sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Ajantappoa ja pakoilua hölöhölön muodossa

Mulla olisi luonnoksissa vaikka mitä mutta niistä ei nyt oikein mikään maistu. Välttelen tässä parhaillaan oman oppimispäiväkirjani tekoa erästä duunin opintokokonaisuutta varten. Kerkesin lukemaan jo kaikki maailman blogit joten nyt sitten liibalaabaillaan täällä.

Kolmas yövuoro lauteilla. En muista koska olisin ollut yövuoroissa näin väsynyt. Lähtisin laittamaan vuodenajan piikkiin. Tuntuisi nyt hiton raskaalta ajatukselta miettiä että se menee jonnekin maaliskuulle ennenkuin yövuoroissa alkaa huomaamaan päivän pidentymisen. Vaan kun mulla ei ole töitä jäljellä kuin yhdeksän viikkoa enää niin ei tunnu mahdottomalta.
Jos jossain vuorossa huomaa nämä meidän vuodenajat niin yövuoroissa. Kesäisin suurinosa yövuoroista on ulkona ihan valoisaa. Talvella ei hetkeäkään. Ja vaikka on vaan sisällä koko ajan niin missään muussa vuorossa tuo valoisuus ei vaikuta töiskentelyyn ja aikaansaamiseen yhtä paljon kuin yövuorossa. Nyt on melko tahmaista kaikki ja koko ajan. Vaikka on kiva tulla paikalle niin alkaminen... voi pojat että se on vaikeaa.

Sorruin karkinmässyttämiseenkin yövuorossa ekaa kertaa moneen aikaan. Tuntuu vaan että nyt pitää ottaa kaikki keinot käyttöön että näistä öistä selviää. Muutenkin kamala herkkujen, eritoten rasvaisen himo koko ajan. Vaikka sitten jälkikäteen tuntuu että siihen närästykseen ehkä kuolee. Pää ei vaan opi vaan ajattelee optimistisesti että josko ei tällä kertaa..
Harmittelin melkein jo sitäkin että möin vuosi sitten kirkasvalolamppuni pois. Ei se koskaan muistaakseni mitään yltiömäistä apua tuonut mutta josko sillä olisi jotenkin saanut korvienväliä huijattua virkistymään.

Tuntuu tosi oudolta jäädä pois. Ja nyt tuntuu siltä ajatukselta että enää yhdeksän viikkoa. Ehkä lähempänä se muuttuu siihen vielä x-viikkoa. Mä olen jotenkin niin orientoitunut siihen että tuun tekemään kamalasti keikkaa että en mä täältä nyt niiiiin paljoa poissa ole. Mutta mitä jos ne ei soitakaan mua paikalle kertaakaan?

Meillä on lähiviikkoina edessä juhlaa toisen perään. 2/5 perheestä juhlii synttäreitä ihan lähihetkinä ja lisäksi ensi kuussa on luvassa myös meidän tuparit. Päätettiin kerrankin pitää juhlat aikuisille. Mä olen kohtalaisen kiitettävästi laukannut kaikki mahdolliset kissanristiäiset mihin on vaan pyydetty joten ihan kiva vastavuoroisesti järkätä ja tarjota. Ja kiva saada niitä meidän ihmisiä saman katon alle, samaan aikaan. Hyvä booliohjeita muuten vastaanotetaan! Vanha kunnon Jallu-Pommac toki menee paremman puutteessa muttakun se on niin petollista...

Ensimmäinen pikkujoulukutsukin räpsähti virtuaalipostiin tänään. Parina edellisvuonna skippasin kaikki joten nyt ihan oikeasti odotan pääsyä. Toivonmukaan tapahtuma imee puoleensa juuri ne tyypit joita ei turhan usein näe. Lapsuudesta ja nuoruudesta.
Sinänsä ajatus joulusta tuntuu vielä tosi kaukaiselta, vaikka meillä on ekat glögit jo korkattu tälle kaudelle. Tänä vuonna meillä on tynkä joulu koska Kaksikko on isällään joten oikeastaan ei edes huvita ajatella koko joulua. Ainakaan vielä. Olisi parasta ehkä karata maasta.

Alkavalla viikolla toivoisin että liikkakärpänen taas iskisi. Muuton jälkeen ei vaan ole ollut puhtia mihinkään ja se alkaa tuntumaan kropassa. Kädet on unilta herätessä aivan puutuneet ja selkä ei tunnu yhtään hyvältä. Hartiat on muuttuneet betoniksi ja lantio tuntuu jäiseltä.

Olen tässä lueskellut Älä koskaan pyyhki kyyneleitä paljain käsin romaanitrilogian vikaa osaa. Kaksi ensimmäistä osaa ahmin päivässä mutta tämän vimoisen kanssa olen viivytellyt. Lukenut muutamia kohtia uudestaan ja uudestaan. Oikein toivonut että voikun tämä ei loppuisi. Hidastellut ja pysähdellyt. Viimeiset sivut on nyt käsillä. Tämä viimeinen osa on ollut ehdottomasti rankinta luettavaa kaikista kolmesta. Ihailen valtavasti Jonas Gardellia. Hänen tapansa välittää tunteita tekstin välityksellä on aivan ainutlaatuinen. Nämä haluan ehdottomasti omaankin kirjahyllyyni koska voisin vain lukea ja lukea noita kolmea uudestaan ja uudestaan. Ja ehdottomasti haluan tutustua Gardelliin muuhunkin tuotantoon tämän jälkeen.
Katsoin lisäksi samaan aikaan kun tuota luin, dokkarielokuvan Bridegroom joka liippaa tietyiltä osin hyvin läheltä kirjan tematiikkaa. Ja koskettaa sillä tavalla että mä olen vähän sanaton. Ja surullinen.

Blaaah. Kai mä nyt alan sitten sen oppimispäiväkirjan pariin. Mitenhän se onkin että tänne tätä sanavirtaa riittaisi mutta oppimispäiväkirja tuijottaa mua vaan takaisin valkoisena ja tyhjänä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?