lauantai 15. marraskuuta 2014

No se isänpäivä

Ihan nyt ensialkuun, onko se isänpäivä vai isäinpäivä? Kumpaankin aina törmää. Eka kuulostaa paremmalta, toka jostain syystä oikeammalta? Koska onhan äitienpäiväkin monikkona.
No jokatapauksessa, se meni jo mutta vielä on sanottavaa asiasta.

Mä olin buukannut itseni isänpäiväviikonlopuksi töihin. Yleensä yritän pitää kaikki spessut viikonloput vapaina mutta nyt oli vaan mennyt koko isien juhlinta ohi silmien silloin kun työvuoroja tein. Ja huomasin että olin näköjään tänä vuonna äitienpäivänkin töissä. Tosin eihän työ estä juhlimasta. Se vaatii vaan muutaman toisenlaisen liikkeen.

Tänä vuonna isää muistettiin kolmen suklaan kakulla. Niin oli hyvää että seuraavana päivänä se oli jo syöty.
Yövuoroissa siis huhkin ja jaksoin valvoa tosi hyvin, ja jaksoin kokata aamupalankin vielä samoilla silmillä ja seurustella perheen kanssa. Mutta siinä nukkumisten jälkeen, yövuorojen välissä olin ihan järjettömän väsynyt. Siippa oli Kolmosen kanssa isänsä luona isänpäivän vietossa aamupäivän ja mä katselin herättyäni kotona Putousta ja itkeä tihrustelin facebookissa kavereiden isänpäivä-jutuille. Tiedättehän te että se väsymys purkautuu joskus hallitsemattomina tunteina. No nyt rämmittiin sitten niissä aallokoissa. Niin moni mahtava mies on vuoden sisään tullut isäksi. Mun on niin vaikea ymmärtää sitä että miksi näitä isän- ja äitienpäiviä ei vietettäisi. Itkin tälletälle ja tälle.
Miten moni lapsi onkaan onnekas kun on saanut niin upean isukin. Tuntuu itsestäkin ihan mielettömältä että voi olla näin onnellinen toisten puolesta. Eikä maksa mitään!

Itkin valokuville ihanista isukeista ja nauravista lapsista. Itkin kuville perheistä haudoilla, niiden isien pysyvällä paikalla jotka eivät voi enää perheidensä luona olla. Ja itkin niille iseille, jotka olivat ihan mykistyneen häkeltyneitä siitä ensimmäisestä isänpäivästään. Jätetään kuvailematta ne märinät mitä Vain Elämään ykköskauden maraton herätti yövuorokrapuloissa. Vaikkakin ihan vakavasti tuohon ykköskauteen ei enää pysty suhtautumaan niiden Putouksen Jonne Aaron-imitaatioiden jälkeen. Onneksi punaiset silmät menee töissä aina väsymyksen piikkiin.

Siippa sai tänä vuonna ihan tarkoituksella melko pelkistetyn aamupalan. Kakku oli niin tuhti että sille oli jätettävä tilaa. Eikä nuo lohileivätkään mitään ihan kevyitä olleet. Uppomuna onnistui mikrossa mahtavasti. Vaikka se muistuttaakin ihan kalaa.

Tiedän että kaikille vanhemmille nämä vanhempainpäivät eivät ole hattaraa ja serpentiiniä. Ne ei kaikille lapsillekaan ole sellainen päivä, jolloin haluaisi muistaa. Mulla itselläni on isä joka on isä vain paperilla. Joka on tuottanut enemmän pettymyksiä kuin iloa. Vanhemmistakin löytyy niitä mulkkuja. Silti mulla hiertää henkisesti ihan älyttömästi ne Ei voi toivottaa kaikille vanhemmille hyvää isän/äitienpäivää kun tietää miten paljon paskoja vanhempia maailmassa on. Ööö.... no, mäkin olen heitä joka voisi todeta noin. Vaan mulla ei tulisi kyllä mieleenkään alkaa marisemaan niiden mätämunien takia. Ei niinä päivinä kun muistetaan vanhempia. Niille ulinoille on ihan toinen aika ja paikka. Ja mun mielestä se aika ja paikka ei ole siinä toisen onnen hetkellä.
Ei sellaista ihmisryhmää olekaan jossa ei olisi myös niitä pässinpäitä. Niinkuin ihan oikeasti edes pääsisivät unohtumaan. Ehei, kyllä ne ääripäät muistetaan aina. Miksi sen isän/äitienpäivän pitäisi olla vähemmän merkityksellinen koska kaikki eivät niihin rooleihin kykene? Auttaako se niihin ongelmiin ja asioihin yhtään mitään että märistään miten paskaa onkaan kun kaikki ei vaan osaa? Helpottaako se yhtään mitään että saa sanottua väärään aikaan ja väärässä paikassa? Miksi se aina hyväksytään että aikuiset kyllä voi sanoa mitä vaan ja koska vaan? Miksi aikuisilta ei saisi odottaa hienotunteisuutta ja epäitsekkyyttä edes joskus?

Mä olen paljonkin prosessoinut sitä omaa isä-tytär suhdetta. Täälläkin. Koen kuitenkin että he, joilla on se tarve aina marista niistä mulkuistakin vanhemmista, ovat heitä jotka eivät ehkä ole käsitelleet niitä omia kipupisteitään täysin läpi. En mäkään ollut aiemmin. Nyt koen että olen. Tai ehkä kyse on siitä että inhoan disclaimereita.
Ja onhan se tärkeää käsitellä vaikeat asiat läpi. On! Vaan aika raskaaksi käy jos se käsitteleminen on aina sitä muiden onnen lyttäämistä. Ei se auta yhtään. Pahan mielen tuottaminen toisille ei vie sua ainakaan mihinkään hyvään suuntaan. Eikä siinä ole mitään väärää että sanoisi ääneen että nämä on mulle vaikeita juttuja, enkä ole vielä niitä ihan käsitellyt läpi. Mutta ei. Mielummin nollataan se kaikkien onni koska itsellä on ollut vaikeaa.

Onko se jokin suomalainen piirre vai mikä että aina jostain nousee myös se skeptisyyden soraääni. Kärsi, kärsi ja kirkkaimman kruunun saat. Älä vaan missään nimessä nauti tai anna toisten nauttia! Omasta pahasta olostaan voi loputtomiin syyttää muita. Mutta joskus tulee vastaan se piste, jolloin ihan sun itsesi kannalta kannattaisi ottaa itse se vastuu siitä, että opettelisi päästämään irti eikä roikkuisi enää kaksin käsin siinä menneessä pahassa.

Vanhemmuus ei ole aina siloiteltua. Eikä helppoa tai sitä mitä haluaisi sen olevan. Tarkastelit asiaa lapsena tai vanhemman vinkkelistä. Tämä yksi elämä on kuitenkin se mitä meillä on. Lapsena ei aina ole niitä vaihtoehtoja miten asiat on. Mutta aikuisena niitä valintoja saa tehdä. Että miten sen ainoan elämänsä päättää elää.

Ps. Kokovartalofiiliksessä on pohdittu päihdeperheessä kasvamista useamman postauksen verran. Suosittelen kurkkaamaan, paljon hyvää pohdintaa vaikeasta aiheesta.

1 kommentti:

Mitä sullon syrämmellä?