keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Äitiä pelottaa


Ekan kaveripiiri on toistaiseksi pysynyt aika stabiilina. Samat tyypit jo monta vuotta. Jotain pieniä muutoksia on tullut, lasten ja nuorten kasvaessa ne kiinnostuksen kohteet saattaa heitellä ja sitä myötä kaveripiirikin vähän muuttua. Tälle syksylle on mun korviin kantautuneet ensimmäiset kännikokeilut Ekan ikäryhmästä. Kavereita, jotka ei ole Ekalle enää niin läheisiä mutta jotka jutuissa kuitenkin esiintyy. Itse en ole Ekan suhteen vielä kovin huolissani ollut. En nyt sinisilmäisesti kuvittele ettäkö lastani ei kiinnostaisi mutta toivon että hän osaisi tehdä viisaita valintoja. Ajatella yksilönä siellä ryhmäpaineen alla. Siihen suuntaan on pyritty tukemaan ja asioista juteltu. Mutta itse niissä tilanteissa Eka on se joka ne päätökset tekee. Toivoisin että Eka ei välttämättä hylkäisi kavereitaan vain sen takia jos heitä kiinnostaa päihdekokeilut. Niitä virheliikkeitä saattaa sattua ihan kelle vaan mutta yksittäiset kokeilut ei vielä tarkoita välttämättä sitä että kiinnostuksen kohteet olisi muuttuneet. Toivoisin että Eka jaksaisi olla ystävä. Toivoisin että hän jaksaisi olla se, joka arvostaa itseään ja omaa kasvua ja kehitystä ja antaisi elimistön muotoutua rauhassa ilman päihteitä. Toivoisin että hän jaksaisi olla oma itsensä ja tarvittaessa myös riittävän rohkea. Ei ole välttämättä ihan helppo päätös olla se joka onkin selvinpäin. Ennenkaikkea toivoisin että Eka ei jättäisi päihtynyttä kaveria yksin. Uskaltaisi soittaa kotiin jos tulee pulmatilanteita tai on hätä. Näin on aina ollutkin.

Päihteitä enemmän olen kuitenkin huolissani nuorison väkivaltaisuudesta. Systemaattisista pahoinpitelyistä ja ryöstöistä, joita nuoret tekevät toisille nuorille. Käsittämättömästä väkivaltaisuudesta. Varmaan keneltäkään ei ole mennyt ohi uutiset Helsingissä mellastavista nuorisojengeistä jotka valikoivat uhrinsa satunnaisesti ja käyttävät ryöstöissään silmitöntä väkivaltaa. Eihän me missään lintukodossa enää asuta mutta nämä tuon tason jengit on mulle vieraita, niitä ei ollut silloin mun nuoruudessa. Mä en osaa käsitellä asiaa oman kokemuksen kautta enkä oikein vanhempanakaan.
Ei tämä meillä ongelmana ole ollut, toistaiseksi Kaksikko on osannut käyttää sanan säilää nyrkkien sijaan. Mutta pelkäänkin enemmän sitä että päätyvät sinne uhripuolelle.

Väkivalta ja väkivaltaisuus ovat kasvusuuntaisesti arkipäiväistyneet nuorten keskuudessa. Kouluissa väkivalta alkaa olla lähes päivittäistä ja kaikenkaikkiaan väkivalta kouluissa on lisääntynyt. Kohteena ovat sekä oppilaat että opettajat ja muut koulun työntekijät. Asia koetaan ongelmaisena jo ihan koulurauhankin takia. Puhumattakaan yksilön oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen.

Myönnän rehellisesti että pelkään ihan tosissani. Toistaiseksi Kaksikolle ei ole onneksi sattunut mitään läheltä piti-tyyppisiä tilanteita. Näistä asioista on kuitenkin tosi vaikea jutella nuorten kanssa. Jotta eivät ala pelkäämään mutta että tiedostaisivat mitä ympäristössä tapahtuu. Osana tilanteiden ennaltaehkäisyä on kuitenkin ennakointi. Toisen rauhoitteleminen ja se että osaa toimia tilanteessa. Ei jää paikoilleen jos toinen hyökkää vaan pyrkii pakenemaan. 
Noiden jengiryöstöjen suhteen emme toki asu "tilanteiden keskipisteessä" mutta saman porukan ryöstöjä on tapahtunut myös poikien koulujen läheisyydessä. Lisäksi Helsingissäkin piirit on loppupeleissä melko pienet. Melkein jokainen nuori tietää jonkun uhriksi joutuneen.

Olen ennenkin pohtinut täällä sitä että miten osaisi olla tartuttamatta omia pelkojaan lapsiin. Poikien kasvaessa tiedän että he haluaisivat esimerkiksi venyttää kotiintuloaikojaan. Toistaiseksi tämä ei ole ollut meillä ongelmana mutta uskoisin että vuoden, viimeistään parin vuoden sisään asia on ajankohtainen. Päivänvalo ei toki takaa vielä turvaa. Mutta oman kokemuksen mukaan levottomuudet tapahtuvat pääsääntöisesti ilta-aikaan. Mä en enää itse muista millaisia kotiintuloaikoja mulla aikanaan oli. Mutta maailma on muuttunut melkolailla kahdessakymmenessä vuodessa. Enää yläasteikäisen paikka ei ole puoliltaöin ulkona. Eikä se kai välttämättä ollut silloin munkaan aikana. 
Kaksikko on toistaiseksi viihtynyt pääsääntöisesti nuorisotalojen yhteydessä, jossa on se hyvä puoli että paikalla on aina aikuinen. Mutta Ekan ja hänen kavereidensa kohdalla on puheissa alkanut esiintymään jo hengailukin. Päämäärätön notkuminen jossain. Jota muistan itsekin harjoittaneeni. Mun nuoruudessa ei vaan ollut niin paljon väkivaltaisuutta kuin nykyään on.

Tuntuu jotenkin vaikealta miettiä sitäkin että mikä saa nuoren pahoinpitelemään muita. Mahdollisimman pahasti. Millaisista perheistä ja kotioloista noin häiriintynyt nuori tulee? Vai onko sellainen ihminen edes häiriintynyt? Vai pelkästään niin pettynyt että ei välitä.
Tuntuu vaikealta yrittää selittää omille nuorille että toisille tuo on huvia ja ajanvietettä. Kaksikon ikäisten kanssa kun on pakko ihan oikeasti puhua asioista jo rehellisesti. Ei tuonikäisiä saa enää pidettyä  uutispimennossa. Mielummin mä juttelen himassa kun että lukevat itsekseen aamulla bussissa Metrosta. Mutta miten näistä tämmöisistä voi jutella? Asia on niin vastenmielinen. Miten tuota asiaa voi puhua auki niin että nuori kykenee käsittämään asiaa edes jollain tasolla. Ilman että syntyy lisää vihaa.

Paljon on kyse siitä sattuuko olemaan vain väärässä paikassa väärään aikaan. Se ei kuitenkaan lohduta yhtään silloin jos uhriksi valikoituu oma lapsi. Liika varominenkaan ei toimi ratkaisuna. Lapsia ja nuoria ei voi säilöä kotiin valvovan silmän alle vain siksi että vanhempia pelottaa. Se toki olisi vanhemmalle se helpoin vaihtoehto. Mitä isommaksi lapset kasvaa, sen enemmän pelkoja joutuu kohtaamaan vanhempana. Ja ne vaan pitää oppia käsittelemään. Kunpa maailma vaan ei kulkisi siihen suuntaan, johon se nyt näyttää kulkevan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?