, vaikka meillä on ekat glögit jo korkattu tälle kaudelle. Tänä vuonna meillä on tynkä joulu koska Kaksikko on isällään joten oikeastaan ei edes huvita ajatella koko joulua. Ainakaan vielä. Olisi parasta ehkä karata maasta.

Alkavalla viikolla toivoisin että liikkakärpänen taas iskisi. Muuton jälkeen ei vaan ole ollut puhtia mihinkään ja se alkaa tuntumaan kropassa. Kädet on unilta herätessä aivan puutuneet ja selkä ei tunnu yhtään hyvältä. Hartiat on muuttuneet betoniksi ja lantio tuntuu jäiseltä.

Olen tässä lueskellut Älä koskaan pyyhki kyyneleitä paljain käsin romaanitrilogian vikaa osaa. Kaksi ensimmäistä osaa ahmin päivässä mutta tämän vimoisen kanssa olen viivytellyt. Lukenut muutamia kohtia uudestaan ja uudestaan. Oikein toivonut että voikun tämä ei loppuisi. Hidastellut ja pysähdellyt. Viimeiset sivut on nyt käsillä. Tämä viimeinen osa on ollut ehdottomasti rankinta luettavaa kaikista kolmesta. Ihailen valtavasti Jonas Gardellia. Hänen tapansa välittää tunteita tekstin välityksellä on aivan ainutlaatuinen. Nämä haluan ehdottomasti omaankin kirjahyllyyni koska voisin vain lukea ja lukea noita kolmea uudestaan ja uudestaan. Ja ehdottomasti haluan tutustua Gardelliin muuhunkin tuotantoon tämän jälkeen.
Katsoin lisäksi samaan aikaan kun tuota luin, dokkarielokuvan Bridegroom joka liippaa tietyiltä osin hyvin läheltä kirjan tematiikkaa. Ja koskettaa sillä tavalla että mä olen vähän sanaton. Ja surullinen.

Blaaah. Kai mä nyt alan sitten sen oppimispäiväkirjan pariin. Mitenhän se onkin että tänne tätä sanavirtaa riittaisi mutta oppimispäiväkirja tuijottaa mua vaan takaisin valkoisena ja tyhjänä?

perjantai 17. lokakuuta 2014

Harrastamaan

Syksyn tullen lasten harrastukset aina puhuttaa. Että minkä ikäinen lapsi harrasteita tarvii ja mistä olisi hyvä aloittaa. Mä olen ehkä vähän myöhässä tämän postauksen kanssa koska nyt hiippaillaan miltei jo alkutalvessa (Meilahdessa satoi eilen lunta...) ja harrastusten alkamisesta on jo monta viikkoa.

Mun vankka mielipide on ollut aina että alle kouluikäinen ei harrastuksia tarvitse. Päivähoidossa käyvällä lapsella on ihan riittävästi aktiviteettia ja harrastusta siinä päivähoidossa. Ne pienten harrastukset tuntuu olevan enemmän vanhemman harrastuksia. Ja vanhemman tarpeesta lähtevää.
Kotihoidossakaan oleva lapsi ei tarvitse harrastuksia. Toki hänenkin arkensa vaatii tekemistä mutta sitä voi tarjota ilman sitä harrastuksen lyömää leimaakin.

Jos nyt kuitenkin haluaa alle kouluikäiselle harrastuksia niin ihan pienten kanssa vanhempi voisi harrastaa lapsen kanssa yhdessä. Että se paino on enempi siinä yhdessäolossa ja yhdessä tekemisessä. Se on sitten oma valinta että haluaako siitä maksaa vai pystyisikö sitä tekemään ja olemaan yhdessä ihan ilman ohjaustakin. Siinä yhdessä harrastamisessa ei ole mitään vikaa! Mutta mun mielestä siitä harrastamisesta ei tarvitse ottaa mitään sen isompaa stressiä että pieni lapsi tarvitsisi harrastuksen. Ei tarvitse.
Meillä on kokemus pienen kanssa vauvauinnista. Kivointa siinä oli se että tuli kerran viikossa säännöllisesti mentyä yhdessä altaaseen. Ei niinkään se että tehtiin ohjattuna asioita. Aika pian huomattiin että tykätään kyllä vedessä olosta mutta että sitä voisi tehdä ihan ilman sitä kuukausittaista maksuakin.

Mulle tärkeämpää on ollut että lapsilla olisi joku liikunnallinen harrastus, kuin että vaikka harrastaisivat jonkin soittimen soittoa. Se toki opettaisi esimerkiksi pitkäjänteisyyttä mutta olen kuitenkin kokenut liikunnan olevan se mitä on markkinoitu. Mun vuorotyön vuoksi perheen yhteiset uimahallireissut tai kävelyt eivät ole säännöllisiä ja nimenomaan toivoisin että liikkuminen olisi säännöllistä. Että se olisi siellä arjessa osana. Toki jos nyt pojat osottaisivat kiinnostusta ei-liikunnalliseen niin toki kannustettaisiin.

Meillä Eka aloitti aikanaan koriksen ollessaan ekalla luokalla. Harrasti pari kautta ja sitten se jäi. Heti perään alkoi harrastamaan sulkapalloa jota harrasti muistaakseni vajaa vuoden verran. Sitten murtui kädestä sormi ja parin kuukauden sivussaolon aikana motivaatio jäi. Nyt viime vuodet hän on harrastanut Parkouria, jonka suhteen into on vaihtelevaa. Toka seurasi perässä pari vuotta sitten ja selvästi Parkour on enempi hänen juttunsa. Ekakin siellä käy ja ihan viihtyy mutta selvästi nyt haluttaisi taas joku uusi juttu. Ongelmana vaan on se että tuommoinen piirua vaille 14-vuotias ei ole ihan helpoimmassa iässä enää aloittaa kokonaan alusta uutta harrastusta. Toiset kun ovat ehtineet harrastaa jo vuosia. Ja se on tuonikäiselle iso juttu.

Lapsille ja nuorille ei ole höntsäjengejä. Kokeilemaan pääsee kyllä aika helpostikin, teini-ikäisetkin. Mutta mun kokemus on ainakin se että varsinkin joukkuelajeissa on asetettu tavoitteet joihin tähdätään ja se harrastaminen on "ammattimaisempaa" vuosi vuodelta. Vaikka on otettu avosylin harjoituksiin vastaan niin se tunnelma ei ole sellainen "no me vähän pallotellaan ja pelataan". Ja siihen kovin tähtäimelliseen harrastamiseen on aika vaikea hypätä ulkopuolelta mukaan. Vanhempana on vaikea motivoida lasta ja hokea että no ei sun tarviikkaan vielä osata kun opit siinä pikkuhiljaa kun se ilmapiiri ei ole harjoituksissa sellainen höntsäileminen.

Ymmärrän toisaalta touhun myös sitten siltä kantilta että varsinkin joukkuelajeissa sitä nuorisolaumaa voi olla aika vaikea hallita ja valmentaa jos ei ole tavoitteita. Mutta silti haluan uskoa että nuortenkin höntsäjengeille olisi kysyntää. Uskon että kyllä sen kurin saisi harjoituksissa pidettyä kun paikalla on nuoria jotka ovat tulleet pelaamaan sen pelaamisen ilosta, ilman tarvetta sen ihmeemmille tavoitteille. Liikkumaan liikkumisen ilosta eikä tähtäämään sen isompaa kehittymistä silmällä pitäen.

Mun kokemus on myös se että teini-ikä on aika vedenjakajana näissä jutuissa. Toisaalta löytyy vielä sitä intoa kokeilla uusia lajeja mutta vastaavasti se into saattaa laantua jos se laji ja harkkaaminen on sitä että tähdätään edustusjoukkueisiin ja ylöspäin. Moni lopettaakin juuri teini-iässä kun olisi intoa pelata mutta ei intoa kehittyä. Ja teini-ikä on se vaihe jolloin pikkuhiljaa ne kehittyneemmät alkavat saada sitä peliaikaa ja huomiota enemmän ja enemmän. Ja ne liikunnan ilosta harrastavat jää jalkoihin. Tuo jos mikä syö motivaation. Mikä on tosi sääli.

torstai 16. lokakuuta 2014

Ottaisin yhden medialukutaidon, kiitos

Oonko se vain minä jota ärsyttää se, että yhtäkkiä kaikesta saadaan aikaan järjetön some-elämöinti?
Puhun nyt viimeisimpänä viskigatesta. Ymmärrän kyllä ihmisten ärtymyksen ja tunteen siitä että kaikkea hallitaan. Mutta pikkaisen on mulla ollut ainakin se maku että onkohan nyt vähän pyörremyrskytty turhan voimalla. Mun some ainakin räjähti viikonloppuna ja tuntui että mikään muu ei ihmisiä puhuttanutkaan. Mä en tällä kertaa osannut kovin isosti provosoitua. Koko homma kuulosti mun mielestä niin älyttömältä että halusin odotella pari päivää lisäuutisia. Iso pyörä vain kiihtyi kiihtymistään viikonlopun aikana. Ja eihän se nyt sitten ihan niin mennytkään miten alunperin luultiin.. Alkuperäisestä uutisesta on itseasiassa saatu vähän joka päivälle uutisoitavaa, aina kuitenkin vähän eri tavalla kuin edellisenä päivänä. Mä en ainakaan enää pysy kärryillä että missä mennään. Että siis mitähäh?

Mun mielestä tässä oli hyvä esimerkki nykyuutisoinnin voimasta. Että esitetään ensin asiasta vain yksi puoli, jota paisutellaan aivan tolkuttomasti ja jota myllytetään ja homma kasvaa ja kasvaa ja tapahtuu sellainen shit hits the fan-ilmiö. Tuossa Hesarin alkuperäisessä jutussakin mainitaan lopuksi että Avista ei tavoitettu ketään kommentoimaan lauantaina haastattelua varten. Eli päätettiin sitten julkaista vain se yksi puoli. Mutta kokonaisuudesta unohtuu täysin myös ne muut puolet. Niistäkin uutisoidaan, sitten myöhemmin ja paljon pienemmällä voluumilla. Massa on jo sokeutunut ja sen alkuperäisen uutisen pauloissa. Pyörä pyörii jo niin vinhasti että on vaikea lukea ja tietää mikä on totta ja mikä ei.
Myönnän sortuvani itsekin aivan jatkuvasti siihen, että en osaa olla riittävän mediakriittinen. Hyvä esimerkki löytyy ihan pari postausta sitten. Sinänsä koen pelkoni kyllä ihan aiheelliseksi mutta tiedän median ruokkineen sitä paljon. Ja vielä ehkä hieman vääristyneesti. Muutama päivä sitten tuli Wilman kautta Helsingin poliisilaitokselta tiedotus, jossa painotetaan että nämä tapaukset eivät ole olleet oikeasti niin organisoituja kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää. Että ei voida puhua mistään jengiytymisestä. Viesti rauhoitti mutta samalla tuli vähän tyhmä olo. Että kylläpä olinkin manipuloitavissa ja vietävissä. Myönnän ihan itsekin että joskus kannattaisi varmaan odotella hetki, ennenkuin antaa kaikille tunteille vallan.

Sari Helin kirjoitti myös aiheesta. Koko tämän viskigaten ympärillä on painotettu sitä, että kyse on enempi sananvapaudesta kuin alkoholista. Että se alkoholi on tässä nyt ihan sivuseikkana. Mutta onko ihan todella näin? Olisiko joku muu aihe vastaavassa yhteydessä nostanut samanlaisen myrskyn? Herättänyt kansan syvät rivit sortamisen uhalla. Toki mahdollista mutta mua hieman epäilyttää. Jo pelkkä mahdollisuus sille, että nyt taas puututaan kansalaisen ja alkoholin suhteeseen, loukkasi. Eritoten heitä jotka eivät olleet edes tietoisia koko Olut Exposta. Ja sitten kun vyyhti alkoi purkautumaan selvisikin että ei se nyt ihan näin aukottomasti välttämättä mennytkään. Mutta some oli jo näyttänyt voimansa.

Tämän kaiken myötä mä herään taas kaipaamaan keskustelua medialukutaidosta. Me ollaan niin hirvittävän kriittisiä. Niin kriittisiä että se itse kriittisyys kääntyy jo meitä vastaan kun se medialukutaito loppuu. Ehkä somelle ja koko sananvapauden käsitteelle ovat sokeita myös ne toimijat sekä toimittajat, jotka tässäkin jupakassa ovat olleet mukana. Tuntuu että kun näitä väyliä, joita media käyttää uutisten julkaisuun, on niin paljon nykyään niin uutisetkin alkavat elämään ihan omaa elämäänsä sillä kentällä, jossa ne on julkaistu. Sananvapautta jaksetaan puolustaa ihan loputtomiin asti. Kun se on meidän oikeus. Mutta tuleehan sen sananvapauden mukana myös velvollisuuksiakin. Ja ne halutaan helposti unohtaa. Uutisointi, huolimatta siitä minkälaista foorumia käytetään, on enempi ja enempi sensaatiohakuista. Ja kun se on jatkuvasti sitä shokeeraus-shokeeraus-shokeeraus tasoista, niin ihminen pikkuhiljaa turtuu. Tarvitaanko nykypäivän uutisoinnissa se viihde- ja shokeerausarvo? Tuntuu että se on nykyään oletus mediassa kuin mediassa. Neutraalilla tavalla esitettyihin uutisiin ei tahdo törmätä. Mutta mistä tämä "tarve" on lähtöisin? Tarjotaanko sitä, mitä väestö haluaa vai tarjotaanko sitä, mitä päätetään väestön haluavan?

Jos nyt kuitenkin tämän asiayhteyden siivellä mietitään tätä Suomen päihdepoliittista tilannetta, niin ihmiset älähtävät aina ensimmäisenä siitä että meitä yritetään holhota. Tämä on ihan aina se ensimmäinen kun jotain kiristetään. Mä suhtaudun itse aika kriittisesti tuohon sanaan holhota. Kuinka moni kuitenkaan malttaa ottaa selvää niistä syistä siellä taustalla että miksi kiristetään tai lakeja muutetaan? Vaahdotaan vain siitä että jotakin muutetaan, siihen totuttuun tulee muutos. Esimerkkinä nyt vaikkapa alkoholi. Yksi alkoholiannos päivässä nostaa tutkimusten mukaan naisten rintasyöpäriskiä kymmenellä prosentilla. Rintasyöpä on Suomessa naisten yleisin syöpä. Jos asian esittää näin niin tuntuuko sama aihe enää holhoamiselta? Toki todennäköisyydet on vain todennäköisyyksiä. Yksilön kannalta ne ei välttämättä koskaan osu kohdalle. Fakta kuitenkin on se että omilla elintavoillaan voi vaikuttaa ja pienentää sitä todennäköisyyttä. Fakta on myös se että elintasosairaudet rasittavat valtion ja sairaanhoitopiirien taloutta. Ihminen muuttaa elintapojaan hyvin huonosti, jos ne sanelee hänelle joku muu. Ennakointi on vaikeaa jos ei ole motivaatiota. Mutta miksei ihmiseltä itseltään voisi odottaa myös hieman vastuunkantoa omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään? Miten ne velvollisuudet muuttuvatkin holhoamiseksi.

Huonoin mahdollinen yhdistelmä on muuten some ja viina samaan aikaan nautittuna. Moraalinen krapula on saanut intterin netin myötä ihan uudet ulottuvuudet.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Syysherkkuja

Nyt kun muutto on ohi ja mä haluan jo muutakin elämää ja aiheita tänne, ajattelin pitkästä aikaa horista ruokahommista. En halua yhtään ajatella esimerkiksi sitä miten meidän uutta pyykkikonetta ei saa kytkettyä koska letkut tai ne liittimet vai mitkälie hökötykset on vääränlaiset. Mutta ruokaa haluan ajatella, ruoka on hyvä! Meillä on taas pikkuhiljaa jaksettu alkaa leipomaan ja tekemään yhteisiä iltapaloja. Tässä tän hetken suosikit! Mitään kevytsafkojahan nämä meidän syysherkut ei ole..

Peruna-halloumi salaatti
Bongasin tämän viime kesänä yhdestä mun suosikki-ruokablogista, Lauran tähdestä. Meidän minttu on aivan villiintynyt Kitchen Gardenissa, ja siksi tykkään kokkailla minttupitoisia juttuja. Koska aina ei voi olla juomassa mojitoja. Ohje on siis alkuperäisenä tässä mutta mä rustaan sen nyt vielä tähänkin koska olen vähän soveltanut alkuperäistä. Tämä on ollut meillä ihan hillitön hitti josta tykkää kaikki. Ollaan paistettu kylkeen vielä kaveriksi valkosipulipatonkia. Toimii!

Tarvitset siis
n. 10 kpl perunoita. Alkuperäisessä ohjeessa sanotaan että kesäperunoita ja ne toimiikin tässä parhaiten. Muttakun niitä ei saa kuin kesällä niin tavallisetkin menee.
Halloumia. Kysy syöjiltä että montako siivua haluavat. Koko paketti ei välttämättä mene.
3 rkl oliiviöljyä. Mitä laadukkaampaa, sen parempaa!
1-2 rkl limen mehua
Kevätsipulia varsineen. Tavallinenkin käy mutta sitä ei kannata laittaa paljoa. Pieni puolikas on aika ok.
1-2 valkosipulin kynttä
Tuoreita yrttejä. Näistä ei kannata tinkiä, ne pitää olla tuoreita. Mä laitan aina sitä minttua järjettömästi ja sitten vähän sen mukaan että mitä keittiöpuutarha tuottaa. Oreganoa tai basilikaa tai lehtipersiljaa. Minttu on ainoa ehdottoman pakollinen tässä.
Kapriksiä. Mut nää ei oo hei pakollisia. Tulee aika suolainen setti näiden kanssa eli menee kyllä ilmankin.
Chiliä. Me käytetään aina sellaista chilirouhetta. Maun mukaista että mietoa vaiko jytympää.
Pippuria

Tää ei nyt oo mikään ihan pikaruoka mutta tän voi tehdä tosi pitkälle valmiiksi etukäteen. Mutta ei tosiaan toimi jos tulee sellainen pakkosaadanyt-olo.
Keitä perunat. Älä kuori, tästä tulee kuorineen parempaa. Ja itseasiassa perunan terveelliset jutskat on siinä kuoressa eli siinäkin mielessä perunat kannattaa aina syödä kuorineen. Toki ne pitää sitten pestä hyvin. Viipaloi tai silppua sipuli ja laita pieneen kulhoon. Silppua joukkoon yrtit, pilko valkosipulit, ripsuttele sekaan chiliä oman makusi mukaan ja laita myös ne kaprikset sekaan jos niitä oot laittamassa. Kaada joukkoon oliiviöljy ja limen mehu ja sekoittele koko höskä. Tämän voi tosiaan tehdä valmiiksi kaappiin tekeytymään mutta toimii samantienkin tehtynä.
Pilko perunat sen kokoisiksi kuin haluat ja paista pannulla voissa kivan värisiksi ja rapsakoiksi. Nakkaa perunat kulhoon ja kaada se öljy-yrttiseos päälle ja sekoittele. Siivuta halloumi ja paista se valmiiksi. Ota sopiva annos ja syö! Nam, nam ja nam!!!

Bostonpulla
Mähän olen alkanut tykkäämään pullasta vasta ihan muutama vuosi sitten. Mulla tuli aiemmin pullasta maha aina tosi kipeäksi ja turvonneeksi ja en siksi siitä tykännyt. Mutta onhan se kahvin kanssa ihan järjettömän hyvää. Joskus satuin maistamaan speltistä leivottua pullaa ja sehän ei turvottanutkaan ja näin ollen mä aloin rakastamaan pullaa. Olen leiponut pullaa varmaan satoja kertoja ja Kolmosen äippärin aikana päätin opetella leipomaan täydellistä pullaa. Keksinkin salaisuudet maailman parhaan pullataikinan taustalla ja nykyään meillä tehdään pullaa tosi usein. Yleensä vielä niin että teen vain senverran että ne syödään siinä päivän aikana koska pullahan on parasta tuoreena. Tän hetken ehdoton pullasuosikki on Bostonpulla. Sen oikea nimi taitaa olla Bostonkakku mutta meillä se kyllä tunnetaan pullana.

Tarvitset
2, 5 dl lämmintä maitoa. Vähän kädenlämpöä lämpimämpää.
1 pss kuivahiivaa
desin verran fariini- tai inkkarisokeria
1 tl ruususuolaa
0,5 rkl kardemummaa
n. 5dl speltti- tai vehnäjauhoja. Mä teen yleensä vähän sekoituksella. Ja välillä täysjyväjauhoista.
100g voita
Täyte:
100g voita
kanelia
fariini- tai inkkarisokeria
vaniljaa
Pinnalle:
raesokeria
mantelilastuja

Bostonpullaa
Lämmitä maito ja sekoita sen sekaan kardemumma ja suola. Lisää sokeri ja sekoittele senverran että se sulaa maidon sekaan. Sekoita hiiva sekaan ja sekoittele edelleen että hiivakin sulaa. Sekoita taikinaan jauhot. About puolet voit sekoitella vispilän avulla mutta sitten pitää alkaa vaivaamaan jo käsin. Pullataikinan kohdalla on tosi hankala ilmoittaa tarkkoja jauhomääriä. Se pitää vain opetella kokeilemaan näppituntumalla että koska on hyvä. Määrät saattaa joskus heitellä oikeasti melkein pari desiäkin. Eli opettelua ja kokeilua kehiin vaan. Vähän ennen ohjeistetun jauhomäärän loppumista lisää taikinan sekaan sulatettu voi ja vaivaa se sekaan. Lisää loput jauhot ja arvioi sitten onko jauhomäärä riittävä. Pullataikinaan pitää muotoutua vaivatessa kunnon sitko mutta taikinaa ei saa murjoa. Vaan vaivata varmalla mutta hellällä otteella. Taikinan täytyy irrota suht näppärästi kulhosta mutta sen pitää olla pehmeää. Käsissä taikinaa saa olla kiinni, sitä älä siis pidä mittarina vaan nimenomaan niin että irtoaa sieltä kulhosta vähän venyen. Jos jauhoja laittaa liikaa niin taikinasta tulee liian kovaa ja sitä myötä pullatkin on kovia. Aika monessa pullan ohjeessa muuten on taikinan seassakin kananmunaa mutta sitä ei kannata sinne oikeasti laittaa. Saat pehmeämpää pullaa ilman eikä sillä kananmunalla ole siellä taikinassa mitään virkaa. Kun pullataikina on riittävän sitkoista eikä liian löysää niin pullat pysyy oikein hyvin muodossaan. Noniin tämän opastetun kierroksen jälkeen jatketaan itse ohjetta.

Kohota taikinaa 30-45 min lämpimässä paikassa. Mikro on aika hyvä. Liina kulhon päälle ja sinne. Taikinan pitäisi kohota kaksinkertaiseksi ja siinä menee se 30-45 min.
Kaada taikina vähän jauhotetulle alustalle ja vaivaa ilmakuplat veks. Kauli sellaiseksi levyksi, kun taikina kaulitaan silloin kun tehdään korvapuusteja. Levitä levylle voi, ripottele päälle kaneli (älä säästele! Kaneli ja kardemumma on pullan the thing!) ja sokeri sekä vanilja. Mä käytän aitoa vaniljaa ja laitan sitä ehkä max 0,5 tl. Kääri levy rullaksi ja leikkaa paloiksi. Edelleen samanlaisiksi kuin olisit leipomassa korvapuusteja. Laita palat vuokaan ja anna kohota vielä vartin verran. Voitele hyvin kananmunalla ja ripottele päälle raesokeri ja mantelilastut. Paista 180 asteisessa uunissa 20-30 min. Keitä itsellesi iso kuppi kahvia ja revi käsin pullasta sopivan kokoinen pala. Nam, nam ja nam!

Taikinajutut.
Näihinkin olen itseasiassa tutustunut Lauran Tähden Lauran kautta. Laura tarjosi näitä joskus varmaan 12 vuotta sitten vuohenjuustolla. Mutta koska vuohenjuusto ei ole ihan mun juttu niin vaihdoin sen fetaan. Kaksikko tykkää näistä ihan törkeästi ja tekevät niitä itsekin jos ainekset ja aika löytyy. Ovat myös aika suolapommi mutta vähän terveellisemmän tarjottavan saa jos tekee peston itse ja korvaa osan basilikasta lehtikaalilla. Mä tykkään tehdä peston itse, se on vain niin paljon paremman makuista mutta tähän olen käyttänyt aina purkkipestoa. Kaksikko sanoo näitä Taikinajutuiksi joten nimi tulee siitä. Kai näillä joku alkuperäinenkin nimi on. Mutta nyt kun on sekavasti selitetty lähtökohtia ja melkein kaikki ainekset onkin jo selvillä niin mennään itse ohjeeseen...

Tarvitset
voi- tai lehtitaikinaa. Mun mielestä ei väliä kumpaa.
Punaista pestoa
Fetaa

Ota taikina sulamaan, ellet ole ollut ihan tosimartta ja tehnyt sitä itse. Kauli taikinaa vähän ohkaisemmaksi. Levitä pinnalle pestoa ja murustele päälle fetaa. Kääri rullalle ja leikkaa n. parin sentin kokoisiksi paloiksi. Laita rullat pellille ja voitele kananmunalla. Paista n. parisataa asteisessa uunissa. Mitähän mä sanoisin... no lue siitä taikinapaketin kyljestä että mitä siinä sanotaan ja suurinpiirtein sen ajan. Meillä on näitä tarjottu niin synttäreillä, ristiäisissä kuin omalle porukalle iltapalalla. Nam, nam ja nam!

Pinnalliset perunankuoret
Mä ostin Siipalle joskus lahjaksi True Blood-keittokirjan. Tykättiin molemmat sarjasta ja vaikka ne pari viimeistä kautta olikin kamalaa kuraa, on keittokirjan ohjeita käytetty meillä melko paljon. Käytännössä nämä on siis perunankuoria täytettynä. Tämä on meillä ollut ehdottomasti juttu joka on tehty vain aikuisille. Näissä on senverran hommaa että yksinkertaisesti ei olla jaksettu tehdä koko köörille mutta makunsa puolesta uppoaisivat varmasti lapsillekin.

6 keskikokoista punaista perunaa
Oliiviöljyä
Pekonia. Ei pakollinen.
Suolaa
Pippuria
Raastettua cheddaria
Creme Fraichea
Silputtua kevätsipulia. Taviskin käy.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Pistele perunoihin reikiä ohuella veitsellä. Voitele perunat oliiviöljyllä ja kypsennä uunissa n. 45 min. Kun perunat on olleet n. puolisen tuntia uunissa, paista pekoni rapeaksi pannulla jos laitat peksua. Laita jäähtymään talouspaperiarkin päälle.
Anna perunoiden jäähtyä senjälkeen kun otat uunista pois. Nosta uunin lämpötila 230 asteeseen.
Kun perunat on jäähtyneet sellaiseksi, että kestät käsitellä niitä, halkaise ne pituussuunnassa kahtia. Kaavi suurinosa perunasta irti kuoresta. Jätä perunaa kuoriin n. 6mm:n paksuinen kerros. Pois kaavitun perunan voit käyttää johonkin muuhun.
Voitele perunankuoret sisä- ja ulkopuolelta oliiviöljyllä. Ripottele sisäpuolelle suolaa ja pippuria. Kypsennä uunissa 10 min, käännä kuoret ympäri ja kypsennä toiset 10 min.
Ota perunat pois uunista ja käännä kuori alaspäin eli niinpäin että saat perunankuoret täytettyä. Murenna pekonia perunan kuoren sisälle. Laita päälle raastettua cheddaria. Laita täytetyt perunat takaisin uumiin ja kypsennä n. 5 min. Eli kunnes juusto on sulanut ja hyvän näköistä.
Levitä jokaisen puolikkaan päälle silputtua sipulia ja creme fraichea. Syö heti! Nam, nam ja nam!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kuinka lapsiperheessä muutettiin

Jos luen tätä joskus myöhemmin niin toivon että naurattaa. Nyt ei ihan vielä naurata, ei edes huvita mutta ehkä suupielet alkaa jo pikkuhiljaa vähän nykimään.

Enää koskaan ikinä missään olosuhteissa en suostu muuttamaan niin että mulla on siinä yövuorot päällekkäin tai pohjilla. Ei ole ihmisen hommaa vetää muuttoa läpi parin tunnin unilla. Ihme ettei ero tullut sen kaiken kuukautis-univelan keskellä. Voin kertoa että Siippa ei ole varmaan ikinä ollut yhtä ärsyttävä kuin oli tuossa viimeisen parin viikon sisään. Itsehän olin toki vain yhteistyökykyinen ja avoin keskustelija. Varsinainen Sveitsi. Vittumäsanon. Niin mahtavaa kotia ei olekaan että tuohon yhdistämiseen enää suostuisin! Muistuttakaapa tuosta sitten ensi kerralla kun ollaan muuttamassa ja mulla on samalla yövuorot!

Tokihan ne mun yövuorot siinä oli tiedossa ja kotiväki nyt ei juurikaan edes olettanut että osallistun esimerkiksi pakkaamiseen mutta eipä sitä vain osannut rauhoittua. Pyrin sitten tekemään niitä veemäisimpiä hommia kuten uuninpesu. Ei sillä että siivoaminen mun juttu olisi muutenkaan mutta jos jotain inhoan niin uuninpesua. Alunperin oltiin sovittu että mä nyt handlaan ne palkkatyöt siinä ja nukun kotona ollessani. Arvatkaa onnistuiko. En todellakaan saanut nukuttua kun tiesi miten paljon sitä hommaa on tehtävänä että päästään muuttamaan.

Jääkaapin tyhjennystä ennen muuttoa a'la Siippa

Saatiinkin uuden kodin avaimet vuorokautta aiemmin kuin oli sovittu ja se kyllä helpotti montaa eri tekijää. Kuten sitä että saatiin enemmän aikaa suoriutua sen alkuperäisen tappoaikataulun sijaan. Huonona puolena oli tosin se että mulle iski aivan järjetön ahdistus. Vaikka lisäaika tuli enemmän kuin tarpeeseen, meni pää aika sekaisin uudessa kodissa. Kun sitä unta ei ollut plakkarissa juuri nimeksikään niin pää ei taipunut oikein mihinkään ja ahdisti vaan että miten me saadaan koti tuntumaan kodilta. Jotenkin siellä tyhjissä huoneissa pyöriessä alkoi seinät kaatumaan niskaan ja koko ajatus tuntui huonolta. Siinä väsymyksen keskellä iski olo että perutaan koko paska. Että en jaksa ja en halua tätä nyt kuitenkaan. Teki mieli nostaa kytkintä kun ahdisti koko perhekin. Tuntui että haluaisin vaan olla ihan rauhassa. Ihan oikeasti ei enää koskaan muuttoja yövuorojen yhteyteen! Mun pää ei kestä.

Kaksikko nukkui kahdestaan ekan yön uudessa kodissa meidän muiden yöpyessä vielä vanhalla kämpällä. Välimatkaa on tosiaan alle sata metriä joten siksi uskallettiin antaa pojille lupa tuohon. Vakoiltiin vanhalta kämpiltä koska valot sammuu ja kun huomattiin että kukkuvat niin soiteltiin valot pois ja nukkumaan-puhelut.

Meillä oli jälleen kerran aivan mahtava muuttoapu mutta jos mitenkään mahdollista niin en kyllä enää koskaan muuta arkena. Kun muuttajat tuli ja meni kaikki vähän eri aikoihin niin hommassa tuli sellaisia ihan turhia ja tyhmiä seisahduksia. Kun toiset lähti ja uudet tuli niin aina joutui vähän uudelleen organisoimaan joka söi sitä aikaa loppupeleissä melko paljon. Kaikki saatiin kyllä hoidettua mutta aikataulut heitti ihan järjettömän reippaasti. Seikkaan vaikutti toki muukin mutta ero oli kyllä ihan huomattava niihin meidän edelliseen muuttoihin kun muuttoapu tuli-kantoi-lähti.
Mietiskeltiin Siipan kanssa jo sitä että kun aikanaan muutetaan, niin palkataan joku firma hoitamaan kaikki alusta loppuun. Ihan pakkaamisesta ja purkamisesta lähtien. Ja aletaan säästämään siihen jo nyt!

Vaikka muutettiin ihan lähelle niin yllättävän paljon meni aikaa myös siinä kun niitä tavaroita kantoi pihan läpi. Olisin jotenkin kuvitellut että tämä on helpompi muutto kuin aiemmat mutta kävikin pikemminkin päinvastoin. Tämä olikin tosi rankka rypistys! Helpompaa on se että kamat lastataan ovella autoon ja toisessa päässä puretaan ovella autosta kotiin. Ei välttämättä olisi ajankäytöllisesti ollut ollenkaan huono idea että ainakin ne isoimmat ja painavimmat jutut olisi kuljettanut autolla pihan läpi. Niin pöljältä kuin se kuulostaakin.

Kaikenkaikkiaan kamoja kannettiin lähes kaksitoista tuntia. Koska aikaa meni pelkästään siihen niin älyttömästi, jäi vanhan kämpän loppusiivous kokonaan samalle aamulle, kun meidän piti luovuttaa avaimet eteenpäin. Ja se saatu ajallinen hyöty, joka syntyi kun uuden kodin avaimet annettiinkin meille aikaisemmin, hukkui niihin kahteentoista kantotuntiin. Haaveiltu kiireettömyys vaihtui totaaliseen paniikkiin ja takaisin minuuttiaikatauluun. Ja tietysti imuri hajosi kesken vanhan kämpän loppusiivouksen. Mikä oli tosi kiva ylläri vajaa paria tuntia ennen kun avaimet piti luovuttaa pois. Onneksi ei ole asiaa jota jesarilla ei hoitaisi.

Tuntui että varsinkin muuton jälkeen lapset oli monta päivää ihan paitsiossa. Varsinkin se pienin. Aika moni meidän vanhan kodin huonekaluratkaisuista toimi vanhassa kodissa mutta ei täällä uudessa. Jouduttiin siis laittamaan jonkun verran mööpeleitä vaihtoon ja pari päivää meni ihan kokoamishommissa. Jokainen muksu on katsonut tässä telkkaria niin paljon että aivot on varmaan sulaneet. Voin kertoa että taaperon kanssa huonekalujen kokoaminen on vähintäänkin mielenkiintoista. Ja päälle tietysti sitten sitä kamojen purkamista. On ärsyttävää ja aika turhauttavaakin kun valmista ei tule jos ei tee mutta kun olisi hirveästi kiva tehdä välillä muutakin kuin muuttoa. Lastenkin mielestä.

Mulla itseasiassa on sellainen perversio että mä jopa tykkään huonekalujen kasaamisesta. Aikanaan kaveripiirissä kun oli muuttoja ja remppoja niin olin aina paikalla. Koska oikeasti tykkään maalata ja tehdä ja rakentaa. Mutta joku raja silläkin. Nyt on huonekaluja pistetty kasaan taas aika pitkäksi kiintiöksi. Ja meillähän ei tietenkään ole akkuporakonetta. Voisinkin toivoa sellaisen synttärilahjaksi. Viime vuonnahan sain auton renkaat. En enää koskaan suostu ruuvaamaan yhtäkään huonekalua käsipelin!

Kolmantena päivänä uudessa kodissa Toka sanoi että nyt tämä alkaa tuntua kodilta. Lapset muutenkin sutviutui kaikesta tosi kivutta. Kukaan heistä ei ole ollut kummissaan uudessa kodissa. Tuntui että riittää kun ympärillä on tutut naamat ja tavarat. Kaksikosta oli itseasiassa muuttopäivänä ihan oikeasti aivan järjetön apu, ei oltaisi selvitty mitenkään päin ilman heidän panostaan. Pojat oikeasti kantoivat tavaraa aivan käsittämättömän määrän, availivat ovia, organisoivat tavaroita oikeisiin paikkoihin jne jne. Kumpikin pakkasi ennen muuttoa omat tavaransa ja vastavuoroisesti purki ne uudessa kodissa. Molemmat olisivat myös halunneet osallistua sekä huonekalujen kokoamiseen että esimerkiksi lamppujen asentamiseen. Isojen poikien suusta on näiden viikkojen aikana kuultu ihan kadehdittavan monta kertaa lause tarviitko apua?


Ekana aamuna uudessa kodissa, kuikuilua partsilta.

Ekalla vaihtui jakso kesken muuton. Joka tuo haasteita ja muutoksia ja uuden opettelua ihan aina. Saati silloin kun päällä on joku näin iso juttu kuin muutto. Ihailtavan vaivattomasti Eka on kyllä selviytynyt ja jaksanut. Vaikka lapset ovat olleet ihan mahtavia tämän kaiken keskellä ja reagoineet suht vähän uudessa kodissa, alkaa jokaisesta hieman kuultaa sellainen turnajaisväsy. Eikä mikään ihme! Kun ei ehditä porukalla tekemään mitään kivaa ja syöminenkin on ihan mitä sattuu ja koska sattuu. Syysloma osuu kyllä nyt niin oikeaan saumaan.

Vaikka uusi koti on isompi, niin säilytystilaa täällä ei ole verrattain enempää suhteessa vanhaan kotiin. Haluttiin nyt tällä kertaa alusta pitäen panostaa siihen että tavarat mahtuu eikä ole olo että kaapit pursuaa. Vaikka muutossa raakattiin kaikkea pois reilulla kouralla niin kyllä niitä ihan perusjuttuja on viidellä hengellä melkoisesti. Vaikka me ei suoranaisesti tarvita törkeästi tilaa ympärille niin ei myöskään haluta sellaista ahdasta ilmapiiriä. Aika kivat ratkaisut saatiinkin toteutettua ja nyt on muutama laatikko jopa ylimääräistä säilytystilaa!

Vaikka laittaminen uuteen on toisaalta ihan kivaakin niin kyllä mä jo kaipaan sitä normiarkea. Jossa ei tarvitse miettiä että mitä kaikkea olisi pakko nyt ehtiä tekemään. Jossa ehtii olemaan lasten kanssa ja urheilemaan ja lukemaan ja leipomaan. Jossa ruoanlaitto ei tuntuisi täysin ylivoimaiselta ja jossa ylipäätänsä muistaisi syödä. Että saisi tehdä töitä niin että siellä tuntuisi kivalta eikä koko ajan ajattelisi miten hommat himassa seisoo. Haluaisin jo sen arjen jossa ei väsytä koko ajan.

Vielä olisi puuhaa ja laittamista mutta koko homma alkaa maistua jo puulta. Viimeiset säkit ja laatikot vielä odottaa että joku laittaisi ne paikoilleen, seinät on vielä tyhjinä, verhot laittamatta ja osa laitteista kytkemättä. Kaikki venyy ja venyy koska tosiaan eihän tässä nyt olla ihan ongelmitta todellakaan menty...

Astianpesukoneen paikoilleenkytkentä osoittautuikin aika haasteelliseksi. Toki sen osaan tehdä minäkin vaan kun vuokranantaja vaatii että sen kytkee ammattilainen. Vakuutusyhtiö taas on sitä mieltä että heidän kanta on se, mitä laitteen ohjekirjassa sanotaan. Ja siellähän sanotaan tietenkin että ammattilaisen pitää kytkeä. Uutta ostaessa onkin helppo kun sen asennuksen saa yleensä sovittua siihen kotiinkuljetuksen yhteyteen ja that's it. Vaan kun nyt siirrettiin toimiva kone vanhasta kodista uuteen. Lähipiiristä löytyy parikin keittiön vesivahinkoa niin näiden kanssa ei jaksaisi pelleillä tai ottaa liikoja riskejä. Lähipiirin putkareita ei huvittanut sotkea mukaan, jos jotain kävisikin niin en viitsisi millään remppariidoilla saada välejä poikki yhtään kenenkään kanssa. En olisi ikinä uskonut miten monta puhelua joudun hoitamaan ihan vaan yhden astianpesukoneen kytkemisestä.

Lisäksi meidän pyykkikone taisi hajota. Se on jo jonkun aikaa ollut vähän senoloinen että ei kestä enää kauaa mutta muutto taisi olla sille nyt liikaa. On se jo hyvin palvellut ja kestänyt yllättävän kauan mutta olisin ollut tosi kiitollinen jos se nyt olisi kestänyt vielä hetken. Ihan just nimittäin ei olisi ollut rahaa uuteen koneeseen. Hajotessaan kone pilasi meidän makkarin verhot.
Mä itseasiassa haaveilin että eleltäisiin kokonaan pesukoneetta. Meillä on pesutupa ja hyvät vaatevarannot. Vaan ehkä se menisi liian hankalaksi yhden kestovaipatettavan ja yhden vuorotyöläisen perheessä. Uusi kone on ostettuna ja odottaa että saataisiin se noudettua. Ehkäpä jo tämän viikonlopun aikana?

Eikä tässä vielä kaikki! Kun kiinnitettiin meidän cd-telinettä seinään (melko hirvittävän iso, ruma ja kamala hökötys), onnistuttiin poraamaan seinästä läpi. Jonka toisella puolella oli, yllätys yllätys, kylppäri! Nyt on sitten pari kaakelia haljenneena ja irti. Hupsista saatana! Tässä vaiheessa ei kyllä voinut enää kuin nauraa. Siinä hyllyä kiinniteltäessä ihmeteltiin kun yhdestä poratusta reiästä paistaa valo läpi. Että mitäs kehveliä. No kylppärihän se siinä! Pelottaa miettiä että mitä tässä vielä tapahtuu ennenkuin on saatu täällä kaikki valmiiksi asti.

Kaksikko sai nyt siis omat huoneet. Muutos on pojille mieluinen mutta mukana on tullut vähän sellainen "mee pois MUN huoneesta"-äksyily jonka toivon olevan ohimenevää. Ja Eka varsinkin tahtoo hautautua sinne omaan rauhaansa. Uskon että se tuntuu pojasta vapauttavalta ja ymmärrän sen riemun, mutta siltikin haluaisin että ollaan keskenämmekin samassa tilassa. Ja ennenkaikkea haluan että täällä ei aloteta mitään rajoituksia sen suhteen miten saa liikkua. Toki oma huone ON oma huone ja sitä kunnioitetaan mutta ei täällä nyt aleta mitään rajoja vetää. Tiedän että nuorella se kuuluu ihan siihen kehitysvaiheeseen haluta sitä omaa rauhaa. Mutta meitä asuu täällä muitakin kuin vain se teini ja haluan että perheenjäsenten välillä vallitsee keskinäinen kunnioitus, vaikka kuinka olisi oma huone!
Nyt kun meillä on tilaa niin olen huomannut taas konkreettisesti miten pienissä neliöissä asuminen on mun juttu. Että ollaan samassa tilassa perheenä. Lähellä toisiamme eikä hautautuneena omiin huoneisiin. Hyvä että lapsilla on hyvä olla. Ehkä mäkin vielä totun.

Muuton myötä mä olen alkanut ajattelemaan omaa stressinsietokykyäni. Että onko se vaan näin olematon vai onko muutto vaan niin poikkeustilanne että silloin sekoaa jokainen? Musta tuntuu että töissä mä vain pyörin tiellä ja virtaa tai keskittymiskykyä ei riitä mihinkään. Öisin taas ei osaa nukkua, ainakaan riittävästi, koska koko ajan vaan miettii kaikkea keskeneräistä. Niinkuin ne asiat nyt valvomalla valmistuisi. On kyllä ihan ehdottomasti ollut elämäni raskain, vaikein, kamalin ja pisin muutto. Ja kallein!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Äitiä pelottaa


Ekan kaveripiiri on toistaiseksi pysynyt aika stabiilina. Samat tyypit jo monta vuotta. Jotain pieniä muutoksia on tullut, lasten ja nuorten kasvaessa ne kiinnostuksen kohteet saattaa heitellä ja sitä myötä kaveripiirikin vähän muuttua. Tälle syksylle on mun korviin kantautuneet ensimmäiset kännikokeilut Ekan ikäryhmästä. Kavereita, jotka ei ole Ekalle enää niin läheisiä mutta jotka jutuissa kuitenkin esiintyy. Itse en ole Ekan suhteen vielä kovin huolissani ollut. En nyt sinisilmäisesti kuvittele ettäkö lastani ei kiinnostaisi mutta toivon että hän osaisi tehdä viisaita valintoja. Ajatella yksilönä siellä ryhmäpaineen alla. Siihen suuntaan on pyritty tukemaan ja asioista juteltu. Mutta itse niissä tilanteissa Eka on se joka ne päätökset tekee. Toivoisin että Eka ei välttämättä hylkäisi kavereitaan vain sen takia jos heitä kiinnostaa päihdekokeilut. Niitä virheliikkeitä saattaa sattua ihan kelle vaan mutta yksittäiset kokeilut ei vielä tarkoita välttämättä sitä että kiinnostuksen kohteet olisi muuttuneet. Toivoisin että Eka jaksaisi olla ystävä. Toivoisin että hän jaksaisi olla se, joka arvostaa itseään ja omaa kasvua ja kehitystä ja antaisi elimistön muotoutua rauhassa ilman päihteitä. Toivoisin että hän jaksaisi olla oma itsensä ja tarvittaessa myös riittävän rohkea. Ei ole välttämättä ihan helppo päätös olla se joka onkin selvinpäin. Ennenkaikkea toivoisin että Eka ei jättäisi päihtynyttä kaveria yksin. Uskaltaisi soittaa kotiin jos tulee pulmatilanteita tai on hätä. Näin on aina ollutkin.

Päihteitä enemmän olen kuitenkin huolissani nuorison väkivaltaisuudesta. Systemaattisista pahoinpitelyistä ja ryöstöistä, joita nuoret tekevät toisille nuorille. Käsittämättömästä väkivaltaisuudesta. Varmaan keneltäkään ei ole mennyt ohi uutiset Helsingissä mellastavista nuorisojengeistä jotka valikoivat uhrinsa satunnaisesti ja käyttävät ryöstöissään silmitöntä väkivaltaa. Eihän me missään lintukodossa enää asuta mutta nämä tuon tason jengit on mulle vieraita, niitä ei ollut silloin mun nuoruudessa. Mä en osaa käsitellä asiaa oman kokemuksen kautta enkä oikein vanhempanakaan.
Ei tämä meillä ongelmana ole ollut, toistaiseksi Kaksikko on osannut käyttää sanan säilää nyrkkien sijaan. Mutta pelkäänkin enemmän sitä että päätyvät sinne uhripuolelle.

Väkivalta ja väkivaltaisuus ovat kasvusuuntaisesti arkipäiväistyneet nuorten keskuudessa. Kouluissa väkivalta alkaa olla lähes päivittäistä ja kaikenkaikkiaan väkivalta kouluissa on lisääntynyt. Kohteena ovat sekä oppilaat että opettajat ja muut koulun työntekijät. Asia koetaan ongelmaisena jo ihan koulurauhankin takia. Puhumattakaan yksilön oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen.

Myönnän rehellisesti että pelkään ihan tosissani. Toistaiseksi Kaksikolle ei ole onneksi sattunut mitään läheltä piti-tyyppisiä tilanteita. Näistä asioista on kuitenkin tosi vaikea jutella nuorten kanssa. Jotta eivät ala pelkäämään mutta että tiedostaisivat mitä ympäristössä tapahtuu. Osana tilanteiden ennaltaehkäisyä on kuitenkin ennakointi. Toisen rauhoitteleminen ja se että osaa toimia tilanteessa. Ei jää paikoilleen jos toinen hyökkää vaan pyrkii pakenemaan. 
Noiden jengiryöstöjen suhteen emme toki asu "tilanteiden keskipisteessä" mutta saman porukan ryöstöjä on tapahtunut myös poikien koulujen läheisyydessä. Lisäksi Helsingissäkin piirit on loppupeleissä melko pienet. Melkein jokainen nuori tietää jonkun uhriksi joutuneen.

Olen ennenkin pohtinut täällä sitä että miten osaisi olla tartuttamatta omia pelkojaan lapsiin. Poikien kasvaessa tiedän että he haluaisivat esimerkiksi venyttää kotiintuloaikojaan. Toistaiseksi tämä ei ole ollut meillä ongelmana mutta uskoisin että vuoden, viimeistään parin vuoden sisään asia on ajankohtainen. Päivänvalo ei toki takaa vielä turvaa. Mutta oman kokemuksen mukaan levottomuudet tapahtuvat pääsääntöisesti ilta-aikaan. Mä en enää itse muista millaisia kotiintuloaikoja mulla aikanaan oli. Mutta maailma on muuttunut melkolailla kahdessakymmenessä vuodessa. Enää yläasteikäisen paikka ei ole puoliltaöin ulkona. Eikä se kai välttämättä ollut silloin munkaan aikana. 
Kaksikko on toistaiseksi viihtynyt pääsääntöisesti nuorisotalojen yhteydessä, jossa on se hyvä puoli että paikalla on aina aikuinen. Mutta Ekan ja hänen kavereidensa kohdalla on puheissa alkanut esiintymään jo hengailukin. Päämäärätön notkuminen jossain. Jota muistan itsekin harjoittaneeni. Mun nuoruudessa ei vaan ollut niin paljon väkivaltaisuutta kuin nykyään on.

Tuntuu jotenkin vaikealta miettiä sitäkin että mikä saa nuoren pahoinpitelemään muita. Mahdollisimman pahasti. Millaisista perheistä ja kotioloista noin häiriintynyt nuori tulee? Vai onko sellainen ihminen edes häiriintynyt? Vai pelkästään niin pettynyt että ei välitä.
Tuntuu vaikealta yrittää selittää omille nuorille että toisille tuo on huvia ja ajanvietettä. Kaksikon ikäisten kanssa kun on pakko ihan oikeasti puhua asioista jo rehellisesti. Ei tuonikäisiä saa enää pidettyä  uutispimennossa. Mielummin mä juttelen himassa kun että lukevat itsekseen aamulla bussissa Metrosta. Mutta miten näistä tämmöisistä voi jutella? Asia on niin vastenmielinen. Miten tuota asiaa voi puhua auki niin että nuori kykenee käsittämään asiaa edes jollain tasolla. Ilman että syntyy lisää vihaa.

Paljon on kyse siitä sattuuko olemaan vain väärässä paikassa väärään aikaan. Se ei kuitenkaan lohduta yhtään silloin jos uhriksi valikoituu oma lapsi. Liika varominenkaan ei toimi ratkaisuna. Lapsia ja nuoria ei voi säilöä kotiin valvovan silmän alle vain siksi että vanhempia pelottaa. Se toki olisi vanhemmalle se helpoin vaihtoehto. Mitä isommaksi lapset kasvaa, sen enemmän pelkoja joutuu kohtaamaan vanhempana. Ja ne vaan pitää oppia käsittelemään. Kunpa maailma vaan ei kulkisi siihen suuntaan, johon se nyt näyttää kulkevan.

maanantai 6. lokakuuta 2014

R.I.P

Noniin. Menin taas katselemaan Netflixiä. Tällä kertaa oli vuorossa aihe, jota olen pureskellut täällä jo aikaisemminkin monesta eri vinkkelistä.
Mun on pakko myöntää heti ensialkuun että tykkään ihan hirveästi vähän sellaisista salaliittoteoria-meiningeistä. En sellaisista Minut hedelmöitti humanoidi-tyyppisistä vaan sellaisista realistisen makuisista. Tämä oli ehkä vähän sellainen.

Jokapaikassahan on toitoteltu siitä mitä vanhemmat saavat lapsistaan julkaista netissä ja mitä ei. No, tämän dokkarin jälkeen mä olisin huolissani ihan jokaisen netin käyttäjästä. Siitä, mitä kukaan koskaan ikinä näppäimistölle naputtaa. Ja tämän dokkarin jälkeen tuli vähän olo että ihan sama julkaiseeko vanhemmat lapsistaan netissä miten tarkkaan ja mitä. Ne on kuitenkin siellä tiedossa vaikka me ei tietoisesti lapsiamme netissä julki tuotaisikaan. Olen aiemminkin horissut siitä että kuka vahtisi meitä aikuisia internetissä ja kontrolloisi sitä mitä me jaamme itsestämme.

Terms and Conditions may apply kertoo lähinnä siitä mitä meistä opitaan digitaalisen jalanjälkemme perusteella. Tämä nyt taas on jenkkilähtöinen dokkari mutta sen aikana käy ilmi useammankin kerran että ihmisten massavalvonta on maailmanlaajuista.

Dokkari lähti käyntiin sillä että alettiin käymään läpi ja miettimään erilaisia käyttöehtosopimuksia joita joudut nykyään hyväksymään. Ne on juurikin niitä "Hyväksyn ehdot"-namikoita joita joudut nykyään klikkaamaan käytännössä ihan millä vain sivustolla tai mitä vain laitetta käyttöönottaessa. Käyttääksesi lankapuhelinta, tai katsoaksesi televisiota tai lukiessasi kirjaa ei tarvitse allekirjoittaa mitään käyttöehtosopimuksia. Mutta yritäppä käyttää vaikka älypuhelinta. Ei onnistu.

Jos lukisit kaikki ne pitkät litanjat joihin törmäät käyttöehdoissa, kuluisi aikaasi kokonainen kuukausi vuodesta. Niistä käyttöehtosopimuksista on tullut niin rutiinia lähes jokaisen laitteen ja ohjelman käyttöönotossa että kuka niitä lukee? Edes muutamaa riviä. Mä en ainakaan. Skrollaan aina samantien sinne hyväksyn kohtaan. Lukematta sanaakaan mitä hyväksyn. Ehkä kuitenkin pitäisi.

Käyttöehtosopimuksethan ovat enempi vähempi melko hepreaa. Ne muuttuvat jatkuvasti ja ovat jos nyt ei mahdottomia niin ainakin haasteellisia ymmärtää se mitä on hyväksymässä. Teksti on monesti niin monimutkaista ja ennenkaikkea pitkää, että ihmiset luovuttavat ennenkuin lukevat sopimustekstit loppuun. Lisäksi, kun käyttöehtosopimukset ovat käytössä lähes kaikkialla, on niistä tullut niin arkipäivää että ihmiset klikkailevat hyväksyntänsä koska luottavat sokeasti. Perehtymättä riittävästi. Koska kaikessahan on nykyään käyttöehtosopimukset, mitä pahaa niistä nyt voisi tapahtua?
Vuonna 2009 brittiläinen Game Station muuttivat sopimusehtojaan. Yhden päivän ajan käyttäjä joutui allekirjoittamaan sopimuksen jossa sanottiin: "Tekemällä tilauksen tämän nettisivun kautta, myönnät meille siirtämättömän oikeuden lunastaa nyt ja ikuisesti kuolematon sielusi!" Vaikka sopimus olikin vain yhden päivän, Game Station ehti saada 7000 allekirjoitettua sopimusta. Tämä nyt oli toki vain pilaa. Mutta kyllä se kieltämättä herättää vähän miettimään että mitä jos jollain sopimuksella, jonka hyväksyt, olisikin vakavampia seurauksia?

Dokkarin edetessä alkoi jopa vähän pelottamaan. Yksityisyydensuojaa verkossa alettiin puimaan laajemmin. Jenkeissä hyväksytyn ns. Patriootti-lain mukana kuoli viimeisetkin rippeet yksityisyydensuojasta. Koko lain tarpeellisuus perusteltiin modernilla terrorismilla. Laki sallii terroristien ja terroristiksi epäiltyjen käyttämien viestimien valvonnan. Sisältäen sähköpostin, internetin ja matkapuhelimen. Selaushistoriasi voidaan tarvittaessa käydä läpi ilman mitään lupia. Mitä tarvitaan jotta susta tulee terroristiksi epäilty? Suoranaisia uhkauksia? Rivien välistä löytyvää suunnitelmallisuutta? Vai kenties vain yhden viestin, vähän väärillä sanavalinnoilla.

Yritykset, kuten Google, ovat puolustelleet yksityisyydensuojaansa sillä, että oikeastaan tarve tälle kaikelle ei ole edes heistä lähtöisin. Vaan koko juttu on poliittinen ja eri maiden hallitusten liikkeelle panema. 11.9.2001 käynnisti aikanaan jotakin miksi olemme tässä pisteessä tänä päivänä.
Mutta mitä jos koko yksityisyydensuojaa ei olekaan tehty yksityisyydensuojan lisäämiseksi vaan sen poistamiseksi? Esimerkkinä käytettiin Googlen yksityisyydensuojaa. Vielä vuonna 2000 allekirjoittamassasi sopimuksessa sanottiin että Googlen tietoihin ei jää mitään merkintojä siitä kuka konetta on käyttänyt, vain se koska koneella on käytetty viimeiksi Googlea. Vain vuotta myöhemmin Googlen sopimuksessa oli maininta että Google ei anna mitään tietoja evästeistä eteenpäin, ellei lakitoimet niin vaadi. Tuossa on jo aika iso ristiriita. Toisessa luvataan että yksityisyys säilyy mutta toisessa se ei olekaan enää ihan niin aukotonta. Olet anonyymi vain jos se on tarpeellista. Ja aikaa välissä vain noin vuosi.

Tietosuojassa Googlen kohdalla paljastui dokkarin myötä toinenkin mielenkiintoinen fakta. Edellä mainittu tietosuojasopimus vuodelta 2000, jossa sanottiin että olet anonyymi, ei löydy Googlen omista arkistotiedoista. Googlen mukaan sen ensimmäinen tietosuojasopimus on tuo jälkimmäinen, jossa et enää olekaan anonyymi. Tiedämme kuitenkin että tuo ensimmäinenkin on olemassa koska sen on tallentanut itseensä palvelu, joka kerää netistä dataa eri vuosilta selvittääkseen miten eri sivustot ovat vuosien varrella kehittyneet. Miksi Googlella on tarve kieltää sen ensimmäisen tietosuojasopimuksen olemassaolo? Vastaus tulee tässä; Googlehan ei tosiasiassa ole ilmainen. Vaikka me sitä mukanäennäisesti ilmaiseksi käytämme. Jokainen Googlen käyttäjä tuo rahaa vuodessa 500 dollaria. Haetulle datalle on helppo iskeä hintalappu per googlaaja. Hakumme kertovat mieltymyksistämme joiden myötä mainontaa voidaan kohdentaa. Yritykset löytävät potentiaaliset asiakkaansa heidän nettihakujensa kautta. Tarkkaileppa itsekin huviksesi esimerkiksi facebookiasi. Aika todennäköisesti ne mainokset, joita sinulle tarjotaan, on aihepiireistä, joita olet hakukoneilla hakenut. Anonymiteetti ei yksinkertaisesti ole rahallisesti kovin tuottoisaa. Yritykset tienaavat enemmän rahaa kun eivät lupaa yksityisyydensuojassaan täyttä anonymiteettiä.
Tuo nyt on vielä ihan ymmärrettävissä ja selitettävissäkin. Mutta aina datatietojamme ei käytetä yhtä "viattomaan" tarkoitukseen. Toysmart.com niminen yritys meni konkurssiin ja yritti vielä loppupuhteiksi myydä tietokantansa, jossa oli vajaan 200 000:n käyttäjän tiedot lähtien shoppailumieltymyksistä ja perhesuhteista. Vaikkakin olivat luvanneet käyttöönottosopimuksessaan että ne tiedot eivät eteenpäin lähde. Eivätkä lähteneetkään koska kuluttajat älähtivät asiasta. Mutta yrittivät kuitenkin. Olisiko tarvetta myös sähköiselle suoramarkkinointikiellolle?

Dokkarissa käsitellään jonkin verran myös sosiaalista mediaa. Ja eritoten Facebookia. En tiedä muistatteko mutta Facebookhan muutti vuonna 2009 yhdessä yössä, etukäteen kertomatta, kaikkien käyttäjiensä yksityisyydensuoja-asetukset. Yhdessä yössä kaikesta yksityisestä tulikin julkista. Dokkarissa heitettiinkin mun mielestä hyvin että kaikissa sosiaalisissa suhteissasi on ihan hyvä jos toinen osapuoli ei tiedä ihan kaikkea jota olet joskus miettinyt, pohdiskellut tai sanonut.
Facebookin perustajaa Mark Zuckerbergia haastatellaan dokkarissa ja hän sanoo kuinka he Facebookissa nyt vain päättivät että nykyinen sosiaalinen kanssakäyminen vaan toimii näin ja siksi yksityisyysasetukset muutettiin kaikille julkiseksi. Vuosi vuodelta Facebookin oletusasetuksena yhä enempi ja enempi asioista näkyy julkisena. Jollet itse huolehdi ja varmista että näin ei ole.

Tammikuussa 2013 Google teki taas muutoksia yksityisyydensuojaansa. Tällä kertaa siellä sanotaan selvästi että "Voimme käyttää yksityistä dataasi, muuttaa ehtoja milloin tahansa ja jakaa tietojasi kolmannen osapuolen kanssa". Pelottavaa, oikeasti!

Ei ole mitään takeita sille että meistä kerättyä dataa käytettäisiin vain hyviin tarkoituksiin. Meistä kerättyä tietoa voidaan oikeasti käyttää siihen että meitä voidaan satuttaa. Tai kontrolloitua tavalla jota ei voi aukottomasti päätellä vain kerätystä datasta. Otetaan esimerkki. Olet kutsunut kavereita syömään. Teet hyvää ruokaa ja haluat tarjota sen kanssa hyvää viiniä. Surffailet ja tutkit mikä viini sopisi millaisen ruokalajin ja  makujen kanssa. Pohdit useamman merkin välillä, vertailet hintoja, kenties valmistuksen eettisyyttäkin. Kolmannelle osapuolelle tästä ei selviä välttämättä muu kuin se että käytät käsittämättömän paljon aikaa alkoholiin. Ja nykymaailmassa se johtopäätös on aika äkkiä se että olet todennäköisesti alkoholiongelmainen. Voi tuntua ehkä kaukaa haetulta mutta haluaisitko silti että tämä tieto päätyisi vaikkapa potentiaalisen työnantajan käsiin? Toinen esimerkki, joka on suoraan dokkarista. Eräs amerikkalainen isä marssi vihaisena isompaan kauppakeskukseen koska sieltä oli lähetetty hänen tyttärelleen mainospostia joka isän mielestä kannusti teini-ikäistä tytärtä hankkiutumaan raskaaksi. Selvisi että mainokset oli lähetetty tyttären viimeaikaisten ostosten perusteella. Kauppakeskus tiesi tyttären olevan raskaana ennenkuin isä tiesi asiasta.

Ihmiset tuntuvat tietoisesti unohtavan että tässä kaikessa on kuitenkin loppupeleissä kyse rahasta. Niin Google kuin Facebook on yhtiöitä joiden tarkoituksena on tahkoa mahdollisimman paljon rahaa. Ei ne ole enää olemassa vain sitä varten että meillä nyt olisi joku kanava jossa voimme jakaa kivoja kuvia lomalta tai siksi että me löytäisimme etsimäämme tietoa mahdollisimman nopeasti. Niillä tienataan ja keinot sille on välillä kyseenalaisia. Dokkarissa tuotiin useaan otteeseen esille se että kyllä, meidän pitäisi olla huolestuneita. Joka toinen CIA:n tiedonkeruuohjelma on lakkautettu Facebookin yleistymisen myötä. Niitä kun ei enää tarvita.

Koko yksityisyydensuojan alentaminen ja tiedonkeruu perustellaan ennaltaehkäisyllä. Että löydettäisiin ne riskitekijät ja ihmiset niiden takana, jotka voivat vahingoittaa meitä. Dokkarissa haastatellaan kundia, joka matkasi Englannista Jenkkeihin. Muutama viikko ennen reissua jätkä twiittasi vitsinä "lähtisikö joku vielä pintille ennenkuin menen ja tuhoan Amerikan". Kuka arvaa mitä kävi? Tyyppi otettiin passintarkastuksessa jenkeissä kiinni. Yhden twiitin takia. Onko tämä tehokasta terrorismin torjuntaa? Onko tämä tarpeellista?

Voi toki olla että terrorismia vastaan täytyy taistella kovin ottein. Kuitenkin, vaatiiko se sitä että jokaista ihmistä vahditaan? Jokaisen netinkäyttäjän tiedot talletetaan, ihan vaan kaiken varalta. Ihmisiä on pidätetty pelkästään protestihenkisistä ajatuksista. Mitään ei ole edes tehty, ajateltu ehkä yhden twiitin verran. Ovatko nämä ihmiset ihan todella uhka? Kaikki mikä on digitaalisessa muodossa, ei ole yksityistä. Onko yksityisyys kuollut?

Ps. Kirjoittelin elokuussa Forks over Knives-dokkarista. Sen jatko-osa Forks over Knives - Extended Interviews näkyi myös ilmaantuneen Netflixiin. En ala nyt siitä isommin referoimaan koska siinä lähinnä syvennettiin alkuperäisen dokkarin aiheita joista jo kirjoitinkin, mutta olipahan senverran hyvä tuo jatko-osakin että mainita täytyy.