tiistai 28. lokakuuta 2014

Yllätyksiä vuoden takaa

Tuossa vuosi takoperin olin ehdolla Hesarin vuoden parhaaksi blogiksi. En ole aiemmin juurikaan kirjoitellut fiilareita joita asiasta heräsi. Ja nyt kun aikaa on kulunut jo senverran enempi, voisin ehkä vähän summata ajatuksia hommasta.

Ensinnäkin mulla ei tänä päivänäkään ole mitään käsitystä kuka mut sinne ilmoitti. Ja kutkuttavalta koko homma alkoi tuntumaan vasta monta kuukautta koko jutun jälkeen. Tajusin nimittäin vasta pitkän ajan päästä miten kovassa porukassa olin mukana painimassa.
Alunperinkin tykkäsin siitä että mukana oli niin järjettömän laaja kirjo blogeja. Ei vain yhtä aihepiiriä edustavia, ei vain heitä joiden lukijamäärät huitovat hurjissa. Löysin itse monta uutta seurattavaa lukulistalle. Blogeja, joita tuskin olisin löytänyt ilman tuota väylää.

Musta on mahtavaa seurata mihin suuntaan mikäkin blogi ajan kanssa menee. Ihan näitä omiakin tuotoksia. Mitä on mielellä milloinkin. Kurkin aina silloin tällöin että missä meillä mentiin vaikkapa vuosi sitten. Aika harvoin kuitenkaan yhdenkään aihepiirin alle alkaneet blogit pysyvät vaan siellä omassa poterossaan. Oma elämäntilanne, maailmantapahtumat ja varmaan planeettojen asennotkin vaikuttaa siihen mistä niitä postausaiheita irtoaa. Noista Hesarin kautta löydetyistä blogeista on ollut mahtavaa huomata että esim. Soberismia-blogin Teemu on julkaissut kirjan bloginsa pohjalta. Aika huikeaa!

Mun ensireaktio koko nimetyksi tulemisesta oli sellainen apuakäääääääk. En osannut yhtään visioida omalle blogille moista julkisuutta ja oli tosi lähellä etten sulkenut koko sivustoa. Mä en ole koskaan blogannut sillä silmällä että hakisin kovin isoa kohdeyleisöä joten toi tuntui tosi oudolta. Jopa vieraalta. Mun tuli aluksi jopa vähän sellainen "kuka kehtaa, ilman mun lupaa"-olo. Pieni toiminta tuntuu enempi mun jutulta. Että edetään mun ehdoilla. Noh, koko ajatushan on ihan pöljä. Ei netissä mikään etene mun ehdoilla. Varmaan jokainen viimeaikainen someilmiö on kasvanut niin isoihin mittasuhteisiin ettei niitä osaa edes tajuta se ihminen, joka on koko homman aloittanut.
Mulla nyt ei kuitenkaan ole mikään tarve olla Suomen tai minkään muunkaan paras blogi. Tajusin kuitenkin pikkuhiljaa miten mielettömän siisti juttu tuo kuitenkin oli! Olin pitkään nimenomaan häkeltynyt asiasta mutta pikkuhiljaa opin laittamaan asian oikeisiin mittasuhteisiin. Mahtavaa kaikesta teki nimenomaan juuri se että löysin itse niin paljon uutta luettavaa. Ja toivottavasti joku löysi myös tämän mun blogin sitä kautta.

Koko idea bloggaamiselle on itsellä ollut pitkään se että haluan tarjota vertaistukea teinien vanhemmille. Teinien vanhemmat bloggaa tosi vähän. Ja jotenkin teini-iässä ne vanhemmuuden myötä tulevat ongelmat on sellaisia ettei niistä kaikista ehkä ihan edes kehtaa puhua ääneen. Vaikka haluttaisiin ja kaivattaisiin sitä vertaistukea. Hesarissa mun blogia kuvailtiin sanoilla rehellistä arkea. Josta sitten kehitin aivan järkyttävät paineet itselleni. En niinkään siitä rehellisyydestä vaan siitä arjesta. Mä en ole koko blogi-aikanani halunut lokeroida itseäni minkään alle ja tuosta onnistuin saamaan itselleni kategorian, jonka myötä iski vähän henkinen lukko. Yhtäkkiä alkoikin tuntumaan siltä että meidän arki on nimenomaan meidän arki. Enkä halua siitä kirjoittaa.

Mun aikani blogimaailmassa on loppupeleissä vielä niin verrattain lyhyt, että omaan blogi-elinkaareen ei ole mahtunut ihmeempiä kriisiytymisiä. Hesarin blogiskaba oli kuitenkin käännekohta joka laukaisi jonkunlaisen kriisin. Vaikka perhe on ollut isona osana mun juttuja täällä, en halua olla perhebloggaaja. En ole halunnut miettiä mitään suuntaa mihin blogia vien tai mitä sillä teen. Vaan halunnut olla täällä niinkuin mua huvittaa. On toki aina mahtavaa jos mun jutuista syntyy keskustelua mutta eniten reflektoin juttuja itselleni.

Hesarin myötä mulle puhkesi vähän blogikriisi. Määritelmä perheblogi teki sen että blogin silloinen nimi, Uusioperheen kuviot ja kaviot, ei tuntunut enää omalta. Se perhe kun löytyi sanana jo blogin nimestä. Ajattelin pitkään että en kuitenkaan tee nimelle mitään, en ymmärrä sitä että vaihdetaan nimeä yhdestä toiseen. Kuitenkin tuntui siltä että olo ei helpota tuon nimiasian suhteen. Ja kesällä, puolen vuoden kriiseilyn jälkeen, päätinkin että nyt se vaihtuu. Jalankulkuonnettomuus ei sido blogin nimellä aiheita mihinkään mun oman pään sisällä. Nimestä löytyy jalat kuten aiemmastakin. Aiheet taitaa edelleen olla pitkälti perhepainotteisia mutta muutos olikin tärkein nimenomaan mun omalle päälle. Että en alitajuisesti stressaa siitä perhepainotteisuudesta. Enkä mistään muustakaan. Vaan kirjoitan mitä on mielellä.

Ihan käsittämättömän paljon jää julkaisematta sellaista mistä haluaisin kirjoittaa. Ja josta haluaisin kirjoittaa  nimenomaan täällä. Mulla saattaa lojua juttuja luonnoksissa kuukausia koska yritän hakea niille mahdollisimman läheisintä lähestymistapaa. Että ne olisi musta lähtöisin. Aina sitä ei löydy. Ja sekin on ihan fine.

Vaikka en kriiseile siitä, minkä makuisina tekstit näppikselle irtoaa, mietin usein sitä että kuinka iso mariseva sävy mun jutuissa on. Että kylläpä onkin negatiivinen ihminen. Mikä on musta hassu ajatus ja lähtökohta. Eikai se ole automaattisesti negatiivista jos pohtii, kyseenalaistaa ja joskus kärjistääkin. Välttää disclaimereita. Nöyryys on ihan hyvä piirre mutta liika nöyristely taas ei. Ja huomaan että tekstinä noita kahta on joskus kovin vaikea erotella. Siksi tykkäänkin kirjoitella joskus ihan vaan kuulumisia koska niiden kautta saa sitten pihalle muutakin kuin marinaa.
Aika ajoin tulee myös niitä oloja kun tuntuu ettei huvita. Tai ettei irtoa. Niistä en vielä ole saanut mitään kriisejä sentään. Huvittaa tai irtoaa. Tai sitten ei. Onneksi tämä on ihan vapaaehtoisuuteen perustuvaa pullaa.

2 kommenttia:

  1. Olipas hyvä postaus ja vau! Onhan tuo iso juttu päästä tuommoseen kisaan, vaikka toki ehdolla olevia blogeja oli paljon. Vaan oikeastihan blogeja on ihan mieletön määrä, joten on se iso juttu!

    Katselen iltaisin imettäessä (isompien nukkuessa) katsomosta Iholla-sarjaa ja kieltämättä mua hämmensi (ja laittoi pohtimaan yhtää jos toista asiaa) muutama kohta. Yhden kuvattavan miehen (Esko?) vaimo bloggaa (joskus sen blogiinkin olen eksynyt) ja se alkoi siinä sitten harmitella sitä, että haluaa olla Suomen paras bloggaaja ja kuinka se puhui siitä tarpeestaan ja tavoitteestaan pitkään ja itkikin... että miksi? Miksi pitää olla Suomen paras bloggaaja? Mitä se bloggaaminen oikeastaan silloin on?

    Itse kun ajattelee omaa "blogiuraa" niin ensin eksyin nimenomaan vertaistuen parissa lukemaan toisten blogeja, sitten tuli tarve aloittaa oma ja selvittää siinä oma pää. Ja se jatkui samalla kaavalla. Nyt toki ei ole tarvetta samanlaiselle vertiastuelle, mutta on silti. Vanhemmuus on toki jo itsessäänkin melko haastavaa ja toisaalta on mukavaa löytää jokunen saman henkinen - ja sitten taas lukea ihan erilaisesta arjesta.

    Ja toisaalta se tarve kertoa niistä omista valinnoistaan ja ajatuksistaan, ilman että toinen nauraa pöydän toisella puolen ja haukkuu samalla kun koitat kertoa etkä ole päässyt ensimmäistä lausetta pidemmälle.

    Noniin.. ei tässä nyt mitään pointtia taaskaan ollut. Tuli vain mieleen tuosta blogikisasta ja siitä iholla-sarjan bloggarista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiitos :)

      Mulla on mennyt pari viimeistä kautta Iholla-sarjasta ihan ohi. Mutta se on varmaan just täydellistä imetyskamaa.
      Musta on toisaalta hienoa että ihmiset on tavoitteellisia blogiensa suhteen ja panostavat ja näkevät vaivaa. Mutta justiinsa kun näitä on nykyään niin älyttömän paljon. Niin tarvitseeko sen olla niin vakavaa? Miten edes oikeasti voidaan pistää blogit parhausjärjestykseen? Ja mua myös mietityttää tuo että mitä se bloggaaminen silloin on jos se menee sellaiseksi "pakko olla paras"?

      Mä olen pieniä rajoja vetänyt itselleni bloggauksen suhteen. Siinä vaiheessa jos alan liikaa miettimään sitä että postaanko riittävän usein tai alan selittelemään liikaa pitkiä taukoja ja miettimään onko mun jutuissa riittävästi sisältöä ja mitähän lukijat haluaa että mä kirjoitan niin toivon että ymmärrän lopettaa koko touhun. Tuossa on mulle se kipuraja jota en halua ylittää. Jonka koen olevan itselleni se vedenjakaja että koska alkaa olla liian vakava maku koko hommassa. Mun kipuraja on itseasiassa hyvin lähellä jo siinä vaiheessa kun pohdin että marisenko mä liikaa täällä. Koska ennenkaikkea mun itseni täytyy tajuta se että enhän mä täällä tuo läheskään kaikkea esiin. En välttämättä edes siitä asiasta mistä kirjoitan. Mä uskon hyvin vahvasti että suurinosa blogien lukijoista kykenee ymmärtämään sen että eihän se koko elämän kirjo tänne päädy. Ja mun ei ole mikään tarve asiaa selitellä, ei oikeastaan edes itsellenikään. Mutta mun on tärkeää ymmärtää se.

      Lapsethan kasvaa ja tilanteet ja asiat muuttuu heidän kanssaan mutta nyt kun taas maailmalla on tapahtunut kaikennäköistä niin ei voi kyllä liikaa painottaa tuota vertaistuen merkitystä. Vaikka sille vertaistuelle ei kaikenaikaa olisikaan sellainen ihan akuutti tarve niin on hyvä jos se kuitenkin jossain siellä taka-alalla huitelee.

      Musta yksi parhaista jutuista muuten on juuri tuo että aina ei tarvitse olla mitään pointtia :) Vaan voi oikeasti löpistä ne mitä nyt mieleen heräsi siitä lukemastaan.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?