sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kiireestä ja ystävyydestä

Syksy 2014 jää mieleen poskettoman kiireisenä. Tuntuu että yksittäisiä asioita on hankala nostaa muisteltavaksi kun päässä hakkaa vaan se, että kiirettä pitää. Naismuistiin ei ole ollut kyllä toista samanlaista ajanjaksoa. Mutta hei, toisaalta ihan hyvä. Josko se tämä loskassa rämpiminen sujahtaisi vaan jotenkin ohi. Kun ei ehdi sitä huomioimaan.

Kiirehän tekee ainakin mussa melkein välittömästi sen että alan miettimään ja listailemaan että mikä kaikki jää paitsi tai uupumaan tämän kiireilyn takia. Ja yksi kiireen sokaisema ja alasajama asia on ystävät. Eikä se tietenkään mene niin että vain mä olen ollut kiireinen. Niin on moni muukin, ne kaveritkin. Ystävyyssuhteiden ylläpito mietityttää taas monelta kantilta. Aiemminhan olen kirjoitellut asiasta ainakin täällä ja täällä. Olipahan muuten hauska lukea kumpainenkin vuoden tauon jälkeen. Paljosta olen edelleen samaa mieltä mutta toki työelämässä riekkuminen on ehkä hieman pehmentänyt särmiä. Kyllä mä nyt ymmärrän ehkä taas vähän toiselta kantilta että miksi toisia ahdistaa tämä aihe enemmän.

Ihmistä kannustetaan aina antamaan anteeksi ja päästämään irti. Katkeruus syö ihmistä ja vaikuttaa moneen asiaan. Jopa siihen, millaisia ystäviä me olemme niille omille ystävillemme. Kuitenkin myös vastavuoroisesti todetaan että elämänlaatu paranee kun ymmärrämme olla roikottamatta elämässämme ihmisiä joihin käytetty aika on turhaa. Nyt on kyllä taas niin ristiriitaista uutisointia että mieli on solmussa. Eihän kaikki kaverisuhteet tarvitse osakseen mitään riitatilannetta jotta ne päättyy. Voihan katkeruutta aiheuttaa vaikkapa se, että kokee suhteen ylläpidon olevan yksipuolista. Eikai katkeruus tarvitse osakseen välttämättä sitä konfliktia. Mutta miten niitä ystävyyssuhteita sitten priorisoidaan?

Mä toteutin jokunen aika sitten sen, jota olen pohtinut oikeasti useamman vuoden. Poistin facebookin kaverilistaltani ihan järjettömän määrän ihmisiä. Ja se, että oikeasti mietin tuota vuosia, kertoo musta paljon tästä meidän nykyajasta ja siitä paineesta mikä meillä on ihmissuhteiden ylläpidosta. Se, että oikeasti pelkäsin ja vain siirsin ja siirsin tuota puhdistusta kertoo paljon. Hyvä kun sain seuraavana yönä nukuttua. Mietin vuosia että se-ja-se henkilö on aivan turhaan siellä mun listoilla koska ei me pidetä mitään yhteyttä eikä olla nähty vuosikausiin mutta jos poistan sen-ja-sen ihmisen niin varmasti perästä kuuluu. No kuka arvaa mitä sitten tapahtui kun rohkaistuin tyhjentämään sitä kaverilistaani? Aivan, ei mitään.
Minkä takia facebookista poistaminen on muka loukkaavampi teko kuin se että ei ole soittanut toiselle varmaan lähemmäs vuosikymmeneen? Ja eikai se nyt estä moikkaamasta kadulla jos törmätään. Sosiaalinen media on kyllä tuonut esiin ihmisissä ihan uusia ulottuvuuksia sen suhteen mistä ja miten voi loukkaantua. Vaikka facebook esimerkiksi on hyvä keino pitää yhteyttä kavereihin niin on se myöskin sitten yksi tapa lisätä paineita niihin suhteisiin.

Ennen kaverilistan tyhjennystä mietin jokaisen poistouhan (tää kuulostaa nyt jo joltain Big Brotherilta) alla olevan kohdalla että millainen maku mulla on juuri siitä ihmisestä ja meidän kaveruudesta. Että onko ratkaiseva tekijä se, että ei olla yhteyksissä vai se miten mä koen tulleeni kohdelluksi sieltä suunnalta. Pois päätyivät he, joiden kanssa on joskus ollutkin jotain syvempää sielunhenkisyyttä mutta joiden kanssa on matkan varrella sattunut sellaisia säröjä, jotka ovat heittäneet meidät lopullisesti eri poluille. Ihmisiä joista on jäljellä kauniita muistoja mutta jotka eivät ole osa mun arkea saatika tulevaisuutta. Listalle taas jäivät he, jotka eivät ole välttämättä ole päässeet ihon alle mutta joiden kanssa on aina, aina mukavaa. Joiden ystävyydestä tai kaveruudesta on itsellä hyvä olo.

Muutenkin olen tässä koittanut miettiä että millainen ystävä olen itse. Millainen ystävä haluaisin olla. Onko hyvä ystävä jos ei ehdi tai muista toivottaa hyvää syntymäpäivää? Tai hyvää nimipäivää? Tai hyvää mitä-vaan-päivää? Entä jos muistaa kysellä kuitenkin sitten muina ajankohtina että mitä kuuluu ja muistaa ehkä silloin pahoitella että on pidellyt kiirettä?
Entäpä jos kaveri ei ole enää niin läheinen? Jos vaan nyt on ajauduttu vähän eri kursseille eikä elämässä ole enää niitä risteäviä juttuja jotka yhdistää? Entä he joiden kanssa aina puhutaan että pitäisi nähdä, pitäisi nähdä mutta koskaan ei kuitenkaan nähdä?

Eräs parhaimmista ystävistäni erosi hiljattain. Kaikki tuli melko yllätyksenä, varsinkin meille ulkopuolisille mutta myös asianosaisille. Meillä oli paljon yhteisiä perinteitä joita tehtiin kaveripariskuntana. Nyt mietityttää että mitkä niistä haudataan koska kvartettimme rikkoutui. Olenko ajattelematon ja jopa tunteeton jos yritän pitää vanhoja perinteitämme yllä? Aiheuttaako se kivuliaita muistoja vai kenties pysyvyyden tunnetta, jota varmasti kaipaa isojen elämänmuutosten runnoessa? Tai ehkä ne yhteiset asiamme tekevät näyttävän comebackin hieman toisenlaisina. Tai sitten keksitään ihan kokonaan uusia toimivana triona lapsilla höystettynä.
Tämä ystävieni ero jos mikä on opettanut mulle, miksi joskus munkin ero on tuntunut toisista ihmisistä henkilökohtaiselta. On saanut ihan tosissaan tehdä töitä että ei sorru itse samaan. Koska molemmat osapuolet on rakkaita ja tärkeitä, vaikka toista nyt sattuu enemmän kuin toista. Koska tämä ei ole mun selviytymistaisto. Mutta ei ole ihan helppoa valaa särkynyttä sydäntä balsamilla ja sen jälkeen kääntää kannat ympäri ja nyökytellä toiseen suuntaan uuden elämän alun ihanuudelle. On vaikeaa olla välissä. Tekisi mitä tahansa että toiselta saisi kivun pois vaikka samaan aikaan tuntuu iloiselta että sitten se toinen kokee vapautuneensa ja nyt voivansa elää.

Enempi ja enempi olenkin tässä viikkojen kuluessa mietiskellyt että ehkä kavereiden erotilanteissa me tehdään itse siitä kuviosta vaikeaa. Me ollaan ystäviä mielummin sen osapuolen kanssa, jonka kanssa tuntuu helpolta. Ero on vähän sellainen elefantti olohuoneessa. Siellä se nurkassa on, kaikki tietää sen läsnäolosta mutta kukaan ei puhu siitä. Vaikka eihän sitä oikeasti tarvitsisi tuntua pahalta tai helpolta olla ystävänä. Koska ystävyys ei ole kiinni parisuhteen kestosta. Toivon että osaisin muistaa tämän aina kun lähipiirissä kuohuu. Ajatukset kääntyy niin helposti hänen puoleen, joka joutui kovemmille. Vaikka eihän ero koskaan ole helppoa, sitä halunneellekkaan. Molemmat tarvitsevat empatiaa. Sekä ystävyyttä.

Kaverini lähti työmatkalle Etelämantereelle. Ja se työmatka ei olekaan mikään parin yön pyrähdys vaan vähän pidempi. Ihan käsittämätöntä ajatella että siellä sitä ollaan, ihan kirjaimellisesti maailman toisella puolella. Jossa ei auta loukata itseään koska lähin miehitetty asema on useamman sadan kilometrin päässä. En tiedä saako sieltä kuulumisia ulkomaailmaan laisinkaan. Vai kuullaanko ja nähdään sitten joskus. Vaikka viime aikoina ei ollakaan oltu niin tiiviisti tekemisissä kuin joskus, niin Etelämanner toimii nyt hetken aikaa kotina ihmiselle, joka on erään elämänvaiheeni tärkeimpiä. Joten Antarktis, pidä hyvä huoli hänestä ja päästä ehjänä kotiin. Minä kyllä kestän koska jo pelkkä ajatus vaikka sähköpostin kirjoittamisesta siihen suuntaan helpottaa. Vaikka se ei vastaanottajaansa saavuttaisikaan vielä moneen aikaan.

6 kommenttia:

  1. Hyvä aihe, hyvät kirjoitukset! Luin jokaisen ja jokaiseen olisi varmasti ihan järkyttävästi asiaa.

    Mä oon just työelämään palaamisen jälkeen priorisoinut aika pitkälti kaiken, kaverisuhteita myöten. En vain halua enää tässä iässä ja tässä elämänvaiheessa tuhlata sitä aikaa ihmisiin jotka saavat oloni kurjaksi tai imevät sen kuuluisan energian. Toisaalta taas mietin että oonko ihan ämmä kun mietin näin. Mitä jos se vika onkin minussa? Toisaalta tajuan sen että on vaan olemassa tietyt persoonat, tietyt piirteet jotka eivät iske, no yllättäen. Eihän se kenenkään vika ole, vaikka tottakai eteen tulevat erotilanteet olisi hyvä handlata suht. tyylikkäästi. Tunnen sellaisiakin ihmisiä joilla tuntuu olevan hirvittävän suuri tarve bondata kaikkien kanssa ja suurin piirtein jokaisesta, jonka kanssa ajautuu keskustelemaan tulee se sen hetken ihan paras tyyppi ja se on kaiken lisäksi hirvittävä korostuksen arvoinen asia. Eihän siinä mitään pahaa ole mutta samalla mietin onko minussa jotain vikaa kun en ajattele näin, enkä osaisi toimia näin. Onko ne omat vaatimukset liian suuret? Olen tavannut viimeisen parin vuoden aikana liudan hyviä tyyppejä mutta vain muutama on sieltä selkeästi ottanut sen paikan elämässäni, muut ovat hyvänpäiväntuttuja joiden kanssa moikataan kun tavataan. Haluan vaan että sen ihmisen lähellä ja kanssa joka siihen elämääni kuuluu, on hyvä olla, eikä sen aina tarvitse tarkoittaa sydänystävyyttä (nää BFF jutut on muutenkin varmaan jo vähän mennyttä nuoruutta :)). Laatu ehdottomasti korvaa määrän.

    Mäkin oon miettinyt millainen ystävä olen. Tällä hetkellä ystävyyssuhteita pidetään pääsääntöisesti paljon yllä verkossa, se näkeminen on vähän niin ja näin koska se aika on vähän niin ja näin, mutta hyvät suhteethan kestää ne suvantovaiheet. Mulla on yksi ystävä jonka kanssa nähdään kerran vuodessa mutta juttu alkaa aina siitä mihin jäi, ja tuntuu että voisin kertoa hänelle kaiken. Erään kanssa viestittelemme viikottain, toisinaan useammin mutta silti en koe hänen kanssaan samaa läheisyyttä. Jännä juttu.

    Ohhoh, olihan kommentti! Tosi hyvä aihe tosin, olen itsekin miettinyt tästä kirjoittamista mutta toisinaan tuntuu että alkaisin tilittää ;) Mut kiva että sinä teit sen! Sain tuuletettua, haha!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiitos :)

      Mä ajattelen vähän samoin. Vaikka aikaa löytyisikin (näin ei kyllä ole) niin haluan käyttää sen aikani mielummin heihin, joiden koen olevan "sen arvoisia". En jaksa yrittää ylläpitää mitään sellaista joka tuntuu enempi pakkopullalta kuin kivalta. Mulla meni aika pitkään ennenkuin tuon hokasin ja opin sen että mun ei tarvitse velvollisuudesta olla kaveri tai mikään kenellekään. Jos se ei heitä miellytä niin en sillekään mitään voi. Jos jollekulle esimerkiksi moikkaamisen mittarina on se että oletko heidän kaverilistoillaan somessa niin sillekään en mitään voi. Yritän muistaa sen että vastaan itse omasta käytöksestäni ja muut vastaa sitten siitä omastaan.

      Jätin tuosta alkuperäisestä vielä kirjoittamatta siitä että mulla on itseasiassa vielä sellainenkin juttu että välillä erakoidun ihan tarkoituksella. En oikein edes tiedä miksi ja millaisissa tilanteissa mutta tiedostan että teen niin. Ja sitten on niitä kausia kun haluaisin että koko ajan olisi jotain yhteydenpitoa jne. Enhän mä voi olettaa ihmisiltä että ne tietää milloinkin että mistä päin tuulee. Tämä on mulla edelleen opettelun ja kehityksen alla.

      Ja todellakin, laatu korvaa ehdottomasti määrän! Ei ole ollut ihan itsestäänselvä homma tämäkään.

      Ja tuulettaminen on aina hyvä :)

      Poista
  2. Tuntuu, että tunnen ihan älyttömästi ihmisiä. Pitäs varmaan listata ihmisiä (ei vain FB:ssä, vaan muutenkin), ja tehdä tuo priorisointi. Olen siinä huono.

    Mulla on ongelmana, että koen moniakin lähes sydänystävikseni. Monestakaan vanhasta ystävästä vaan koskaan ei kuulu mitään - kuinka kauan soittamisen pitää aina olla minun vastuullani? Ei saa tuntemaan itseään mitenkään arvokkaaksi... Sitä paitsi olen huono pitämään yhteyttä FB:n kautta - ehkä he olettavat, että ystävä olisi siellä aktiivisempi?

    Nyt on suunnitteilla lista, keitä haluaisin tavata joululomalla. Saapa nähdä, osaanko kuitenkaan suunnitella asiaa hyvin etukäteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ajattelin ihan samoin. Sitten vaan eräänä päivänä kypsyin riittävästi :)

      Mulla on kanssa jo mielessä keitä haluaisin tavata joululomalla. Toivon todella ja ihan vilpittömästi että onnistuu eikä mene puihin. Vaikka kuinka koitan tässä kasvaa ja kehittyä niin huomaan että otan henkilökohtaisesti sellaisia juttuja näissä kaverihommissa jotka ei ole kiinni musta vaan siitä toisesta osapuolesta. Esimerkiksi nyt kun tupareita järkätään, osa vieraista ei edes vaivaudu vastaamaan että tulevatko vai ei (ei siis mitään perinteistä ehkää vaan täysin radiohiljaisuus) joka tuskin on kuitenkaan mikään osoitus mulle vaan vain ja ainoastaan senvastapuolen huono käytöstä. Jolle mä en mitään voi. Kuitenkin ihan tosissaan saan tehdä töitä että en ota asiaa henkilökohtaisesti.

      Poista
    2. Toi vastaamatta jättäminen on tän ajan ilmiö. Yhen eläkeikää lähentelevän naisen kanssa tästä kerran puhuin, ja sen innoittamana kirjoitin jotain aiheesta blogiinikin, en kyllä enää muista, mihin tekstiin. Nainen oli sitä mieltä, että nuoremmat tekee aina noin: odottaa vastaamisen kanssa viime tippaan, koska ensin pitää selvittää, tuleeko jotain parempaa tekemistä.

      Järjestin meidän tupareita, ja kävi samoin. Järjestin niitä miehen toiveesta, ja että sillä otti koville, kun kukaan ei vastannut. Pistin tosin vaan FB-kutsun, mutta silti! Eipä sitä oikein voinut parhain päin selittää, kun ne samat ihmiset sitten kuitenkin joillekin toisille kavereilleen sanoo heti ekaks että "joo partyparty en malta oottaa". Lieventävänä asianhaarana on se, että kutsuttiin ihmisiä kaukaa entiseltä paikkakunnalta. Moni ei siis päässyt kyytien ja rahapulan takia, mutta ilmottaa olis silti voinut! Henkilökohtasesti kyselemällä sai sellasia "ehkä, katotaan" - vastauksia. Todella isolla vääntämisellä saatiin kymmenistä kutsutuista paikalle neljä ihmistä, ja niistäkin osan vain, koska ne sai multa ilmasen kyydin. Että jee. Pitää hankkia paremmat kaverit, mutta sehän helpommin sanottu ku tehty. En enää kyllä tolle tuttavapiirille yritä mitään järkätä, onneksi on oikeitakin ystäviä.

      Poista
    3. Totta! Mutta jotenkin tosi ankeaa. Että arvottaa nyt sen mukaan mikä olisi parempaa tekemistä.

      Meidän tuparit oli loppupeleissä tosi kivat. Ja sinne päätyi hyvinkin juuri he, keitä toivoikin. Sekä selvisi se, keitä ei välttämättä halua kutsuakaan kun saa odottaa sitä ilmoitusta ihan viime tinkaan. Onneksi on tosiaan oikeitakin ystäviä :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?