perjantai 31. lokakuuta 2014

Kahden kodin arkea

Mä olen yrittänyt pitää aina blogiin päätyvät jutut täällä omien kotiseinien sisällä. Mutta nyt kun on taas edessä vuosi, jolloin Kaksikko viettää joulun muualla niin haluan asiasta vähän kirjoittaa. Ja kirjoitan nyt täysin omanapaisesti. Mietin että olisinko jutellut Kaksikon kanssa vähän sillä mielellä että haastatan heitä tästä mutta ei. Nyt vaan ja ainoastaan mun vinkkelistä.

Kaksikolla on kaksi kotia. Tämä koti jossa ovat pääsääntöisesti ja sitten koti biologisen isänsä luona jossa viettävät joka toisen viikonlopun sekä pidemmän aikaa lomilla. Varsinaisessa arjessa isä ei ole mukana.
Nykyäänhän on hyvin yleistä että erotilanteessa lapsi(-et) ovat yhtä paljon isällä ja äidillä. Meillä tätä ei ole koskaan kokeiltu eikä se olisi mahdollistakaan koska lasten biologinen isä ei asu samalla paikkakunnalla. Ja omien lasteni luonteet tietäen koen että heille on parempi kun on vain se yksi varsinainen "tukikohta".  En nyt lähde ollenkaan värittelemään vaaleanpunaisia ja toteamaan että toki olisi parempi jos mitään eroa ei olisi tapahtunutkaan ja tällaisia asioita ei olisi jouduttu miettimään. Joopajoo. Näin nyt kuitenkin on ja olosuhteet huomioon ottaen lasten etua on ajateltava ja lasten etu tässä tapauksessa on tämä. Se ei ole kummankaan vanhemman etu vaan nimenomaan lasten etu. Believe me, tällä kuviolla esimerkiksi työasioiden järjestely on välillä hyvin haastavaa. Ja lomien tai pidempien viikonloppujen. Myös siellä isän kodin päässä.

Aivan näin yksiselitteisesti ei näihin asumiskuvioihin olla päädytty ja vuosien varrella on erinäisiä muutoksiakin mietitty. Valitettavasti täysin kiistatta ja kiihtymättä näistä ei olla pystytty keskustelemaan koska ne asiat on itsekullakin niin lähellä. Enempää yksityiskohtiin en valitettavasti voi kuitenkaan mennä koska tässä ei ole kyse vain mun yksityisyydestä. Lapsen etu on tässäkin siinä mielessä vaikea että esimerkiksi lapsi itse ei kykene aina näkemään kaikkia asiaan liittyviä nyansseja jotka asumiseen liittyy. Muutto isän luo kun merkitsisi aika isoja muutoksia muuhunkin kuin vain kotiosoitteeseen. Vaihtoon menisi esimerkiksi myös koulu, harrastukset sekä kaveripiiri.
Asumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa vanhemmilta on vaadittu ennenkaikkea sitä aikuisen roolia. Joskus se on onnistunut hyvin ja joskus taas sitten ei-niin-hyvin. Lasta ja hänen ajatuksiaan täytyy kuulla mutta täysin epärealistisiin asioihin ei saa lähteä mukaan eikä lapselle saa luvata mahdottomia tai valaa häneen uskoa sellaisen suhteen joka ei tule toteutumaan. Ihan missä perhemallissa ja elämäntilanteessa tahansa lapsen luottamusta ei saa rikkoa eikä vanhempi saa pettää lupauksiaan mutta ihan erityisen paljon siihen täytyy kiinnittää huomiota eroperheissä. Ero on valtava, traumatisoiva asia myös lapselle ja lapsen täytyy pystyä luottamaan vanhempiinsa siinä, että he ovat tukena ja luottamuksen arvoisina kun lapsi käy sitä surutyötään läpi.

Poikien ollessa pieniä ja minun ollessani sinkku-yksinhuoltaja, lomapätkät isällä tulivat tarpeeseen. Ihan siksi että sain itsekin levättyä. Ja tietysti ihan omien kaverisuhteiden ylläpitämiseksikin. Arkisin kun ei työn ja lasten ohella ihan hirveästi ollut saumaa ottaa aikaa myös muuhun. Muita juttuja hoidettiin sitten lapsivapailla. Joskus tuli toki tehtyä vaan töitäkin Kaksikon ollessa isällään. Mutta sekin oli kuitenkin siitä mun normiarjesta poikkeavaa. Kun se työn ulkopuolinen aika meni sitten vain niillä omilla ehdoilla.

En muista että olisin sen isommin koskaan ikävöinyt Kaksikkoa kun olivat pienempiä ja poissa. Ikävä tuli siinä vaiheessa kun kotiutuivat. Mutta kun olivat poissa niin osasin aina ladata akkuja. Olin oikeasti niin väsynyt kun kaikkea pyöritti yksin että ne lepotauot tajusi tarvitsevansa. Levon lisäksi koin ne hetket tärkeäksi ihan senkin kannalta, että löysin itseni uudelleen. Erotilanteessa sitä omaa identiteettiään joutuu tarkastelemaan ja ehkä vähän hakemaankin. Jotta kykenee katsomaan vain eteenpäin, on löydettävä se minä siitä nykyhetkestä.

Mitä isommaksi Kaksikko kasvaa niin sen enemmän mua aina harmittaa kun suuntaavat pidemmäksi aikaa isälleen. Tyypit on jo senverran isoja että en koe tarvitsevani sitä irtiottoa heistä enää samalla tavalla koska perushoito heidän kohdallaan ei enää ime multa paukkuja samalla tavalla. Ja tyypit on senverran huippuja että tykkään viettää aikaa heidän kanssaan. Nykyään ikävöin heitä aivan valtavasti kun ovat poissa. Ja tuntuu että hekin ikävöivät nykyään enemmän, kuin silloin pienempänä. Haasteellistahan tämä on moneltakin osalta koska kuviossa mukana on niin monta osapuolta. Tässä meidän systeemissä hommat pyörii kahdentoista ihmisen ympärillä. Uusioperhe kun löytyy sieltä toisestakin päästä.

Lapsen etu ei ole aina ihan niin yksiselitteisen helppo juttu. Oma lapsi on niin lähellä että se vanhemman etu verhoillaan helposti lapsen eduksi. Siksi mä olenkin kokenut lastenvalvojat ihan ehdottoman hyvänä juttuna. Heidän työtään on osata olla puolueettomana vanhempien suhteen ja hakea sieltä nimenomaan se lapsen etu. Lisäksi erotilanteissa ei todellakaan ole mukana aina vain vanhemmat ja lapset. Myös lähipiirillä on kova tarve ottaa kantaa ja toiset ottavat muiden eroja hyvinkin henkilökohtaisesti. Joskus saattaa käydä niin että erotessasi päädyt itse lohduttamaan toisia. Näissäkin tilanteissa saattaa olla hetkiä, kun et tiedä kenen etua toiset yrittävät ajaa. Omaa, lastesi vai sinun.

Kun koti on muualla joka toinen viikonloppu niin esimerkiksi lasten harrastukset on asteen verran haasteellisempia. Aika monet kun on ainakin osittain viikonloppupainotteisia. Jos toinen koti ei sijaitse ihan näppituntumalla niin haastetta pukkaa. Ylipäätänsä täytyisi löytää harrastus joka tähtää ehkä enemmän tekemiseen ja hauskanpitoon kuin haasteellisuuteen. Sellainen jonka kehityskaari ei vaadi jatkuvaa läsnäoloa ja tunnollista osallistumista. Eroperheiden lapset ovat hieman altavastaajina silloin, kun harrastetaan ja harrastus alkaa viemään pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vapaa-ajasta. On epäreilua että joudutaan siihen asetelmaan, jossa on valittava että harrastaako vai viettääkö aikaansa etäällä asuvan vanhemman luona.

Sen haluan painottaa ehdottomasti erotilanteessa oleville perheille että käykää tekemässä sopimukset lasten tapaamisista lastenvalvojalla. Oli ne tapaamiset mietitty millaisiksi vain. Se on ihan kaikkien etu. Ja vaikka kuinka tuntuisi että kyllähän se suullisesti sovittu pitää niin oikeasti kannattaa pelata varman päälle. Erotilanteet on ihan aina haastavia ja tuplasti haastavampia niistä tekee yhteiset lapset. Elämäntilanteet muuttuu eron jälkeenkin ja silloin on hyvä jos on jotain kirjallista mihin voi nojata ongelmatilanteiden yllättäessä. Ihanteellisessa maailmassa niitä tilanteita ei tietenkään tule. En vaan itse ole vielä koskaan törmännyt eronneisiin vanhempiin joille niitä ongelmia ei olisi tullut. Ja tämä ei ollut nyt laisinkaan pessimistinen toteamus vaan ehdasti realistinen. Vaikka se itse ero, parisuhteen päättäminen tapahtuisikin ihan yhteisymmärryksessä niin se ei tarkoita sitä että lasten huoltajuuteen liityvissä asioissa liikuttaisiin yksimielisesti samoilla linjoilla. Se on ihan oma lukunsa.

Meidän kuvion lisäksi mulla tuli mieleen muutama muukin juttu aihetta liipaten, jotka naputan nyt tähän samaan. Mä kirjoitan nyt vähän sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Osa mielipiteistä ja asioista pohjautuu ihan omiin kokemuksiin ja osa sitten taas ei. Sen ihmeemmin en halua alkaa erittelemään että mikä mitenkin.

Nykyäänhän kaikki perhemallit ei todellakaan ole sitä perinteistä ydinperhettä. Eronneita vanhempia ja erimuotoisia perhemalleja on todella paljon. Mun oma kokemus on kuitenkin se että kaikista "kärkkäimpiä" mielipiteitä saa juurikin ihmisiltä, jotka elävät ydinperheessä. Ensin naimisiin ja sitten lapsia-tyypeiltä. Eikä sillä, nämä on vähän sellaisia Siperia opettaa-hommia.
Ihmisen pariutuessa ja lisääntyessä ne odotukset on yleensä aika ruusunpunaisia. Ja niin pitääkin olla! Eihän siitä tule mitään jos pitää elää jatkuvasti skeptisenä ja ajatellen että vituiksi tämä menee kuitenkin. Mutta sen oman ruusunpunaisuuden takaa voi osoittaa hieman hienovaraisuutta. Ja miettiä todella tarkkaan miten paljon niitä omia odotuksia ja ajatuksia laajentaa koskemaan kaikkia muitakin. Varsinkin jos vastassa on ei-ydinperhe. Mainittakoon nyt yhtenä seikkana ainakin se että yh-kokemuksen omaavana on hyvin turhauttavaa kuunnella "olen taas puolison työmatkan ajan yh:na"-heittoja. Kyse ei oikeasti edes ole mistään kilpailuasetelmasta vaan yksinkertaisesti siitä että puolison työmatka ei ole yh-kokemus. Se ei oikeasti vaan ole millään tavalla verrattavissa siihen mitä yh-arki on. Yh-asioiden yhteydessä törmäsi myös aina silloin tällöin siihen että joku totesi puolileikkisästi että voikun mustakin olisi kiva jos lapset olisi joka toisen viikonlopun poissa ja saisi aikaa itselleen. Ihan hirveän montaa ajattelemattomampaa heittoa en keksi. Siinä, että lapset omaavat kaksi kotia, ei ole ihan oikeasti mitään kivaa. Tiedän että nuo on tahattomia ja kuten jo totesin, ajattelemattomia lauseita mutta tuosta jos mistä saa jo hieman loukkaantuakin. Mun mielestä on vähintään kohtuullista vaatia että vähän ajattelee mitä sanoo. Vaikka nykyään kaikki ovatkin onnellisia omilla tahoillaan, on tämä nykypiste vaatinut ihan kaikilta osapuolilta aikamoisen kipeän selviytymisen. Ja se ei ole eikä ole ollut kivaa.

Toinen mikä näin avioeron kokeneena ei ihan mulle avaudu, on se ajatus että miksi voi hankkia lapsia mutta ei voisi mennä naimisiin. Vanhemmuus ja avioliitto on mun mielestä asioita jotka on hyvin, hyvin vaikea rinnastaa sitoutumisellaan. Että jos haluaa sitoutua kumppaninsa kanssa noista toiseen niin miksi ei sitten toiseen. Vanhemmuus sitoo kaksi aikuista ihmistä keskenään toisiinsa paljon isommin kuin avioliitto. Kuitenkaan sitä kuviota ei voi mun mielestä miettiä niin että miksi voi hankkia ihmisen kanssa lapsia mutta ei sitten mennä naimisiin. Ne on kaksi niin erilaista juttua. Lapsille vanhemmat on ihan aina, kaikissa tilanteissa vanhempia. Avioliitossa taas olette toistenne puolisoita vain sen aikaa kun olette naimisissa. Lapset sitoo sua siihen vanhemmuuteen, ei avioliittoon tai edes parisuhteeseen. Mennessäsi naimisiin, sitoudut olemaan sen toisen ihmisen puoliso. Saadessasi lapsen, lupaudut olemaan vanhempi sille lapselle (eri asia sitten sitoudutko siihen vanhemmuuteen). Vaikka molemmat vanhemmat ovat lapselle vanhempina, se lapsen ja vanhemman suhde on kuitenkin kahden ihmisen suhde. Yhden lapsen ja yhden vanhemman. Sillä toisella vanhemmalla on sitten se oma suhde siihen lapseen. Yhtälailla avioliitto on kahden ihmisen kuvio. Se vanhemman ja lapsen suhde voi pelittää täysin mahtavasti mutta puolisoiden välinen kuvio taas ei. Avioliitto ei yksinkertaisesti ole enää parisuhteen kannalta samalla tavalla välttämätön kuin aiemmin. Lapsen ja vanhemman suhde taas on.
Ja vaikka parisuhde pelaisikin täysin moitteetta, ei avioliitto ole enää yksilön kannalta tarpeellinen. Ei tässä maassa, ei tässä maailman ajassa. Mun mielestä on ehkä hieman muinaismuistoinen lähtökohta miettiä että se naimisiinmeno olisi jatkumoa jollekin. Ihminen pystyy sitoutumaan ilman sitä avioliittoakin. Toki jos yksilön tasolla asiaa katsellaan niin moni haluaa naimisiin. Mutta se on se yksilölähtöinen tarve ja halu. Ei enää se yleismaallinen lähtökohta.

Ps. Tämä nyt ei liity tähän postaukseen mutta edelliseen.. Mua on tämän Rautavaaran tragedian yhteydessä hämmentänyt hieman se miten paljon tämä on ajanut julkisuudenkin henkilöitä puhumaan väsymyksestä pienten lasten kanssa. Tänään viimeisimpänä asiasta avautui Noora Karma. Musta on hyvin inhimillistä että ihmiset käsittelevät omia kipupisteitään tragedioiden yhteydessä. Ikävät asiat nostaa muistoja mieleen ja ehkä hieman repii vanhoja haavojakin auki. Ja kuten jo todettua, vanhempien väsymyksestä ja avuntarpeesta pitääkin puhua. Mua vaan mietityttää että käykö tässä niin, että ne näiden nimenomaisten tragedioiden oikeat uhrit jäävät ilman apua. Kun ihmisillä on niin kova tarve prosessoida niitä omia kipupisteitään ja ennenkaikkea hakea syitä jo tapahtuneelle. Niinkin kun on ihan oikeasti käynyt. Että he, joita se asia ihan oikeasti koskettaa, ovat jääneet ilman apua.

4 kommenttia:

  1. No...niin. Hmm. Lyhyesti sanottuna, yhtälällä kun susta tuntuu loukkaukselta se jos joku toteaa olevansa "yh:na" jonkun puolisonsa työmatkan aikana tai haaveilevan että "olis lapsivapaata säännöllisesti itselläkin" - niin yhtälläillä voisin kokea aika kapeakatseisena siitä loukkaantumisen. Koska kyllähän sinä tiedät mitä niillä tarkoitetaan. EI tarkoitea että oi kunpa mun lapseni revittäis kahtia ja elämän perusta hajoais kaikkien alta, ei. Vaan että moni moni moni elämän asia näkyy aivan erilaisena - esimerkiksi vaikka univelka, jos tietää että no kun vielä nää jaksan niin sitten nukun taas kun olen vastuussa vain itsestäni. Tälläistä tilannetta harvoin ydinperheiselle tulee, vaikka univelkaa silti tulee yhtäläillä. Kotoa pois yöksi lähteminen on aika kallista nykysuomessa - ja siellä kotonahan ei taas sitä hiljaista välttämättä tule ainakaan joka toinen viikonloppu. Ja tuohon edelliseen liittyen: kun tietää että elää vaikkapa yksin lasten kanssa, niin sitä rakentaa sen elämän niin että on yksin lasten kanssa. Mutta kun oletkin rakentanut elämän niin, että siinä on kahden ihmisen vastuut ja velvollisuudet ja se toinen onkin yhtäkkiä siitä pois mutta ne yhteiset jutut, vaikkapa hoitoa tarvitsevat kotieläimet tms.. ovat edelleen siinä - niin kyllähän siinä on yhdelle ihmiselle repeämistä. Ja minä olen myös ollut yksinhuoltaja ja toisaalta myös työmatkalaisen vaimo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erona on juurikin se että minä tiedän mitä sillä tarkoitetaan mutta se vastapuoli ei tiedä siitä yh:n arjesta mitään. Miksi siis verrata sitä siihen? Miksi siis vertaa sellaiseen josta ei oikeasti tiedä mitään? Mun mielestä se on kapeakatseista koska se kokemus ei ole samaa.

      Mä olen aiemminkin kirjoittanut siitä yksinhuoltajan roolista ja miksi koen ikävänä sen rinnastamisen vaikkapa juuri miehen työmatkailuun. Kyse ei ole edes niinkään siitä mitä konkreettisesti joudut tekemään, vaan enempi tarkoitan sitä henkistä lastia joka yh:lla on. http://uusioperheenkuviot.blogspot.fi/2012/10/yksinhuoltaja.html

      Poista
    2. Mä kyllä olisin valmis allekirjoittamaan tämän tekstin. Ennen kaikkea kaikki sopimukset paperille. Niinä mustimpina yh-hetkinä kävi mielessä lasten antaminen isälle, kun edes etävanhempi ei voi tietää, mitä se yh-arki oikeasti on. Se kun ihan itse vastaat ihan kaikesta, eikä mikään koskaan riitä. On kuitenkin lasten etu, että asuvat mun luona. Mun etu se ei ole ja nelikon isän etu varmaan vielä vähemmän.

      Mua loukkas kaikki ne yh-keskustelut ja se kadehdinta lapsivapaista. Reissuleskiä (kivempi nimitys musta, kun toi yh tökkii yhä edelleen) ymmärrän, mutta se ei silti ole sama (olen itse reissulesken lapsi). Jo pelkkä se tieto, että toinen on olemassa, tulee takaisin ja kantaa vastuuta tekee paljon.

      Yh jää helposti yksin. Ehkä mä oon siitä vähän katkera, että ne ystävät, joihin luotin, jätti mut yksin.

      Poista
    3. Mä luulen että jos asiasta turistaisiin enempikin niin aika nyökyttelyksi menisi puolin ja toisin :) Mulla myös oli tilanteita kun mietin että olisiko lasten sittenkin parempi isällään. Ja sitä oli kamalan vaikea selittää muille kun kyse ei ollut siitä ettäkö en olisi halunnut lapsia pitää. Vaan siitä että yritin miettiä ja hakea sitä lasten etua. Ei se ole automaattisesti se että ovat äidin kanssa, se vain tuntuu olevan se oletus ja standardi. Olen kyllä ollut vain ja ainoastaan tyytyväinen siihen että se tukikohta löytyy mun luota. Mutta toki se asia piti munkin ajatella täysin läpi ja miettiä niitä muitakin vaihtoehtoja. Eikä lähteä sille oletuslinjalle automaattisesti.

      Mä kyllä toisaalta myös ymmärrän sen vapaan ym kadehdinnan. Muttakun se ei todellakaan ole samaa kuin se että lapset on hoidossa vaikka isovanhemmilla. Ei vaan ole. Ja siksi sitä on aivan turha kadehtia.

      Mulle oli myös aikanaan tosi kova pommi miten moni hylkäsi. Olen sen kanssa ihan sinut nykyään mutta siihen meni tosi monta vuotta. Ihan käsittämätöntä.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?