keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Miltä tuntuu jäädä hoitovapaalle?

Aika tarkalleen kuukauden päivät töitä jäljellä ennen hoitovapaan alkamista. Apua! Tai no lomalle mä ensiksi jään mutta kuitenkin. APUA!!

Mulla on kolme lasta. Kahden lapsen kohdalla olen jäänyt töistä äitiyslomalle, yhden äitiysloman alkaessa olin jo valmiiksi kotona. Jokainen äitiyslomalle jääminen on ollut ehkä vähän erilaista mutta aika pitkälti niputan ne kuitenkin yhteen ja samaan. Toki erojakin löytyy. Ei se ole samanlaista jäädä äitiyslomalle ensimmäisestä lapsesta kuin nyt sitten vaikka siitä kolmannesta. Oma ikääntyminenkin vaikutti. Ja raskauksien erilaisuus.

Mutta sitä pystyn helpostikin miettimään ja löytämään niitä eroavaisuuksia kun mietin hoitovapaalle jäämisen ja äitiysloman alkamisen eroja. Ero näiden välillä on itseasiassa huomattava. Vaikka olen nyt jäämässä hoitovapaalle lapsen kanssa, josta olen jäänyt aikanaan myös äitiyslomalle, on asia ihan eri vaikka lapsi on sama.

Äitiysloman alkamiseen liittyy ihan erilainen odotus. Luonto on jo hoitanut sen että siinä vaiheessa kun äippäri alkaa, sitä pyörii kaikessa jo niin oman navan ympärillä ja motivaatio ja kaiken fokusointi on jossain ihan muualla kuin työasioissa. Sitä kyllä miettii että tuleeko ikävä töihin ja hajoaako pää kotona mutta kuitenkin se korvienväli suuntaa sinne edessä olevaan synnytykseen. Kaikki on sillätavalla kysymysmerkkiä koska et välttämättä tiedä koska synnytyksen aika tarkalleen on, kauanko siinä menee, miten kaikki sujuu jne. Kotona on todennäköisesti vielä valmisteltavaa vauvan tuloa varten. Ja ylipäätään jo se pelkkä raskaus ja sen seuraaminen on äitiysloman alkaessa se juttu.

Hoitovapaan suhteen taas..... no, en oikein tiedä mitä odottaa. Toki sitä että saan olla lasten kanssa enemmän. Mutta tavallaan mikään ei kuitenkaan muutu. Vuosi sitten Siipan jäädessä hoitovapaalle vertasin meidän vetovastuun vaihtoa siihen, että juna jatkaa liikkumistaan mutta veturinkuljettaja vain vaihtuu. No sama tapahtuu nytkin. Juna menee menojaan, kuski vaihtuu. Mikään ei muutu. Kotona siis. Muutenhan muuttuukin ihan kaikki. Mutta on hankala löytää sieltä sitä konkreettista mitä odottaa. Sitä sellaista yhtä kiintopistettä. Joka olisi samalla tavalla siintämässä kuin on äitiyslomalle jäädessä.

Tavallaan odotan ihan hirvittävän paljon sitä että mun ei tarvitse aamuisin lähteä mihinkään kiireessä, koska se on mulle se isoin kompastuskivi työläisenä. Mutta toisaalta kaipaan jo nyt sitä oloa joka on aamuisin kun töihin pääsee. Millainen päivä on edessä, mitä me tänään tehdään? Mun työssä yksikään työpäivä ei ole välttämättä ihan täysin samanlainen. Ja sitä konkreettista eroa ei huomaa samalla tavalla muissa vuoroissa. Väsymys karisee aina pois kun se päivä starttaa töissä. Kun se hektisyys alkaa ja pääsee käyttämään päätään. Sitä ei aina älyäkkään kaiken sen tekemisen alta miten paljon mä joudun käyttämään päätäni töissä. Työn organisoimiseen, työn hallintaan, itse tekemiseen, kokonaisuuteen, kaikkeen.

Tavallaan odotan sitä että olen kotona aamuisin kuulemassa kun Ekan herätys (Daruden Sandstorm) pärähtää soimaan ja pystyn laskemaan kuinka monta torkutusta tänä aamuna ennenkuin poika nousee. Tavallaan taas haluaisin olla pois siitä aamujen kaaoksesta. Toisaalta luulen että tulen ikävöimään myös sitä, kun yövuoron jälkeen herään ja kotona ei ole ketään. Kun saan sen tunnin, pari haahuilla ihan itsekseni. Tankata kahvia ja miettiä että tuliko unta riittävästi vai ei.

Ja tietysti odotan tosiaan sitä että saan olla lasten kanssa enemmän. Roimasti enemmän mitä viime aikoina. En voi hokea sitä liikaa. Vaan riittääkö se mulle?

Vaikka haaveilen töistä ja opiskelusta niin mitään varsinaisia suunnitelmia mulla ei ole hoitovapaata ajatellen. Sitten kuitenkaan. Kolmas pitäisi vierottaa tutista ja pitäisi alkaa kai opettelemaan kuivaksi. Molemmat tuntuvat kaikelta muulta kuin riittävältä haasteelta. Musta tuntuu aika huonolta että mun suhtautuminen on vähän ylimielinen. Että riittääkö tuo mun arjeksi. Onko kotona mulle riittävästi haastetta? Miksi pitäisi edes olla? Miksi mä suhtaudun koko hoitovapaaseen niinkuin työhön? Miksi mulla pitäisi olla mitään sen suurempaa tiedossa? Tämä on kuitenkin vain muutaman kuukauden kestävä vaihe eikä mikään pysyvä ratkaisu. Miksi mun on niin vaikea asennoitua siihen sellaisena kuin se on? Aikana jolloin saan olla lasten kanssa enemmän, paneutua omiin juttuihin eri voluumilla ja rauhoittua ja toivonmukaan tankata asioita joihin aika ei ole riittänyt tämän vuoden aikana.

Ylipäätään nyt tuntuu vaikealta ajatella sen isommin elämänmuutosten vaikutusta kun on niin väsynyt. Raskas syksy alkaa ihan oikeasti verottamaan osansa ja odotan lomaa. En hoitovapaata, vaan lomaa. Kun kuukauden viikonlopuista kolme menee töissä, alkaa olla aika puhki. Kun yövuoroja on joka viikko ja vapaapäiviä vain yksi viikossa, on aika loppu. Olen haaveillut urheilemisesta viikkotolkulla muttakun en vaan nyt jaksa. Selkää ja hartioita särkee, huimaa, kolottaa, päätä särkee. Kaikki laukeaisi urheilulla. Mutta kun en nyt jaksa. Uni ei vie nyt tätä väsymystä pois. Vaan tarvitsen ihan ehdasti lomaa. Sitä odotan ihan ehdottoman paljon että jaksan alkaa pitää taas itsestäni huolta.

Lisäksi nyt yhtäkkiä on jostain noussut esiin se kotona besserwisseröinti, joka on loistanut poissaolollaan koko vuoden. Siippa tekee nyt muka kaikki asiat kotona ihan väärin ja ei sinnepäinkään ja kun minä en nyt voi täältä töistä käsin kaikkea hoitaa ja olla kaikesta vastuussa jne liibalaaba. Enkä nyt edes tiedä että mistä tämä sikiää. Tai no tiedän. Mun epävarmuudesta.

Huomaan että olen pitkin syksyä yrittänyt tehdä töistä sen "pahan paikan". Jossa ei ole muka kivaa ja joka vie liikaa aikaa. Jotta sieltä olisi helpompi sitten jäädä pois. Onhan siellä ollutkin ihan hullunmyllyä ja järjetön kiire. Yksi jos toinen kokee olonsa uupuneeksi. Mulla kuitenkin on jo senverran pitkä työkokemus että tiedän että tämä on vain vaihe. Välillä on näitä kausia kun mikään ei riitä ja välillä sitten on hiljaisempaa jolloin pystyy toteuttamaan vaikka mitä. Kuitenkin nyt huomaan että oikein vellon siinä että kylläpä nyt on töissä rankkaa ja voivoi onpa mukavaa jäädä kotiin. Koska oikeasti tuntuu vaikealta jäädä pois ja mieli käsittelee homman niin että kun tekee siitä paikasta epämukavan niin sinne ei halua ja voi "hyvällä omallatunnolla" jäädä kotiin. Koska siitä se nimenomaan nyt on kiinni. Mulla on edelleen huono omatunto siitä että jään kotiin lapseni kanssa, täysin lakisääteisesti.
Ja sitten samalla musta tuntuu aina pidempien vapaiden jälkeen tosi vaikealta palata töihin. Kun kotona on ollut niin kivaa lasten kanssa. Kun on ehtinyt kunnolla olemaan perheen kanssa eikä se ole vain sellaista pikaista rypistystä työpäivän lisäksi. Katsella kun pienin peikkojumppaa ja jutella isojen kanssa ihan rauhassa kaikesta ja ei mistään. Eli tykkään ja haluan olla kotona enemmän.

Vaikka mä yritän kääntää koko työpuljun helvetin esikartanoksi, ei työyhteisö oikein tue tätä ajatelmaani. Ei ole kovin helppoa vääntää väkisin työpaikkaa ihan perseeksi kun melkein joka päivä joku harmittelee että jään pois ja kuulen että "ihan tyhmää, miks kaikki kivat lähtee". Mulle pidetään kuulemma poislähtöjuhlat ja saan itse valita ajankohdan näille bibiksille. Yritän itse lohdutella itseäni jatkuvasti sillä että olen poissa vain yhdeksän kuukautta. Alle vuoden! Se menee ihan järjettömän nopeasti.

Siippa on jo pidemmän aikaa mietiskellyt kuinka vähiin käy. Hän olisi vielä halunnut jatkaa kotona. En siis ole ainoa joka kipuilee. Me ei ehkä aikanaan, kun näitä juttuja ja vaihtoehtoja pyöriteltiin, ajateltu kaikkea ihan loppuun asti. Ja miten olisi voitukkaan kun päätöksiä piti tehdä niin pian. Nyt tehtäisiin todennäköisesti erilaisia ratkaisuja. Jos olisi mahdollista niin mä ehkä yrittäisin selvitellä vielä sitä vaihtoehtoa, että voitaisiinko hoitaa asia niin että Siippa olisi esimerkiksi kotona ma-ke ja sitten to ja pe töissä ja mä sitten työskentelisin noissa puitteissa sen minkä pystyisin.

Mä haluaisin sekä hoitovapaan että töissä käymisen. Mua mietityttää, ahdistaa, pelottaa ja väsyttää. Hyvin kaikki kuitenkin menee. Tietty. Ihan varmasti. Musta tuntuu kyllä ihan oikeasti tärkeältä jäädä kotiin mutta mun on vaan nyt jotenkin vaikeaa kääntää aivot siihen. Kun puuttuu se vauva jota odottaa. Pää ei osaa ajatella jäämistä hoitovapaalle. Kun tähän komboon on aina aiemmin kuulunut se vauvan syntymä.

11 kommenttia:

  1. Palaan vielä ajatuksella lukemaan... kipuilun tavoitti jo pikavilkaisulla.

    Mulle ei koskaan ole riittänyt pelkkä kotona olo, vaan tarvin "oikeita" haasteita. Nyt olen luonut itselleni pari omaa projektia, jotka haastaa osaamista ammatillisellakin tasolla, mukana kaupungin vanhempaintoiminnassa (yhdistystyötä), näköjään sekaantumassa politiikkaan jaja... Kaikkien noiden juttujen keskellä huomaankin viihtyväni kotona.

    Toivottavasti saatte kipuilut kipuiltua ilman katkeruutta ja löydätte vielä toimintatavan, johon olette molemmat tyytyväisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen mukana vanhempainyhdistyksessä että sitten asukasyhdistyksessä. Ajattelin ottaa vastuullisemman roolin molemmissa ensi vuodeksi. Silti tuntuu että haluaisin jotain ammatillistakin tuohon rinnalle. Pitää katsoa mitä sitä keksii :) Ehkä joku uusi harrastuskin oisi jees.

      En mä usko että tämä mihinkään katkeruuteen asti menee. Kunhan kipuillaan, muutokset ottaa joskus koville. Voin jo kuvitella miten mä sitten aikanaan kriiseilen kun lähdetään molemmat töihin.

      Poista
  2. Minäkään en ole ollut "vain hoitovapaalla" (mikä sekin on varmasti monelle se paras mahdollinen ratkaisu) vaan kaivannut siihen rinnalle muuta. On ollut yhdistystoimintaa, jumppien ohjaamista ja myös opintoja. Ne ovat tuoneet kivaa vastapainoa kotielämälle. Rakastin kotiäitiyttä, kun siinä oli mukana nuo elementit. Nyt yrittäjänä olen pyrkinyt luomaan samantyyppistä olosuhdetta kuin kotiäitinä ollessani. Teen yrityshommia (joista nautin) ja ehdin olla kotona paljon enemmän kuin palkkatyössä ollessani.

    Tsemppiä sinulle kipuilun kanssa ja voimaantumista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Yrittäjyys olisikin metka kokeilla.... tosin nyt kun olen vaan sen vajaa 9kk kotona niin nyt ei ole sen aika. Mutta ehkä joskus.

      Poista
  3. Musta sun puheissa on ihan parasta toi "Saa olla lasten kanssa". Ei muuta. Kirjotin paljon enemmänkin mutta pyyhin pois. Rankka viikko töissä (rasittava subjektiivinen päivähoito-oikeus) ja ikävä omia lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot aivan oikeassa. Onneksi viikonloppu häämöttää jo ja saat olla (toivottavasti, älä pikkujouluile liikaa ;)) lasten kanssa.

      Poista
    2. Haa! Onneksi pikkujouluhoroskooppi oli oikeassa ja pikkujouluilin lyhyellä kaavalla :D

      Poista
  4. Hitto iski paniikki. "NYTkö se JO jää!?". Aika menee vähän nopeesti, oon vähän pihalla, mutta siitä tulee varmasti tosi kivaa. Saat olla lasten kanssa. (Mä en tiedä miksi mun pää aina nollautuu kun alan kommentoida kun tekis mieli jotain fiksua sanoa… Huoh).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No NYT se JO jää. Ja tulee siitä kivaa. Kyllä mä sen tiedän. Kunhan nyt ikävöin sitä uratykkeilyä :) Ja aika menee kamalaa vauhtia.... Kohta mä oon jo takaisin töissä. Ja teidän Nipa lähtee armeijaan.

      Poista
  5. Rehellistä tekstiä - respect! Kaikesta pohdinnasta huolimatta kadehdin vähän sua. Olin itse molempien tenavien kanssa hoitovapaalla mutta en täyttä aikaa. Pikkulapsiaika ja mahdollisuus hoitovapaaseen on kuitenkin viimeinen mahdollisuus hypätä pois oravanpyörästä monelle meidän ikäiselle ennen...eläkettä. Joka ei koita ennen kuin ollaan lähemmäs 70. Uskon, että et kadu, mutta uskon myös ettei hoitovapaasta pelkkää onnea ja auvoa tule. Onnea matkaan!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mä olin pienimmän kanssa reilu vuoden kotona ja sitten vaihtui mies kotoilijaksi ja mä lähdin töihin. Eli tämän vuoden olen ollut töissä. Ihan oikeassa olet siinä että nämä on niitä viimeisiä mahdollisuuksia ottaa irtiottoa töistä. Mullakin on senverran suuret haaveet ja toiveet urani suhteen että sitten kun siihen pyörään pääsen kunnolla kiinni niin sieltä ei ihan heti hypätä pois. Ja kun siitä vuorotteluvapaastakin on tehty nyt niin hankalaa :P
      En usko että tämä ratkaisu kaduttaa, toivottavasti ei montaa hetkeä niinä huonoimpinakaan päivinä :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?