tiistai 25. marraskuuta 2014

Uskoisitko

Kirkosta erottuani mua on enempi ja enempi alkanut kiinnostamaan eri uskontokunnat. En ehkä ihan oikein osaa edes purkaa auki että mikä niissä kiinnostaa. Mua ei kiinnosta yksilön käsitys uskonnosta tai se miten yksilö uskoo. Vaan mua kiinnostaa se kokonaisuus siellä takana.

Juhannuksena yövuoroista kotiin ajellessani katselin kun Helsingin Jäähallin parkkis täyttyi lestadiolaisista ja olisin ihan uteliaisuuttani halunnut käydä katsomassa mistä on kyse. Samaten haluaisin joskus käydä Suviseuroilla. Mä haluaisin ymmärtää niitä ihmisiä jotka elävät uskonnollisessa yhteisössä. Eritoten mua kiinnostaa että miten yhdistetään uskonto ja elämä. Kuinka paljon on kyse yhteisön tavoista? Ja jos ei muusta tiedetä niin kuinka ristiritaisena sitä yhteisöä pitää. Osaako kyseenalaistaa? Kokeeko tarpeelliseksi kyseenalaistaa? Okei nämä meni nyt ehkä jo sen alle että miten yksilö uskoo ja kokee. Silti mua kyllä kiinnostaa ja mietityttää sekin että mitä näiden taustalla on. Mistä ne yhteisön tavat on syntyneet? Ja tuntuuko se turvalliselta ja ehkä helpoltakin että yhteisö asettaa vastaukset kaikkeen.

Silloinkin kun kuuluin kirkkoon, koin uskonnollisuuden ehkä hieman pelottavana. Ne ihmiset siellä uskonnossa. Musta tuntuu pelottavalta, että elämänkatsomustani säätelisi vain jokin yksi näkökanta. Joskus kirjoitinkin johonkin postaukseen miten kirkko tarvitsisi mun mielestä eräänlaisen kasvojenkohotuksen. Nykyaikaistumisen ja tapojen siirtämisen enempi istumaan tähän päivään. Pelolla kasvattaminen ei oikein nykyään enää toimi. Yhteisöissä ehkä mutta noin valtakunnallisesti ei. Ihmiset on senverran paatuneita koska maailmassa tapahtuu niin paljon pahoja asioita että pelottelulla et saa ihmistä enää uskomaan. Sensijaan kokisin että kirkon kannattaisi panostaa enemmän turvallisuuteen ja lohtuun. Niitä ihmiset kaipaavat. Hekin, jotka eivät ole aktiivisesti kirkon toiminnassa tai jotka eivät kuulu laisinkaan kirkkoon. Suvaitsevaisuus olisi myös yksi pitkälle kantava seikka johon kirkon täytyisi panostaa. Suvaitseva maailma on se jota tarvitaan.

Mua harmittaa miten vaikeaa on keskustella ihmisten kanssa, joilla on vahva usko. Mulla itselläni oikeastaan rapisee samantien mielenkiinto keskusteluun jos asioita aletaan selittää uskontoon vedoten. Musta olisi mielenkiintoista keskustella mutta jos se näkemys on niin uskolla sokaistunutta niin aika ympyrässä pyörimistä se keskustelu sitten on. Ei tokikaan kaikilla uskovilla mutta monilla. En tiedä onko se vain mun korvien välissä mutta mun mielestä uskonto tuo mukanaan keskusteluihin moraalisen paheksunnan. Asetutaan sillä moraalisella paheksunnalla ja raamatun heiluttelulla sinne oikean hädän yläpuolelle. Joka sitten provosoi muut keskustelijat ja nostaa niskakarvat pystyyn ja se asiallinen keskustelu olikin sitten siinä. Ja vähän sama on oikeastaan myös sillä toisella ääripäällä. Ääriateisteilla.

Uskonto eri muodoissaan on viime aikoina ollut kovastikin tapetilla. On puhuttu vanhoillislestadiolaisten suurperheiden äitien jaksamisesta ja Jehovan todistajista eroamisesta. Kaikista eniten uskonto on kuitenkin tainnut olla esillä viime aikoina yhteisten asioiden yhteydessä.

Vaikka olen kiinnostunut uskonnosta, niin on paljon uskonnon nimissä tapahtuvaa jota en ymmärrä enkä edes halua ymmärtää. Kirkosta erottuani uskontoon vedotut asiat on saaneet mut ihan ennennäkemättömään raivotilaan. En jotenkin yhtään pysty pureskelemaan että kaikille yhteisiä asioita selitellään yksilön elämänkatsomuksella. En yhtään pysty sisäistämään sitä kuinka lakeja säätäessä sitä suuntaa otetaan yksilön uskosta ja elämänkatsomuksesta, vaikka tarkoitus on säätää lakeja kaikille. Jokaisella on oikeus uskontoonsa mutta on asioita johon sitä uskontoa ei vaan pidä sotkea. On vain ja ainoastaan surullista että yksilön elämänkatsomus sysätään kaikkien yhteiselle kentälle. Näitä asioita ovat esimerkiksi lakiesitys raskauden keskeytyksen lain muuttamisesta ja tasa-arvoinen avioliittolaki. Samat ihmisoikeudet jokaisella eivät ole uskonnolla perusteltavia vaan jokaiselle kuuluvia. Ja kyllä, mielestäni oman elämänkatsomuksesi ei kuulu vaikuttaa työtehtäviisi. Jos vaikuttaa niin olet väärässä paikassa. Ei kukaan tee ikäviä asioita mielellään.

2 kommenttia:

  1. Kyllä uskovistakin löytyy omilla aivoilla ajattelevia, eikä ihan kaikkea purematta niellä. Mun näkemykseltä nimenomaa aikuisen usko on vaatinut paljonkin kyseenalaistamista ja asioiden sovittelemista toisiinsa. Uskontoa ja lainsäädäntöä ei mielestäni pitäisi missään tapauksessa sekoittaa keskenään.

    Hyväksyn tasa-arvoisen avioliittolain. En missään tapauksessa hyväksy sitä, että kirkko vihkii homoparit. Jälkimmäinen valitettavasti nykymaailmassa on väistämätön seuraus ensimmäisen läpimenosta, joten ennemmin tai myöhemmin joudun esittämään vastustukseni eroamalla kirkosta.

    En hyväksy sitä, että hoitohenkilökunta saa päättää itse suostuvatko jotakin hoitamaan vaiko eivät. En hyväksy aborttiakaan "einytvaanhuvita"-tilanteessa. Vaikken ikinä voisi itse tehdä aborttia (paitsi henkeä, joko omaani tai lapsen, uhkaavassa tilanteessa), sallin sen muille. En voisi hakeutua näkemyksineni mitenkään hoitoalalle muutenkaan, siksipä pysyn numeroissa.

    Suvaitsevaisuutta toivon minäkin kaikille. Mulla on yhtä suuri oikeus uskoa kuin toisilla olla uskomatta. Keneltä se on pois, jos kaikille säädettyjen lakien lisäksi noudattaa "2000 vuotta vanhaa kirjaa", kun ei sitä toisille tuputa ainoana oikeana totuutena?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai löytyy ja hyvä niin. Harmi vaan että ne kovaäänisimmät ovat useimmiten sitä ääripäisempää porukkaa. Olisi ihana keskustella juurikin vähän vähemmän fanaattisten kanssa. Joille se usko on tärkeää mutta jotka ehkä osaisivat nähdä maailmaa muidenkin lasien takaa. Ja todellakin, uskontoa ja lainsäädäntöä ei pitäisi sotkea keskenään. Uskontoa ja mitään yhteisiä asioita ei pitäisi sotkea keskenään.

      Nyt tämä tämänhetkinen lakialoite, josta perjantaina äänestetään, ei liity kirkkoon mitenkään. Ne on ihan eri päätökset sitten aikanaan jos se mietittäväksi tulee.

      Mä en myöskään hyväksy aborttia ehkäisykeinoja enkä minään einythuvita-vaihtoehtona. Mutta koen myös melko kornina nämä "ei pitäisi harrastaa seksiä jos ei ole valmis seurauksiin"-heitot. Samantyyppisesti olen ehkä joskus ajatellut itsekin, ennenkuin ajattelin asiaa vähän pidemmällekin. Mutta ihminen nyt sattuu olemaan yksi niistä harvoista lajeista jotka harrastavat seksiä muussakin kuin lisääntymismielessä. Siltä kantilta ajateltuna tuo "valmis seurauksiin"-kommentointi on melko lapsekasta ajattelua. Sekä jo etukäteen tuomitseva. Eihän mikään ehkäisykeino ole 100%:n, ei sterilointikaan. Ihmisten on vain pakko luottaa siihen prosenttiosuuteen joka tarjolla on ja toivoa että ei osu siihen marginaaliin. On suoranaisen typerää vaatia ihmisiä elämään selibaatissa jos ei ole valmis siihen että vahinko voi käydä. Ihminen ottaa päivittäin riskejä eri asioiden suhteen. Ihan kaikessa on riskinsä mutta jostain syystä mahdollinen raskaus on ainoa jonka kohdalla koetaan tarpeelliseksi tuon sävyinen viisastelu. Marginaali on aina olemassa ja joku siihen marginaaliin aina osuu. Ja silloin täytyy olla vaihtoehtoja.

      Mä olen uskonasioita pohtinut täällä paljonkin, erosin kirkosta kuluneen vuoden aikana. Koen kummankin ääripään ahdistavana, sekä heidät jotka elävät ja tuputtavat sitä uskoaan sekä myös ääriateistit. Kumpikaan ääripää ei osoita suvaitsevaisuutta. Sehän se olisikin kaikista otollisinta että jokainen saisi uskoa tai olla uskomatta miten itsestä oikealta tuntuu mutta sitä ei tuputettaisi muille eikä sotkettaisi yhteisiin asioihin ja päätöksiin. Ehkä jonain päivänä?

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?