keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Virheist oppii ja kokemust karttuu

Nyt kun asiasta on ajallisesti kulunut jo monta vuotta, uskaltaudun varmaankin puhumaan asiasta blogissa. Jutusta, joka kohdalle osuessaan oli yksi isoimmista epäonnistumisista vanhempana, tai siltä se ainakin tuntui. Asiasta, johon ei oikein tuntunut löytyvän vertaistukea mistään koska se on jotenkin niin hävettävä juttu. Haluaisin kirjoittaa siitä kun Eka jäi kiinni myymälävarkaudesta.

Mä en ole kysynyt lapseltani lupaa että saisin tämän kirjoittaa ja tiedän että siksi tässä nyt liikutaan vähän harmaalla alueella. En mene liikoihin yksityiskohtiin enkä riko lapseni yksityisyyttä. Mä en voi kysyä tähän asiaan lupaa Ekalta koska tämä on hänelle niin iso juttu vieläkin, vaikka tästä tosiaan on jo vuosia aikaa. Hän ei halua keskustella asiasta ja siksi mä en saa häneltä tähän lupaa. Haluan kuitenkin kirjoittaa asiasta koska silloin, kun mä olisin kaivannut apua ja tukea vanhempana, en sitä löytänyt. Kirjoitan mun fiilareista ja vanhemman vinkkelistä. Uskon, että jossain on ihan varmasti joku vanhempi joka painii niiden samojen olojen ja ajatusten kanssa kuin mä silloin. Josko hän löytäisi tämän? Nämä on näitä seikkoja mistä helposti vaietaan koska ne on vaikeita käsitellä. Mun mielestä niistä pitää taas ehdottomasti puhua.

Meillä on yhtenä ihan kasvatuksellisena perusasiana ollut ihan aina se että varastaa ei saa. Se on väärin. Maailma ei toimi jos asiat varastetaan. Mä uskon että nykyään voi ihan hyvin olla olemassa lapsia jotka eivät tätä tiedä. Joille kukaan ei ole kertonut näitä ihan perus-seikkoja joita me aikuiset pidetään itsestäänselvyyksinä. En laajenna hommaa nyt siihen että lähtisin pohtimaan mistä tämä johtuu, kunhan totean että näin varmastikin voi olla. Meidän kohdalla näin ei kuitenkaan ollut. Eka kyllä tiesi että varastaminen on väärin.
En ole kuullut että Kaksikon kavereista kukaan olisi varastellut ja jäänyt kiinni. Tämä oli nyt tämmöinen kertaluontoinen homma. Jotenkin mulla on sellainen olo että se varastelu ei nykyään ehkä edes ole enää niin yleistä kuin esimerkiksi mun ollessa teini. Kun sitä tuntui tekevän kaikki. Kai lapsilla ja nuorilla sitten on rahahanat toisella tapaa auki kuin mun nuoruudessa. Tai sitten ovat vain järkevämpää porukkaa nykyään.

Asia selvisi mulle kun Ekan opettaja soitti ja kertoi että liikkeen omistaja, jossa Eka oli kaverinsa kanssa varkaissa käynyt, oli valvontakamerasta huomannut asian. Pojat olivat käyneet kyseisessä paikassa parina päivänä peräkkäin ja käyttäytyneet senverran silmiinpistävästi että omistajan huomio oli kiinnittynyt. Pojat eivät itse vielä tässä vaiheessa tienneet että ovat jääneet kiinni, me aikuiset saimme tietää asiasta ensin. Ja alettiinkin sitten kimpassa tekemään suunnitelmaa että miten asiaa lähdetään hoitamaan. Missään vaiheessa ei ollut puhe poliiseista tai sossusta tai mistään vaan sekä koululta että tuon liikkeen puoleltakin haluttiin että asia käsiteltäisiin ja hoidettaisiin vain asianomaisten kesken. Ei varmaan tarvitse sanoa että se oli meidän vanhempienkin toive. Asiasta keskusteltiin sekä isommalla että pienemmällä porukalla sekä tietysti kodeissa. Lisäksi käytiin juttutuokiolla siellä liikkeessäkin. En voi riittävästi painottaa sitä, miten mahtavasti se liikkeen omistaja hoiti tämän. Miten järkevästi puhui pojille ja oli ennenkaikkea ymmärtävä.

No miten mä sitten reagoin? Huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla tietenkin. Ihan ensialkuun en toki edes voinut sanoa että tiesin asiasta mutta sitten kun voin niin järki sumeni ja tunteet puhui. Eli huusin kuin hyeena. Mä huudan lapsille hyvin harvoin yksinkertaisesti siksi että en usko että sillä asiat menee perille. Mulle itselleni ei ainakaan mene mikään perille jos huudetaan. Suljen korvat asialta samantien kun äänenvoimakkuus nousee. Ja uskon että lapsilla on sama. Mutta tuossa tilanteessa kaikki purkautui huutona. Ei todellakaan mitään vanhemmuuden tähtihetkiä. Tiedostin kyllä että nyt hoidan asiaa ihan väärin mutta en vain kyennyt itsehillintään. Kun päässä hakkasi suuttumus ja pettymys ja ymmärrys siitä että lapsi ei edes tajua mitä tuosta olisi voinut pahimmillaan seurata. Lapsi ei tiedä samaa kuin aikuinen. Tai ainakaan mulle ei ollut tullut mieleenkään selittää että varkaudesta saatetaan ilmoittaa poliisille ja saatat saada siitä merkinnän papereihisi. Oltiin puhuttu vain että varastaminen on väärin. Kaikki pitäisi muistaa aina selittää ja perustella myös että miksi. Me aikuiset tiedetään, lapset välttämättä ei.
Lisäksi lähdin tietysti sille linjalle että aloin jankkaamaan että miksimiksimiksi? Jokainen, joka joskus on mokannut isommin tietää että aina tuohon ei pysty vastaamaan. Tilanteet vei mukanaan, houkutus oli liian suuri, kiinnijääminen ei tuntunut todennäköiseltä. Siksi. Niin vain kävi. Sitten tekemään korjausliikkeitä.
Asiaa puitiin kotioloissa luonnollisesti sitten vielä mun rauhoituttuakin, Jolloin keskusteltiin läpi vielä sekin miksi mä reagoin niinkuin reagoin.

Ensijärkytyksen jälkeen mä käänsin asian niin että hyvä kun näin kävi. Hyvä kun jäivät noin pian kiinni. Etteivät ehdi ihan paatumaan. Tässä tilanteessa olisi toki helposti voinut myös lähteä sille se toinen lapsi varmasti pakotti, onpas se huonoa seuraa-linjalle mutta kieltäydyin siitäkin tiestä. Mä olen aina kasvattanut lapsiani kantamaan vastuun omista teoistaan. Että vaikka miten porukassa hölmöilisivät niin muita ei voi syyttää jos itse toimii tietoisesti väärin. Lisäksi mä koen hieman kaksipiippuiseksi senkin että vanhempi sanelisi lapselle kuka hänelle on sopivaa kaveriseuraa ja kuka ei. Mä olen yrittänyt tukea Kaksikkoa siihen suuntaan että osaisivat itse olla kriittisiä sen kaveriseuransa suhteen ja itse sieltä seuloa pois heidät, joiden kanssa ei ole kivaa. Toki jos tilanne olisi se, että lapsella ei olisi muita kavereita kuin heitä, jotka vain tolloilevat niin voi olla että sitten puuttuisin. En tiedä.

Eka on aina ollut musta jotenkin milteipä ylitunnollisen kiltti. Järjettömän empaattinen, omaa etuaan viimeiseksi ajatteleva. Ja sellainen, että tuntuu että hän ei halua koskaan aiheuttaa kenellekään pettymyksiä. Toki hyvin todennäköistä on sekin, että lapsi on kavereilleen paljon muuta kuin mitä kotona näyttää. Meillä on kova tarve nostaa niitä meidän täydellisiä pikku kullanmuruja jalustalle. Että eihän ne nyt mitään tyhmiä tee kun ne on kotona niin kilttejä. Niinpä niin. Kyllä ne vaan tekee. Ihan ennenkaikkea olin pettynyt.

Monesti tuntuu että kun lapsi tai nuori mokaa isosti, lähdetään heti hakemaan niitä syitä että miksi näin kävi. Että ihankuin kaiken takana on pakko olla jotain isompaa joka selittäisi kaiken. Että ihan niinkuin siellä lapsen tai nuoren elämässä olisi justiinsa joku kriisi päällä ja sitten reagoidaan mokailemalla kun ei muuten osata käsitellä asiaa. Varmasti joskus onkin noin mutta oletus se ei ole. Joskus voi olla kyse ihan vain kokeilunhalusta. Ja ajattelemattomuudesta. Tai ihan mistä vaan. Se, että perusasiat on kunnossa ja tulee tasaisesta kasvuympäristöstä ei tarkoita sitä, ettäkö se kielletty ei houkuttaisi. Se että on järkevä ja fiksu kakara ei tarkoita sitä ettäkö virheitä ei sattuisi. Hyvä muistaa myös se että jos mokaa kerran, se ei tarkoita sitä että homma toistuu. Mokista oppii.

Jälkikäteen mä olen tietyllä tapaa ollut tyytyväinen että Eka teki tuon minkä teki. Älkää ymmärtäkö väärin, mä toki tiedän että pahimmassa tapauksessa Ekalle olisi asiasta jäänyt joihinkin tietoihin joku merkintä. Joka voisi jossain vaiheessa jotenkin olla haitaksi. Tarkoitan nyt sitä että tämä oli mulle äitinä hirveän hyvä heräte. Eka kun on aina ollut järjettömän kiltti ja tunnollinen. Asettanut nimenomaan itse itselleen kamalan korkeat tavoitteet ja odotukset. Mä olen aina hyvin tietoisesti pyrkinyt toimimaan sitä vastaan, että itse lähtisin mukaan niihin hänen odotuksiin. Kannustan ja tuen mutta yritän olla myös se realismin ääni. Se, joka tietyissä tilanteissa kannustaa vähän laskemaan sitä rimaa ja se, joka silloin vakuuttaa että hei oikeasti tuo riittää. Sekä mulle, että Ekalle oli hirveän hyvä heräte että Ekakin voi mokata ja toimia väärin. Toki olisin toivonut että niitä rajoja rikottaisiin jollain vähän pienemmällä teolla mutta nyt se meni näin. Ekakin saa mokata, turvallisessa ympäristössä. Ja nyt sekä hän että minä tietää sen.

Siitä olen ollut aina kiitollinen että tuo kuvio lähti purkautumaan kuten lähti. Että ensin otettiin yhteyttä kouluun ja sieltä kotiin. Eikä samantien niin että viranomaiset messiin. En tiedä menisikö enää nykymaailman aikana noin. Tuosta on tosiaan senverran monta vuotta jo aikaa. Varmasti paljon kyse ihmisistäkin, ketkä asiassa mukana on. Me saatiin kaikki ratkottua ja käytyä läpi niin että kaikille jäi hyvä mieli. Jos nyt noin voi sanoa.

Tämä on edelleen meillä tosi arka asia. Eka otti opikseen. Enkä mäkään koe että mulla olisi tarvetta asiasta hänelle sen sen enempää jauhaa, kaikki käsiteltiin silloin kun se oli ajankohtaista. Mutta toki se mulla ja varmaan hänelläkin on mielessä. Hän välillä viittaa siihen tyhmään juttuun minkä tein tyhmästi ja silloin tiedetään mitä hän tarkoittaa.
Sinänsä toivoisin kyllä että voisin tästä asiasta vielä hänen kanssaan keskustella. Ihan sentakia, koska mulla on vähän olo että hänelle jäi kaikista isoimmaksi asiaksi tuosta se, että hän aiheutti ison pettymyksen. Toki sekin on tuossa seikkana ja olinkin pettynyt mutta... musta olisi tärkeää että lapset ja nuoret ymmärtäisivät tietyt realiteetit itsensä takia. Että tajuaisivat että itsensä takia ei tiettyjä asioita kannata mokata liian isosti. Koska siitä voi olla ihan konkreettista haittaa heille. Mä en oleta että lapseni eivät tekisi virheitä siksi, että eivät halua aiheuttaa mulle pettymystä. Mutta mä oletan että lapseni kykenevät ajattelemaan ja harkitsemaan tekojaan siksi, että ajattelevat asioita omalta kannaltaan ja pohtivat miten he voivat itse joko vahingoittaa tai edesauttaa omaa tulevaisuuttaan. Mun pettymys on siinä rinnalla aika pieni asia jonka kanssa kyllä pystyy elämään.

Ps. Tämän ei ole tarkoitus olla negatiivinen postaus, miltään näkökannalta. Kehuttakoon tähän lopuksi että tarinassa esiintyvä nuorimies on tänään taksvärkki-päivällä nuorisotalolla ohjaamassa nuorempiaan. Hän kävi omatoimisesti kyselemässä taksvärkiksi duunia vaikka mistä ja lopulta keksi kysyä vielä tuolta tutulta nutalta, johon sitten pääsikin. Paikkaa on häneltä kadehdittu, kavereiden lisäksi ehkä eniten mun osalta. Mä kun en koskaan saanut teininä aikaiseksi kysyttyä itseäni mihinkään vaan olin aina koululla taksvärkit.

9 kommenttia:

  1. Se on jännä se primitiivireaktio, joka iskee, kun oma lapsi on tehnyt jotain tyhmää.
    Se nyt vielä menee, jos joku tekee mun lapselle pahaa - vaikka ei sekään kivaa ole - mutta jos lapsi onkin se pahantekijä, siitä on tosi vaikea äitinä päästä yli.
    Töissä työroolissa on jotenkin itsestäänselvää, että lapsi mokaa, ok, se saa siitä rangaistuksen ja seuraavana päivänä aloitetaan puhtaalta pöydältä. Mutta oman lapsen kanssa se pöydän pyyhkiminen ei ole ollenkaan niin helppoa. Minäkin sain ihan tosissani tehdä töitä, että sain jätettyä taakseni sen, että poika 2,5v oli hypännyt toisen niskaan niin, että kaverin huuli halkesi.
    Vaikka näin kaksi vuotta myöhemmin homma ei niin valtavan suurelta tunnukaan.

    Suuri hatunnosto koululle ja ko. liikkeelle homman hoitamisesta hiljaa ja fiksusti.
    Meillä kävi pari vuotta sitten niin, että naapurin pojat leikkivät meidän ladossa tulitikuilla, ja lato paloi aika lailla maan tasalle. Ei se tietty hyvä homma ollut (joskin todettiin, että jos jotain piti polttaa, onneksi se oli tuo lato ja riittävän kostea päivä - mahdollisuudet oli kummiskin isoonkin metsäpaloon tai rakennuspaloihin), mutta oli ihan järkyttävää seurata, miten koulussa homma hoidettiin. Pojat laitettiin kertomaan koko koulun edessä hölmöilyistään, heihin suhtauduttiin kuin johonkin roskasakkiin, ja lopulta vielä pari "kyläpoliisia" jotka asiasta sitä kautta kuulivat, kävivät avautumassa poikien vanhemmille.
    Vaikka asia sinänsä ei olisi kuulunut kenellekään muulle kuin meille, ja toki virkavallalle nyt kun paikalle tarvittiin palokuntaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla se primitiivireaktio toistuu aina samassa tilanteessa, ihan aina. Kun lapsi on tehnyt jotain kiellettyä ja on mokannut ja sitten kun se yrittää valehtelemalla saada sitä asiaa ja tilannetta lievemmäksi ja jää kiinni vielä siitä että yritti valehdella. Sillon mulla iskee se raivari. En muista että muissa tilanteissa se reaktio olisi tuollainen kuin silloin kun käy noin.
      Ja samaa mieltä tuosta että kun lapsi onkin ollut se tekijä, niin sitä on tosi vaikea käydä läpi nimenomaan itsensä kanssa.

      Kasvun paikkojahan nämä on jatkuvasti vanhemmallekin. Ja niin hyviä esimerkkejä asioista, joita ei vaan osaa etukäteen ajatella ja joihin ei vaan osaa varautua.

      Mä olen kanssa oikeasti hyvin kiitollinen siitä että asia hoidettiin ennenkaikkea fiksusti. Uskon että häpeä toimii hyvänä kasvattimena mokatessa mutta nöyryyttäminen ei ole sama asia. Ja sitä en ymmärrä miltään kantilta. Aika karulta kuulostaa tuo teidän naapurin poikien juttu :/ mun mielestä ne virheet ja mokatkin voi kääntää nimenomaan opiksi muttakun aletaan nöyryyttämään niin se oppi unohtuu.

      Poista
  2. Joo mä ymmärrän tän sun postauksen pointin ja usko pois, se oli positiivinen teksti ;) Mä vaan, sori nyt, ekana ja tokanakin ajattelin, että no lucky you! Että kaikki meni kuin elokuvissa, että se rötös ei ollut mikään muu kuin ajattelemattomuus, kauppiaskin oli fiksu ja kaikki oli asiasta hissukseen. No joo, ei tapahdu täällä oikeessa elämässä , mutta no... elämä on. Mulla on vaan takana t-o-d-e-l-l-a vaikea vaihe (onneksi siitä on jo aikaa siitäkin, vuosia) yhden lapsen kanssa ja siinä mukana olleet tahot eivät toimineet kuten sinun kuvauksessasi ja taakka kaikesta harteilla koko ajan. Kaikilla. Life sucks!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kyllä koe että tässä olisi kaikki mennyt niinkuin elokuvissa. Tai että oltaisiin jotenkin onnekkaita tai päästy helpolla ja vähällä ja hissukseen. Kuten heti tekstin alussa jo totesin, jätän yksityiskohdat pois eli kerroin tämän jutun nyt noin niinkuin pääpiirteittäin. Tarkoitus oli kuitenkin kirjoitella mun ajatuksista ja oloista tapahtuneesta, ei niinkään pureutua yksityiskohtiin.

      Kurjaa että siellä päin on takana ikäviä mutta ei tämän ollut tarkoitus olla mikään kärsimyskilpa.

      Poista
    2. Kärsimyskilpa? Nyt menit kyllä vähän tekopyhäksi.

      Poista
  3. Todella fiksusti hoidettu sieltä liikkeestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohdalle osui kauppias jolla yrittäjyyttä koulun läheisyydessä takana pidemmän aikaa. Sekä omia lapsia ja järki päässä. Arvostan!

      Poista
  4. Tuotin joskus vanhemmalleni pettymyksen vähäpätöisessä asiassa ja ilman, että olisin mitään voinut paremmin silloisella osaamisellani tehdä. Mulle ei huudettu tms., mutta pettymyksen kuuli äänestä. Toinen vanhempi ei reagoinut samaan asiaan ollenkaan samoin, joten siitä ei jäänyt traumaa. Arvelen siis, että Eka vaikenee asiasta juurikin siksi, että vanhemmalle tuotettu pettymys on todella vaikea kestää, koska siinä joutuu palautumaan maanpinnalle korkeuksista. Huomaamaan, ettei ollutkaan sitä, mitä vanhempi luuli ja mitä itse luuli. (En osaa selittää tätä paremmin. En toki tarkoita korkeuksilla mitään ylimielisyyttä, mutta kuitenkin, ehkä oma kuva itsestä voi tuollaisella hetkellä muuttua huonommaksi.) Etkä olis luultavasti asiaa pystynyt peittelemään, vaikka olisit hoitanut tilanteen jotenkin toisella tavalla - kyllä lapsi aistii pettymyksen sieltä takaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon että juuri noin se on kuin kirjoitat. Enkä mä halua väittää että en olisi ollut pettynyt koska toki olin, mutta en toivoisin että se homma mikä tuosta mieleen jäi ei olisi se "tuotin pettymyksen" vaan enempi sitä "mokasin ja tein vääriä valintoja joista otin opikseni". Ymmärrän mitä tarkoitat :)
      Voi toki olla että koko asia on vaan mun omassa päässäni ja mä luulen että Ekalla on tuo käsitys. En tiedä. Siksi musta olisikin kiva jutella vielä asiasta mutta ymmärrän ja kunnioitan sitä että hän ei koe sitä mielekkääksi. Ainakaan vielä.

      Mun mielestä on tärkeää että tunteita ei peittele. Oli ne millaisia vaan. Toki sitä on tärkeä miettiä että miten niitä ilmaisee mutta totaalinen kieltäminen ja peittely ei hyvä.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?