keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ikuisesti yhdess@

Mä luin kesällä paljon. Hyvää sekä huonoa. Mutta blogiin asti niistä kirjoista ei päätynyt monikaan. Laurie Frankelin Ikuisesti yhdess@ päätyy. Tämä voisi nimittäin sopia juurikin tämmöiseksi syksyn luettavaksi.

Kirja oli tarkoittu ilmeisestikin paikoin romanttis-sävyiseksi hötöksi mutta mua lähinnä pelotti lukemani jälkeen. Ehkä johtuen pitkältikin siitä, miten koen nykyään internetin. Pelottavana, hallitsemattomana. Voisiko kirjan tarina ihan oikeasti tapahtua?

Tarinassa tietokonevelho Sam keksii algoritmin, joka kokoaa ihmisestä kaiken datahistorian. Sosiaalisesta mediasta, sähköpostista, tekstiviesteistä, kaikkialta. Alunperin algoritmiä on tarkoitus käyttää netin deittipalstoilla kumppanin haussa. Siihen tarkoitukseen algoritmi osoittautuu kuitenkin liian tehokkaaksi, joten on keksittävä muuta. Vähän vahingossa syntyy idea ennenkuulumattomasta kommunikointitavasta. Mitäpä jos kuolleet läheisemme voisikin palauttaa elämäämme pysyvällä tavalla?  Algoritmi osaa ennustaa miten ihminen kommunikoi tiettyjen ihmisten kanssa ja näin ollen mahdollisuus vaikkapa videopuheluihin kuolleiden läheisten kanssa on mahdollista. Kunhan kuollut ihminen on vain jättänyt riittävästi jälkeensä sähköistä dataa jota algoritmi voi hyödyntää.

Algoritmia koekäyttää Samin tyttöystävä Meredith oman edesmenneen mumminsa kanssa. Kommunikointi ei kuitenkaan loppupeleissä auta Meredithiä pääsemään eteenpäin surutyössä. Pikkuhiljaa sana Samin keksinnöstä leviää ja löytyy muitakin ihmisiä jotka haluaisivat olla vielä yhteydessä läheisiinsä. Jatkuva kuoleman ja surun läsnäolo ei kuitenkaan tuo helpotusta, päinvastoin. Et keskustele henkilön vaan muiston kanssa.

Sanan levitessä edelleen, ihmiset alkavat jo etukäteen keräämään sähköistä dataa kuolevista läheisistään. Epätoivoiset omaiset pyrkivät tallentamaan kuolevista rakkaistaan kaiken mahdollisen. Jotta he pysyisivät kuolemasta huolimatta aina luonamme. Algoritmi synnyttää ihmisissä tekoja, joita kukaan ei osannut ennustaa.

Tarina oli sinänsä huikea ja ihailin kirjailijan mielikuvitusta. Tosin luulen että olisin ollut enemmän fiiliksissä ja vaikuttuneempi tarinasta joskus pari vuotta sitten. Kun en samalla tavalla miettinyt esimerkiksi yksityisyydensuojaa. Nyt lukiessa tuli paikoin olo että teki mieli läiskästä kirja kiinni ja painua sulkemaan jokainen mahdollinen netissä oleva tili. Kirja oli verrattain surullinen mutta mä en vain saanut siitä kiinni. Pyörin liikaa sen pakokauhun ympärillä että apua en mä halua jäädä elämään minään tekstiviestinä sitten kun kuolen.

En pysty vastaamaan siihen että oliko kirja huono vai hyvä. Ainakin se oli erilainen. Vaikka taustalla oleva tarina ei nyt ehkä se harvinaisin ollutkaan niin ympäristö, jossa kaikki tapahtui, oli aivan ainutlaatuinen. Tekijä tuntui tietävän mistä kirjoittaa. Tai ainakin osasi esittää asiansa hyvin vakuuttavasti.
Tarina etenee sopivalla temmolla ja kirja ei tunnu tylsältä. Kieli ei nyt varsinaisesti ollut mitään lukijan hemmottelua mutta eipä sitä tämän aihepiirin alla oikeastaan kaivannutkaan. Ei tästä olisi saanut pumpulia tekemälläkään. Mulla säilyi kuitenkin mielenkiinto loppuun asti. Tästä on kuulemma leffakin tulossa ja ensimmäistä kertaa musta tuntuu vahvasti siltä että leffasta voisi saada kirjaa paremman. Johtuen siitä että kirja oli senverran scifin makuinen että leffamaailman tehosteet voisivat nostaa tarinan ihan kokonaan omaan potenssiinsa. Tai sitten saavat siitä vain tylsän flopin.
Kirjan sanoma tuntui kuitenkin olevan se, että sosiaalinen media on yksinäinen. Että ei saa heittäytyä liikaa elämään vain sille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?