perjantai 10. lokakuuta 2014

Kuinka lapsiperheessä muutettiin

Jos luen tätä joskus myöhemmin niin toivon että naurattaa. Nyt ei ihan vielä naurata, ei edes huvita mutta ehkä suupielet alkaa jo pikkuhiljaa vähän nykimään.

Enää koskaan ikinä missään olosuhteissa en suostu muuttamaan niin että mulla on siinä yövuorot päällekkäin tai pohjilla. Ei ole ihmisen hommaa vetää muuttoa läpi parin tunnin unilla. Ihme ettei ero tullut sen kaiken kuukautis-univelan keskellä. Voin kertoa että Siippa ei ole varmaan ikinä ollut yhtä ärsyttävä kuin oli tuossa viimeisen parin viikon sisään. Itsehän olin toki vain yhteistyökykyinen ja avoin keskustelija. Varsinainen Sveitsi. Vittumäsanon. Niin mahtavaa kotia ei olekaan että tuohon yhdistämiseen enää suostuisin! Muistuttakaapa tuosta sitten ensi kerralla kun ollaan muuttamassa ja mulla on samalla yövuorot!

Tokihan ne mun yövuorot siinä oli tiedossa ja kotiväki nyt ei juurikaan edes olettanut että osallistun esimerkiksi pakkaamiseen mutta eipä sitä vain osannut rauhoittua. Pyrin sitten tekemään niitä veemäisimpiä hommia kuten uuninpesu. Ei sillä että siivoaminen mun juttu olisi muutenkaan mutta jos jotain inhoan niin uuninpesua. Alunperin oltiin sovittu että mä nyt handlaan ne palkkatyöt siinä ja nukun kotona ollessani. Arvatkaa onnistuiko. En todellakaan saanut nukuttua kun tiesi miten paljon sitä hommaa on tehtävänä että päästään muuttamaan.

Jääkaapin tyhjennystä ennen muuttoa a'la Siippa

Saatiinkin uuden kodin avaimet vuorokautta aiemmin kuin oli sovittu ja se kyllä helpotti montaa eri tekijää. Kuten sitä että saatiin enemmän aikaa suoriutua sen alkuperäisen tappoaikataulun sijaan. Huonona puolena oli tosin se että mulle iski aivan järjetön ahdistus. Vaikka lisäaika tuli enemmän kuin tarpeeseen, meni pää aika sekaisin uudessa kodissa. Kun sitä unta ei ollut plakkarissa juuri nimeksikään niin pää ei taipunut oikein mihinkään ja ahdisti vaan että miten me saadaan koti tuntumaan kodilta. Jotenkin siellä tyhjissä huoneissa pyöriessä alkoi seinät kaatumaan niskaan ja koko ajatus tuntui huonolta. Siinä väsymyksen keskellä iski olo että perutaan koko paska. Että en jaksa ja en halua tätä nyt kuitenkaan. Teki mieli nostaa kytkintä kun ahdisti koko perhekin. Tuntui että haluaisin vaan olla ihan rauhassa. Ihan oikeasti ei enää koskaan muuttoja yövuorojen yhteyteen! Mun pää ei kestä.

Kaksikko nukkui kahdestaan ekan yön uudessa kodissa meidän muiden yöpyessä vielä vanhalla kämpällä. Välimatkaa on tosiaan alle sata metriä joten siksi uskallettiin antaa pojille lupa tuohon. Vakoiltiin vanhalta kämpiltä koska valot sammuu ja kun huomattiin että kukkuvat niin soiteltiin valot pois ja nukkumaan-puhelut.

Meillä oli jälleen kerran aivan mahtava muuttoapu mutta jos mitenkään mahdollista niin en kyllä enää koskaan muuta arkena. Kun muuttajat tuli ja meni kaikki vähän eri aikoihin niin hommassa tuli sellaisia ihan turhia ja tyhmiä seisahduksia. Kun toiset lähti ja uudet tuli niin aina joutui vähän uudelleen organisoimaan joka söi sitä aikaa loppupeleissä melko paljon. Kaikki saatiin kyllä hoidettua mutta aikataulut heitti ihan järjettömän reippaasti. Seikkaan vaikutti toki muukin mutta ero oli kyllä ihan huomattava niihin meidän edelliseen muuttoihin kun muuttoapu tuli-kantoi-lähti.
Mietiskeltiin Siipan kanssa jo sitä että kun aikanaan muutetaan, niin palkataan joku firma hoitamaan kaikki alusta loppuun. Ihan pakkaamisesta ja purkamisesta lähtien. Ja aletaan säästämään siihen jo nyt!

Vaikka muutettiin ihan lähelle niin yllättävän paljon meni aikaa myös siinä kun niitä tavaroita kantoi pihan läpi. Olisin jotenkin kuvitellut että tämä on helpompi muutto kuin aiemmat mutta kävikin pikemminkin päinvastoin. Tämä olikin tosi rankka rypistys! Helpompaa on se että kamat lastataan ovella autoon ja toisessa päässä puretaan ovella autosta kotiin. Ei välttämättä olisi ajankäytöllisesti ollut ollenkaan huono idea että ainakin ne isoimmat ja painavimmat jutut olisi kuljettanut autolla pihan läpi. Niin pöljältä kuin se kuulostaakin.

Kaikenkaikkiaan kamoja kannettiin lähes kaksitoista tuntia. Koska aikaa meni pelkästään siihen niin älyttömästi, jäi vanhan kämpän loppusiivous kokonaan samalle aamulle, kun meidän piti luovuttaa avaimet eteenpäin. Ja se saatu ajallinen hyöty, joka syntyi kun uuden kodin avaimet annettiinkin meille aikaisemmin, hukkui niihin kahteentoista kantotuntiin. Haaveiltu kiireettömyys vaihtui totaaliseen paniikkiin ja takaisin minuuttiaikatauluun. Ja tietysti imuri hajosi kesken vanhan kämpän loppusiivouksen. Mikä oli tosi kiva ylläri vajaa paria tuntia ennen kun avaimet piti luovuttaa pois. Onneksi ei ole asiaa jota jesarilla ei hoitaisi.

Tuntui että varsinkin muuton jälkeen lapset oli monta päivää ihan paitsiossa. Varsinkin se pienin. Aika moni meidän vanhan kodin huonekaluratkaisuista toimi vanhassa kodissa mutta ei täällä uudessa. Jouduttiin siis laittamaan jonkun verran mööpeleitä vaihtoon ja pari päivää meni ihan kokoamishommissa. Jokainen muksu on katsonut tässä telkkaria niin paljon että aivot on varmaan sulaneet. Voin kertoa että taaperon kanssa huonekalujen kokoaminen on vähintäänkin mielenkiintoista. Ja päälle tietysti sitten sitä kamojen purkamista. On ärsyttävää ja aika turhauttavaakin kun valmista ei tule jos ei tee mutta kun olisi hirveästi kiva tehdä välillä muutakin kuin muuttoa. Lastenkin mielestä.

Mulla itseasiassa on sellainen perversio että mä jopa tykkään huonekalujen kasaamisesta. Aikanaan kaveripiirissä kun oli muuttoja ja remppoja niin olin aina paikalla. Koska oikeasti tykkään maalata ja tehdä ja rakentaa. Mutta joku raja silläkin. Nyt on huonekaluja pistetty kasaan taas aika pitkäksi kiintiöksi. Ja meillähän ei tietenkään ole akkuporakonetta. Voisinkin toivoa sellaisen synttärilahjaksi. Viime vuonnahan sain auton renkaat. En enää koskaan suostu ruuvaamaan yhtäkään huonekalua käsipelin!

Kolmantena päivänä uudessa kodissa Toka sanoi että nyt tämä alkaa tuntua kodilta. Lapset muutenkin sutviutui kaikesta tosi kivutta. Kukaan heistä ei ole ollut kummissaan uudessa kodissa. Tuntui että riittää kun ympärillä on tutut naamat ja tavarat. Kaksikosta oli itseasiassa muuttopäivänä ihan oikeasti aivan järjetön apu, ei oltaisi selvitty mitenkään päin ilman heidän panostaan. Pojat oikeasti kantoivat tavaraa aivan käsittämättömän määrän, availivat ovia, organisoivat tavaroita oikeisiin paikkoihin jne jne. Kumpikin pakkasi ennen muuttoa omat tavaransa ja vastavuoroisesti purki ne uudessa kodissa. Molemmat olisivat myös halunneet osallistua sekä huonekalujen kokoamiseen että esimerkiksi lamppujen asentamiseen. Isojen poikien suusta on näiden viikkojen aikana kuultu ihan kadehdittavan monta kertaa lause tarviitko apua?


Ekana aamuna uudessa kodissa, kuikuilua partsilta.

Ekalla vaihtui jakso kesken muuton. Joka tuo haasteita ja muutoksia ja uuden opettelua ihan aina. Saati silloin kun päällä on joku näin iso juttu kuin muutto. Ihailtavan vaivattomasti Eka on kyllä selviytynyt ja jaksanut. Vaikka lapset ovat olleet ihan mahtavia tämän kaiken keskellä ja reagoineet suht vähän uudessa kodissa, alkaa jokaisesta hieman kuultaa sellainen turnajaisväsy. Eikä mikään ihme! Kun ei ehditä porukalla tekemään mitään kivaa ja syöminenkin on ihan mitä sattuu ja koska sattuu. Syysloma osuu kyllä nyt niin oikeaan saumaan.

Vaikka uusi koti on isompi, niin säilytystilaa täällä ei ole verrattain enempää suhteessa vanhaan kotiin. Haluttiin nyt tällä kertaa alusta pitäen panostaa siihen että tavarat mahtuu eikä ole olo että kaapit pursuaa. Vaikka muutossa raakattiin kaikkea pois reilulla kouralla niin kyllä niitä ihan perusjuttuja on viidellä hengellä melkoisesti. Vaikka me ei suoranaisesti tarvita törkeästi tilaa ympärille niin ei myöskään haluta sellaista ahdasta ilmapiiriä. Aika kivat ratkaisut saatiinkin toteutettua ja nyt on muutama laatikko jopa ylimääräistä säilytystilaa!

Vaikka laittaminen uuteen on toisaalta ihan kivaakin niin kyllä mä jo kaipaan sitä normiarkea. Jossa ei tarvitse miettiä että mitä kaikkea olisi pakko nyt ehtiä tekemään. Jossa ehtii olemaan lasten kanssa ja urheilemaan ja lukemaan ja leipomaan. Jossa ruoanlaitto ei tuntuisi täysin ylivoimaiselta ja jossa ylipäätänsä muistaisi syödä. Että saisi tehdä töitä niin että siellä tuntuisi kivalta eikä koko ajan ajattelisi miten hommat himassa seisoo. Haluaisin jo sen arjen jossa ei väsytä koko ajan.

Vielä olisi puuhaa ja laittamista mutta koko homma alkaa maistua jo puulta. Viimeiset säkit ja laatikot vielä odottaa että joku laittaisi ne paikoilleen, seinät on vielä tyhjinä, verhot laittamatta ja osa laitteista kytkemättä. Kaikki venyy ja venyy koska tosiaan eihän tässä nyt olla ihan ongelmitta todellakaan menty...

Astianpesukoneen paikoilleenkytkentä osoittautuikin aika haasteelliseksi. Toki sen osaan tehdä minäkin vaan kun vuokranantaja vaatii että sen kytkee ammattilainen. Vakuutusyhtiö taas on sitä mieltä että heidän kanta on se, mitä laitteen ohjekirjassa sanotaan. Ja siellähän sanotaan tietenkin että ammattilaisen pitää kytkeä. Uutta ostaessa onkin helppo kun sen asennuksen saa yleensä sovittua siihen kotiinkuljetuksen yhteyteen ja that's it. Vaan kun nyt siirrettiin toimiva kone vanhasta kodista uuteen. Lähipiiristä löytyy parikin keittiön vesivahinkoa niin näiden kanssa ei jaksaisi pelleillä tai ottaa liikoja riskejä. Lähipiirin putkareita ei huvittanut sotkea mukaan, jos jotain kävisikin niin en viitsisi millään remppariidoilla saada välejä poikki yhtään kenenkään kanssa. En olisi ikinä uskonut miten monta puhelua joudun hoitamaan ihan vaan yhden astianpesukoneen kytkemisestä.

Lisäksi meidän pyykkikone taisi hajota. Se on jo jonkun aikaa ollut vähän senoloinen että ei kestä enää kauaa mutta muutto taisi olla sille nyt liikaa. On se jo hyvin palvellut ja kestänyt yllättävän kauan mutta olisin ollut tosi kiitollinen jos se nyt olisi kestänyt vielä hetken. Ihan just nimittäin ei olisi ollut rahaa uuteen koneeseen. Hajotessaan kone pilasi meidän makkarin verhot.
Mä itseasiassa haaveilin että eleltäisiin kokonaan pesukoneetta. Meillä on pesutupa ja hyvät vaatevarannot. Vaan ehkä se menisi liian hankalaksi yhden kestovaipatettavan ja yhden vuorotyöläisen perheessä. Uusi kone on ostettuna ja odottaa että saataisiin se noudettua. Ehkäpä jo tämän viikonlopun aikana?

Eikä tässä vielä kaikki! Kun kiinnitettiin meidän cd-telinettä seinään (melko hirvittävän iso, ruma ja kamala hökötys), onnistuttiin poraamaan seinästä läpi. Jonka toisella puolella oli, yllätys yllätys, kylppäri! Nyt on sitten pari kaakelia haljenneena ja irti. Hupsista saatana! Tässä vaiheessa ei kyllä voinut enää kuin nauraa. Siinä hyllyä kiinniteltäessä ihmeteltiin kun yhdestä poratusta reiästä paistaa valo läpi. Että mitäs kehveliä. No kylppärihän se siinä! Pelottaa miettiä että mitä tässä vielä tapahtuu ennenkuin on saatu täällä kaikki valmiiksi asti.

Kaksikko sai nyt siis omat huoneet. Muutos on pojille mieluinen mutta mukana on tullut vähän sellainen "mee pois MUN huoneesta"-äksyily jonka toivon olevan ohimenevää. Ja Eka varsinkin tahtoo hautautua sinne omaan rauhaansa. Uskon että se tuntuu pojasta vapauttavalta ja ymmärrän sen riemun, mutta siltikin haluaisin että ollaan keskenämmekin samassa tilassa. Ja ennenkaikkea haluan että täällä ei aloteta mitään rajoituksia sen suhteen miten saa liikkua. Toki oma huone ON oma huone ja sitä kunnioitetaan mutta ei täällä nyt aleta mitään rajoja vetää. Tiedän että nuorella se kuuluu ihan siihen kehitysvaiheeseen haluta sitä omaa rauhaa. Mutta meitä asuu täällä muitakin kuin vain se teini ja haluan että perheenjäsenten välillä vallitsee keskinäinen kunnioitus, vaikka kuinka olisi oma huone!
Nyt kun meillä on tilaa niin olen huomannut taas konkreettisesti miten pienissä neliöissä asuminen on mun juttu. Että ollaan samassa tilassa perheenä. Lähellä toisiamme eikä hautautuneena omiin huoneisiin. Hyvä että lapsilla on hyvä olla. Ehkä mäkin vielä totun.

Muuton myötä mä olen alkanut ajattelemaan omaa stressinsietokykyäni. Että onko se vaan näin olematon vai onko muutto vaan niin poikkeustilanne että silloin sekoaa jokainen? Musta tuntuu että töissä mä vain pyörin tiellä ja virtaa tai keskittymiskykyä ei riitä mihinkään. Öisin taas ei osaa nukkua, ainakaan riittävästi, koska koko ajan vaan miettii kaikkea keskeneräistä. Niinkuin ne asiat nyt valvomalla valmistuisi. On kyllä ihan ehdottomasti ollut elämäni raskain, vaikein, kamalin ja pisin muutto. Ja kallein!

7 kommenttia:

  1. Muuttohan on ihmiselämän top-3 kriisejä, joten onneksi olkoon, että majaa on muutettu ja lusikoita ei siinä yhteydessä jaettu! :D Se on oikeasti hullu urakka, fyysisesti ja henkisesti, ja vielä huonoilla unilla. Huh!!!

    Onnea ja rauhaa uuteen kotiin. Kyllä se siitä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai se on noinkin korkealla kuin top3 :O No eikai tässä sitten ole mikään hätä :D saan sekoilla vielä rauhassa!

      Mä itseasiassa olen tässä nyt todennut että ei se pakkaaminen ja muuttaminen, niillä vähillä unillakaan, ollut se mahdottomin. Eniten hermoja syö ja raskaimmalta tuntuu nyt tämä laittaminen. Kun hommat seisoo tai seisahtuu _koko ajan_ sentakia että puuttuukin oikeanlainen proppu tai ankkuri tai joku muu hilavitkutin. Valmista ei tule vaikka miten yrittää koska koko ajan joku homma tökkii niin pahasti vastaan. Mä en enää ikinä halua käydä yhdessäkään rakennusalan liikkeessä! Se syö eniten kun kamppeet hajoaa ympäriltä ja ahdistaa kun eka ajatus kaiken kohdalla on että "ei muuten olisi just nyt tähän varaa". Toi on mulle tosi vieras ajatus, ei meillä nyt normaalistikaan rahaa liikaa ole mutta mä en normaalisti stressaa asiasta. Koska kaikki on aina järjestynyt. Nyt on jouduttu tekemään niin paljon niin isoja investointeja että se tuntuu väkisinkin.
      Mä luulin aina että se kamojen purkaminen ja kämpän laittaminen on se mun juttu muutossa mutta ei helvetissä.... jos joskus oli niin ei ole kyllä enää!

      Poista
    2. Ja kiitos :) Ehkä se tästä ;)

      Poista
  2. Kyllä muutossa sekoaa. Onnea uuteen kotiin, kyllä se varmasti pian alkaa kodilta tuntua!

    Mä olen miettinyt, että olen varmaan sittenkin vanha, kun musta jo pelkkä ajatus muutosta tuntuu ihan kamalalta. Ja tässähän on tietty taustalla se, että me ollaan muuttamassa parin kuukauden kuluttua. :) Tekee mieli pirauttaa itkut joka kerta kun vaan ajatteleekin koko muuttoa. Viimeksi muutin ekaa kertaa perheenä ja ei varmaan oikein oltu osattu arvioida kuinka paljon aikaa menee pakkaukseen. No paljon, ja kun jaloissa pyöri yksivuotias, niin pakkaaminen oli todella haastavaa. Toisessa päässä taas purkaminen ei meinannut onnistua - sitä oli jotenkin niin tottunut siihen, että muuton yhteydessä vaan rykäistään kamat paikoilleen suurinpiirtein yhdellä rypistyksellä, mikä ei tietenkään onnistu, kun kotona vetelee yksi ihmispyörremyrsky, jonka kanssa pitää myös noudattaa tiettyjä arjen rutiineja. Ja nyt, nyt meitä on sitten neljä. Uaaah!

    Odotettavissa on siis täälläkin ihan varmasti jos jonkunnäköistä sekoilua. Mä en myöskään ole hyvä kestämään keskeneräisyyttä, kun tykkäisin sit just vaikka tehdä kaiken niin valmiiksi kuin voin nukkumatta ja syömättä, mutta kun ei se vaan enää mene niin. Lisäksi meillä on kohteeseen tulossa pieni (pinta)remontti, joka ei välttämättä ehdi alta pois ennen kuin muutetaan, joten pientä lisäjännitystä tulee sitten siitäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä tää mustakin alkaa sinänsä tuntua kodilta. Paljon tekee se että itse ympäristöhän säilyi ihan samana. Kämppä vain vaihtui.

      Muuttaminen on kamalaa. En aio nyt kaunistella asiaa yhtään. Mutta sen sanon että musta tuntuu tuolta nyt sentakia että kaikki kusee koko ajan. Takapakkia ja vastoinkäymisiä sattuu nyt päivittäin ja mikään ei sentakia etene. Auttaisi ehkä jos tietäisi että koska kaikki on ohi ja valmista muttakun eihän sitä voi tietää.
      Me kyllä osattiin mitoittaa pakkaus ym. ennen muuttoa tapahtuva. Mutta kaikki siitä eteenpäin onkin mennyt sitten ihan päinvastoin mitä ajattelin.

      Mä koen vaikeaksi myös oman jaksamisen mitoittamisen. Kun pitäisi töissä jaksaa ja kotona jaksaa. Muuhun ei jää nyt aikaa ja sekin syö. Haluisin jo sen arjen kivuuden takaisin. Nyt tää on vaan yhtä puurtamista paikasta ja hetkestä ja asiasta toiseen. Mikä ei vaan ole kivaa. Meillä on rutiinit paukkuneet täysin, en edes muista koska Kolmosen kanssa olisi ehtinyt ulos jompi kumpi perheen aikuisista. Enpä olisi uskonut ikinä että ikävöisin hiekkalaatikolla istumista. Mutta nyt tuntuu että sekino lisi kivempaa kuin tämä.

      Keskeneräisyys ei tunnu musta välttämättä pahimmalta vaan nimenomaan kysymysmerkkinä oleva aikataulu.

      Poista
  3. Kyllä vaan, muutossa hajoaa pää.

    Huomasin meidän viimeksi muutaessa tuon saman, mehän muutettiin siis myös alle 100m, eli muuttoauto ois ollut nopeampi kuin se, että kannetaan, hullua kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt musta rupeaa vähän tuntumaan että tää alkaa helpottamaan. Ja alkaa vähän hahmottamaan tätä kokonaisuutta täällä. En silti kyllä lähtisi samaan ihan heti uudestaan :)

      Tuntuu muuten TOSI oudolta nähdä sitä vanhaa kämppää. Kun sinnekin on jo muutettu. Täällä on ikkunat sillä lailla että sisään näkee aika esteettömästi, varsinkin jos ihan katsomalta katsoo :P Tuntuu hassulta katsella että ai niillä on tossa nojatuolit ja ai tonne seinälle pääty hylly.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?