tiistai 28. lokakuuta 2014

Enkeleitä matkallesi

Mä mietin aluksi että en kirjoittaisi tästä aiheesta ollenkaan. Nämä tämän tyyppiset on musta juurikin niin hankalia koska asiat voi ymmärtää niin helposti väärin. Kirjoituksen voi joku ottaa kannanottona vaikka kyse saattaa olla vain ja ainoastaan ajatuslennosta. Haluankin nyt heti jo tässä painottaa että vaikka nyt tämä yksittäinen tapaus sai mut kirjoittamaan niin ajatukset on kuitenkin täysin objektiivisia, eikä vain tätä yhtä tapausta koskettavia.
Mulla on huomenna asiasta keskustelu Kaksikon kanssa joten siksikin koen että haluan nyt ensin vähän purkaa omia ajatuksia asian ympäriltä. Näitä samoja juttuja tuskin tässä muodossa Kaksikolle juttelen mutta voin jo kuvitella kummoinen kysymystulva mun päälle heitetään joten siksikin nyt ensin pohdintaa täällä.

Puhun nyt siis Rautavaaran tragediasta.

Mulla ei ole sen tarkempaa tietoa aiheen ympäriltä kuin muillakaan. Kaikki perustuu siihen mitä media on mulle syöttänyt. Yritän pitää itseni suht mediakriittisenä eritoten nyt tämän asian kohdalla sekä omat tunteet kurissa. Nekin muuten sokaisee yllättävän paljon. Vaikka uutisointi hoidettaisiin kuinka neutraalisti. Tähän on hankala pureutua täysin tunnestabiilisti. Asia koskettaa niin monin eri tavoin ja monella eri tunnetasolla. Sitähän en voi tietää onko median totuus tämän kohdalla miten kaukana oikeasta totuudesta.

Mun ajatukset ja tuntemukset viime päivien osalta on olleet jotenkin vähän lukossa. Mä en tiedä mitä ajatella, mitä tuntea. Surullisuutta nyt lähinnä, ihan joka kantilta tarkasteltuna. Mutta musta tuntuu että en kovin syvälle tätä asiaa halua edes pohtia. Mun homma ei ole tuomita tai arvostella. Eikä jälkiviisastella. Ja koen etten siihen pystykään. Siitä huolimatta en kuitenkaan halua lähteä myöskään sille mä en koskaan-linjalle, johon olen itse törmännyt keskusteluissa näiden perhesurmien kohdalla. Mun mielestä koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Elämä on niin eriskummallista että ei voi tietää miten ja mihin se heittelee. Meillä jokaisella on ne rajat joiden sisällä me jaksetaan. Ja kun me pysytään siellä rajojen sisäpuolella niin on vaikea nähdä sinne rajojen ulkopuolelle. Niihin pisteisiin, jotka ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. En tokikaan tarkoita sitäkään että pitäisi heittäytyä skeptiseksi. Mutta on tärkeää erottaa asiat toisistaan. Se mitä ajattelee ei ole sama asia kuin se mitä tekee. Jokainen terve ihminen tietää että ajatukset ei tapa ketään. Jokainen terve ihminen tietää että perhesurmaajan mieli ei ole terve. Mutta meistä kukaan ei tiedä sitä kenen mieli sairastuu.
Siksikin nyt vielä kerran painotan että vaikka tämä tapaus herätti mut kirjoittamaan niin ajatukset on kuitenkin laajemmalla kentällä.

Jokainen jolla on pieniä lapsia varmaankin tietää miten musertavaa se väsymys on. Ihan siinä normaalitilassakin, kun kaikki on kunnossa. Kun ei ole pelkoa eroamisesta tai puolison matkatyötä rasittamassa tai valtaisaa mustasukkaisuusdraamaa tai pelkoa huoltajuuskiistoista mielellä. Jokainen varmaankin tietää tai muistaa miten syövyttäviä ne pahimmat väsymyspätkät on. Lisäksi jokainen varmaan ymmärtää että ihmiset kestää väsymystä eri tavalla. Toisilla se kuppi täyttyy valvomisen osalta tosi nopeastikin, toiset taas posottaa ja pärjää tosi olemattomilla unilla. Ei ole olemassa sellaista mittaa, jolla voisi määrittää että nyt on valvottu liikaa. Kaikki on suhteellista sekä subjektiivista. Eikä sitä väsymystä voi edes kuvitella millaista se on ennenkuin sen itse kokee.

Mun oma kokemus on että pelkästään valvominen ei ole se mikä uuvuttaa pienten lasten kanssa. Olen tästä asiasta kirjoittanut ennenkin ja silloinkin heräsi paljon keskustelua jossa monikin oli sitä mieltä että se väsymys ei välttämättä ole raskainta. Toki se valvominen on oikeasti kokonaisuutena jotain mitä ei oikein pysty edes kuvailemaan. Sitä on käytetty jopa kidutusmenetelmänä.
Jos valvominen on yksi elämänlaatuun vaikuttava tekijä niin se ei tosiaan ole ainoa. Mua on oikeastaan koko vanhemmuuden aikana mietityttänyt se että miksi ihmisillä on kova tarve ottaa esimerkiksi kovat asuntolainat siihen perheen perustamisen yhteyteen. Kun kuitenkin on tiedossa että ne tulot siinä tulee olemaan alemmat, mitä ovat kun molemmat vanhemmat ovat takaisin työelämässä. Ja ylipäätänsä mua mietityttää se, että miksi sitä elintasoa on niin hankala laskea siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. Tarkoitan nyt nimenomaan sitä elintasoa johon tarvitset taloudelliset edellytykset. Miksi niitä stressitekijöitä, joihin voisi oikeasti vaikuttaa ja jotka ei välttämättä ole ihan niin pakollisia kuin luullaan, on pakko hankkia päällekkäin niiden muutosten vuosien kanssa kun perhekoko kasvaa? Ei ole mikään pakko tehdä elämästä vaikeaa toteuttaa. Ei ole pakko.

Lisäksi mua mietityttää paljon se että voisiko siihen kotona olevan vanhemman uupumiseen vaikuttaa muutenkin kuin riittävällä levolla ja nukkumisella? Auttaako ne miten pitkällä tähtäimellä? Kun kuitenkaan se ei aina ole se valvominen ja väsymys, joka on se isoin ongelma. Voisiko edes joissakin tapauksissa tilanteita laukaista se että se hoitovastuu kotona vaihdetaan? Että se kotona oleva vanhempi meneekin töihin ja töissä käyvä vanhempi jää kotiin? Mä koen hyvin turhauttavana ne ainaiset Mies tienaa enemmän-perustelut. Se ei vaan voi oikeasti olla aina se syy. Onko niitä lainoja ja muita pakko ottaa niin paljon että vaihtoehtoja sille että kuka siellä töissä käy, ei ole? Juuri uutisoitiin siitä miten paljon keskituloisten velkajärjestelyt on lisääntyneet kun ei selvitäkään enää asuntolainan maksamisesta ja muista menoista. En valitettavasti löytänyt linkkiä uutiseen koska en muista mistä sen luin mutta ei tästä ole paria viikkoa kauempaa kun sen bongasin. Kuinka paljon näistäkin on lapsiperheitä? Väittäisin että valvomista enemmän perheiden mieltä rassaa taloudelliset seikat. Ainakin ne taloudelliset vaikutukset ja vaikeudet ovat roppakaudalla kauaskantoisempia kuin ne vauvavuosien valvomiset.

Laisinkaan vähättelemättä kotona olevia vanhempia haluan ihan ehdottomasti painottaa myös sitä että eihän se työssäkävijänkään rooli mikään auvoinen ole. Kun on pakko olla se joka sitä rahaa kotiin tuo. Myös se herättää aivan varmasti tietyissä elämäntilanteissa epätoivoista oloa ja ahdistuneisuutta. Ja uupumusta.
Jos lastenhoitovastuu on molemmilla niin myös elatusvastuu on molemmilla vanhemmilla. Miksi se kuitenkin tuntuu unohtuvan helposti sen paineen alla? Ja se vastuu elatuksesta päätyy monesti vain toisen vanhemman harteille lasten ollessa pieniä.

Toki nyt esimerkiksi tämän Rautavaaran tapauksen suhteen on muistettava se, että kun asiat eskaloituvat tiettyyn pisteeseen niin voi olla että mitään ei ole enää tehtävissä. Se tuntuu ajatuksena ihan kamalalta mutta musta myös nykypäivänä realistiselta. Että pinnan alla piilee niin paljon jotain sellasta, joka järkkyy odottamatta ihan lopullisesti. Monet eri seikat, joukossa pienempiä ja suurempia juttuja, ajavat ihmisen niin syvälle epätoivoon että sieltä ulospääsy unohtuu. Nämä tapaukset on niitä yksittäisiä mutta kyllä mua pelottaa että onko tämä alkusoittoa ja tuleeko nämä tämäntyyppiset lisääntymään. Ja mitä me voidaan, sekä yhteiskuntana että yksilönä tehdä? Musta ainakin tuntuu niin pahalta että en oikein saa sitä edes puettua sanoiksi.

EDIT Linkkailen tähän vielä Uupunut äiti ei tapa-kirjoituksen joka asiasisällöltään on osunut eniten vastaamaan mun omia ajatuksia.


21 kommenttia:

  1. Mä vihaan niitä mäenkylläkoskaan-kommentteja. Kun musta aina pelottavinta on juuri ajatus, että miksen mäkin? Miksi just mulle ei voisi käydä niin, että menen väsymyksestä psykoosiin tai unohdan lapsen autoon työpäiväksi? Mikä muka tekee minusta tai kenestäkään muusta niin erikoisen, että niin ei voisi käydä?

    Ei mikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen täysin samaa mieltä. Musta on jopa hieman ylimielistä sanoa että mä en kyllä koskaan tekisi noin. Sen lisäksi että tuntuu pelottavalta ajatella että miksi en minä, niin musta tuollaiset mä en kyllä koskaat on myös pelottavia. Ei tietenkään voi vetää yhtäläisyyksiä kaikkien kohdalle mutta tuo mä en koskaan jos mikä on niin silmiä sulkevaa kuin vaan voi. Ne mä en koskaat juurikin kieltää sen, että mitään ei muka olisi vialla. Se marginaali ihmisistä, joille noin voi käydä on tosi pieni. Muttakun kukaan meistä ei tiedä kuka siellä marginaalissa on. Niin ei vaan voi sanoa että mä en koskaan. Todennäköistä se on että mä en koskaan. Mutta todennäköistä ei kuitenkaan ole sama asia kuin ei koskaan.

      Poista
  2. Kaikki vaikuttaa kaikkeen - parisuhteeseen tai mihin vaan liittyvä stressi valvomiseen ja toisin päin.

    Mä olen valvonut paljon ja usein. Esikoisen kanssa meni yli puoli vuotta niin, että nukuin max 2 tunnin jaksoja yössä. Kun väsymys oli mennyt tietyn pisteen yli, en pystynyt edes nukkumaan sitä 2 tuntia, kun jännitin milloin herätys taas tulee. Meillä ei ollut erityisiä rahahuolia eikä parisuhdedramaa. Silti olin aivan romuna ja masentunut. Kun ihmiset tulivat neuvomaan, että nuku lapsen kanssa päikkärit, räjähdin monta kertaa, että ei siinä paljon päikkärit auta, kun yöllä ei saa nukuttua YHTÄÄN. Aikuinen nimittäin tarvitsee vähintään 4 h yhtäjaksoisen unijakson, että saa levättyä.

    Neuvolassa Kuopiossa suhtauduttiin asiaan hyvin eri tavoin. Esikoisen kanssa sain todella pitkään naukua asiasta, kunnes sain puhelinnumeron unikouluauttajalle. Ei käyty koskaan sairaalan unikoulussa. Kuopuksen kanssa oli samoja ongelmia, ja toinen neuvolan täti otti huoleni kerralla tosissaan ja kysyi, että haluatteko sairaalaan unikouluun. No ei menty sittenkään, jotenkin tilanne lähti tasoittumaan. Tuntui tosi hyvältä, että joku otti asian vakavasti ja halusi auttaa.

    Vaikka meni henkilökohtaisen tilityksen puolelle, niin minä uskon että ihminen voi kilahtaa pelkästä väsymyksestä ja tehdä täysin sekopäisiä asioita itselleen ja lapsilleen. Se on tosi pelottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti sulle (tai kenellekään muullekaan) ei tullut olo että mä vähättelisin sitä väsymystä. Se ei ollut tarkoitus. Kunhan pohdin muutakin. Musta on nimittäin ollut aika hurjaa että tämän tapauksen tiimoilta on samantien vedetty yhtäläisyyttä nimenomaan siihen väsymykseen. Että se olisi tämän laukaisemaa ja siitä johtuvaa. Ja toki niin voikin olla. Mutta musta se kombo äiti ja pienet lapset ei automaattisesti ole että äiti + pienet lapset = niin kova uupumus että kaikki sumenee. Mä en halua retostella tämän yhden tapauksen kohdalla tai liikaa spekuloida mutta mun on vaan vaikea uskoa että pelkkä väsymys tekisi ihmiselle noin. Varmasti se moninkertaistaa niitä muita asioita ja niiden myötä herääviä tunteita. Pelko tulevasta, olevasta ja menneestäkin tuntuu väsyneenä varmasti moninkertaisesti musertavalta jos siellä on isoja asioita mielellä. Ja vaikka ei olisikaan isoja juttuja niin juuri se pelkkä normimenokin tuntuu hankalalta, kuten kirjoititkin. Myönnän ihan auliisti että mä en varmasti ole koskaan kokenut edes sellaista väsymystä mitä esimerkiksi sä tuossa kuvailit. Mutta mä olen kokenut eroamisen pienten lasten kanssa ja tiedän ne tunteet ja sen olon. Tietenkään pelkästään erosta ym. mitä tuossa perheessä on ollut pinnalla ei myöskään voi vetää yhtäläisyysmerkkejä karmeaan lopputulokseen.

      Muistan sun joskus kirjoittaneenkin siitä että pääsisitte sairaalaan unikouluun. Tämän tapauksen myötä on tullut hurjasti ilmi tilanteita joissa osa kertoo saaneensa apua ja osa ei. Jotenkin kuulostaa musta ihan hirveältä että pitäisi vaan jaksaa vaatia ja vaatia ja vaatia. Kun lähtökohtaisesti tilanteen pitäisi olla yhtäläinen kaikille. Jos tarvitset apua niin saat sitä. Mä uskon että joissakin tilanteissa voisi käydä juuri niin että pelkästään se, että joku tarjoaa apua, laukaisisi sitä tilannetta. Ja sitä oloa vanhemmissa. Kamalaa että aina vaaditaan näitä ääritapauksia ennenkuin herätään.

      Poista
  3. Minäkään en yhdy näihin "enminävaan". Vaikka vauva-aika ja varsinkin Pienemmän allergiavauva-aika oli rankkaa univelkoineen niin ne eivät ole saaneet minua masentumaan tai tulemaan "hulluksi" (ja tämä todella tarkoituksellisesti lainausmerkeissä!), mutta kuten parissakin blogissa on viime aikoina kirjoiteltu ja niihin olen jotain kommentoinut niin olen kokenut työstä johtuvan burnoutin (sen oikean, en sitä "mua vähän väsyttää"). Ja silloin todellakin suunnittelin esim. keinoja katkaista käteni tai jalkani jne, jotta pääsisin edes hetkeksi pois...
    Kukaan ei voi sanoa omalta kohdaltaan "en minä koskaan"... Todella kauhea tapahtuma, itse olen koittanut olla ajattelematta isommin, alkaa ahdistamaan ja ahdistaa myös ne "Miksi?"-kysymykset eri uutisissa ja fb jne, koska siihen ei enää vastausta saa :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole koskaan ollut lähellä burn-outia. Mutta pelkään että se voisi iskeä muhun jos en osaa hidastaa. Haaveilen ja hosun kaikkea mutta epäilyttää isosti että kuinka pitkään jaksaisin sillä tahdilla mitä toivoisin. Ja kuulostaa kyllä tosi hurjalta tuo kuvailemasi. Että siinä tilassa kokee jotenkin ihan normaaliksi että ajattelee itsensä vahingoittamista että pääsisi hetkeksi pois siitä pyörästä.
      Vaikka nyt tänne olen kirjoittanut ja kommentoinut niin mä myös olen isommin yrittänyt olla ajattelematta. Vähän oli pakko että kykenin lasten kanssa juttelemaan aiheesta ilman että menee ihan itkuksi ja tyrskimiseksi. Tosi ahdistavaa tuokin että piti keskustella asiasta lasten kanssa. Vaan kun ne ei ole uutisilta suojassa missään. Ja jos tämä tuntuu meistä aikuisista ahdistavalta niin voi vaan kuvitella miltä nuo uutiset tuntuu lapsissa....

      Poista
  4. Mun lapsi nukkuu nyt hyvin (tai sikahyvin, kun nukkua posottaa klo 20-06.30 ilman väliherätyksiä). Mutta ei näin ollut vauvana ja taaperona ja jaksaminen oli kovilla. Ottaen huomioon ne fiilikset silloin (mulla on myös väsyttävä perussairaus jonka hoitotasapaino ei ollut ihan kunnossa) mä en todellakaan voi sanoa että "mä en koskaan". Pimeimmällä hetkellä toivoin kyllä että itse pääsisin pois, onneksi vaan mulla ei ole ajokorttia niin ei ole ollut mahdollista huonoihin valintoihin auton ratissa. Mua oikeasti hämmästyttää ne ihmiset kun sanoo, että mä en ikinä....ne ei ole koskaan olleet äärirajoillaan.

    Mutta meillä (ihan kyllä etukäteen sovitusti) vetovastuu kodista siirtyi miehelle. Palattuani työelämään alkoi palata valo elämään (myös lääkitys kohdalleen toki :)). Se muutaman kuukauden pätkä antoi mulla hetken palata omaksi itsekseni ja sitten jaksoinkin taas olla vastuussa kodista ja lapsesta. Siihen vauvavuoteen verrattuna ruuhkavuotemme jossa juostaan nyt päiväkodin ja työpaikan väliä on ihan iisipiisii (ja rehellisesti sanottuna, ois ihan kiva nyt kolmivuotiaan kanssa olla kotonakin, se on mainiota seuraa). Jos jotain tästä miehen kanssa opimme, niin sen ettei meille toista vauvaa tule, me arvostetaan ainokaistamme yli kaiken ja tiedetään omat voimavaramme (jotka ei ihan oikeasti välttämättä vauvavuoteen riitä).

    - nimetön lukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on lähipiirissä äiti, jolla on myös väsyttävä perussairaus. Ja myönnän että silloin kun heillä oli lapset pieniä niin oli välillä tosi vaikeaa ymmärtää sitä kun hän oli niin uupunut. Mutta siinä jos missä oli juuri hyvä esimerkki siitä että me kestetään sitä väsymystä eri tavoin. Ja että me ei voida kommentoida tai päättää toisen puolesta että miten väsynyt saa tai ei saa olla. Tuon väsymyksen suhteenkin on vaan musta hankala se että vaikka tuotakin perhettä autettiin niin että hoidettiin välillä heidän muksuja, niin tuntui että se oli vaan sellaista palon hillitsemistä. Lopullinen apu tuli sillä kun lapset kasvoi ja eivät olleet enää niin perushoidollisesti vaativia plus yöt rauhoittui iän myötä. Mutta kun olet riittävän väsynyt niin se ei välttämättä auta siinä hetkessä yhtään että tietää ajan auttavan. Kun se tilanne on päällä sillä hetkellä.

      Musta on hienoa että te kykenette myöntämään ne teidän jaksamisen rajat. Että jos tuntuu siltä että siihen vauvaväsymykseen ei oikeasti pysty ja se on liian iso riski ihan kaiken suhteen niin on parempi että siihen ei mukaan lähde.

      Poista
  5. Kuittaan lukeneeni ja ymmärtäneeni jopa, koska mieheni nousi valvomaan vauvan kanssa pyynnöstä.

    Mä ymmärrän tuohon ratkaisuun päätyneitä, vaikka mun mielestä tekivätkin väärän ratkaisun. Tästä olis ajatusta jos toista, muttei varmaan julkisesti jaettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen meidän perheen aikuisista se, joka sietää huonommin väsymystä. Mullakin pelastus ja ennaltaehkäisy liialle väsymiselle on ollut mies joka kestää paremmin univelkaa ja on valvonut vauvan kanssa. Ja lähtenyt sen kanssa päivisin ulos että mä saan nukkua.

      Mä ymmärrän myös miksi noin käy vaikka en asiaa hyväksy enkä koe sitä oikeaksi tai oikeutetuksi. Vaikeita juttuja pohtia. Sekä julkisesti että oman pään sisällä.

      Poista
  6. Keskusteletko sinä Kaksikon kanssa päivän polttavista aiheista ihan oma-aloitteisesti vai seuraavatko he uutisia? Miten ylipäätään otat einiinjokapäiväiset puheenaiheet heidän kanssa esiin?
    /mari/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei me ihan kaikista jutella. Mun on hankala selittää sitä rajaa mistä uutisista puhutaan ja mistä ei. Ehkä sellaisista mä pyrin juttelemaan, joita mun on vaikea itsekin ymmärtää ja käsitellä. Eli viime aikoina on juteltu tämän tapauksen lisäksi esimerkiksi pahoinpitelyistä ja ryöstöistä.
      Kaksikko kulkee bussilla kouluun eli kumpikin selailee Metroa ja muita ilmaisjakelulehtiä silloin tällöin. Kaupassa vilkuilevat lööppejä ja jos jossain on lehti selattavana niin katselevat. Eli eivät nyt välttämättä aktiivisesti seuraa mutta senverran kuitenkin että mä koen tarpeelliseksi että jutellaan.

      Otan asian yleensä puheeksi niin että sanon että nyt on sattunut maailmalla jotain mistä haluaisin jutella. Tuo on meillä sillä lailla jo niin "arkista" että jutellaan että kumpikin tietää että mä haluan jutella juurikin noista isommista jutuista. Onnettomuuksista jne. Jotka järkyttää. Ja haluan jutella niistä nimenomaan siltä kantilta että jos heillä herää jotain kysymyksiä. Että jutellaan ja käsitellään ne asiat yhdessä. Vaikka hetkittäin pojille nousisikin jotain pelkoja niin uskon että silti niistä pääsee paremmin yli kuin että yksin yrittäisivät noita asioita funtsia. Mä en mene ikinä täysin yksityiskohtiin vaan kerron yleismalkaisesti. Esimerkiksi nyt kerroin että on tapahtunut auto-onnettomuus jossa on kuollut äiti ja kolme lasta. Ja että se auto törmäsi bussiin niin kovasti että siitä ei kukaan olisi voinut selvitä. Ja että sitä nyt tutkitaan että onko se äiti tehnyt sen tahallaan. Ja sitten alettiin juttelemaan siitä että ihmisen mielikin voi sairastua, niinkuin mikä osa vaan kropasta. Ja kun se mieli on tarpeeksi sairas ja kipeä niin ei enää ymmärrä mikä on oikein ja mikä väärin. Ja että tämmöiset tapaukset on tositosi harvinaisia ja ei ole yleistä että joku vanhempi noin tekee ja siksi tämä nyt järkyttää ihmisiä niin paljon ja siitä on paljon uutisissa.

      Joskus pojat kyselee paljonkin, tällä kertaa ei juurikaan. Kummastakin näki että asia järkytti mutta silti mä olen aina sitä mieltä että mä haluan olla se joka asian kertoo. Vaikka olisinkin se joka järkyttää. Mä haluan kertoa ne ikävätkin asiat tietyllä tavalla ja siksi haluan hoitaa nämä asiat itse. Vaikka olisi järkyttävääkin. Missään nimessä me ei kaikista uutisista jutella eikä aina samalla tavalla. Vaan mä pyrin juttelemaan niistä joista luulen että heillä herää kysymyksiä ja ajatuksia ja jotka saattavat hämmentää ja ahdistaa. Joskus jutellaan niin että kaikki itketään ja joskus ei. Ja jutellaan me kivoistakin uutisista. Ja joskus Kaksikko ottaa itse asioita puheeksi ja sitten jutellaan.

      Poista
  7. Siinä missä mä ymmärrän äärimmäistä uupumusta ja uskon, että mulla on itselläkin esikoisen vauvavuodelta aika läheltä liippaavia kokemuksia (ja näitä "nyt heitän tän huutajan parvekkeelta alas"-fiiliksiä, sekunnin sadasosan, mutta silti), mua on kuitenkin tämän nimenomaisen tragedian julkisisessa käsittelyssä (ei tässä blogissa) ärsyttää äidin nostaminen kaikkien väsyneiden mutsien marttyyripyhimykseksi. On tosi tärkeää, että vanhempien väsymykseen puututaan ja siitä puhutaan, mutta vaikka suurin osa liikaa valvoneista vanhemmista tunnistaa ne (itse)tuhoiset ajatukset, on normaaleilla aikuisilla se matka bussinkeulaan pidempi kuin Rautavaaran äidillä. En sano ylimielisesti "mäenikinä", mutta tuntuu että mediassa painotetaan nyt enemmän sitä uupumusta kuin muita mielenterveysongelmia, joita näin kamalaan ratkaisuun päätyneellä varmasti on. Sen lisäksi tasa-arvoanarkisti sisälläni on ärsyyntynyt siitä, kuinka eri tavalla perheensä surmannutta äitiä sympatisoidaan (en sano, etteikö saisi yrittää ymmärtää) verrattuna saman tehneisiin miehiin, jotka on mustasukkaisia hulluja.

    Mä tosin olen itse aina saanut enemmän apua julkiselta puolelta kuin olen tarvinnut. Neuvolassa on tarjottu perhetyöntekijää (johon ei ole tarvis koska tukiverkot ja hommansa hoitava isä). Ollaan päästy niin pari- kuin puheterapiaan nopeasti, samoin neuvolapsykologille ja kriisiterapeutille. Ehkä mulla on tiedoissa joku merkintä että "potentiaalinen pimahtaja", mutta apua on kyllä mun kokemuksesta pk-seudulla saatavilla aika matalalla kynnyksellä.

    Mutta tän voi summata näin: Ihan kamalaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon hakenut aktiivisesti apua pahimpina aikoina julkiselta sektorilta. Kyllä siinä pääsi itku jos toinenkin, kun vastaus on: "Kaikki vauvat valvoo", "Kyllä ne sit rippikouluiässä nukkuu", "Onpa sulla rankkaa" ja "Olosuhteista johtuvaa, ei voida auttaa". Luojalle kiitos tukiverkosta, muuta en sano.

      Poista
    2. Milla en tiedä mitä merkkejä tässä nyt käyttäisin ilmaistaakseni miten samaa mieltä mä olen. Okei minä en tiedä faktoja tässä tapauksessa. Mutta mulle on myös tullut olo että nyt takerrutaan liikaa siihen väsymykseen pienten lasten kanssa ja liian vähän niihin oikeisiin mielenterveyden ongelmiin mitä siellä on jollain tasolla varmasti ollut taustalla. Väsymys on varmasti ollut yhtenä tekijänä mutta en usko että se on ollut se laukaiseva. Niinkuin tuohon postaukseen kirjoitinkin niin on tärkeää erottaa se että ajatukset ei vielä tapa ketään tai tee mitään. Ajatuksista on vielä pitkä matka itse tekoon.

      Ja mä olen ajatellut ihan samaa että miten tämä eroaa niistä perhesurmanneista isistä? En vaan uskaltanut tuoda esiin mun postauksessa tuota kun tämä on musta nyt tosi vaikea aihe kirjoittaa. En halua retostella tai aiheuttaa pahaa mieltä omaisille (en tarkoita että tänne ketään asianomainen tai asiasta enempi tietävä päätyisi lukemaan vaan noin yleisesti musta tuntuu että en halua olla osa sitä loanheittoporukkaa jotka jauhaa keskustelupalstoilla tietämättä mistään mitään ja leimaamalla asianomaiset tietyllä tavalla, unohtaen sen että ihmisiä ne vastapuolikin on. Ja siksi siis haluan tähän asiaan ottaa osaa ja kirjoittaa tietyllä tyylillä) mutta mua on ihmetyttänyt se että miten nyt tällä kertaa kun teon takana oli äiti, on sävy ollut jotenkin paljon ymmärtäväisempi? En tarkoita että teko hyväksyttäisiin tai sitä pidettäisiin sen oikeutetumpana mutta sävy on ollut kyllä ihan erilainen kuin aiemmissa perhesurmissa, joissa tekijänä olikin isä. Yhtälailla näissä kaikissa tapauksissa on median mukaan ollut kyse rahallisista ongelmista, eroaikeista ja lasten huoltajuuteen liittyvistä peloista. Miksei me olla keskusteltu silloin yhtä pontevasti että miksei ne isät saaneet apua riittävän ajoissa?

      Poista
    3. SanKari kuten tuolla ylempänä vastasin niin musta on tosi järkyttävää että osassa päin maata ihmiset kokee että apua saa ja osassa taas tuntuu että ei saa. Että se on ihan tuurista kiinni nyt sitten että mitenkä sattuu osumaan. Ehkä se on lottovoitto syntyä Suomeen mutta ilmeisesti maan rajojen sisäpuolellakin se on eräänlainen venäläinen ruletti että missä satut asumaan.

      Poista
    4. Mäkin sain esikoisaikoina ensimmäisellä valituskerralla sen "vauvat nyt vaan valvottaa"-kommentin, mutta saatuani yksityiseltä todisteet refluksista aloin saamaan kaikki pyytämäni lähetteet (esim. allergiatutkimukset) ihan pyytämällä. Tässä kyllä vaikuttaa tosi skarppi ja asiallinen neuvolatäti, ja se että mä olen perushankala ihminen jolle ei ole ongelma heittäytyä vieläkin hankalammaksi - enkä ole koskaan ollut niin väsynyt tai loppu, etteikö se olisi onnistunut. Siksi puhuin tosiaan omasta kokemuksesta (ja kun lapsia on tullut lisää niin uskottavuus on kasvanut silleen, että kukaan ei enää heitä mitään "kyl ne sit teineinä nukkuu").

      Saa nähdä tuleeko tän tapauksen isä koskaan kertomaan julkisesti omaa versiotaan. Rivien välistä on saanut lukea, kuinka isää on syyllistetty ettei noussut bussista tai järjestänyt töitään paremmin.

      Poista
  8. Oi mielenkiintoista keskustelua. Tämä pyörii nyt somessa kovasti, kaikki linkittävät jonkun tekstejä.

    Itse kuulin tästä anopilta, kun se soitti kauhuissaan. Kymmenen vuotias istui takapenkillä ja kuuli keskustelua.. Ja jälkikäteen halusi tietää mistä oli kyse. Eipä ollut helppoa kertoa. Tosin en puhunut kaikkea, en kuolinuhreista enkä lasten osuudesta. Taisin puhua vanhemmista jotka kolaroivat. Ja heidän riidoistaan piti sanoa jotain kun kuuli puhelusta. Jotain semmoista. Ei ole lukenut lööppejä onneksi.

    Mutta tämä väsymys-asia häiritsee. Joku kolumni kiteytti hyvin: Eivät kaikki väsyneet äidit tapa lapsiaan. Kyllä se jonkun muun psyykkisen tekijän tarvitsee. Ja se on muillakin perhesurmaajilla ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin editoin tätä vielä senverran että lisäsin tuohon loppuun yhden linkkauksen ;)

      Mä jätin meillä kertomatta ne erokuviot ja rahaongelmat ja muut. Eikä nuo edes kysyneet että mistä se onnettomuus johtui, että miksi se äiti teki niin. Oon pitäytynyt faktoissa ja jättänyt spekulaatiot pois lasten kanssa jutellessa.

      Poista
  9. Hyvä kirjoitus.

    Niin, mä en ymmärrä tähän ratkaisuun päätymistä. Se tuntuu käsittämättömältä. Mutta ymmärrän kyllä väsymyksen tai esimerkiksi mielenterveysongelmat ja toisaalta senkin, mitä nämä voivat yhdessä saada aikaan. Toisaalta mua on ärsyttänyt juttuun liittyvä uutisointi, jossa juuri väsymyksestä on puhuttu kovinkin paljon ja jotenkin tästä on jäänyt sellainen tunne, kuin kuka tahansa väsynyt äiti voisi väsymyksensä vuoksi tehdä tällaisia tekoja. Olen siis sitä mieltä, että väsymys itsessään ei ole se "syy". Huonosti ilmaistu, mutta ymmärrät varmaan mitä ajan takaa.

    Tietysti on hyvä, että väsymyksestäkin puhutaan. Todella paljon jää piiloon, moni peittää väsymyksensä eikä uskalla nimetä sitä ääneen seurausten pelossa. On hyvä, että ihmisiä herätellään huomaamaan, että läheisten vointiin kannattaa kiinnittää huomiota. Toisaalta mietin, mitä tällainen julkinen keskustelu väsymyksestä merkitsee oikeasti väsyneille äideille? Leimautuuko jokainen väsynyt äiti tästä lähtien mahdolliseksi perhesurmaajaksi? Toivottavasti ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän mitä tarkoitat :) Munkin mielestä se väsymys on varmasti siellä yhtenä tekijänä, mutta ei se laukaiseva syy. Ei se, minkä piikkiin tämän voi laittaa. Enkä tiedä voiko sieltä edes nostaa esille mitään yksittäistä syytä. Ei näiden kauheuksien kohdalla varmaan voi koskaan. Eikä siellä varmaan olekaan sellaista yhtä ja ainoaa seikkaa.
      Mä olen myös sitä mieltä että se väsymys varmasti herättää kamalia ajatuksia. Mutta ajatukset ei ole sama asia kuin että toteuttaisi ne. Ja siksi musta on väärin maalailla sitä kuviota niin että kuka vaan riittävän väsynyt vanhempi (äiti) voisi päätyä tekemäännoin.

      Ihan totta muuten tuokin pointti että käykö tässä nyt näin että vanhemmat ei uskallakaan hakea apua? Kun pelkäävät että heidät leimataan pahimmassa tapauksessa perhesurmaajiksi. Toivottavasti se arviointi ymmärrettäisiin jättää oikeiden ammattilaisten työksi.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?