perjantai 17. lokakuuta 2014

Harrastamaan

Syksyn tullen lasten harrastukset aina puhuttaa. Että minkä ikäinen lapsi harrasteita tarvii ja mistä olisi hyvä aloittaa. Mä olen ehkä vähän myöhässä tämän postauksen kanssa koska nyt hiippaillaan miltei jo alkutalvessa (Meilahdessa satoi eilen lunta...) ja harrastusten alkamisesta on jo monta viikkoa.

Mun vankka mielipide on ollut aina että alle kouluikäinen ei harrastuksia tarvitse. Päivähoidossa käyvällä lapsella on ihan riittävästi aktiviteettia ja harrastusta siinä päivähoidossa. Ne pienten harrastukset tuntuu olevan enemmän vanhemman harrastuksia. Ja vanhemman tarpeesta lähtevää.
Kotihoidossakaan oleva lapsi ei tarvitse harrastuksia. Toki hänenkin arkensa vaatii tekemistä mutta sitä voi tarjota ilman sitä harrastuksen lyömää leimaakin.

Jos nyt kuitenkin haluaa alle kouluikäiselle harrastuksia niin ihan pienten kanssa vanhempi voisi harrastaa lapsen kanssa yhdessä. Että se paino on enempi siinä yhdessäolossa ja yhdessä tekemisessä. Se on sitten oma valinta että haluaako siitä maksaa vai pystyisikö sitä tekemään ja olemaan yhdessä ihan ilman ohjaustakin. Siinä yhdessä harrastamisessa ei ole mitään vikaa! Mutta mun mielestä siitä harrastamisesta ei tarvitse ottaa mitään sen isompaa stressiä että pieni lapsi tarvitsisi harrastuksen. Ei tarvitse.
Meillä on kokemus pienen kanssa vauvauinnista. Kivointa siinä oli se että tuli kerran viikossa säännöllisesti mentyä yhdessä altaaseen. Ei niinkään se että tehtiin ohjattuna asioita. Aika pian huomattiin että tykätään kyllä vedessä olosta mutta että sitä voisi tehdä ihan ilman sitä kuukausittaista maksuakin.

Mulle tärkeämpää on ollut että lapsilla olisi joku liikunnallinen harrastus, kuin että vaikka harrastaisivat jonkin soittimen soittoa. Se toki opettaisi esimerkiksi pitkäjänteisyyttä mutta olen kuitenkin kokenut liikunnan olevan se mitä on markkinoitu. Mun vuorotyön vuoksi perheen yhteiset uimahallireissut tai kävelyt eivät ole säännöllisiä ja nimenomaan toivoisin että liikkuminen olisi säännöllistä. Että se olisi siellä arjessa osana. Toki jos nyt pojat osottaisivat kiinnostusta ei-liikunnalliseen niin toki kannustettaisiin.

Meillä Eka aloitti aikanaan koriksen ollessaan ekalla luokalla. Harrasti pari kautta ja sitten se jäi. Heti perään alkoi harrastamaan sulkapalloa jota harrasti muistaakseni vajaa vuoden verran. Sitten murtui kädestä sormi ja parin kuukauden sivussaolon aikana motivaatio jäi. Nyt viime vuodet hän on harrastanut Parkouria, jonka suhteen into on vaihtelevaa. Toka seurasi perässä pari vuotta sitten ja selvästi Parkour on enempi hänen juttunsa. Ekakin siellä käy ja ihan viihtyy mutta selvästi nyt haluttaisi taas joku uusi juttu. Ongelmana vaan on se että tuommoinen piirua vaille 14-vuotias ei ole ihan helpoimmassa iässä enää aloittaa kokonaan alusta uutta harrastusta. Toiset kun ovat ehtineet harrastaa jo vuosia. Ja se on tuonikäiselle iso juttu.

Lapsille ja nuorille ei ole höntsäjengejä. Kokeilemaan pääsee kyllä aika helpostikin, teini-ikäisetkin. Mutta mun kokemus on ainakin se että varsinkin joukkuelajeissa on asetettu tavoitteet joihin tähdätään ja se harrastaminen on "ammattimaisempaa" vuosi vuodelta. Vaikka on otettu avosylin harjoituksiin vastaan niin se tunnelma ei ole sellainen "no me vähän pallotellaan ja pelataan". Ja siihen kovin tähtäimelliseen harrastamiseen on aika vaikea hypätä ulkopuolelta mukaan. Vanhempana on vaikea motivoida lasta ja hokea että no ei sun tarviikkaan vielä osata kun opit siinä pikkuhiljaa kun se ilmapiiri ei ole harjoituksissa sellainen höntsäileminen.

Ymmärrän toisaalta touhun myös sitten siltä kantilta että varsinkin joukkuelajeissa sitä nuorisolaumaa voi olla aika vaikea hallita ja valmentaa jos ei ole tavoitteita. Mutta silti haluan uskoa että nuortenkin höntsäjengeille olisi kysyntää. Uskon että kyllä sen kurin saisi harjoituksissa pidettyä kun paikalla on nuoria jotka ovat tulleet pelaamaan sen pelaamisen ilosta, ilman tarvetta sen ihmeemmille tavoitteille. Liikkumaan liikkumisen ilosta eikä tähtäämään sen isompaa kehittymistä silmällä pitäen.

Mun kokemus on myös se että teini-ikä on aika vedenjakajana näissä jutuissa. Toisaalta löytyy vielä sitä intoa kokeilla uusia lajeja mutta vastaavasti se into saattaa laantua jos se laji ja harkkaaminen on sitä että tähdätään edustusjoukkueisiin ja ylöspäin. Moni lopettaakin juuri teini-iässä kun olisi intoa pelata mutta ei intoa kehittyä. Ja teini-ikä on se vaihe jolloin pikkuhiljaa ne kehittyneemmät alkavat saada sitä peliaikaa ja huomiota enemmän ja enemmän. Ja ne liikunnan ilosta harrastavat jää jalkoihin. Tuo jos mikä syö motivaation. Mikä on tosi sääli.

6 kommenttia:

  1. Hyviä huomioita. Vauvamuskarit ja muut on lähinnä vanhemman sosiaalista elämää varten ja rohkaisemaan vanhempaa laulamaan lapselle. Ja päivähoidon aikaan ei paljon muuta tarvita. Meillä tosin lapset on käyneet 4-5 vuotiaina jossain lähikoulun ilmaisryhmässä hippaa leikkimässä. Ja sitten tyttö tanssissa kun oli kotona veljen vauva-aikana.
    Lasten luonteista on meillä ainakin puljailtu harrasteet. Tyttö kokeili kaikkea, mutta ei arkana tutustu toisiin helposti, joten olen työllä ja tuskalla järjestänyt luokkakaverin samaan voimisteluun, joka olikin huippujuttu tytöille, myös kimppakyytien takia. Poika taas on urheiluhullu, joka eskarilaisena janosi joukkueeseen. On sellainen tavoitteellinen tyyppi edelleen.
    Liikunta on meilläkin se juttu, johon kannustetaan. Omat lapsuuden harrastuskokeilut harmittaa, mikään ei innostanut. Liikunnan voi löytää aikuisenakin onneksi :) Kiva toi teidän parkour, itse harrastin sitä viime vuoden, ihana laji!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 4-5 v alkaa olemaan jo vähän isompi :) Mun mielestä nyt ei oletuksena tuonkaan ikäinen tarvitse mutta tilannekohtaista. Jos vaikka kotihoidossa niin toki sitten on kiva ehkä että jotain aktiviteettiä löytyy.

      Meilläkin on yritetty luonteenmukaisesti hakea niitä harrasteita. Mun mielestä lapsesta on vaan tosi hankala lukea sitä että onko yksilölaji vai ryhmässä tapahtuva se parempi vaihtoehto. Kokeilu toki kertoo paljon muttakun se lajista toiseen hyppelykin on musta vähän hankalaa. Meillä ei ole kovin ongelmaiseksi muotoutunut se että koska lopetetaan jos ei kiinnosta mutta on jouduttu pikkasen rajoittamaan niitä haluja kokeilulle koska ihan kaikkeen ei vain ole mahdollisuutta. Kokeiluunkaan. Vaikka pk-seudulla asuukin niin tiettyjen lajien kohdalla jo välimatkat on osoittautuneet haasteellisiksi. Meillä kun ihan ehdottomana on myös se että tarvittaessa lapsen täytyy itse kyetä kulkemaan harrastukseen.

      Mulla on omasta nuoruudesta se kokemus kuinka se liikunnanilo tapetaan pakottamisella. Meni pitkälle aikuisikään ennenkuin liikunta alkoi olla taas mukavaa.

      Meidän poikienkin parkourin kautta pääsisi kokeilemaan aikuisparkouria mutta vielä en ole lämmennyt :P mua pelottaa liikaa katsoa jo sitä poikien menoa :D

      Poista
  2. Hyviä ajatuksia!

    Mä oon tyttöjen vauva/pikkutaaperoaikoina kulkenut kummankin kanssa naperomuskarissa. Tuolloin kulkeminen oli helppoa, kun asuttiin kaupungissa ja matkaa harrastuspaikkaan ei kertynyt kymmentä minuuttia enempää. Itselleni tuo oli mukava kohtaamispaikka ja tyttöjä kiinnosti muut lapset.

    No, tänä syksynä ilmoittauduttiin uudelleen sisarusmuskariin, mutta mutta... se kulkeminen. Ei viitsi eikä jaksa. Helvetilliset järjestelyt ennen yhtä puoltatuntista. Ja kun soittotaitoa ja laulutaitoa kuitenkin löytyy, niin miksipä me ei voitaisi laulella ilman ohjausta ihan vain kotonakin. Tähän tulokseen tulin, ja kivoja lauluhetkiä on harrasteltu kotona ihan päivittäin... ilman, että tarvii maksaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kanssa sitä mieltä että pienten kanssa harrastamiseen ei tarvitse lähteä kodista yhtään mihinkään. Netti tarjoaa nykyään niin paljon apuja melkein mihin vaan jos tuntuu että omassa päässä ei ideointi vaan onnistu.

      Poista
  3. Oon aatellu pistää meidän muksun 3veenä pallokouluun :) Toivottavasti kaveri suostuu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä jos ei suostu? :D Musta 3v on vielä aika pieni mihinkään ohjattuun mutta varmasti poikkeuksiakin löytyy.

      Sitäkin muuten mietin että nuo pienten pallokoulut, kiekkokoulut ym. on tosi kivoja kun niistä puuttuu vielä se sellainen tahkoamisen maku. Että opetellaan ja totutellaan rauhassa. Musta olisi hirmu mielenkiintoista tietää että onko siitä tehty jotain tutkimusta että lopahtaako lapsilla mielenkiinto harrastuksen kanssa jos sieltä puuttuu se sellainen isompi tavoitteellisuus? Että onko se kilpailunmaku ainoa porkkana millä se mielenkiinto saadaan pidettyä. Vai lähteekö se tarve aikuisista että pitää kehittyä ja kilpailla?

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?