torstai 27. marraskuuta 2014

Töistä, kodista ja niiden yhdistämisestä

Uikutan edelleen sen perään että voikun se meidän osittainen hoitovapaa olisi toteutunut. Se että saisi tehdä töitä ja olla kotona olisi se ideaalisin homma. Kyllähän mulla intoa on sitten hoitovapaallakin käydä töissä vaan kun tässä taloustilanteessa se ei ole laisinkaan varma nakki että ne sieltä töistä kysyy mua tulemaan. Todennäköisesti töitä on mutta ihan täysin sen varaan ei voi laskea.

Tietämättömille siis hieman taustaa; Siippa jäi Kolmosen kanssa hoitovapaalle tämän vuoden alusta ja mä palasin töihin. Melko pian tämän jälkeen totesimme kumpikin kuinka haluaisimme olla sekä töissä että kotona. Saimmekin selville että on olemassa sellainen kuin joustava hoitoraha jota maksetaan kun jompi kumpi tai molemmat vanhemmat tekevät enintään 30 tuntista työviikkoa tai korkeintaan 80% normaalista kokopäivätyön työajasta. Aloimmekin hahmottelemaan kuviota, jossa olisimme vuorotellen joka toinen viikko töissä ja joka toinen viikko kotona. Työviikkolainen olisi töiskentelemässä ja kotilainen hoitaisi Kolmosta ja kotia. Oma työnantajani myönsi mulle tämän mahdollisuuden lähes samantien, Siipan työnantaja lupasi homman suullisesti kahdesti mutta perui siinä vaiheessa kun asia olisi pitänyt laittaa paperille. Meille siis jäi ainoaksi vaihtoehdoksi se, että jompi kumpi jatkaa hoitovapaalla. Hoitovapaan alkamisen tunnelmista postasinkin jo ja siellä pohdin että oltaisiin ehkä voitu vielä yrittää sitä että olisimme kokonaisia päiviä paikalla osan viikosta. Vuorotellen. Tämä jäi meiltä tosiaan selvittämättä mutta luulen että Siipan työnantaja ei olisi välttämättä tuohonkaan suostunut.

Mitä lähemmäs vuosi lähenee loppuaan ja mun kotiinjääminen on se todellisuus niin sen enemmän mua mietityttää että miksi näiden asioiden yhdistäminen on niin vaikeaa. Olen asiaan kiinnittänyt ennenkin huomiota mutta kahta enemmän nyt kun se on itsellä ajankohtaista.
Mun alalla kyllä liputetaan osittaista hoitovapaata mutta lyhkäisemmän työpäivän tekeminen on lähinnä vitsi. Teet saman työn mutta vain lyhkäisemmässä ajassa. Ja pienemmällä palkalla. Moni muu on sanonut eri aloilta ihan samaa. Mun työpisteessä suositaan sitä että jos teet osa-aikaisesti töitä niin tekisit kuitenkin täysiä päiviä ja olisit sitten enemmän vapaalla. Tämä on täysin perusteltua ja kokisin sen itsekin parhaimmaksi vaihtoehdoksi, työn luonteen tietäen. Siipan työnantaja taas haluaisi että päivittäin ollaan paikalla, vaikka sitten lyhkäisemmän aikaa.

Vaihtoehdot tuntuvat olevan joko se että teet lyhennettyä päivää tai että olet neljä päivää viikosta paikalla. En muista kuulleeni kenestäkään joka tekisi esimerkiksi 50%:sta työaikaa. Heitäkin varmasti on mutta mitä nyt olen itse gallupoinut asiaa niin kaikki ovat tehneet tuota yllämainittua lyhennettyä työpäivää tai sitten pidennetyn viikonlopun mallia. Eikä niissäkään mikään vika ole. Ihmettelen vain vaihtoehtojen vähyyttä. Kysyntää nimittäin olisi varmasti muullekin. Sellaista yhden muotin kaavaa ei ole olemassakaan vaan osittainen hoitovapaa täytyisi räätälöidä aina sekä työntekijä- että työnantajakohtaisesti. Vaan mistä saataisiin sitä rohkeutta? Työntekijöiltä vaatia ja työnantajilta myöntää vähän erilaisempiakin malleja. Sinänsähän kaikilla alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmilla on oikeus tehdä lyhkäisempää työaikaa jossakin muodossa (huom! Puhun nyt siis tästä joustavasta hoitorahasta!). Vaan kun työnantajan ei tarvitse suostua ihan mihin tahansa ehdotettuun.

Suomalaisessa yhteiskunnassa työmoraali tuntuu olevan se, että joko olet kokonaan paikalla tai et ole ollenkaan. 100% tai et mitään. Sitten kun ikä alkaa lähentelemään enempi eläkettä niin on sallivampaa että et ehkä olekaan enää se 100%. Nuorempana vaihtoehdot on ne että olet joko kokonaan poissa tai kokonaan paikalla. Mä en ymmärrä. Miksi pitää olla näin?

Mä näkisin itse ihanteellisena kummallekin vanhemmalle sen osittaisen hoitovapaalla olon silloin kun lapset on pieniä. Näin ollen kumpikin saisi olla kotona lasten kanssa mutta samalla myös töissä. Ja näinollen kumpikaan ei joutuisi olemaan työelämästä liian kauaa poissa. Kouluikäisten vanhemmille taas lyhkäisemmät työpäivät ovat nappivalinta. Pienten koululaisten ei tarvitse olla ihan niin pitkiä aikoja itsekseen kun päivittäinen työaika on vanhemmilla konkreettisesti lyhkäisempi.
Jos haluaa hoitaa lapsensa kotona niin miksi ne vaihtoehdot on se että joko toinen vanhemmista on kokonaan poissa töistä tai sitten molempien vanhempien täytyy olla vuorotyöläisiä ja lomitella niitä työvuorojaan.

Myönnän että en ole perehtynyt esimerkiksi tilastoihin joten voi olla että puhun ihan mitä sattuu. Mutta en nyt ainakaan suoranaisesti näe että tämä olisi jotenkin työnantajille vain ja ainoastaan kuluja lisäävä menoerä. Äkkiseltään mietittynä yhtenä isona menoeränä työnantajilla on varmastikin työntekijöiden poissaolot lapsen sairastamisen takia. Jos vanhemmat vuorottelevat hoitovastuun ja työssäkäymisen kanssa, ei tätä ongelmaa ole. Lapsen sairastuessa jompi kumpi vanhempi olisi jo valmiiksi kotona. Ei tarvitsisi miettiä kumpi jää pois, työnantajan ei tarvitsisi järjestää sijaista eikä työpaikalla tarvitsisi tehdä minkäänlaista organisointia työtehtävien suhteen. Lapsi saisi rauhassa sairastaa, ei tarvitsisi arpoa koska on hoitokuntoinen ja koska ei. Työpaikkaa varten ei tarvitsisi hankkia sairaslomatodistuksia.
Hoitopaikkoja jäisi enemmän niille perheille, joilla ei ole vaihtoehtoja. Ehkä jokunen syrjäytyminenkin voitaisiin estää sillä, että osittaista hoitovapaata tuettaisiin enemmän koska ehkä edes joku vanhempi hyödyntäisi sen että poissaolo työelämästä ei venyisi liian pitkäksi.
Lisäksi arjen hallintaa olisi helpompi jakaa perheessä. Kun molempien osuus kotona olemisesta olisi suht tasan. Sekä hoito- että elastusvastuu jakautuisi. Tasa-arvoisuus perheissä kasvaisi.

Kun työnantaja osoittaa joustavuutta, uskon että sitä löytyy helpommin myös työntekijöiden puolelta. Oma kokemus, myös ihmisten jututtamisen jälkeen, on se että perheitä ei kuulla. Vaihtoehdot tällä hetkellä eivät ole riittävän monipuolisia. Perheiden ja työnantajan tarpeet eivät kohtaa. Jokainen työssäkäyvä vanhempi tietää ne riittämättömyyden tunteet. Joko perhettä tai työtä kohtaan. Kun tuntuu että jompi kumpi tai molemmat kärsii jatkuvasti. Mä koen että itseasiassa enempi aika perheen kanssa heijastuisi todennäköisesti myös tehokkaampana työskentelynä, vaikka fyysisesti työpaikalla olisikin vähemmän aikaa. Tehokas työtulos ei synny välttämättä tuntikausien läsnäololla. Lyhyemmässä ajassa ja syklimäisellä työskentelyllä saattaa saada paljon tehokkaampaa tulosta aikaiseksi kuin sillä kasista neljään-metodilla. Juttua työajan käsitteestä mm. täällä. Asiayhteys on eri mutta musta täysin sovellettavissa myös siihen kun mietitään osittaisen hoitovapaan toteutusta käytännössä.
Sen lisäksi että perheitä pitäisi kannustaa muihinkin kuin jokotai-vaihtoehtoihin, myös työnantajia pitäisi kannustaa rohkeasti tarttumaan erilaisiin ratkaisuihin. Tyytyväinen ja onnellinen ihminen on tuottava työntekijä!

Mä haluaisin uskoa että tällä keinolla ihmiset eivät myöskään olisi ihan niin väsyneitä työssään. Kun olet sen 100% työläisenä, annat aika ison osan itsestäsi sinne työmaailmaan. Työntekijöiltä vaaditaan nykyään niin paljon että harva meistä jaksaa sitten sen saman panoksen vielä perheen kanssa. Loman lähestyessä ihmiset ovat jo aivan loppuun ajettuja ja uupuneita. Ja sitten kun loma alkaa, menee se ensimmäinen viikko pitkälti vain levätessä ja palautuessa. Sitten kun palaat töihin ja lomasta on kulunut se pari, kolme kuukautta niin on jo aivan loppu ja valmis uudestaan lomalle. Mun mielestä ei voi olla kauhean motivoivaa jaksaa töissä jos jo kuukautta ennen lomaa vain laskee paljonko on jäljellä työpäiviä.

En voi myös olla pohtimatta sitä että johtuuko kielteinen asenne osittaista hoitovapaata kohtaan asenteistamme työtä kohtaan ja ylipäätään koko suomalaisesta työkulttuurista? Kun koko ajan pitää olla sen oloinen että teet ja tuotat jotakin. Jos olet töissä vain osittain niin pidetäänkö sitä laiskuutena? Itse koen osittaisen hoitovapaan pikemminkin käytännölliseksi. Jokaisen osapuolen kannalta. Mitenhän tätä ajatelmaa saataisiin laajennettua? Miksi osa-aikaisesti työskentely on suomalaisessa työkulttuurissa niin vieroksuttua? Tiedän että eivät kaikki tietenkään koe tarpeelliseksi jakaa töissä oloa ja kotipuolta niin 50/50 kuin mä toivoisin. Mutta lähinnä se, mitä mä nyt tässä yritän hakea, on se että tuettuja vaihtoehtoja saisi mun mielestä olla enemmän. Jotta jokaisella perheellä olisi mahdollisuus miettiä ja räätälöidä sinne arkeen ne omat, parhaaksi koetut keinot.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Uskoisitko

Kirkosta erottuani mua on enempi ja enempi alkanut kiinnostamaan eri uskontokunnat. En ehkä ihan oikein osaa edes purkaa auki että mikä niissä kiinnostaa. Mua ei kiinnosta yksilön käsitys uskonnosta tai se miten yksilö uskoo. Vaan mua kiinnostaa se kokonaisuus siellä takana.

Juhannuksena yövuoroista kotiin ajellessani katselin kun Helsingin Jäähallin parkkis täyttyi lestadiolaisista ja olisin ihan uteliaisuuttani halunnut käydä katsomassa mistä on kyse. Samaten haluaisin joskus käydä Suviseuroilla. Mä haluaisin ymmärtää niitä ihmisiä jotka elävät uskonnollisessa yhteisössä. Eritoten mua kiinnostaa että miten yhdistetään uskonto ja elämä. Kuinka paljon on kyse yhteisön tavoista? Ja jos ei muusta tiedetä niin kuinka ristiritaisena sitä yhteisöä pitää. Osaako kyseenalaistaa? Kokeeko tarpeelliseksi kyseenalaistaa? Okei nämä meni nyt ehkä jo sen alle että miten yksilö uskoo ja kokee. Silti mua kyllä kiinnostaa ja mietityttää sekin että mitä näiden taustalla on. Mistä ne yhteisön tavat on syntyneet? Ja tuntuuko se turvalliselta ja ehkä helpoltakin että yhteisö asettaa vastaukset kaikkeen.

Silloinkin kun kuuluin kirkkoon, koin uskonnollisuuden ehkä hieman pelottavana. Ne ihmiset siellä uskonnossa. Musta tuntuu pelottavalta, että elämänkatsomustani säätelisi vain jokin yksi näkökanta. Joskus kirjoitinkin johonkin postaukseen miten kirkko tarvitsisi mun mielestä eräänlaisen kasvojenkohotuksen. Nykyaikaistumisen ja tapojen siirtämisen enempi istumaan tähän päivään. Pelolla kasvattaminen ei oikein nykyään enää toimi. Yhteisöissä ehkä mutta noin valtakunnallisesti ei. Ihmiset on senverran paatuneita koska maailmassa tapahtuu niin paljon pahoja asioita että pelottelulla et saa ihmistä enää uskomaan. Sensijaan kokisin että kirkon kannattaisi panostaa enemmän turvallisuuteen ja lohtuun. Niitä ihmiset kaipaavat. Hekin, jotka eivät ole aktiivisesti kirkon toiminnassa tai jotka eivät kuulu laisinkaan kirkkoon. Suvaitsevaisuus olisi myös yksi pitkälle kantava seikka johon kirkon täytyisi panostaa. Suvaitseva maailma on se jota tarvitaan.

Mua harmittaa miten vaikeaa on keskustella ihmisten kanssa, joilla on vahva usko. Mulla itselläni oikeastaan rapisee samantien mielenkiinto keskusteluun jos asioita aletaan selittää uskontoon vedoten. Musta olisi mielenkiintoista keskustella mutta jos se näkemys on niin uskolla sokaistunutta niin aika ympyrässä pyörimistä se keskustelu sitten on. Ei tokikaan kaikilla uskovilla mutta monilla. En tiedä onko se vain mun korvien välissä mutta mun mielestä uskonto tuo mukanaan keskusteluihin moraalisen paheksunnan. Asetutaan sillä moraalisella paheksunnalla ja raamatun heiluttelulla sinne oikean hädän yläpuolelle. Joka sitten provosoi muut keskustelijat ja nostaa niskakarvat pystyyn ja se asiallinen keskustelu olikin sitten siinä. Ja vähän sama on oikeastaan myös sillä toisella ääripäällä. Ääriateisteilla.

Uskonto eri muodoissaan on viime aikoina ollut kovastikin tapetilla. On puhuttu vanhoillislestadiolaisten suurperheiden äitien jaksamisesta ja Jehovan todistajista eroamisesta. Kaikista eniten uskonto on kuitenkin tainnut olla esillä viime aikoina yhteisten asioiden yhteydessä.

Vaikka olen kiinnostunut uskonnosta, niin on paljon uskonnon nimissä tapahtuvaa jota en ymmärrä enkä edes halua ymmärtää. Kirkosta erottuani uskontoon vedotut asiat on saaneet mut ihan ennennäkemättömään raivotilaan. En jotenkin yhtään pysty pureskelemaan että kaikille yhteisiä asioita selitellään yksilön elämänkatsomuksella. En yhtään pysty sisäistämään sitä kuinka lakeja säätäessä sitä suuntaa otetaan yksilön uskosta ja elämänkatsomuksesta, vaikka tarkoitus on säätää lakeja kaikille. Jokaisella on oikeus uskontoonsa mutta on asioita johon sitä uskontoa ei vaan pidä sotkea. On vain ja ainoastaan surullista että yksilön elämänkatsomus sysätään kaikkien yhteiselle kentälle. Näitä asioita ovat esimerkiksi lakiesitys raskauden keskeytyksen lain muuttamisesta ja tasa-arvoinen avioliittolaki. Samat ihmisoikeudet jokaisella eivät ole uskonnolla perusteltavia vaan jokaiselle kuuluvia. Ja kyllä, mielestäni oman elämänkatsomuksesi ei kuulu vaikuttaa työtehtäviisi. Jos vaikuttaa niin olet väärässä paikassa. Ei kukaan tee ikäviä asioita mielellään.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kiireestä ja ystävyydestä

Syksy 2014 jää mieleen poskettoman kiireisenä. Tuntuu että yksittäisiä asioita on hankala nostaa muisteltavaksi kun päässä hakkaa vaan se, että kiirettä pitää. Naismuistiin ei ole ollut kyllä toista samanlaista ajanjaksoa. Mutta hei, toisaalta ihan hyvä. Josko se tämä loskassa rämpiminen sujahtaisi vaan jotenkin ohi. Kun ei ehdi sitä huomioimaan.

Kiirehän tekee ainakin mussa melkein välittömästi sen että alan miettimään ja listailemaan että mikä kaikki jää paitsi tai uupumaan tämän kiireilyn takia. Ja yksi kiireen sokaisema ja alasajama asia on ystävät. Eikä se tietenkään mene niin että vain mä olen ollut kiireinen. Niin on moni muukin, ne kaveritkin. Ystävyyssuhteiden ylläpito mietityttää taas monelta kantilta. Aiemminhan olen kirjoitellut asiasta ainakin täällä ja täällä. Olipahan muuten hauska lukea kumpainenkin vuoden tauon jälkeen. Paljosta olen edelleen samaa mieltä mutta toki työelämässä riekkuminen on ehkä hieman pehmentänyt särmiä. Kyllä mä nyt ymmärrän ehkä taas vähän toiselta kantilta että miksi toisia ahdistaa tämä aihe enemmän.

Ihmistä kannustetaan aina antamaan anteeksi ja päästämään irti. Katkeruus syö ihmistä ja vaikuttaa moneen asiaan. Jopa siihen, millaisia ystäviä me olemme niille omille ystävillemme. Kuitenkin myös vastavuoroisesti todetaan että elämänlaatu paranee kun ymmärrämme olla roikottamatta elämässämme ihmisiä joihin käytetty aika on turhaa. Nyt on kyllä taas niin ristiriitaista uutisointia että mieli on solmussa. Eihän kaikki kaverisuhteet tarvitse osakseen mitään riitatilannetta jotta ne päättyy. Voihan katkeruutta aiheuttaa vaikkapa se, että kokee suhteen ylläpidon olevan yksipuolista. Eikai katkeruus tarvitse osakseen välttämättä sitä konfliktia. Mutta miten niitä ystävyyssuhteita sitten priorisoidaan?

Mä toteutin jokunen aika sitten sen, jota olen pohtinut oikeasti useamman vuoden. Poistin facebookin kaverilistaltani ihan järjettömän määrän ihmisiä. Ja se, että oikeasti mietin tuota vuosia, kertoo musta paljon tästä meidän nykyajasta ja siitä paineesta mikä meillä on ihmissuhteiden ylläpidosta. Se, että oikeasti pelkäsin ja vain siirsin ja siirsin tuota puhdistusta kertoo paljon. Hyvä kun sain seuraavana yönä nukuttua. Mietin vuosia että se-ja-se henkilö on aivan turhaan siellä mun listoilla koska ei me pidetä mitään yhteyttä eikä olla nähty vuosikausiin mutta jos poistan sen-ja-sen ihmisen niin varmasti perästä kuuluu. No kuka arvaa mitä sitten tapahtui kun rohkaistuin tyhjentämään sitä kaverilistaani? Aivan, ei mitään.
Minkä takia facebookista poistaminen on muka loukkaavampi teko kuin se että ei ole soittanut toiselle varmaan lähemmäs vuosikymmeneen? Ja eikai se nyt estä moikkaamasta kadulla jos törmätään. Sosiaalinen media on kyllä tuonut esiin ihmisissä ihan uusia ulottuvuuksia sen suhteen mistä ja miten voi loukkaantua. Vaikka facebook esimerkiksi on hyvä keino pitää yhteyttä kavereihin niin on se myöskin sitten yksi tapa lisätä paineita niihin suhteisiin.

Ennen kaverilistan tyhjennystä mietin jokaisen poistouhan (tää kuulostaa nyt jo joltain Big Brotherilta) alla olevan kohdalla että millainen maku mulla on juuri siitä ihmisestä ja meidän kaveruudesta. Että onko ratkaiseva tekijä se, että ei olla yhteyksissä vai se miten mä koen tulleeni kohdelluksi sieltä suunnalta. Pois päätyivät he, joiden kanssa on joskus ollutkin jotain syvempää sielunhenkisyyttä mutta joiden kanssa on matkan varrella sattunut sellaisia säröjä, jotka ovat heittäneet meidät lopullisesti eri poluille. Ihmisiä joista on jäljellä kauniita muistoja mutta jotka eivät ole osa mun arkea saatika tulevaisuutta. Listalle taas jäivät he, jotka eivät ole välttämättä ole päässeet ihon alle mutta joiden kanssa on aina, aina mukavaa. Joiden ystävyydestä tai kaveruudesta on itsellä hyvä olo.

Muutenkin olen tässä koittanut miettiä että millainen ystävä olen itse. Millainen ystävä haluaisin olla. Onko hyvä ystävä jos ei ehdi tai muista toivottaa hyvää syntymäpäivää? Tai hyvää nimipäivää? Tai hyvää mitä-vaan-päivää? Entä jos muistaa kysellä kuitenkin sitten muina ajankohtina että mitä kuuluu ja muistaa ehkä silloin pahoitella että on pidellyt kiirettä?
Entäpä jos kaveri ei ole enää niin läheinen? Jos vaan nyt on ajauduttu vähän eri kursseille eikä elämässä ole enää niitä risteäviä juttuja jotka yhdistää? Entä he joiden kanssa aina puhutaan että pitäisi nähdä, pitäisi nähdä mutta koskaan ei kuitenkaan nähdä?

Eräs parhaimmista ystävistäni erosi hiljattain. Kaikki tuli melko yllätyksenä, varsinkin meille ulkopuolisille mutta myös asianosaisille. Meillä oli paljon yhteisiä perinteitä joita tehtiin kaveripariskuntana. Nyt mietityttää että mitkä niistä haudataan koska kvartettimme rikkoutui. Olenko ajattelematon ja jopa tunteeton jos yritän pitää vanhoja perinteitämme yllä? Aiheuttaako se kivuliaita muistoja vai kenties pysyvyyden tunnetta, jota varmasti kaipaa isojen elämänmuutosten runnoessa? Tai ehkä ne yhteiset asiamme tekevät näyttävän comebackin hieman toisenlaisina. Tai sitten keksitään ihan kokonaan uusia toimivana triona lapsilla höystettynä.
Tämä ystävieni ero jos mikä on opettanut mulle, miksi joskus munkin ero on tuntunut toisista ihmisistä henkilökohtaiselta. On saanut ihan tosissaan tehdä töitä että ei sorru itse samaan. Koska molemmat osapuolet on rakkaita ja tärkeitä, vaikka toista nyt sattuu enemmän kuin toista. Koska tämä ei ole mun selviytymistaisto. Mutta ei ole ihan helppoa valaa särkynyttä sydäntä balsamilla ja sen jälkeen kääntää kannat ympäri ja nyökytellä toiseen suuntaan uuden elämän alun ihanuudelle. On vaikeaa olla välissä. Tekisi mitä tahansa että toiselta saisi kivun pois vaikka samaan aikaan tuntuu iloiselta että sitten se toinen kokee vapautuneensa ja nyt voivansa elää.

Enempi ja enempi olenkin tässä viikkojen kuluessa mietiskellyt että ehkä kavereiden erotilanteissa me tehdään itse siitä kuviosta vaikeaa. Me ollaan ystäviä mielummin sen osapuolen kanssa, jonka kanssa tuntuu helpolta. Ero on vähän sellainen elefantti olohuoneessa. Siellä se nurkassa on, kaikki tietää sen läsnäolosta mutta kukaan ei puhu siitä. Vaikka eihän sitä oikeasti tarvitsisi tuntua pahalta tai helpolta olla ystävänä. Koska ystävyys ei ole kiinni parisuhteen kestosta. Toivon että osaisin muistaa tämän aina kun lähipiirissä kuohuu. Ajatukset kääntyy niin helposti hänen puoleen, joka joutui kovemmille. Vaikka eihän ero koskaan ole helppoa, sitä halunneellekkaan. Molemmat tarvitsevat empatiaa. Sekä ystävyyttä.

Kaverini lähti työmatkalle Etelämantereelle. Ja se työmatka ei olekaan mikään parin yön pyrähdys vaan vähän pidempi. Ihan käsittämätöntä ajatella että siellä sitä ollaan, ihan kirjaimellisesti maailman toisella puolella. Jossa ei auta loukata itseään koska lähin miehitetty asema on useamman sadan kilometrin päässä. En tiedä saako sieltä kuulumisia ulkomaailmaan laisinkaan. Vai kuullaanko ja nähdään sitten joskus. Vaikka viime aikoina ei ollakaan oltu niin tiiviisti tekemisissä kuin joskus, niin Etelämanner toimii nyt hetken aikaa kotina ihmiselle, joka on erään elämänvaiheeni tärkeimpiä. Joten Antarktis, pidä hyvä huoli hänestä ja päästä ehjänä kotiin. Minä kyllä kestän koska jo pelkkä ajatus vaikka sähköpostin kirjoittamisesta siihen suuntaan helpottaa. Vaikka se ei vastaanottajaansa saavuttaisikaan vielä moneen aikaan.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Suklaata soppaan ja muutama muu omnomnom

Muutamassakin blogissa on vähän huudeltu reseptien perään. Mä postaan tänne omalle hiekkalaatikolle, toivottavasti reseptejä kaipaavat löytävät ne täältä.

Imetyksen loputtua mä olen kääntänyt meidän ruokavaliota taas enempi kasvisvoittoiseksi. Kun en enää itse himoa jatkuvalla syötöllä lihaa. Miesväkihän vetelisi pelkkää lihaa joka aterialla joten se on langennut mun niskoille että vähän katson mitä syödään. Sinänsä ei ongelma, koska itse toteutus ei sitten kuitenkaan ole vain mun harteilla. Tällä hetkellä mua himottaa avocado aivan järjettömästi ja puskisinkin sitä ihan kaikkeen. Järjettömän hyvä ja nopea salaatti on muuten niinkin yksinkertainen kuin avocado ja sinimailasen idut. Toimii duonakin mutta sekaan voi nakata myös vähän sipulia. Voi syödä sellaisenaan tai lisukkeena tai leivän päällä. Kolmas ei tykkää mutta Kaksikko vetää myös tuota melko intona. Varsinkin Toka. Jos meiltä vaan molempia löytyy niin hyvin toimiva ilta- tai välipala on tuota ruisleivän päällä.

Kun lihattomuutta taas vähennettiin, pieneni kauppalaskutkin ihan huomattavasti. Meillä ei kasvissyönti ole koskaan osoittautunut kovin kalliiksi, enkä oikein ole koskaan ymmärtänytkään sitä kun ihmiset puhuu että se on kallista. Meillä menee aivan huomattavasti vähemmän rahaa ruokaan kun liha jää ostamatta. Pavut ja linssit ei maksa juuri mitään ja yhdestä paketista syö aika monta kertaa. En tiedä sitten mieltääkö ihmiset sen kasvissyönnin automaattisesti niin että salaattia ja muuta tuoretta. Niillä sen summan saakin hilattua ylemmäksi. Toki tuorettakin täytyy syödä mutta eihän kasvissyönti pelkkää salaattia ole.

Toinen iso juttu mikä taas on motivoinut kasvisvoittoisempaan on se että mun ruoansulatus ei ainakaan meinaa toimia yhtä hyvin silloin kun syö lihaa. Niin se vaan elimistökin vanhenee eikä kykene käsittelemään yhtä hyvin raskaampaa sulateltavaa kuin ennen. Ei mennä sen ihmeempiin yksityiskohtiin, sanonpahan vaan että ero voinnissa on aivan huomattava!

Meksikolainen papusoppa

Meidän lapset ei järjettömästi papuista tykkää mutta tätä keittoa odottavat aina koska sinne tulee suklaata ja nachoja. Koska olen reseptin bongannut lempparikokiltani GW:ltä ja koska soppa tehdään meillä aina uskollisesti alkuperäisreseptiä noudatellen, en sitä tähän nyt kirjoita vaan ohjaan teidät suoraan kaiken alkulähteille. Eli tsekkaa ohje linkin takaa! Keitto menee pelkillä nachoillakin mutta kaikista parasta siitä tulee kun laitat lautasellesi myös pienen palan tuoretta avocadoa ja creme fraichea. Ihan mielettömän hyvä makucombo! Keiton tulisuutta voi jokainen säädellä oman maun mukaansa, tulisimpia kastikkeita ei tarvitse käyttää ja chilin voi jättää kokonaan pois mutta pienen potkun tämä mun mielestä tarvitsee.

Keittiöpuutarhan Led-valo ei ole paras mahdollinen valaisija kun yrittää kuvata jotain.

Mun Opettelen tykkäämään kaalista-projekti on vähän hiljentynyt tässä vuoden loppupuoliskolla. Mutta se on ollut ihan ok, lehtikaali, kiinankaali ja valkokaali on kuitenkin jääneet meillä ruoan raaka-aineiksi joten oon tyytyväinen.

Sensijaan nyt kasvisruoan lisäännyttyä ajattelin opetella kokkaamaan tofua. Mä en ole koskaan tykännyt tofusta enkä ole koskaan syönyt hyvää tofua. Kokeilin tällä seuraavalla ohjeella ja maku oli kyllä tosi hyvä mutta eihän se mihinkään katoa että tofu on vähän sellainen pyyhekumimainen. Mutta ehkä siitäkin voi opetella pois. Syötin googleen hakusanaksi Maailman paras tofu ja sain tämän. Mä haen aina etuliitteellä maailman paras kun etsin jotain uutta ja hyvää. Ja on toiminut. Lisukkeeksi tehtiin WTD:n blogista napattua bataattia pienellä tuunauksella. Yhdistelmä pelasi hyvin ja maut sopi keskenään. Tehdään toistekin.

Bongasin toisenkin tofu-ohjeen, joka kylläkin on vielä kokeilematta mutta tarkoitus olisi piakkoin. Elikkäs Tofulla täytetty munakas. Satuin tuossa eräänä aamupäivänä katselemaan telkkarista ohjelmaa jostain FoxLivAvalta jossa tuli juttuja kiinalaisen keittiön saloista. Mä tykkään kiinalaisesta ruoasta mutta en oikein osaa tehdä sitä itse. Tämä ohje tuli siis bongattua sieltä. Veikkaan että mittasuhteita joutuu ehkä hakemaan muutaman kerran (luonnollisestikaan ohjelmassa ei ilmennyt että kuinka monta ruokalusikallista mitäkin pitää laittaa vaan kaikki loroteltiin näppituntumalla somasti sekaisin) ennenkuin kaikki on suunmukaista. Mutta siis vokkipannulle pistetään seesamöljyä (jos nyt tarkkoja ollaan niin se ei ollut ohjelmassa seesamöljyä mitä se laittoi vaan kai jotain pähkinäöljyä? Muttakun seesamöljyä meillä on jo valmiiksi kotona niin se on nyt sitten sitä) lämpenemään. Sekaan nakataan pilkotut ja silputut inkivääri, valkosipuli ja kevätsipuli (edelleen mittasuhteista ei hajuakaan...) kuullotellaan niitä hetki ja nakataan perään jotain papu-chilitahnaa (itse ajattelin kokeilla sambal oelek-tahnalla. Ei mitään hajua meneekö sinnepäinkään). Muistelisin että pilkottua chiliäkin laitettiin jossain vaiheessa, mä laitan muutaman hiutaleen kuivattua chiliä. Sitten lisätään vielä sopivasti osterikastiketta, viinietikkaa (en muista mitä niistä mutta mä laitan valkoviinietikkaa kun sitä on) ja vähän sokeria. Sitten nakataan kuutioitu tofu pannulle, valellaan ympäriinsä tehdyllä soosilla ja annetaan hautua viitisen minuuttia. Sillä aikaa paistetaan munakas. Siinä ei mitään erityistä ollut, eli ihan perusmunakas pannulla. Lopuksi imeytetään munakkaasta rasva pois laittamalla se talouspaperin päälle. Täytä valmis munakas tofupaistoksella ja syö! Kuulostaa ainakin hyvältä.

Mähän en mikään soijan fani ole, käyttäisin sitä kyllä mielelläni eri muodoissa enemmänkin mutta saan siitä vatsani melko tolkuttoman kipeäksi. Tofusta ei kipuja tullut mutta soijaahan se sekin on. Ehkä siksi mä en siitä "tykkää" kun tiedän että se on soijaa ja se tekee mut kipeäksi. Ja uskoisin että varmaan kaiken a ja o tofunkin kanssa on se että se on laadukasta. Vaikka makuna tofu onkin mieto niin voisin kuvitella että eroja löytyy ihan laidasta laitaan. Vinkkejä saa antaa mikä olisi parasta!

Avocadon lisäksi mä muuten himoan tällä hetkellä bataatti-feta-valkosipuli makutrioa. Joka löytyykin seuraavasta reseptistä....

Beta-fataattirisotto (eli feta-bataatti. Se on meillä kuitenkin vakiintunut beta-fataatiksi)

En valitettavasti muista mistä tämän olen bongannut. Oma ohje se ei ole mutta nyt en muista mihin suuntaan krediitit oikeasti menee. 

tarvitaan
yksi bataatti
oliiviöljyä
suolaa&pippuria
2,5dl risottoriisiä
7dl kasvislientä
rosmariinia
parmesania
valkosipulia
fetaa

Kuori ja kuutioi bataatti. Laita vuokaan, pirskota päälle öljyä, suolaa ja pippuria. Paahda 225 asteisessa uunissa n. 20 min. Bataatti pitää olla pehmeää eli kokeile ennenkuin otat uunista ulos.
Kuumenna öljy kattilassa. Lisää risottoriisi sinne ja kuullota. Menee muutama minuutti. Tätä vaihetta ei kannata hosua tai skipata koska tällä estät risottoriisin puuroutumisen. Lisää kasvislientä monessa erässä, niin että edellinen satsi on aina ehtinyt imeytyä riisiin ennenkuin lisäät uuden. Sekoittele välillä. Kun kaikki neste on riisien seassa, hauduttele n. 20min. Lisää lopuksi rosmariini, valkosipuli, parmesan, pippuri (ja suola jos tarvitsee, osa kasvisliemistä sisältää riittävästi eli ei kannata automaattisesti lisätä vaan maistaa ensin tarvitseeko) ja bataatti. Sekoittele kaikki keskenään ja lisää lopuksi pinnalle feta. Ei mikään maailman ravintorikkain safka mutta hyvää on!


Nuudelikeitto

Meillä on vähän flunssailtu viime viikkoina. Ei mitenkään isosti mutta niin että sekä minä että Kaksikko on ottanut pari lepopäivää kotona jotta olo vähän tasottuisi. Nyt täytyykin vielä siis muistutella joka vuotuisaan tapaani influenssarokotuksesta! Jos perheestä löytyy pikkulapsia tai muuten riskiryhmäläisiä niin kannattaa ihan ehdottomasti käydä se itseensä tuikkaamassa. Influenssaa voit tartuttaa niin että olet täysin oireettomana eli kaikki kantajat eivät sairastu. Rokotuksella suojaat itsesi lisäksi myös lähipiiriäsi!

Jokatapauksessa, Nuudelikeitto on bongattu ja hyväksi havaittu Emäntänä Olga-kirjasta. Tää on musta melko näpsäkkä tehdä. Pieniä muutoksia olen tehnyt mittasuhteisiin eli ihan täysin samana en tee miten se kirjassa on.

Tarvitset 
vettä litran verran
sipulia
3 porkkanaa
reilun desin linssejä
kasvisliemikuution
2 tl punaista currytahnaa (voi laittaa enemmän/vähemmän jos haluaa säädellä tulisuutta)
pippuria
2 tl paprikajauhetta
3 rkl soijakastiketta
pussi pakasteherneitä
paketin paseerattua tomaattia
tölkillisen kookosmaitoa
150g nuudeleita
persiljaa ja basilikaa

Tähän tulee nestettä verrattain melko paljon eli huomioi aloittaessasi että kattila on riittävän suuri! Laita vesi kattilaan ja perään pilkotut porkkanat ja sipulit. Kuumenna. Kun vesi kiehuu, lisää linssit ja mausteet. Muista huuhdella linssit ensin! Anna kiehua hiljalleen kannen alla n. 15 min. Kun porkkanat ovat pehmenneet, lisää herneet, paseerattu tomaatti ja kookosmaito. Anna kiehua vielä hetki. Murskaa sekaan nuudelit. Lisää yrtit ja sekoita. Hauduta vielä hetki kannen alla.
Tolkun hyvää kylmänä päivänä, tai vähän flunssaisena, tuoreiden sämpylöiden tai perunarieskan toimiessa kylkiäisenä.

Piti ottaa kuva mutta oltiin liian nälkäisiä.

torstai 20. marraskuuta 2014

Housut pois ja hoitoon

Parisuhteiden seksistä jauhetaan kamalasti. Ja siitä että seksiä pitää olla. Että parisuhteessa se on eräänlainen kirjoittamaton sääntö. Seksin täytyy olla laadukasta ja tyydyttävää, molemmin puolin. Seksielämää on hyvä piristää ja plussaa on jos on vähän tuhma. Ongelmiakin voi tulla mutta hei, apuja löytyy! Halusit tai et.

Mua on kamalasti mietityttänyt tämä. Ja oikeastaan hämmentänytkin. Että millä ehdoilla sitä seksiä täytyy olla ja kuinka välttämätöntä sellaisen säännöllisen seksin täytyy olla. Ja voiko ulkopuolelta kukaan määrittää että mikä määrä seksiä on se standardi että suhde pysyy kunnossa.
Kovasti joka tuutissa jankataan kuinka seksi on välttämätöntä parisuhteelle. Uutisoidaan myös että seksittömän pariskunnan ongelmat ovat syvemmällä, seksittömyys ei ole erojen syy. Seksittömyys on kuitenkin yhtäkuin takuuvarmat ongelmat suhteessa. Vaikka seksittömyys ei ole erojen syy niin voisiko kuitenkin olla niin että se on helpompi nimittää eron syyksi kuin alkaa kaivelemaan niitä oikeita ongelmia esille?

Kun yhteiskunta nykyään rummuttaa sitä nuoruuden ihannointia ja seksikkäänä symbolina olemista niin kuinka paljon se luo ikääntyessä ristiriitaa ja paineita sekä syö itsessään sitä seksielämää? Se ei ole ihan helppoa nähdä itseään seksikkäänä vaikka omaisi miten hyvän itsetunnon. Kun vuosi vuodelta se oma peilikuva ei vastaakkaan sitä oletusta. Joka voi sitten tehdä sen että ei enää näekään itseään seksikkäänä eikä koe olevansa haluttava ja sitten ne ongelmat alkaa näkymään siellä pedin puolella. Tilannetta tuskin ratkaisee se että siinä joku odottaa sun hoitavan ne sun velvollisuudet. Ja nimenomaan suhtautuu seksiin velvollisuutena. Kotityöt on velvollisuus parisuhteessa, ei seksi.
Jatkuva yhteiskunnan yliseksualisoima ympäristö luo aikamoisia paineita pariskunnille. Ja entäpä jos puoliso kokee kumppaninsa haluttavaksi mutta kumppani ei näe itseään samoin? Avainsana toimivassa seksissä on ennenkaikkea se että on sinut itsensä kanssa, että omaa jonkinlaisen seksualisen itsevarmuuden.

Voisiko kuitenkin olla että vähemmälläkin seksillä pariskunnat ovat onnellisia? Jos molemmat osapuolet on tyytyväisiä niin miksi niitä vikoja pitää väkisin hakea? Mäkin olen sitä mieltä, kuten valtaosa suomalaisista, että seksi ja läheisyys ovat onnellisen suhteen kulmakiviä. Mutta ei seksi ja läheisyys ole synonyymejä toisilleen. Läheisyyttä voi olla ilman seksiäkin. Lisäksi mihin vedetään raja että voidaan puhua seksittömästä suhteesta? Se että sitä ei ole ollenkaan vai se että seksiä on vaikkapa kerran puolessa vuodessa? Ja niitä tärkeitä kulmakiviä on muitakin, joihin täytyy panostaa.
Sitä en ainakaan allekirjoita että seksitön parisuhde ei olisi normaali. Koska mikä on seksitön? Lasketaanko siihen mukaan sekin että ei ole minkäänlaista läheisyyttä? Olisi hyvä yrittää virittää itseään silloin tällöin niihin tunnelmiin. Mutta mun mielestä ei ole normaalia jos kerrat täytyy ohjelmoida etukäteen kalenteriin jotta seksiä tulee varmasti harrastettua.

Tästä syyllistetään erityisesti naisia. Muistatteko kun kouluampumisten yhteydessä spekuloitiin muutamassakin paikassa kuinka nekin teot olisivat saattaneet jäädä tekemättä jos joku tyttö olisi antanut läheisyyttä niille nuorille miehille. Aamulehden kirjoitus aihesta muutaman vuoden takaa sanoo suoraan että joukkomurhaajia ei syntyisi jos nuoret miehet saisivat edes silloin tällöin seksiä ja jonkun tyttöystäväksi. Siis mitä ihmettä? Voiko enempää metsään mennä ja voidaanko enemmän syyllistää yhtä sukupuolta ja vielä täysin aiheetta. Että säälistä vaan levittämään jalkojaan ja pelastamaan maailmaa. Ihminen voi muuten olla yksinäinen vaikka saisikin seksiä. Ihminen voi olla myös yksin vaan ei yksinäinen.

Mikä sitten tekee haluttomuutta? Niiden yhteiskunnan luomien paineiden lisäksi. Raskaus, imetys ja vaihdevuodet vaikuttaa. Ehkäisypillerit mahdollisesti. Väsymys ja stressi. Elämäntilanteiden muuttuminen. Huolet ja murheet. Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkään. Varmasti miehilläkin hormonaaliset ja muut seikat vaikuttaa mutta luonnollisestikaan mulla ei ole niistä omakohtaisia kokemuksia.
Välillä kuulee aina naisista, jotka elävät suhteessa, jossa mies ei oikeasti jätä rauhaan ennenkuin nainen antaa. Fyysisesti naista ei pakoteta seksiin mutta kärttäminen ja painostaminen jatkuu niin kauan että nainen luovuttaa. Koska tietää että sitten saa olla rauhassa, vaikka ei itse olisi halunnutkaan. Tämä tuskin täyttää raiskauksen määritelmää. Mutta miksi sitä voisi kutsua?

Muutama viikko takaperin Iltasanomat uutisoi erikoislääkäristä, joka totesi "Jos nainen kieltäytyy seksistä, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset". Valitettavasti Iltasanomista linkkiä uutiseen ei enää löytynyt (jos joku löytää niin otan vinkin kiitollisena vastaan ja lisään sen tänne), itse muistelin uutista täältä. On hyvä että annetaan sitä viestiä että asioista voi jutella ja ongelmiin voi hakea apua mutta tässä meidän muutenkin yliseksualisoituneessa yhteiskunnassa tuo luo myös paineita ja epävarmuutta. Miksei voida otsikoida myös niin että Parisuhteessa kumpi vain saa kieltäytyä seksistä ja toinen osapuoli kykenee kyllä elämään sen asian kanssa?

Vanhemmille hoetaan joka tuutista kuinka parisuhteessa ei tarvitse olla vain lasten takia. Ja että intohimo kuuluu myös vanhempien suhteeseen. Muttakun ei se intohimo välttämättä pysy samanlaisena vuodesta toiseen. Kuitenkin tuntuu että ihmiset luulevat sen pysyvän. Että ei ole muka normaalia jos ei haluta samalla tavalla kuin suhteen alkuaikoina. Kuulin joskus sellaisen sanonnan että jos pariskunta laittaisi ensimmäisen seurusteluvuotensa aikana aina pennin lasipurkkiin kun harrastavat seksiä ja ensimmäisen vuoden jälkeen alkaisivat ottaa sieltä aina yhden pois kun harrastavat seksiä, ei purkki tyhjenisi koskaan tyhjäksi asti. Kuvaavaa.
En tiedä kuvittelenko mä vain mutta itse koen törmänneeni tuohon intohimosta jankuttamiseen nimenomaan pienten lasten eronneilta vanhemmilta. Se intohimo tuntuu näyttelevän tosi isoa roolia nuorten aikuisten parisuhteissa.

Sitten kuitenkin puhutaan kuivista kausista ja siitä että ne on ihan normaaleja. Jokainen terve ja tasapainoinen ihminen varmasti tietää itse mikä on sopivasti mut onhan tää jotenkin tosi hämmentävää. Odotukset seksistä ovat niin järjettömän korkealla. Sitä ei osata ajatella että joskus seksi voi olla huonoakin. Vaikka se olisi ollut hyvää aiemmin. Joskus voi olla kokonaan seksitöntäkin. Mun on pakko todeta että mitä sitten? Jos mun parisuhde riippuisi vain seksistä niin mä olisin huolestunut.

Nykypäivänä parisuhteesta on helpompi lähteä. Ollaan onneksi siinä tilanteessa että ihminen pystyy elättämään itsensä ja pärjäämään ilman sitä huonoa kumppania. Samaan aikaan kuitenkin parisuhteille on kovemmat odotukset kuin koskaan. Ne odotukset on tosi kovat ja haaveillaan ainaisesta intohimosta ja tunteiden palosta. Jo ennen kuin mitään suhdetta edes on olemassakaan, on olemassa ne haaveet ja odotukset siitä millainen parisuhteen ja kumppanin pitäisi olla. Ja millaista sen seksin pitäisi olla. Ilotulistusta ja salamointia. Ei tasaista, tuttua ja turvallista. Koska sehän on lähes sama kuin tylsää.

Musta on tietyllä tapaa hurjaa että sanotaan seksin olevan velvollisuus parisuhteessa. Kyse on kuitenkin itsemääräämisoikeudesta oman vartalon suhteen. Kaikilla pitäisi olla oikeus päättää itse koska se oma vartalo on myös toisen. Ei seksi ole velvollisuus. Roskienvientikin on enempi velvollisuus parisuhteessa kuin seksi. Parisuhteessa pitää olla myös turvallista kieltäytyä jos ei halua. Ilman että kokee lyövänsä laimin velvollisuuksiaan.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Miltä tuntuu jäädä hoitovapaalle?

Aika tarkalleen kuukauden päivät töitä jäljellä ennen hoitovapaan alkamista. Apua! Tai no lomalle mä ensiksi jään mutta kuitenkin. APUA!!

Mulla on kolme lasta. Kahden lapsen kohdalla olen jäänyt töistä äitiyslomalle, yhden äitiysloman alkaessa olin jo valmiiksi kotona. Jokainen äitiyslomalle jääminen on ollut ehkä vähän erilaista mutta aika pitkälti niputan ne kuitenkin yhteen ja samaan. Toki erojakin löytyy. Ei se ole samanlaista jäädä äitiyslomalle ensimmäisestä lapsesta kuin nyt sitten vaikka siitä kolmannesta. Oma ikääntyminenkin vaikutti. Ja raskauksien erilaisuus.

Mutta sitä pystyn helpostikin miettimään ja löytämään niitä eroavaisuuksia kun mietin hoitovapaalle jäämisen ja äitiysloman alkamisen eroja. Ero näiden välillä on itseasiassa huomattava. Vaikka olen nyt jäämässä hoitovapaalle lapsen kanssa, josta olen jäänyt aikanaan myös äitiyslomalle, on asia ihan eri vaikka lapsi on sama.

Äitiysloman alkamiseen liittyy ihan erilainen odotus. Luonto on jo hoitanut sen että siinä vaiheessa kun äippäri alkaa, sitä pyörii kaikessa jo niin oman navan ympärillä ja motivaatio ja kaiken fokusointi on jossain ihan muualla kuin työasioissa. Sitä kyllä miettii että tuleeko ikävä töihin ja hajoaako pää kotona mutta kuitenkin se korvienväli suuntaa sinne edessä olevaan synnytykseen. Kaikki on sillätavalla kysymysmerkkiä koska et välttämättä tiedä koska synnytyksen aika tarkalleen on, kauanko siinä menee, miten kaikki sujuu jne. Kotona on todennäköisesti vielä valmisteltavaa vauvan tuloa varten. Ja ylipäätään jo se pelkkä raskaus ja sen seuraaminen on äitiysloman alkaessa se juttu.

Hoitovapaan suhteen taas..... no, en oikein tiedä mitä odottaa. Toki sitä että saan olla lasten kanssa enemmän. Mutta tavallaan mikään ei kuitenkaan muutu. Vuosi sitten Siipan jäädessä hoitovapaalle vertasin meidän vetovastuun vaihtoa siihen, että juna jatkaa liikkumistaan mutta veturinkuljettaja vain vaihtuu. No sama tapahtuu nytkin. Juna menee menojaan, kuski vaihtuu. Mikään ei muutu. Kotona siis. Muutenhan muuttuukin ihan kaikki. Mutta on hankala löytää sieltä sitä konkreettista mitä odottaa. Sitä sellaista yhtä kiintopistettä. Joka olisi samalla tavalla siintämässä kuin on äitiyslomalle jäädessä.

Tavallaan odotan ihan hirvittävän paljon sitä että mun ei tarvitse aamuisin lähteä mihinkään kiireessä, koska se on mulle se isoin kompastuskivi työläisenä. Mutta toisaalta kaipaan jo nyt sitä oloa joka on aamuisin kun töihin pääsee. Millainen päivä on edessä, mitä me tänään tehdään? Mun työssä yksikään työpäivä ei ole välttämättä ihan täysin samanlainen. Ja sitä konkreettista eroa ei huomaa samalla tavalla muissa vuoroissa. Väsymys karisee aina pois kun se päivä starttaa töissä. Kun se hektisyys alkaa ja pääsee käyttämään päätään. Sitä ei aina älyäkkään kaiken sen tekemisen alta miten paljon mä joudun käyttämään päätäni töissä. Työn organisoimiseen, työn hallintaan, itse tekemiseen, kokonaisuuteen, kaikkeen.

Tavallaan odotan sitä että olen kotona aamuisin kuulemassa kun Ekan herätys (Daruden Sandstorm) pärähtää soimaan ja pystyn laskemaan kuinka monta torkutusta tänä aamuna ennenkuin poika nousee. Tavallaan taas haluaisin olla pois siitä aamujen kaaoksesta. Toisaalta luulen että tulen ikävöimään myös sitä, kun yövuoron jälkeen herään ja kotona ei ole ketään. Kun saan sen tunnin, pari haahuilla ihan itsekseni. Tankata kahvia ja miettiä että tuliko unta riittävästi vai ei.

Ja tietysti odotan tosiaan sitä että saan olla lasten kanssa enemmän. Roimasti enemmän mitä viime aikoina. En voi hokea sitä liikaa. Vaan riittääkö se mulle?

Vaikka haaveilen töistä ja opiskelusta niin mitään varsinaisia suunnitelmia mulla ei ole hoitovapaata ajatellen. Sitten kuitenkaan. Kolmas pitäisi vierottaa tutista ja pitäisi alkaa kai opettelemaan kuivaksi. Molemmat tuntuvat kaikelta muulta kuin riittävältä haasteelta. Musta tuntuu aika huonolta että mun suhtautuminen on vähän ylimielinen. Että riittääkö tuo mun arjeksi. Onko kotona mulle riittävästi haastetta? Miksi pitäisi edes olla? Miksi mä suhtaudun koko hoitovapaaseen niinkuin työhön? Miksi mulla pitäisi olla mitään sen suurempaa tiedossa? Tämä on kuitenkin vain muutaman kuukauden kestävä vaihe eikä mikään pysyvä ratkaisu. Miksi mun on niin vaikea asennoitua siihen sellaisena kuin se on? Aikana jolloin saan olla lasten kanssa enemmän, paneutua omiin juttuihin eri voluumilla ja rauhoittua ja toivonmukaan tankata asioita joihin aika ei ole riittänyt tämän vuoden aikana.

Ylipäätään nyt tuntuu vaikealta ajatella sen isommin elämänmuutosten vaikutusta kun on niin väsynyt. Raskas syksy alkaa ihan oikeasti verottamaan osansa ja odotan lomaa. En hoitovapaata, vaan lomaa. Kun kuukauden viikonlopuista kolme menee töissä, alkaa olla aika puhki. Kun yövuoroja on joka viikko ja vapaapäiviä vain yksi viikossa, on aika loppu. Olen haaveillut urheilemisesta viikkotolkulla muttakun en vaan nyt jaksa. Selkää ja hartioita särkee, huimaa, kolottaa, päätä särkee. Kaikki laukeaisi urheilulla. Mutta kun en nyt jaksa. Uni ei vie nyt tätä väsymystä pois. Vaan tarvitsen ihan ehdasti lomaa. Sitä odotan ihan ehdottoman paljon että jaksan alkaa pitää taas itsestäni huolta.

Lisäksi nyt yhtäkkiä on jostain noussut esiin se kotona besserwisseröinti, joka on loistanut poissaolollaan koko vuoden. Siippa tekee nyt muka kaikki asiat kotona ihan väärin ja ei sinnepäinkään ja kun minä en nyt voi täältä töistä käsin kaikkea hoitaa ja olla kaikesta vastuussa jne liibalaaba. Enkä nyt edes tiedä että mistä tämä sikiää. Tai no tiedän. Mun epävarmuudesta.

Huomaan että olen pitkin syksyä yrittänyt tehdä töistä sen "pahan paikan". Jossa ei ole muka kivaa ja joka vie liikaa aikaa. Jotta sieltä olisi helpompi sitten jäädä pois. Onhan siellä ollutkin ihan hullunmyllyä ja järjetön kiire. Yksi jos toinen kokee olonsa uupuneeksi. Mulla kuitenkin on jo senverran pitkä työkokemus että tiedän että tämä on vain vaihe. Välillä on näitä kausia kun mikään ei riitä ja välillä sitten on hiljaisempaa jolloin pystyy toteuttamaan vaikka mitä. Kuitenkin nyt huomaan että oikein vellon siinä että kylläpä nyt on töissä rankkaa ja voivoi onpa mukavaa jäädä kotiin. Koska oikeasti tuntuu vaikealta jäädä pois ja mieli käsittelee homman niin että kun tekee siitä paikasta epämukavan niin sinne ei halua ja voi "hyvällä omallatunnolla" jäädä kotiin. Koska siitä se nimenomaan nyt on kiinni. Mulla on edelleen huono omatunto siitä että jään kotiin lapseni kanssa, täysin lakisääteisesti.
Ja sitten samalla musta tuntuu aina pidempien vapaiden jälkeen tosi vaikealta palata töihin. Kun kotona on ollut niin kivaa lasten kanssa. Kun on ehtinyt kunnolla olemaan perheen kanssa eikä se ole vain sellaista pikaista rypistystä työpäivän lisäksi. Katsella kun pienin peikkojumppaa ja jutella isojen kanssa ihan rauhassa kaikesta ja ei mistään. Eli tykkään ja haluan olla kotona enemmän.

Vaikka mä yritän kääntää koko työpuljun helvetin esikartanoksi, ei työyhteisö oikein tue tätä ajatelmaani. Ei ole kovin helppoa vääntää väkisin työpaikkaa ihan perseeksi kun melkein joka päivä joku harmittelee että jään pois ja kuulen että "ihan tyhmää, miks kaikki kivat lähtee". Mulle pidetään kuulemma poislähtöjuhlat ja saan itse valita ajankohdan näille bibiksille. Yritän itse lohdutella itseäni jatkuvasti sillä että olen poissa vain yhdeksän kuukautta. Alle vuoden! Se menee ihan järjettömän nopeasti.

Siippa on jo pidemmän aikaa mietiskellyt kuinka vähiin käy. Hän olisi vielä halunnut jatkaa kotona. En siis ole ainoa joka kipuilee. Me ei ehkä aikanaan, kun näitä juttuja ja vaihtoehtoja pyöriteltiin, ajateltu kaikkea ihan loppuun asti. Ja miten olisi voitukkaan kun päätöksiä piti tehdä niin pian. Nyt tehtäisiin todennäköisesti erilaisia ratkaisuja. Jos olisi mahdollista niin mä ehkä yrittäisin selvitellä vielä sitä vaihtoehtoa, että voitaisiinko hoitaa asia niin että Siippa olisi esimerkiksi kotona ma-ke ja sitten to ja pe töissä ja mä sitten työskentelisin noissa puitteissa sen minkä pystyisin.

Mä haluaisin sekä hoitovapaan että töissä käymisen. Mua mietityttää, ahdistaa, pelottaa ja väsyttää. Hyvin kaikki kuitenkin menee. Tietty. Ihan varmasti. Musta tuntuu kyllä ihan oikeasti tärkeältä jäädä kotiin mutta mun on vaan nyt jotenkin vaikeaa kääntää aivot siihen. Kun puuttuu se vauva jota odottaa. Pää ei osaa ajatella jäämistä hoitovapaalle. Kun tähän komboon on aina aiemmin kuulunut se vauvan syntymä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

#pelihaaste

Postasin aiemmin viikolla Kansallisesta pelipäivästä. Meidän perheessä homma otettiin suht innostuneesti vastaan. Haastoin meidän perheen etsimään kirjastosta pleikkarille pelin, jota me kaikki tykättäisiin pelata. Mietin kyllä tovin että josko haaste olisi sittenkin liittynyt sellaiseen, jota pojat nyt pelaa. Että me vanhemmat opittaisiin uutta. Mutta voiton vei sittenkin se, että kokeillaan jotain uutta pleikkapeliä kaikki. Olen kuitenkin yrittänyt tasaisin väliajoin perehtyä verkkopeleihin, joita pojat pelaavat. Ja koska mä toimin perheeni haastajana niin päätin että pleikkaa se nyt on. En muista koska olisin pleikan ohjaimeen viimeiksi tarttunut.

Varsinainen pelipäivä juhlittiin eilen eli 15.11. Pitkin viikkoahan oli vaikka mitä pelitapahtumia ja siksi mekin vähän jaoteltiin tuota meidän pelaamista. Mä kun olen tahkonnut taas töitä enempi vähempi koko viikon. Eli meillä pelattiin torstaina, varsinaisena pelipäivänä eli lauantaina sekä vielä vähän tänä aamuna.

Kaksikko pelaa nykyään pääsääntöisesti omilla koneillaan ja konsoli on saanut kerätä hyvän aikaa pölyä Tokan huoneessa. Kuitenkin, ne kerrat kun ollaan aiemmin pelattu porukalla, on pelattu pleikkarilla. Olen itse tykännyt enempi konsolipelaamisesta siksi, että olen mieltänyt ne jotenkin enemmän "kokoperheen jutuksi" kuin sitten varsinaiset verkossa pelattavat pelit. Toki varsinaiset verkkopelitkin menisi koko perheelle mutta jotenkin se, että jokainen on oman koneen ääressä, hajoittaa musta sitä ideaa. Että ei vaan pelata yhdessä vaan myös ollaan yhdessä. Pleikkarin kanssa se on se yksi ja sama ruutu minkä ääressä ollaan.
Lisäksi myönnän ihan avoimesti että verkkopelit on mulle itselleni se vieraampi tanner. Pleikkari ja muut konsolit sitten tutumpia. Meillä on esimerkiksi erilaisia Buzz-pelejä pelattu joskus aikanaan suurinpiirtein vauvasta vaariin-ikähaitarilla. Ja kaikilla oli aina superkivaa!

Ollaan toki joskus aiemminkin muutaman kerran pelannut Kaksikon kanssa pleikkarilla, kun ovat pyytäneet mutta aika vieraaksi mulle on jääneet muut paitsi Buzz- ja Guitar Hero-pelit. Verkkopelejä en taas ole kokeillut koskaan mutta otan senkin tässä kyllä työn alle. Meillä oli vuosikausia Playstation 2 mutta se hajosi. Jostain syystä päätettiin silloin vaihtaa konsoli Playstation 3:n eli kaikki pelitkin piti uusia. Ja sitä kautta jäi hankkimatta ne Buzz-pelit ja ohjaimet jotka oli vanhassa konsolissa. Sekä kaikki Guitar Heron rekvisiitat mitä meiltä löytyi. Ja niinhän siinä kävi että mun vähäinenkin pelaaminen jäi.

Käytiin useammassakin kirjastossa ja valittiin useampi peli kokeiltavaksi. Lainapeleistä suosikiksi muodostui Street Fighter X Tekken. Pelissä on k-12 rajoitus, eikä suotta. Se kun on pitkälti vain mätkimistä. Siitä huolimatta mun on kyllä pakko myöntää että peli ja pelaaminen oli viihdyttävää. Alle 12-vuotias ei pysty suhtautumaan riittävän kriittisesti mutta isommat pystyvät jo hahmottamaan pelin älyttömyyden ja löytämään siitä älyttömyydestä sen viihdyttävyyden, sensijaan että huomio kiinnittyisi vain väkivaltaan. Pelin hahmot ovat älyttömän korneja, nimiä että ulkoista habitusta myöten.

Kuva täältä
Jos nyt jotain haluaisin kritisoida niin Tekkenin naishahmoja. Toki on mahtavaa että pelistä löytyy myös tyttöjä, jopa useampi. En vaan ymmärrä sitä että miksi osa heistä on ulkoisesti revitty suoraan strippibaarista. Mun mielestä k-12 peliin ei kuulu stringit tai mikroshortsit. Plussaa kyllä siitä että pelistä löytyi myös naishahmoja, joilla oli vartalossa lihasta eikä vain pelkkää mallia barbie. Ja heillä oli vaatteetkin päällä. Mieshahmoja löytyi ulkoisesti aika laidasta laitaan, lihaksikkaasta ylipainoiseen. Naishahmot taas olivat kaikki enempivähempi sitä tiimalasia. Juteltiin tästä Kaksikon kanssa ja tämän asian suhteen pidän kukkahattuni tiukasti päässä. Vaikka pelihahmot olikin aivan selvästi mielikuvitushahmoja niin olisin kaivannut myös naishahmoihin niitä överityyppejä eikä tosiaan vain sitä tyypillistä ja vähäpukeista naismallia jota syötetään kaikkialla. Ehkä pelien suunnittelijoihin pitäisi saada mukaan enemmän naisia?


Tekkenin Rufus. Kuva täältä

Tekkenin King. Kuva täältä




















Tekkenin hahmoista osa vetää niin ääripäässä että lapsikin ymmärtää että peli ei peilaa realistisia lähtökohtia mitenkään. Pantterin päällä varustettu mies ja Alienia muistuttava hahmo ovat vain ja ainoastaan viihdyttäviä. Jatkuvasti en Tekkeniä pelaisi, enkä sitä suosittelisi lapsillekaan mutta silloin tällöin se kyllä toimii oikein hyvänä ajanvietteenä. Eikä varmasti ruoki tasan mitään väkivaltaisuutta, sopivina annoksina nautittuna.

Tekkenin lisäksi pelattiin kirjastosta lainattua Dreamworks Super Star Kartzia. Pelissä viime vuosien tutut animaatiohahmot ajavat rallia. Meiltä löytyy ennestään hyvin samantyyppinen Madagascar Katrz ja oikeastaan näiden pelien kesken äänet jakautuivat meidän perheessä aika 50-50. Puolet tykkäsi toisesta enemmän ja puolet sitten toisesta. Idea nyt oli molemmissa aika sama. Jos Tekken oli viihdyttävin mitä pelattiin niin nämä rallit oli kivoimpia. Tosin ne oli mun mielestä kaikista koukuttavimpia eli varmasti juurikin pikkuväen suosikkeja ja sitä myötä hieman ongelmaisia.


kuva täältä

Kodista löytyvistä peleistä kokeiltiin myös jotain skeittipeliä jonka nimeä en nyt muista. Se oli musta tylsin ja ehkä jopa turhin kaikista peleistä. Uppoaa varmasti kohderyhmään eli skeittaajiin mutta muhun pelin funktio ei uponnut yhtään. Miesväki kyllä tuntui tykkäävän. Pelissä käytännössä vaan tehtiin jotain temppuja ja vaikka multakin skeittihistoria löytyy niin en vaan ymmärtänyt miksi tuo oli pelimaailmaan tuotu tuossa muodossa. Jos haluaa skeitata niin mielummin itse laudan päälle kuin ohjain kouraan! Varmaan tuon myötä aika selviö että en ymmärrä myöskään esimerkiksi lätkän tai futiksen pelaamista konsolilla.

Mun juttu peleissä on selvästikin vähän sellaiset seikkailevat ja strategiset pelit. Kaukana todellisuudesta olevat. Jokainen pelikerta meillä alkoi sillä, että että mä kyselin mitä nappeja mun pitää painaa. Enkä silti muistanut. Pikkuhiljaa opin kyllä ralleissa driftaamaan ja Tekkenissä torjumaan. Olen kyllä edelleen sitä mieltä että Tekkenissä paras tekniikka on vaan hyökätä päälle ja painaa kaikkia nappeja samaan aikaan minkä kerkiää. Perheen miesväen mielestä tuo taas on epäreilu tapa pelata. Häviäjien puhetta, sanon minä!

Joskus aiemmin Kaksikon pelaamista on jouduttu rajoittamaan siksi, että pelaaminen menee riitelyksi koska ottavat pelaamisen liian tosissaan. Nyt vastaavaa esiintyi yhden ainoan kerran ja sekin meni ehkä väsymyksen piikkiin. Kaksikko on selvästi jo niin isoja että osaavat hillitä omia tunteitaan ja ymmärtävät että tarkoitus olisi pitää hauskaa eikä pelata hampaat irvessä. Mun harmitellessa ainaista viimeistä sijaani ralleissa Eka lohduttikin mua että Sillä ei ole mitään väliä jos on viimeisenä, jos on ollut hauskaa. Ja tottahan tuo on!

Ihan täysin haaste ei mennyt kuten sen muotoilin. Tekken oli Kaksikolle tuttu mutta Dreamworksin ralli oli kaikille uusi. Tosin lähes vastaavaa oltiin jo pelattu eli siinä mielessä ei nyt uuteen törmätty koska pyörä oli keksitty uudelleen. Mutta, meillä oli hauskaa joten se sinetöiköön tähän haasteeseen osallistumisen.

Viimeisien pelikokemusten myötä olen edelleen sitä mieltä että alle eskari-ikäisten ei juurikaan tarvitsisi pelata. Heidän kanssaan pystyy puuhaamaan ja viettämään yhdessä aikaa niin monella muullakin tavalla. Lisäksi pieniltä puuttuu vielä se kavereiden mukana tuoma painostus siihen että pitäisi pelata. Pelikasvatus on kyllä ehdottoman tärkeää ihan kaikenikäisille lapsille mutta musta sitä pelikasvattamista ja pelaamista voi pienempien kanssa aloittaa ja harjoitella vaikkapa lautapeleillä. Ja siirtyä konsolien pariin vasta myöhemmin. Ja konsoli- ym. pelien tullessa mukaan kuvioihin lasten kanssa kannattaa jutella siitä, miksi joku peli on sellainen että sitä tykkää pelata. Mikä tekee pelista hyvän pelin? Ja tietysti kannattaa pelata yhdessä.
Isompien lasten kanssa yhdessä pelaaminen konsoleilla on kyllä oikein varteenotettava vaihtoehto yhteiselle tekemiselle ja ajanvietteeksi. Pelaamisen lisäksi saa aikaiseksi aika huikeita keskusteluja koko pelikulttuurista. Meillä ainakin tulee jäämään tavaksi ja eiköhän ne Buzz-hommelit hankita nyt vihdoin ja viimein uudestaan. Tosin nyt pitää pieni tauko pelaamisesta. Mulla on peukalot nimittäin aivan jumissa ohjaimen näpyttelystä.


lauantai 15. marraskuuta 2014

No se isänpäivä

Ihan nyt ensialkuun, onko se isänpäivä vai isäinpäivä? Kumpaankin aina törmää. Eka kuulostaa paremmalta, toka jostain syystä oikeammalta? Koska onhan äitienpäiväkin monikkona.
No jokatapauksessa, se meni jo mutta vielä on sanottavaa asiasta.

Mä olin buukannut itseni isänpäiväviikonlopuksi töihin. Yleensä yritän pitää kaikki spessut viikonloput vapaina mutta nyt oli vaan mennyt koko isien juhlinta ohi silmien silloin kun työvuoroja tein. Ja huomasin että olin näköjään tänä vuonna äitienpäivänkin töissä. Tosin eihän työ estä juhlimasta. Se vaatii vaan muutaman toisenlaisen liikkeen.

Tänä vuonna isää muistettiin kolmen suklaan kakulla. Niin oli hyvää että seuraavana päivänä se oli jo syöty.
Yövuoroissa siis huhkin ja jaksoin valvoa tosi hyvin, ja jaksoin kokata aamupalankin vielä samoilla silmillä ja seurustella perheen kanssa. Mutta siinä nukkumisten jälkeen, yövuorojen välissä olin ihan järjettömän väsynyt. Siippa oli Kolmosen kanssa isänsä luona isänpäivän vietossa aamupäivän ja mä katselin herättyäni kotona Putousta ja itkeä tihrustelin facebookissa kavereiden isänpäivä-jutuille. Tiedättehän te että se väsymys purkautuu joskus hallitsemattomina tunteina. No nyt rämmittiin sitten niissä aallokoissa. Niin moni mahtava mies on vuoden sisään tullut isäksi. Mun on niin vaikea ymmärtää sitä että miksi näitä isän- ja äitienpäiviä ei vietettäisi. Itkin tälletälle ja tälle.
Miten moni lapsi onkaan onnekas kun on saanut niin upean isukin. Tuntuu itsestäkin ihan mielettömältä että voi olla näin onnellinen toisten puolesta. Eikä maksa mitään!

Itkin valokuville ihanista isukeista ja nauravista lapsista. Itkin kuville perheistä haudoilla, niiden isien pysyvällä paikalla jotka eivät voi enää perheidensä luona olla. Ja itkin niille iseille, jotka olivat ihan mykistyneen häkeltyneitä siitä ensimmäisestä isänpäivästään. Jätetään kuvailematta ne märinät mitä Vain Elämään ykköskauden maraton herätti yövuorokrapuloissa. Vaikkakin ihan vakavasti tuohon ykköskauteen ei enää pysty suhtautumaan niiden Putouksen Jonne Aaron-imitaatioiden jälkeen. Onneksi punaiset silmät menee töissä aina väsymyksen piikkiin.

Siippa sai tänä vuonna ihan tarkoituksella melko pelkistetyn aamupalan. Kakku oli niin tuhti että sille oli jätettävä tilaa. Eikä nuo lohileivätkään mitään ihan kevyitä olleet. Uppomuna onnistui mikrossa mahtavasti. Vaikka se muistuttaakin ihan kalaa.

Tiedän että kaikille vanhemmille nämä vanhempainpäivät eivät ole hattaraa ja serpentiiniä. Ne ei kaikille lapsillekaan ole sellainen päivä, jolloin haluaisi muistaa. Mulla itselläni on isä joka on isä vain paperilla. Joka on tuottanut enemmän pettymyksiä kuin iloa. Vanhemmistakin löytyy niitä mulkkuja. Silti mulla hiertää henkisesti ihan älyttömästi ne Ei voi toivottaa kaikille vanhemmille hyvää isän/äitienpäivää kun tietää miten paljon paskoja vanhempia maailmassa on. Ööö.... no, mäkin olen heitä joka voisi todeta noin. Vaan mulla ei tulisi kyllä mieleenkään alkaa marisemaan niiden mätämunien takia. Ei niinä päivinä kun muistetaan vanhempia. Niille ulinoille on ihan toinen aika ja paikka. Ja mun mielestä se aika ja paikka ei ole siinä toisen onnen hetkellä.
Ei sellaista ihmisryhmää olekaan jossa ei olisi myös niitä pässinpäitä. Niinkuin ihan oikeasti edes pääsisivät unohtumaan. Ehei, kyllä ne ääripäät muistetaan aina. Miksi sen isän/äitienpäivän pitäisi olla vähemmän merkityksellinen koska kaikki eivät niihin rooleihin kykene? Auttaako se niihin ongelmiin ja asioihin yhtään mitään että märistään miten paskaa onkaan kun kaikki ei vaan osaa? Helpottaako se yhtään mitään että saa sanottua väärään aikaan ja väärässä paikassa? Miksi se aina hyväksytään että aikuiset kyllä voi sanoa mitä vaan ja koska vaan? Miksi aikuisilta ei saisi odottaa hienotunteisuutta ja epäitsekkyyttä edes joskus?

Mä olen paljonkin prosessoinut sitä omaa isä-tytär suhdetta. Täälläkin. Koen kuitenkin että he, joilla on se tarve aina marista niistä mulkuistakin vanhemmista, ovat heitä jotka eivät ehkä ole käsitelleet niitä omia kipupisteitään täysin läpi. En mäkään ollut aiemmin. Nyt koen että olen. Tai ehkä kyse on siitä että inhoan disclaimereita.
Ja onhan se tärkeää käsitellä vaikeat asiat läpi. On! Vaan aika raskaaksi käy jos se käsitteleminen on aina sitä muiden onnen lyttäämistä. Ei se auta yhtään. Pahan mielen tuottaminen toisille ei vie sua ainakaan mihinkään hyvään suuntaan. Eikä siinä ole mitään väärää että sanoisi ääneen että nämä on mulle vaikeita juttuja, enkä ole vielä niitä ihan käsitellyt läpi. Mutta ei. Mielummin nollataan se kaikkien onni koska itsellä on ollut vaikeaa.

Onko se jokin suomalainen piirre vai mikä että aina jostain nousee myös se skeptisyyden soraääni. Kärsi, kärsi ja kirkkaimman kruunun saat. Älä vaan missään nimessä nauti tai anna toisten nauttia! Omasta pahasta olostaan voi loputtomiin syyttää muita. Mutta joskus tulee vastaan se piste, jolloin ihan sun itsesi kannalta kannattaisi ottaa itse se vastuu siitä, että opettelisi päästämään irti eikä roikkuisi enää kaksin käsin siinä menneessä pahassa.

Vanhemmuus ei ole aina siloiteltua. Eikä helppoa tai sitä mitä haluaisi sen olevan. Tarkastelit asiaa lapsena tai vanhemman vinkkelistä. Tämä yksi elämä on kuitenkin se mitä meillä on. Lapsena ei aina ole niitä vaihtoehtoja miten asiat on. Mutta aikuisena niitä valintoja saa tehdä. Että miten sen ainoan elämänsä päättää elää.

Ps. Kokovartalofiiliksessä on pohdittu päihdeperheessä kasvamista useamman postauksen verran. Suosittelen kurkkaamaan, paljon hyvää pohdintaa vaikeasta aiheesta.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Virheist oppii ja kokemust karttuu

Nyt kun asiasta on ajallisesti kulunut jo monta vuotta, uskaltaudun varmaankin puhumaan asiasta blogissa. Jutusta, joka kohdalle osuessaan oli yksi isoimmista epäonnistumisista vanhempana, tai siltä se ainakin tuntui. Asiasta, johon ei oikein tuntunut löytyvän vertaistukea mistään koska se on jotenkin niin hävettävä juttu. Haluaisin kirjoittaa siitä kun Eka jäi kiinni myymälävarkaudesta.

Mä en ole kysynyt lapseltani lupaa että saisin tämän kirjoittaa ja tiedän että siksi tässä nyt liikutaan vähän harmaalla alueella. En mene liikoihin yksityiskohtiin enkä riko lapseni yksityisyyttä. Mä en voi kysyä tähän asiaan lupaa Ekalta koska tämä on hänelle niin iso juttu vieläkin, vaikka tästä tosiaan on jo vuosia aikaa. Hän ei halua keskustella asiasta ja siksi mä en saa häneltä tähän lupaa. Haluan kuitenkin kirjoittaa asiasta koska silloin, kun mä olisin kaivannut apua ja tukea vanhempana, en sitä löytänyt. Kirjoitan mun fiilareista ja vanhemman vinkkelistä. Uskon, että jossain on ihan varmasti joku vanhempi joka painii niiden samojen olojen ja ajatusten kanssa kuin mä silloin. Josko hän löytäisi tämän? Nämä on näitä seikkoja mistä helposti vaietaan koska ne on vaikeita käsitellä. Mun mielestä niistä pitää taas ehdottomasti puhua.

Meillä on yhtenä ihan kasvatuksellisena perusasiana ollut ihan aina se että varastaa ei saa. Se on väärin. Maailma ei toimi jos asiat varastetaan. Mä uskon että nykyään voi ihan hyvin olla olemassa lapsia jotka eivät tätä tiedä. Joille kukaan ei ole kertonut näitä ihan perus-seikkoja joita me aikuiset pidetään itsestäänselvyyksinä. En laajenna hommaa nyt siihen että lähtisin pohtimaan mistä tämä johtuu, kunhan totean että näin varmastikin voi olla. Meidän kohdalla näin ei kuitenkaan ollut. Eka kyllä tiesi että varastaminen on väärin.
En ole kuullut että Kaksikon kavereista kukaan olisi varastellut ja jäänyt kiinni. Tämä oli nyt tämmöinen kertaluontoinen homma. Jotenkin mulla on sellainen olo että se varastelu ei nykyään ehkä edes ole enää niin yleistä kuin esimerkiksi mun ollessa teini. Kun sitä tuntui tekevän kaikki. Kai lapsilla ja nuorilla sitten on rahahanat toisella tapaa auki kuin mun nuoruudessa. Tai sitten ovat vain järkevämpää porukkaa nykyään.

Asia selvisi mulle kun Ekan opettaja soitti ja kertoi että liikkeen omistaja, jossa Eka oli kaverinsa kanssa varkaissa käynyt, oli valvontakamerasta huomannut asian. Pojat olivat käyneet kyseisessä paikassa parina päivänä peräkkäin ja käyttäytyneet senverran silmiinpistävästi että omistajan huomio oli kiinnittynyt. Pojat eivät itse vielä tässä vaiheessa tienneet että ovat jääneet kiinni, me aikuiset saimme tietää asiasta ensin. Ja alettiinkin sitten kimpassa tekemään suunnitelmaa että miten asiaa lähdetään hoitamaan. Missään vaiheessa ei ollut puhe poliiseista tai sossusta tai mistään vaan sekä koululta että tuon liikkeen puoleltakin haluttiin että asia käsiteltäisiin ja hoidettaisiin vain asianomaisten kesken. Ei varmaan tarvitse sanoa että se oli meidän vanhempienkin toive. Asiasta keskusteltiin sekä isommalla että pienemmällä porukalla sekä tietysti kodeissa. Lisäksi käytiin juttutuokiolla siellä liikkeessäkin. En voi riittävästi painottaa sitä, miten mahtavasti se liikkeen omistaja hoiti tämän. Miten järkevästi puhui pojille ja oli ennenkaikkea ymmärtävä.

No miten mä sitten reagoin? Huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla tietenkin. Ihan ensialkuun en toki edes voinut sanoa että tiesin asiasta mutta sitten kun voin niin järki sumeni ja tunteet puhui. Eli huusin kuin hyeena. Mä huudan lapsille hyvin harvoin yksinkertaisesti siksi että en usko että sillä asiat menee perille. Mulle itselleni ei ainakaan mene mikään perille jos huudetaan. Suljen korvat asialta samantien kun äänenvoimakkuus nousee. Ja uskon että lapsilla on sama. Mutta tuossa tilanteessa kaikki purkautui huutona. Ei todellakaan mitään vanhemmuuden tähtihetkiä. Tiedostin kyllä että nyt hoidan asiaa ihan väärin mutta en vain kyennyt itsehillintään. Kun päässä hakkasi suuttumus ja pettymys ja ymmärrys siitä että lapsi ei edes tajua mitä tuosta olisi voinut pahimmillaan seurata. Lapsi ei tiedä samaa kuin aikuinen. Tai ainakaan mulle ei ollut tullut mieleenkään selittää että varkaudesta saatetaan ilmoittaa poliisille ja saatat saada siitä merkinnän papereihisi. Oltiin puhuttu vain että varastaminen on väärin. Kaikki pitäisi muistaa aina selittää ja perustella myös että miksi. Me aikuiset tiedetään, lapset välttämättä ei.
Lisäksi lähdin tietysti sille linjalle että aloin jankkaamaan että miksimiksimiksi? Jokainen, joka joskus on mokannut isommin tietää että aina tuohon ei pysty vastaamaan. Tilanteet vei mukanaan, houkutus oli liian suuri, kiinnijääminen ei tuntunut todennäköiseltä. Siksi. Niin vain kävi. Sitten tekemään korjausliikkeitä.
Asiaa puitiin kotioloissa luonnollisesti sitten vielä mun rauhoituttuakin, Jolloin keskusteltiin läpi vielä sekin miksi mä reagoin niinkuin reagoin.

Ensijärkytyksen jälkeen mä käänsin asian niin että hyvä kun näin kävi. Hyvä kun jäivät noin pian kiinni. Etteivät ehdi ihan paatumaan. Tässä tilanteessa olisi toki helposti voinut myös lähteä sille se toinen lapsi varmasti pakotti, onpas se huonoa seuraa-linjalle mutta kieltäydyin siitäkin tiestä. Mä olen aina kasvattanut lapsiani kantamaan vastuun omista teoistaan. Että vaikka miten porukassa hölmöilisivät niin muita ei voi syyttää jos itse toimii tietoisesti väärin. Lisäksi mä koen hieman kaksipiippuiseksi senkin että vanhempi sanelisi lapselle kuka hänelle on sopivaa kaveriseuraa ja kuka ei. Mä olen yrittänyt tukea Kaksikkoa siihen suuntaan että osaisivat itse olla kriittisiä sen kaveriseuransa suhteen ja itse sieltä seuloa pois heidät, joiden kanssa ei ole kivaa. Toki jos tilanne olisi se, että lapsella ei olisi muita kavereita kuin heitä, jotka vain tolloilevat niin voi olla että sitten puuttuisin. En tiedä.

Eka on aina ollut musta jotenkin milteipä ylitunnollisen kiltti. Järjettömän empaattinen, omaa etuaan viimeiseksi ajatteleva. Ja sellainen, että tuntuu että hän ei halua koskaan aiheuttaa kenellekään pettymyksiä. Toki hyvin todennäköistä on sekin, että lapsi on kavereilleen paljon muuta kuin mitä kotona näyttää. Meillä on kova tarve nostaa niitä meidän täydellisiä pikku kullanmuruja jalustalle. Että eihän ne nyt mitään tyhmiä tee kun ne on kotona niin kilttejä. Niinpä niin. Kyllä ne vaan tekee. Ihan ennenkaikkea olin pettynyt.

Monesti tuntuu että kun lapsi tai nuori mokaa isosti, lähdetään heti hakemaan niitä syitä että miksi näin kävi. Että ihankuin kaiken takana on pakko olla jotain isompaa joka selittäisi kaiken. Että ihan niinkuin siellä lapsen tai nuoren elämässä olisi justiinsa joku kriisi päällä ja sitten reagoidaan mokailemalla kun ei muuten osata käsitellä asiaa. Varmasti joskus onkin noin mutta oletus se ei ole. Joskus voi olla kyse ihan vain kokeilunhalusta. Ja ajattelemattomuudesta. Tai ihan mistä vaan. Se, että perusasiat on kunnossa ja tulee tasaisesta kasvuympäristöstä ei tarkoita sitä, ettäkö se kielletty ei houkuttaisi. Se että on järkevä ja fiksu kakara ei tarkoita sitä ettäkö virheitä ei sattuisi. Hyvä muistaa myös se että jos mokaa kerran, se ei tarkoita sitä että homma toistuu. Mokista oppii.

Jälkikäteen mä olen tietyllä tapaa ollut tyytyväinen että Eka teki tuon minkä teki. Älkää ymmärtäkö väärin, mä toki tiedän että pahimmassa tapauksessa Ekalle olisi asiasta jäänyt joihinkin tietoihin joku merkintä. Joka voisi jossain vaiheessa jotenkin olla haitaksi. Tarkoitan nyt sitä että tämä oli mulle äitinä hirveän hyvä heräte. Eka kun on aina ollut järjettömän kiltti ja tunnollinen. Asettanut nimenomaan itse itselleen kamalan korkeat tavoitteet ja odotukset. Mä olen aina hyvin tietoisesti pyrkinyt toimimaan sitä vastaan, että itse lähtisin mukaan niihin hänen odotuksiin. Kannustan ja tuen mutta yritän olla myös se realismin ääni. Se, joka tietyissä tilanteissa kannustaa vähän laskemaan sitä rimaa ja se, joka silloin vakuuttaa että hei oikeasti tuo riittää. Sekä mulle, että Ekalle oli hirveän hyvä heräte että Ekakin voi mokata ja toimia väärin. Toki olisin toivonut että niitä rajoja rikottaisiin jollain vähän pienemmällä teolla mutta nyt se meni näin. Ekakin saa mokata, turvallisessa ympäristössä. Ja nyt sekä hän että minä tietää sen.

Siitä olen ollut aina kiitollinen että tuo kuvio lähti purkautumaan kuten lähti. Että ensin otettiin yhteyttä kouluun ja sieltä kotiin. Eikä samantien niin että viranomaiset messiin. En tiedä menisikö enää nykymaailman aikana noin. Tuosta on tosiaan senverran monta vuotta jo aikaa. Varmasti paljon kyse ihmisistäkin, ketkä asiassa mukana on. Me saatiin kaikki ratkottua ja käytyä läpi niin että kaikille jäi hyvä mieli. Jos nyt noin voi sanoa.

Tämä on edelleen meillä tosi arka asia. Eka otti opikseen. Enkä mäkään koe että mulla olisi tarvetta asiasta hänelle sen sen enempää jauhaa, kaikki käsiteltiin silloin kun se oli ajankohtaista. Mutta toki se mulla ja varmaan hänelläkin on mielessä. Hän välillä viittaa siihen tyhmään juttuun minkä tein tyhmästi ja silloin tiedetään mitä hän tarkoittaa.
Sinänsä toivoisin kyllä että voisin tästä asiasta vielä hänen kanssaan keskustella. Ihan sentakia, koska mulla on vähän olo että hänelle jäi kaikista isoimmaksi asiaksi tuosta se, että hän aiheutti ison pettymyksen. Toki sekin on tuossa seikkana ja olinkin pettynyt mutta... musta olisi tärkeää että lapset ja nuoret ymmärtäisivät tietyt realiteetit itsensä takia. Että tajuaisivat että itsensä takia ei tiettyjä asioita kannata mokata liian isosti. Koska siitä voi olla ihan konkreettista haittaa heille. Mä en oleta että lapseni eivät tekisi virheitä siksi, että eivät halua aiheuttaa mulle pettymystä. Mutta mä oletan että lapseni kykenevät ajattelemaan ja harkitsemaan tekojaan siksi, että ajattelevat asioita omalta kannaltaan ja pohtivat miten he voivat itse joko vahingoittaa tai edesauttaa omaa tulevaisuuttaan. Mun pettymys on siinä rinnalla aika pieni asia jonka kanssa kyllä pystyy elämään.

Ps. Tämän ei ole tarkoitus olla negatiivinen postaus, miltään näkökannalta. Kehuttakoon tähän lopuksi että tarinassa esiintyvä nuorimies on tänään taksvärkki-päivällä nuorisotalolla ohjaamassa nuorempiaan. Hän kävi omatoimisesti kyselemässä taksvärkiksi duunia vaikka mistä ja lopulta keksi kysyä vielä tuolta tutulta nutalta, johon sitten pääsikin. Paikkaa on häneltä kadehdittu, kavereiden lisäksi ehkä eniten mun osalta. Mä kun en koskaan saanut teininä aikaiseksi kysyttyä itseäni mihinkään vaan olin aina koululla taksvärkit.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kansallinen pelipäivä

Tiedän että ainakin muutamaa mun blogin lukijaa mietityttää lasten peliasiat. Ne mietityttää muakin ja yritänkin pitää itseäni jatkuvasti ajantasalla pelikulttuuriin liittyvien asioiden suhteen. Ja höpötellä ajatuksista tasaisin väliajoin täällä. Onnekseni tuttavapiiriin kuuluu ihan ehta pelitutkija, noin niinkuin viralliselta titteliltäänkin, jolta bongasinkin tämän seuraavan. Nyt marraskuussa nimittäin vietetään ajanjaksoa joka kulkee nimellä Kansallinen pelipäivä. Omat muksut haastoin jo mukaan, saa nähdä mitä keksitään....
Haasteen tarkoitus on lisätä keskustelua pelaamisesta ja laajentaa ymmärrystä pelikulttuurista. Juuri niitä hommia, joita mä olen peräänkuuluttanut! Aika mahtavaa. Meidän perheessä haasteeseen lähdetään mukaan mutta omien lasteni lisäksi ajattelin haastaa myös blogin lukijat. Eritoten vanhemmat, jotka kokevat että tämä on juuri heidän perheessään ajankohtaista. Otatko haasteen vastaan?

kuvakaappaus täältä

Toinen tutustumisen arvoinen vinkkaus on Pelikasvattajan käsikirja. Pikaisella silmäyksellä aika moniin ainakin mun mieltä askarruttaviin kysymyksiin löytyy apuja tuolta. Käsikirja tarjoaa myös paljon nippelitietoa. Tuon luettuasi et enää mieti mitä tarkoittaa esimerkiksi Cosplay tai Machinima. Lisäksi tykkään oppaan ulkoasusta ihan järjettömästi! Tetris on ainoa peli johon olen joskus ollut koukussa.
Vaikka peliasiat ei nyt omien lasten kohdalla ihan ajankohtaisia vielä olisikaan, suosittelen silti perehtymään Pelikasvattajan käsikirjaan. Mä ainakin koen että olisi ollut ihan hyvä jos olisin ollut vähän paremmin kartalla ennenkuin asia tuli meillä ajankohtaiseksi. Oma näkökanta oli ainakin aivan turhan negativiinen. Onneksi mielipiteitään saa muuttaa ja vanhempanakin saa kasvaa!

En voi painottaa riittävästi sitä, miten tärkeää pelaavalle lapselle tai nuorelle on se, että vanhempi on kiinnostunut lapsen pelaamisesta. Ei vain siitä kasvatuksellisesta näkökulmasta, joka kontrolloi pelaamista. Vaan puhtaasta kiinnostuksestakin. Että vanhempaa kiinnostaa millainen peli on, mikä tekee siitä mielenkiintoisen ja miksi sitä halutaan pelata. Keskustelu, sekä se kasvattaminenkin on hemmetisti helpompaa kun tietää mistä puhuu.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Hyvää isänpäivää!

Mun pitäisi taas tehdä oppimispäiväkirjaa. Eli bloggaan.

Koska nyt on isänpäivä niin musta aiheeseen sopii hyvin pohtia tasajakoisuutta perheessä. Kamalastihan mä olen sitä jo tänä vuonna täällä pohtinut. Mutta so not, menköön vähän lisää!
Musta vaan on kerrassaan kutkuttavaa pohtia uudestaan ja uudestaan näitä lapsenhoitojärjestelyjä. Ja tasa-arvoa.

Mä olen tätä nykyä myös 6+6+6 mallin kannattajia. Näitä keskusteluja on kovin vaikea käydä siinä mielessä että ihmiset peilaa ne niin vahvasti vain siihen omaan elämäänsä. Joka toki nyt onkin se ensimmäinen juttu. Tietty! Mutta niitä ratkaisuja ei saakkaan koskaan täysin aukottomiksi ja sellaiseksi että istuvat jokaiseen pirtaan. Mutta jos mietin puhtaasti sitä että äidit voisi saada takaisin työelämään ja isät enemmän kotiin niin 6+6+6 on musta aika käypäinen malli siihen.
Lisäksi mä kaipaisin työnantajien puolelta myös joustavuutta osa-aikaiseen työskentelyyn. Mä en ainakaan koe että tämä pelaisi Suomessa niin, että siitä hyötyisi kaikki osapuolet. Mutta ehkä teen tuosta ihan kokonaan oman postauksensa.

Mun mielestä on kuitenkin ihan aiheellinen kysymys kysyä että miksi ne äidit sitten pitäisi saada takaisin sinne työelämään? Jos ne haluaa kuitenkin olla kotona. Ehkä mä saan tähän vastattua tässä postauksessa. Tiedostan ja tiedän toki että aina nämä kuviot eivät ole mitään vapaaehtoisia arvovalintoja vaan työtilanteen sanelemia pakkoja. Mutseilla ei ole duunipaikkoja. Tuo ei siltikään mun mielestä vielä täsmää tilastojen kanssa. Kun 94% iseistä jättää pitämättä isäkuukautta pidemmät vanhempainvapaat niin jossain muuallakin kuin äitien työpaikoilla mättää.

Monesti törmää siihen että kysytään miksi tasa-arvosta tehdään niin iso asia. Mun mielestä tähän on ihan yksinkertainen vastaus. N. puolet maailman asukkaista on miehiä ja puolet naisia. Asiat, oli ne pieniä tai suuria, ei toteudu kaikkien kannalta tasapuolisesti jos jokin osa-alue on vain toisen sukupuolen dominoima. On ihan totta että asiaan kuin asiaan pitäisi valita aina sopivin henkilö eikä miettiä minkään sukupuolikiintiöiden kannalta. Mutta silloin myös hakijajoukossa pitäisi olla tasapuolinen määrä molempia sukupuolia. Jotta siellä on samassa määrin kumpaakin sukupuolta edustettuna jotta nimenomaan on mahdollista löytää se sopivin henkilö. Ja on muuten tutkittua että työtulos on kaikista parasta silloin kun tekemässä on sekä miehiä että naisia. Eli jos haluaa yrityksensä tuottavan hyvin tulosta niin tiettyyn kiintiöimiseen kannattaisi satsata. Mun mielestä tässä ei ole kyse tämän hankalammasta asiasta. Ja sama pätee mun mielestä siellä himassakin. Jotta toivottu tulos olisi mahdollisimman hedelmällinen, täytyy työpanoksessa olla mukana sekä isä että äiti (olettaen nyt että puhutaan perheestä jossa on isä ja äiti).

Jätän pois heti kättelyssä vaihtoehdon Isä haluaa käydä töissä ja äiti haluaa olla lasten kanssa kotona koska tuolloinhan mitään epäselvää ei ole. Jokaisen rooli on selvä. Mutta aina se ei ole ihan itsestäänselvää. Lisäksi, jos ei koskaan ole kokeillut muuta kuin tuota isä töissä ja äiskä kotona-mallia, niin miten voi tietääkään että millaista se olisi kun hommat meneekin vaihtoon? Koti-isyyden voi ottaa oppimisen paikkana, molemmille vanhemmille. Isät tarvitsevat tietyillä vanhemmuuden sektoreilla tällä hetkellä enemmän tukea ja tsemppiä kuin äidit.

Mä en halua ylenkatsoa ketään tai lytätä kenenkään tapoja. Mutta mun on hyvin vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, miten naiset dominoi himassa. Miten miehet ei muka osaa tai kykene tekemään asioita "oikein". Että "helpommalla" pääsee kun itse tekee samantien alusta pitäen. Ensinnäkin ihminen on luonnostaan niin mukavuudenhaluinen että jos sä jatkuvasti kuuntelet sitä kuinka et tee oikein niin varmasti houkuttaakin jättää tekemättä. Mutta hei ihan oikeasti miten jonkun imuroinnin muka voi tehdä väärin? Ja missä se määritellään että miten se tehdään oikein? Tämä sama naisihmisryhmä muuten varmaan on just niitä tyyppejä ketkä ei työpaikoilla kykene siihen että joskus kokeiltaisiin jotain uutta tapaa tai keinoa. Koska "aina on tehty näin". Ja kyseessä on muuten varmaan myös juuri se sama porukka jolla on niin järjetön tarve hallita kaikkea koska eivät muulla saa peiteltyä sitä omaa epävarmuuttaan.

Jokatapauksessa, tasa-arvoisuus ja ennenkaikkea tasavertaisuus lähtee jo sieltä kodista käsin. Lapset näkevät jo siellä ne mallit miten toimitaan. Musta olisi hirveän tärkeää että naiset kykenisi päästämään irti siitä jatkuvasta minäminäminästä (ts. Pääsen helpommalla kun itse teen asian "oikein") ja ajattelemaan asiaa vähän isomman kuvan kautta. Kun ne mielikuvat lähtee jo sieltä miten kotona toimitaan niin halutaanko me oikeasti välittää lapsille se ajatusmalli että vain yksi tapa on se oikea ja sen kykenee tekemään vain yksi henkilö? Mun mielestä se on ylenkatsomista. Että nostaa itsensä jalustalle ja tekee itsestään korvaamattoman.

Keskustelusta vanhemmuuden kohdalla unohtuu monesti tasa-arvo kokonaan. Puhutaan aina vain äitien oikeudesta. Siitä että ovatko äidit kotona vai töissä. Entäpä ne isän vaihtoehdot? Isälle lankeaa lähes aina se elatuksen vastuu. Mun mielestä keskustelukenttää voisi laajentaa koskemaan myös isän oikeuksia. Myös isällä pitäisi olla oikeus valita onko töissä vai kotona.
Kokoan loppuun muutaman lentävän lauseen, jotka aina nousee esiin tässä asiayhteydessä.

Lapset ovat pieniä vain hetken.
Tämä on ihan totta. Lapset ON pieniä vain hetken. Mutta ne on yhtä pieniä myös isälle vain hetken. Miksi se on juuri äiti jolla on se etuoikeus olla seuraamassa sitä kasvua ja kehitystä siellä kotona? Myös isät tarvitsevat sitä tunnetta että ovat merkityksellisiä kasvattajia ja läsnä muutenkin kuin viikonloppuisin ja lomilla.

Miehen palkka on niin paljon parempi.
Niin. Tämä on musta kovasti suhteellista. Ihminen kun kykenee vaikuttamaan omaan elintasoonsa myös niin että sitä elintasoaan laskee. Suuria asuntolainoja ei ole mikään pakko ottaa siinä vaiheessa kun lapset ovat pieniä tai niitä lainan ehtojakin voi yrittää neuvotella pankin kanssa niin että lyhentää vain korkoja sen aikaa kun jompi kumpi vanhemmista on hoitovapaalla. Mikään pakko ei ole myöskään esimerkiksi matkustella hoitovapaalla. Se, että sitä elintasoa laskee siksi aikaa kun lapset ovat pieniä, ei tarkoita sitä että se on pysyvä tila. Valintoja valintoja, ja tästähän moni on kirjoittanut viime aikoina.
Kumpikin vanhempi on elatusvelvollinen, ei vain isä. Raha tuo itsenäisyyttä. Pari päivää sitten uutisoitiin että nuoret naiset ovat nyt koulutetumpia kuin koskaan. Toivottavasti jo kymmenen vuoden sisään päästäisiin eroon tuosta iänikuisesta "isä tienaa paremmin"-mantrasta.

Isät eivät löydä vertaistukea.
Mun on vaikea ymmärtää tuota lausetta. Mä koen että ei ne äiditkään sitä vertaistukea löydä. Se, että ollaan samaa sukupuolta ei vielä takaa sitä että vuorovaikutus toimii. Ja ei ne äiditkään sitä oloaan koe yhtään sen luontevammaksi siellä muskarissa tai perhekerhossa kuin isätkään. Päinvastoin. Eiköhän tämä ole enempi ihmisestä itsestään kiinni että onnistuuko vai ei. Ehkä jopa itsetunnon hommia jonkun verran. Että miten korkealla se kynnys mihinkin on.

Miehen työpaikka on sellainen että ei sieltä niin vaan olla pois.
Jännä juttu että naisten työpaikoilta, oli se työ mikä tahansa, voi olla pois kun saa lapsia. Ja tästä esimerkkiä sille että kyllä vaan voi miehenkin työ joustaa.

Koti-isyys mielletään epämiehekkääksi ja oudoksi.
Siis mitä ihmettä?!? Meiltä löytyy yksi koti-isä ja voin kertoa että mikään ei ole niin miehekästä kuin mies joka huolehtii lapsistaan. Muutenkin kuin taloudellisesti. Lasten kanssa jos missä oppii priorisoimaan sekä organisoimaan. Ja johtamaan. Tämän pitäisi olla villi kortti työmarkkinoilla!

Muistakaa että muutos ei tapahtu vain puhumalla. Se vaatii myös uskallusta ja tekoja. Asiat kyllä järjestyy kun vain yritystä riittää. Ennenkaikkea niiden isien pitää uskaltaa sitkeästi yrittää muutosta. Niin kotona kuin siellä töissäkin.

EDIT Yksi linkkivinkki vielä aiheesta :)

perjantai 7. marraskuuta 2014

Talvisirkus Uni



Mä kävin työkavereiden kanssa katsomassa ennakkonäytöksenä Tanssiteatteri Hurjaruuthin ensi-iltaan tulevan Talvisirkus Unen. Ja kuulkaa... eipä tule muuta mieleen sanoa kuin että WOW! Aivan huikea! Niin vakuuttunut olin että ostin samantien perheellekin liput esitykseen. Pienten lasten kanssa tulee ehkä käytyäkin helpommin vaikkapa teatterissa mutta teinien kanssa se on helposti aina se leffa jos johonkin mennään. No nytpä ei leffailla vaan mennään sirkukseen!
Pitäisi muutenkin tukea enempi paikallista kulttuuritoimintaa ja sillä omalla kiinnostuksella pitää huoli että kysyntää riittää.




Mä en ole ennen käynyt Talvisirkuksessa, joskin olen kuullut siitä kyllä paljon. En osannut yhtään kuvitella etukäteen että mitä oli luvassa. Itseasiassa mulla oli tosi flunssainen olo samana iltana kun esitys oli ja oli tosi hilkulla etten skipannut koko hommaa. Mutta onneksi älysin mennä. Ensinnäkin esitys oli niin huikeaa katseltavaa ja toisekseen pääntuuletus teki hyvää. Liian vähän tulee käytyä töiden lisäksi yhtään missään.

En halua liikaa spoilata mutta kerrotaan nyt jotakin. Esityksen teemana on siis uni ja sen ympärille on rakennettu huikea kaksituntinen sirkus. Tarina sisälsi paljon unista tuttuja elementtejä, erityisesti meille vanhemmille. Mutta siltikin mukana oli kaikkea kekseliästä ja ei voi kuin ihmetellä mitä kaikkea unen ympärille onkaan saatu taiteiltua. Näki että Cirque de Soleil-tyyppisistä on saatu vaikutteita mutta silti tämä oli kyllä ihan omanlaisensa. Ihanan läsnäoleva ja ei todellakaan mitään perinteistä sirkusta. Koska en halua liikoja kertoa, kuvailen kokonaisuutta sanoilla hauska, kekseliäs, kaunis, henkeäsalpaava, ihana ja unenomainen. Käykää itse katsomassa! Kahdessa tunnissa ehti näkemään ja kokemaan taitavaa akrobatiaa, hauskuuttavia hahmoja, jumalaista jonglöörausta ja mieletöntä osaamista. Tunnetilat vaihteli ihastuneesta aina kauhusta kiljuvaan. Meitä myös ihan tosissaan välillä pelotti. Ei niinkään siksi että olisi kovia ääniä tai pelottavia juonenkäänteitä vaan sanotaanko nyt näin että esiintyjien takia. Pahimpina hetkinä miespuolinen kollegani puristi penkkiään rystyset valkoisina ja pelkäsi itse tippuvansa.
Ehdottoman maininnan ansaitsee muuten esitystä säestänyt livebändi. Koko hommalla on ihan eri tunnelma kun musiikkikin on elävää. Tykkäsin värimaailmasta, tykkäsin tarinasta ja ihan eritoten tykkäsin sen yhden esiintyjän tatuoinneista! Pari pientä juttua oli mitkä häiritsi mutta ne oli niin onnettoman pieniä että en voi kyllä marista vaan todeta että tykkäsin kyllä ihan koko kokonaisuudesta.


Esityksen omilla nettisivuilla ikäsuositus on kolmesta ikävuodesta ylöspäin. Me käytiin katsomassa siis se pidempi, parituntinen esitys ja itse en kyllä suosittelisi sitä vielä noin pienille. Ehkä eskari-ikäisestä eteenpäin, jos on oikein rohkea lapsi kyseessä niin sitten ehkä viidestä ikävuodesta. Talvisirkuksesta on olemassa myös tunnin pituinen versio, jota esitetään päiväaikaan mutta sen sisällöstä en osaa sanoa mitään. Kaksikko on joskus vuosia, vuosia sitten käynyt kumpikin Talvisirkuksessa eskarin kanssa eli olettaisin että se tunnin versio on räätälöity pienempiä lapsia silmällä pitäen.

Kaapelitehtaan Pannuhalli on niin pieni, että esityksen pienimmätkin nyanssit näkee viimeisimmältä riviltä. Ja vastavuoroisesti yleensä piilossa olevat isommat kokonaisuudet on tarkoituksella jätetty nähtäville. Koska tila on pieni, pääsee kokonaisuus musta ihan toisenlaisella tavalla arvoonsa. Ja tilan pienuus on vain ja ainoastaan hyvä asia. Kun tehdään viimeistä piirtoa myöten yksityiskohtaista niin täytyyhän yleisön se sitten nähdäkin. Kaikki on niin läsnäolevaa. Vuorovaikutus ja koko esitys on kirjaimellisesti käsinkosketeltava. Tuota parintunnin esitystä suosittelisin ehdottomasti vaikka kaveriporukalle illanvieton yhteyteen tai mikseipä tuo menisi vaikka isänpäivälahjana!
Mun takana istui yksi nainen joka kertoi että ei ole vielä koskaan nähnyt että Talvisirkus olisi noin muikean mahtava. Tarkka määrä ei selvinnyt mutta otin vapauden ymmärtää että hän oli nähnyt Talvisirkusta useammankin kerran.


Mä en edes muista koska olisin viimeiksi ollut sirkuksessa. Mutta aina kun sitä näkee niin herää haaveita että voikun olisi itsekin noin lahjakas. Ja sirkustaiteilija. Jos omaisi edes jonkinmoisia sirkustaustoja niin olisikohan vähän vähemmin korkeanpaikankammoinen ja ehkä kova vauhti ei pelottaisi niin paljoa? Vieläköhän ehtisi aloittaa?

Pakko muuten vielä kehua Hurjaruuthin asiakaspalvelua! Aloin illalla vouhottamaan lippuja esitykseen Lippupalvelun kautta mutta en älynnyt että miten sieltä ostetaan perhelippu. Pistin tohkeissani ja lukematta lipunmyynnin sivuja sen tarkemmin sähköpostia Hurjaruuthiin ja huomasin vasta myöhemmin että nettisivuilla oli maininta että ryhmäliput voi varata sähköpostin kautta. Siitä huolimatta sain sähköpostia että minulle on varattuna perhelippu. Huippuhyvää palvelua!

Talvisirkus pyörii tammikuun alkuun asti mutta sinuna en jäisi vatuloimaan vaan ottaisin liput pikimmiten! Ja kannattaa tulla hei kauempaakin! Musta tuli ainakin yhden kerran perusteella vakiokävijä. Mua ei edes harmita että olen jo nähnyt esityksen kerran ja tiedän mitä on tulossa. Kestää kyllä useamman katselukerran. Ja jatkossa haluan kyllä käydä vuosittain katsomassa mitä upeaa Talvisirkuksella on tarjottavana.

Valokuvat on Hurjaruuthin lehdistökuvia. Paitsi tuo toinen valokuva. Ja mä en koostu tästä postauksesta muuten kuin hyvällä mielellä.