keskiviikko 31. joulukuuta 2014

I've got all the time in the world

Vuosi lähenee loppuaan. Mulla ei ole varsinaisesti mitään oloja, että hyvä kun vaihtuu, mulle olisi sopinut jatkuakin. On ollut ihan hyvä vuosi, paljon uusia oivalluksia ja oloja. Mitään varsinaista vuosikatsausta en ala kokoamaan tänäkään vuonna, mutta kirjoitan oloista ja jutuista justnyt. Miltä tuntuu nyt ihan vikoina hetkinä, mitkä toimii ja mikä on kivaa.

Lueskelin parin kuukauden takaisia postauksiani ja voi jösses. Onpahan sävyeroja. Se senaikainen ahdistus loistaa nyt poissaolollaan. Kyllä kuulkaa kannatti kriiseillä ja märehtiä siinä senhetkisessä kurjuudessa. Epävarmuudessa ja muutoksen kourissa. Koska nyt ei tarvitse! Nyt voi vaan olla kun on kriiseillyt riittävästi. Päästänyt irti ja käsitellyt kipupisteet. Nyt voi nauttia sekä lomasta että hoitovapaasta. Mitä siitä nyt olisi tullutkaan jos olisin käyttänyt hetkeäkään tästä ajasta siihen murehtimiseen? Koska nyt mulla on eräänlainen vapaus. Mulla on aikaa. Toki loppuvuoden sairastelut murehdututti. Mutta hoitovapaalle jääminen ei ole enää ahdistanut. Se on taputeltu mieleltä pois.

Nyt kun iso osa ajasta on vapautunut sinkoilun sijaan ihan vaan olemiselle, olen löytänyt paljon kivoja juttuja. Osa uusia ja osa vähän kadoksissa tai nukuksissa olleita. Jotka tuntuu tekevän just sen tämän hetken.

...Uusia hillittömiä blogeja. Osa uusia tuttavuuksia, osa vanhoja jotka eivät vaan ole aiemmin iskeneet. Mutta nyt, nyt on jytissyt. Olen suorastaan blogi-ihastunut! Tyydyn kuitenkin ihailemaan vaan kaukaa ja pidän ihastumiseni salassa. Siksi en ala yksitellen erittelemään että millaisia ja missä. Huokailen vain ja odottelen uusia postauksia.

...Ruokaa, ruokaa. Työpäivien sanallessa aikataulua tapahtuu ruokailukin monesti melko hektisesti. Nyt on aikaa pysähtyä tuoksuttelemaan, hauduttaa vielä vähän pidempään, kokeilla ja odottaa vielä hetki että maut nousee paremmin esille.

...Vuodenajat. Talvi ei ole mun vuodenaika mutta nyt sekin tuntuu vähän enemmän kivalta. Kun siitä puuttuu kiire. En voi kyllä olla myöntämättä että kesää odotan ihan erityisesti. Sitä kun lapsetkin on lomalla ja voidaan lorvia porukalla (toivottavasti) helteessä. Ja entäpä jätskikiskat ja torit? Mansikat ja kylmä valkkari. Tulejo!

...Puhelimen onnenkeksisovellus. Joskus sitä vain tarvitsee päiviinsä onnenkeksien viisauksia. Vaikka ne on joskus tosi korneja. Ja vähän myös sitä Minion Rushia.

...Hedelmät. Ihan järjettömän monella hedelmällä on sesonki just nyt! Harmi vaan että se on auttamattoman lyhyt ajallisesti mutta voiko oikeasti tähän ikuisen yön vuodenaikaan olla parempaa buustaajaa kun napsia aurinkoa suuhun.

...Maisema olkkarin ikkunasta. Nyt mä ymmärrän mitä tämän kämpän asunnon edellinen asuja tarkoitti sanoessaan että tuosta ikkunasta voi vaan tuijotella ulos tuntikausia. Näinä hetkinä mua harmittaa että mulla ei ole kunnon kameraa. Tosin ei tuo tämänhetkinen vesisade nyt ehkä ole se lumoavin näky mutta noin niinkuin yleisesti. Tällä asuinseudulla ei puoliltaöin ole kovin montaa paremmin asemoitua paikkaa seurata raketteja kuin meidän olkkari.

...Leivonta, liikunta, lukeminen. Mun kolme ällää. Kaikkia käynnistellään tällä viikolla.

...Nukkuminen. Voi jöhnä miten olenkaan nukkunut. Pitkään ja paljon. Tätä lisää! Kolmas on kyllä kukkunutkin viime aikoina normaalia enemmän mutta sitten olen nukkunut päivällä.

...Rötväily. Olen käytännössä vain maannut ja syönyt viikon verran. Ja tuli tarpeeseen. Joskus täytyy levätä vähän isommalla vaihteella.

...Treffit. Päästiin Siipan kanssa karkaamaan vielä vuoden viimeisenä päivänä treffeille. Ja ruokakauppaan kahdestaan (käytiin myös taas toinen ja kolmaskin reissu. Mikä meitä oikeasti vaivaa??). Pidettiin perinteitäkin yllä! Saatiin aikaan se jokavuotinen, jo perinteeksi muodostunut uudenvuoden riita. Niinkuin myös viime uutenavuotena ja sitä edellisenä. Perinteet kunniaan! Treffit on onneksi aina treffit, vaikka ne ei ihan napakymppejä joka kerta olisi.

...Kynttilät. Mä voisin verhota koko meidän kodin kynttilöillä joka päivä. Mun mieli lepää välittömästi kun kynttilöitä sytytetään. Se ei vaadi kuin teemukin kaveriksi kouraan. Tai no, viinilasin näin lomalla.

...Se että aikuisena voi syödä aamupalaksi irtokarkkeja ja päivälliseksi uunituoretta mustikkapiirakkaa. Tämä vaatii toki sen että Kaksikko ei ole kotona. Ryhtiliike luvassa perjantaina. Lupaan! Ihan uudenvuoden ulkopuolelta.

...Aika. Mulla on ihan oikeasti tuleva vuotena, tai ainakin ekalla vuosipuoliskolla ihan älyttömästi aikaa. Sitä olen toivonut ja nyt sitä on edessä.

Me suunnataan piakkoin katselemaan lasten ilotulitusta tuohon rantaan ja sitten myöhemmin kilistellään kuohuvalla. Toivottavasti. Parina aiempana vuonnahan se on jäänyt tekemättä kun on pitänyt kiistellä. Mutta josko tänään, vaikka sitten vähän kiukkuisenakin. Hyvää Uutta Vuotta!!

maanantai 29. joulukuuta 2014

Meidän joulu osa 2

Vaikka koko joulu otettiin teemalla ollaan vaan niin joulupäivä oli vasta se kun ihan oikeasti oltiin aikatauluttomia. Aattona oli kuitenkin ne pari paikkaa käytävänä. Enkä kyllä nurise asiasta yhtään koska kyseessä ei ollut mikään pakonomainen osoitteesta toiseen juokseminen. Mutta ne keskeytti kuitenkin sen meidän olemisen. Joulupäivänä ei ollut työn alla mitään. Oltiin, syötiin ja pelattiin.

Silloin lastenklinikalla odotellessamme ja Tokan ollessa pirteämpänä kokeiltiin erilaisia mobiilipelejä ja mä jäin aivan koukkuun Minion Rushiin. Sitä onkin näpytelty tässä enempi vähempi vuorotellen. Onpahan koukuttava peli. Tuon myötä itselle avautui taas hieman toisenlainen vinkkeli peleistä ja siitä pelikoukusta. Tuossa kun olisi mahdollisuutena ostaa itseään eteenpäin tai jos ei eteenpäin niin sellaisia systeemejä millä se eteneminen helpottuisi. Mua melkein harmittaa että noita tuollaisia koukkuja on. Kun mun on niitä aikuisena hankala vastustaa niin entä sitten niiden kasvuvaiheessa olevien mielien? Mutta takaisin sinne jouluun...

Me saatiin muutama hetki sitten lainaksi Wii. Haettiinkin ennen joulua kirjastosta lainaan läjä pelejä kokeiltavaksi. Lautapelien ja sen Unon läpsimisen lisäksi huidottiinkin ohjaimet käsissä jouluna harva se päivä. Kivaa ajanvietettä ja hauskaa yhteispuuhaa. Meiltä löytyy kaksi vähän vakavampaa pelaajaa (Siippa ja Toka) ja sitten kaksi vähän leppoisampaa (minä ja Eka).

Se Tokan ostama jättiläisauto. Vieressä normikokoinen pikkuauto havainnollistamassa sitä miten iso tuo jötkäle on

Pelaamisien lisäksi on vahdattu jaksotolkulla sekä Rillit huurussa-sarjaa että Modern Familyä. Kaksikon nukkuessa ollaan Siipan kanssa katseltu American Horror Storya sillä seurauksella että mä näen joka yö painajaisia. Että kyllä kuulkaa kannatti!
Porukalla on katseltu Kolmosen lahjaksi saamia Nalle Puh-elokuvia. Oma väsymys on näiden aikana paistanut läpi oikein kunnolla. Itkeä tihrustelin Nasun suuren elokuvan puoliksi. Muistan kun joskus kauan sitten kävin pienen Ekan kanssa katsomassa tuon leffateatterissa. Aivan supersympaattinen leffa! Hassua miten nuo Kaksikon varhaislapsuuden leffat tekevät meillä nyt uutta tuloa Kolmosen kanssa.

Joulupäivän ainoa tehtävä oli ulkoilu. Tuntui että sen kaiken makaamisen ja syömisen seassa on saatava vähän raitista ilmaa. Keli vaan ei ollut ihan se mukavin flunssaisena. Pakkasta nyt ei tainnut missään vaiheessa yli kymmentä astetta olla mutta oli tosi kosteaa ja kylmä tuuli.
Satuin aatonaattona ostamaan juuri ennen nukkumaanmenoa paikallisesta kirppariryhmästä halvalla Stigan. Joka sattuikin tosi hyväksi hankinnaksi koska meidän pulkat on näemmä kadonneet muutossa. Kukaan ei muista niitä muuttaneensa eikä niitä löydy mistään. Samaten missä on meidän lampaantalja?!
Päästiin siis Stigalla edes vähän mäenlaskun makuun. Toka kaivoi myös jostain esille lumipotkulautansa. Kolmosta ei koko ulkoilu kiinnostanut pätkän vertaa vaan hän törrötti koko ajan joko rattaissa tai sylissä. Puolen tunnin jälkeen luovutettiin ja palattiin takaisin sisään ja jääkaapille.

Pyhien päätyttyä suunnattiin samantien pulkkakaupoille. Lumi näkyi yllättäneen kaikki muutkin koska moni paikka kauppasi samantien eioota. Itiksen Citymarket onneksi pelasti ja nyt meillä on pulkka. Ja Kolmosesta leivotaan vielä lumipesunkestävä pulkkamäkeilijä koska meillä tulee muuten aivan hemmetin pitkä talvi yhdessä. Pulkkailu kun on ainoa talviaktiviteetti josta mä tykkään.

Tämän vuoden hitti ruokapöydässä oli mätileivät (joihin rakastutin ison osan muustakin perheestä) sekä brandy-pähkinäjuusto. Meillähän ei mitään kovin orjallisia ruokaperinteitä jouluisin ole. Shepherds pie tehdään aina, alunperin lasten toiveesta. He eivät valtaisasti laatikoista välitä niin tämä on sellainen kompromissi sitten niille. Siippa haluaa kaloja ja mä aattoaamupäivälle riisipuuron. Suklaata ja lumimanteleita pitää olla. Juustoja syötiin ihan järjettömästi (sekä vain jouluisin syötävää suurta makurakkauttani; Serranon kinkkua ja hunajamelonia) ja nyt tuntuukin siltä että ei ihan hetkeen...

Kevyttä pikkupurtavaa.. Vastaavantyyppinen on naaman edessä nytkin (miinus punkku). Eikö nämä lopu koskaan?!

Kaksikko saatiin Tapanina viimein matkaan ja viettämään myöhäisjoulua Isilään. Lomamatka jäi nyt heillä väliin kokonaan mutta minkäs teet. Pääasia että ovat nyt terveinä. Kotona on taas oudon rauhallista ja hiljaista. Pari päivää oli kivaa mutta nyt alkaisin kaivata taas jo lasten mellestämistä. Tapanin tanssit jäivät välistä koska mun äiti on niin flunssainen että ei pysty lapsenvahtimaan Kolmosta. Ja onhan tuo Kolmonenkin senverran nuhainen että ei viitsi hoitoon tyrkätä kun ei ole ihan pakko. Mutta korkattiin Siipan kanssa cava tässä kotosalla ja katseltiin American Horror Storyn ykköskausi loppuun. Verkkareissa.

Kolmas sekosi taas veljien kadottua kuvioista. Voi toki johtua lomasta tai flunssastakin mutta kaikki on nyt perinpohjin hankalaa. Nukkuminen, syöminen, ulkoilu ja kaikki. Kokovartalokiukutaan ja kaikki on huonosti. Yöt nukutaan tiukasta äidin kainalon ja oman sängyn väliä sahaten. Raivotaan kun yöllä onkin yö ja joutuu nukkumaan eikä saa nousta esimerkiksi leikkimään. Tänään starttasi viimeinen kokonainen lomaviikko. Viikon päästä on Siipan ensimmäinen työpäivä ja mun eka päivä hoitovapaalaisena. Can't wait...

Kun nuo meidän joulusuunnitelmat nyt menivät uusiksi ja kunnon perhejoulu päräytettiin kehiin parissa päivässä, niin aloin myös vallan muistelemaan sinkkuaikojen jouluja. Silloinhan ei Kolmosta ollut olemassakaan ja Kaksikon ollessa isällään mä monesti joko olin töissä koko joulun tai jossain reissussa. Ja mulle iski himo että vielä jonain päivänä, kun lapset on jo omillaan, niin haluaisin vielä niitäkin jouluja, kun joulua lähtee pakoon. Ei mitään Thaimaan rantoja vaan suurkaupunkeja ja totaalista joulun skippaamista. Mehän suunniteltiin Siipan kanssa kolme vuotta sitten että seuraava joulu ja uusivuosi vietetään New Yorkissa.  Sensijaan oltiinkin jouluaatto Lastenklinikalla verta pissaavan vauvan kanssa. Haave kuitenkin edelleen elää. Ehkä vielä joskus...

Jos jotain olisin kaivannut jouluun niin ne tapanintanssit. Tai sen leffareissun. Ja lukemista. Vaikka ei varsinaisesti tehty mitään jouluna niin en ehtinyt lukemaan kertaakaan. Tämä oli myös ensimmäinen joulu kun tuntui että kaipaan joulukuusta. Meillä ei ole ollut joulukuusta kymmeneen vuoteen mutta ehkä ensi vuonna? Ja liikuntaa. Kaipasin liikuntaa! Vaikka moista ei olekkaan näkynyt koko talvena ja kroppa ei sitä muistakaan niin pää kyllä kaipasi liikuntaa kaiken syömisen ja makoilun keskellä. Suuntaankin tästä etsintäkuuluttelemaan ryhtiliikettä. Heti kun olen saanut nuo juustot tuosta lautaselta tuhottua.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Meidän joulu osa 1

Nyt kun joulu on lusittu ja uusi vuosi vasta edessä niin rustaan hieman meidän joulusta. Yllättävän paljon asiaa irtoaa jos ottaa huomioon miten kielteisesti suhtauduin koko hapatukseen vielä viikko sitten.

Mulla on tapana kirjoitella kilometrin pituisia postauksia mutta jaan suosiolla meidän joulun vieton kahteen eri osaan. Mitään logiikkaa ei ole nähtävissä sen suhteen että mitä on jaettu mihinkin. Mutta kun on tätä asiaa. Ja pitkähän se tuli tästäkin..

Meidän koko jouluhan käynnistyi sillä että jouduttiin toteamaan että meillä vietetään joulua sittenkin. Mua on itseasiassa vähän ärsyttänyt tänä vuonna tämä Joulu tulee, halusi tai ei-ajattelu. Vaikka itse ajattelen loppupeleissä ihan samalla tavalla. Tänä vuonna joulun ei vaan oikeasti pitänyt meille tulla. Se oli ihan tietoinen päätös.

Mä en ole todellakaan mikään jouluhöselö. Tykkään kyllä mutta en nyt mitenkään sekoa silloinkaan kun joulua vietetään. Mutta kun perheessä on myös isompia lapsia niin sitä joulua on jonkinverran laitettava. Pienet lapset ei osaa ihan samalla tavalla odottaa, he eivät muista aiempia jouluja. Pienten lasten kanssa pystyy toisella tapaa vaikka siirtämään koko joulua muutamalla päivällä. Isot lapset osaa jo sijoittaa ne joulunpäivät oikein. Ja isot lapset odottaa toisella tavalla. He muistavat jo aiempia jouluja ja sen mitä ollaan jouluisin tehty. Ja heille yksi joulun jutuista on se toisto. Ne lapsuuden joulumuistot syntyy sillä että samat asiat toistuvat vuodesta toiseen. Samalla tavalla syntyvät myös odotukset. Teinikin on vielä sen verran lapsi että odottaa. Ei voi vaan ilmoittaa että hei sori, joulua ei tänä vuonna ole. Kaksikolle ei ollut mikään ongelma jäädä kotiin. Koska hehän luonnollisesti vain käänsivät aivon sille asetukselle että joulu vietetään täällä. Eikä se toki ajatuksena meillekään mahdoton ollut. Mitä nyt vaan ei ollut mitään valmiina.

Valtaisa PMS osui tietysti myös siihen viimeisille päiville ennen joulua ja se piti huolen siitä että mieli oli varmasti matalikossa. Nyyhkyttelin itsekseni itsesäälisenä milloin missäkin. Mullehan PMS tekee ihan normaalistikin sen että saan itseni täysin depressoitua, saatika sitten kun on ihan oikeasti murhetta. Nyt oli sekä tili tyhjänä että lapset sairaana. Satun onneksi olemaan parisuhteessa tyypin kanssa joka suhtautuu kaikkeen järjellä ja vähän sellaisella hittojako tässä, pistetään asiat hoitumaan-asenteella. Ja niinhän ne sitten hoitui.
Hyödynsin PMS:n rippeet ja purin ahdistusta siivoamalla. Saatiin jouluksi supersiisti koti kun käytin puolet päivästä pesuaineiden parissa. Muutama viime viikko on vain suhaistu kotia pahimmista pölyistä ja sen oli kyllä näköistäkin. Mieli parani huomattavasti kun koti näytti siistiltä. Vaikka normaalisti ei sen erityisempiä joulusiivousta harjoiteta. Tai siivousta..

Koululaisten sairastelut teki tänä vuonna sen että meiltä jäi väliin kokonaan joulujuhlat. Tuntui tosi hassulta aloittaa joululomaa kun tätä perinnettä ei tänä vuonna ollut. Oli muuten ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen kun joulujuhlat jäi välistä. Tämän vuoden jouluna jos koska huomasi miten ihan pienilläkin jutuilla saattaa olla iso rooli perinteissä. Mäkin olen kuvitellut kaiken aikaa että meillä ei kovin ihmeellisiä perinteitä ole mutta kyllä niitä vaan löytyy. Ja lasten joulujuhlat on yksi niistä.

Aatonaattona viuhuteltiin ruokakaupat läpi. Mun mielestä mitään kovin valtaisaa ruuhkaa ei onneksi ollut. Viimeiset (ja oikeastaan myös ne ensimmäisetkin) joululahjat hankittiin samalla reissulla. Kotiutumisen jälkeen mä lähdin vielä uudelle reissulle ostamaan asiat jotka unohdettiin ekalla kerralla. Ja sitten vielä yhden reissun hakemaan jutut jotka jäi ekalla ja tokalla kerralla... Tässä vaiheessa alkoi jo vähän hiottamaan ja ruuhkiakin näkymään.
Kun oltiin saatu hankittua ruoat, lahjat ja muu joulun oheissälä, alkoi tuntua että kyllä tämä hei tästä. Nähtiin aatonaattona vielä kummilapsia, kummilasten vanhempia ja Kolmosen kummisetäkin vielä pyörähti. Oli jotenkin tosi kivaa nähdä tärkeitä ihmisiä useampi just siinä ihan joulun alla. Kun jokaisella alkoi mieli rauhoittumaan ja orientoitumaan tuleviin vapaisiin. Kummilasten kanssa supateltiin tonttujuttuja ja aikuisten kanssa koodikeskusteltiin vielä viimeisistä lahjakuvioista.

Viimeisenä iltana ennen joulua annettiin myös Kaksikon vihdoin valvoa. Ollaan oltu nyt lepäämisen ja parantelun kanssa tosi natseja. Riittävästi unta, pikkuhiljaa enempi ja enempi myös monipuolista syötävää ja ei riehumista! Jälkitaudit tästä enää puuttuisi...
Täysin taudeitta ei tosin joulusta selvitty. Kaksikko toki oli jo parempaan päin mutta Siippa, Kolmas ja mun äiti oli tosi flunssaisina. Ei siis suunnattu tapanina mihinkään, vaikka se vähän haaveissa etukäteen oli. Harmi mutta tuleehan noita. Kaikkien nenät kasvattelee tällä hetkellä kaikkia jänniä juttuja ja uusia yhdyskuntia. Kuumeessa ei ole kukaan mutta vähän jännittää että pistäiskö pikkuhiljaa antibioottiloton vetämään...

Viimeisinkin heräsi meillä jouluaattona jo aamukymmeneltä. Joka on oikeasti meidän nuorisolla aikaisin koska losottavat ihan helposti puolillepäivin ja ylikin. Meinasin kuolla nauruun kun uninen Eka vääntäytyi huoneestaan olkkariin. Näki että väsytti vielä aivan tolkuttomasti ja silmät eivät tahdo pysyä auki mutta lahjat motivoi riittävästi nousemaan ylös.

Poikia ja paketteja
Meillä saa joululahjat avata tosiaan heti aamusta. Ja lahjat osui tosi nappiin. Lapset eivät saaneet omia lahjoja meiltä kuin pari per naama. Yhteisiä lahjoja ja koko perheelle suunnattuja oltiin sen sijaan hankittu useampikin. Elvytin vanhan perinteemme ja ostin koko perheelle lahjaksi uuden lautapelin. Tai no, tällä kertaa Uno-kortit. Meiltä ei niitä nimittäin löydy vaikka ollaan kaikki tykätty sitä pelata.
Ostettiin myös vähän herätteenä Kaksikolle lahjaksi kapselikeitin. Halvalla lähti ja toivonmukaan helpottaa arkea. Eka on saanut luvan juoda kahvia jo jonkun aikaa ja Toka taas tykkää kaakaosta. Eka ei kuitenkaan välitä normikahvista vaan suklaakahvista, joten hän ei varsinaista kahvinkeitintä käytä. Itse haaveillen jääjuomista ja ehkä jostain höpsönhöpsön-kahveista. Toivon että ruuhka mikrolla helpottaa tuon keittimen myötä.

Mietittiin myös jo Siipan ja Kaksikon kanssa valmiiksi ensi vuoden lahjakuvioita, kun Kolmas on jo sen ikäinen että pukkihommia voisi jutella. Meistä kaikista tuntui hyvältä se, että juteltaisiin pukin tuovan osan lahjoista ja osa sitten tulee läheisiltä ihmisiltä, koska jouluna haluaa muistaa läheisiään. Täytynee tarkistaa kanta vielä ensi joulun alla.

Tuttuun tapaan me lahjoitettiin joulukortti- ja aikuisten lahjojen rahat hyväntekeväisyyteen. Tänä vuonna Unicefille. Hankittiin kuitenkin toisillemme yhdet lahjat. En tiedä miksi mutta tänä vuonna tuntui siltä että haluttiin kuitenkin muistaa myös toisiamme. Oltiin etukäteen kerrottu toisillemme muutamiakin toiveita ja kumpikin hankki lahjan sitten sen mukaisesti. Mä jatkoin 50-lukulaista linjaani ja sain lahjaksi Koko Suomi leipoo-kirjan. Meiltä löytyy keittokirjoja aika läjä mutta ennestään vain yksi, joka on pelkkää leipomista. Siippa taas suuntaa tammikuussa erääseen yhdistettyyn keikka&kirjajulkkariin...

Käytiin pari päivää ennen joulua lelukaupassa hakemassa muutama lahja kummilapsille ja otettiin Toka mukaan. Toka on säästänyt tunnollisesti lähes kaikki viikkorahansa ja hän sai etukäteen joululahjaksi myös rahaa. Poika ostikin lelukaupasta ihan valtavan kokoisen kauko-ohjattavan auton. Mä en ole edes tiennyt että niitä on noin isoja. Jos se olisi yhtään tukevampi ja kestävämpi niin Kolmas voisi istua sen päällä kyydissä.  Vaikka meillä on verrattain hyvin tilaa niin auto on niin iso että sen kanssa ei meinaa mahtua meillä ajamaan. Saa nähdä kauanko kestää ehjänä mutta musta oli aika mahtavaa että kaksitoistavuotias vielä halusi leluja. Lahjatoiveet kun oli kaikkea muuta..
Ollaan joulu nyt kaikki pörräilty ja ohjailtu vuorotellen. Auto on kissojenkin mielestä suorastaan houkuttelevan kiinnostava. Pienet pöljäkkeet samaan aikaan pelkäävät ja ovat uteliaita. Aika meteliä auto pitää mutta riittävästi kun käy ärsyttämään niin pidetään vähän taukoa.

Mentiin kaikki päivät lasten ehdoilla. Erityisesti se lapsille tärkein eli jouluaatto. Ketään ei pakotettu katsomaan Lumiukkoa (Kolmas oli kainalossa koko puolituntisen, Toka katsoi toisessa kainalossa puolet), ruokia sai maistella ja syödä sen mukaan miten itse halusi ja mitään ei ollut pakko tehdä. Lapset halusi käydä kylässä vain mummilla, joten käytiin pelkästään siellä. Oltiin yhdessä, tehtiin mitä huvitti ja keskityttiin vain olemaan. Lapsistakin näki että oli kivaa ja se sellainen kiire ja suorittaminen puuttui kokonaan. Ja se tuli tarpeeseen. Meidän pihapiiristä oli aika moni karannut muualle joulunviettoon ja koko ympäristökin siis vain oli rauhassa. Verkkaroitiin koko jengi ja asemoiduttiin sohvalle mistä ei liikuttu kuin hiljentämään mahaa.

Riisipuurot keiteltiin ja syötiin, unohdettiin katsoa joulurauhanjulistus ja mä nukuin Kolmosen kanssa pitkät päiväunet muun miesväen pelatessa Wiillä. Vaikka ei oikeasti tehty juuri mitään niin kiire meinasi tulla siitä huolimatta. Pelkkä oleminen vei ajantajun kokonaan. Yllättävän aikaavievää hommaa tuo möllöttely.
Vietettiin aattoilta tosiaan mutsilla ja sitä ennen käytiin haudalla ja viemässä muutama lahja. Oltiin tosi myöhään mutsilla (joka ei sinänsä haittaa, äiti on kyllä tottunut siihen että meidän aikataulut voi olla mitä vaan) ja vastavuoroisesti tosi myöhään takaisin himassa. Mutsi tuuppasi vaikka mitä syötävää mukaan ja uusi kierros lahjojakin availtiin. Saatiin äiskältä lahjaksi mm. Hesarin ja Tiede-lehden tilaukset joksikin aikaa.

Ainoa syöminen mitä valmistin koko jouluksi oli jouluhalko. En ole tuota koskaan ennen tehnyt mutta mulla oli tarkka visio siitä millaista sen pitäisi olla. Mä olen Töölönlahdella käynyt joululounaalla vuosikausia ja siellä on jälkkäripöydässä ollut tarjolla aivan järjettömän hyvää jouluhalkoa. Vähän sellaista marenkimaista. Google ei mua osannut auttaa riittävästi joten tämän vuoden halko (tai tukki kuten lapset sanoi) toimi vasta prototyyppinä. Kehittely jatkuu ensi jouluna!

Kaikesta alkuärtymyksestä joulu tuli. Ja se tuli hyvin. Oli tosi kivaa!

perjantai 26. joulukuuta 2014

Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä

Kaverini vaihtoi etunimensä muutama viikko sitten. Käsittäkseni asiaan ei liittynyt varsinaisesti mitään elämää suurempaa draamaa. Kyse ei ollut mistään menneisyyden kahleiden pudottelusta tai pöydän puhtaaksi pyyhkimisestä. Vaan enempi oli kyse oman identiteetin vahvistamisesta. Oman kokonaisuuden täydentämisestä. Kaiken eletyn jälkeen uusi nimi tuntui enemmän siltä omalta kuin se vanhemmilta saatu.

Asia tuli yllätyksenä kaikille. Ja oli aika hauska seurata ihmisten reaktioita asiasta. Aika moni kauhisteli että mitä sun äiti sanoi? Tai että en koskaan ajatellut että siinä vanhassa nimessä oli joku vika. Jos yli kolmekymmentävuotias vaihtaa nimensä niin onko sillä väliä mitä äiti sanoo? Itse ainakin toivoisin että suhde vanhempiin ei olisi rakennettu moisten seikkojen varaan. Että lapsen täytyy olla sitä, millaiseksi vanhemmat hänet ovat mieltäneet. Ja eikai välttämättä kyse olekkaan siitä että vanhassa nimessä nyt konkreettisesti olisi joku vika. Jos se ei vain tunnu omalta niin miksikä nyt sitä ei voisi sitten vaihtaa. Vastavuoroisesti moni oli myös sitä mieltä että uusi nimi on oikein kaunis ja kantajalleen sopiva.
Kaverini suhtautuminen asiaan oli musta harvinaisen kiva; miksi murehtia asiasta jolle voi tehdä jotain? Hän myös painotti että ei ole niin vakavaa jos kutsuu vanhalla nimellä. Pääasia kun onkin sillä, että hän itse tuntee nyt olonsa omaksi.

Osa kavereistani on ottanut aikuisiällä käyttöön toisen tai kolmannen nimensä. Siitä ei ole kukaan hätkähtänyt, onpahan vain naureskeltu että mitenhän sitä muistaa oppia käyttämään. Se on tuntunut olevan sallitumpi ratkaisu koska se on kuitenkin yksi vanhempien antama nimi. Tuntuu olevan yllättävän yleistä, että oma nimi ei tunnukaan omalta. Harva kuitenkaan tekee asialle mitään. Sitten taas vastavuoroisesti osa ihmisistä on niin juurtuneita omaan nimeensä että eivät osaisi ajatella vaihtavansa edes sukunimeä naimisiin mentäessä.

Mä olen saanut nimeni äitini parhaan lapsuudenystävän mukaan. Joskus nuorena oli hetkiä jolloin en kokenut nimeä yhtään omakseni. Silloin kun identiteetti oli muutenkin hakusessa ja työn alla. Muistan myös että tuntui vähän ahdistavaltakin olla nimetty jonkun sellaisen mukaan, joka on äidille niin tärkeä osa omaa historiaa. Ajattelin jotenkin että tuntui raskaalta kun oli jo olemassa eräänlainen nimellinen "esikuva". Luulin kai että en saisi kasvaa omanlaisekseni koska nimellä oli tietynlaiset odotukset. Nämä seikat luonnollisesti karisivat mun kasvaessa. Ymmärsin syyt miksi nimi oli äidille tärkeä ja miksi sen sain. Ei musta odotettu kloonia nimenkantajalle. Nimeen liittyi vain hyviä muistoja.
En tiedä onko nimi aina vieläkään se "omin" mutta en kyllä tiedä toistakaan, joka nyt sitten olisi enemmän se mun. Olen aika omissa nahoissani näissä nimissä. Sukunimiä mulla on ehtinyt olla jo kolme, joten siihen en ole koskaan oikein perustanut identiteettiäni. En näkisi sen vaihtoa omalla kohdallani ongelmalliseksi.

Omien lasten nimeämisessä on mietitty jotain logiikkaa. Ekan ja Tokan etunimiin livautettiin aikanaan tietty idea. Kumpaisenkin pojan nimi noudattaa tiettyä aakkosmääräistä sääntöä. Haluttiin veljesten nimiin joku samankaltaisuus mutta ei missään nimessä rimmaavia nimiä. Ekan nimi ei ole kovinkaan harvinainen, Tokan nimeen taas ei kovin usein törmää. Toka onkin monesti ollut sitä mieltä että hänen etunimensä on ihan tyhmä. Hän ei ole sitä suoraan myöntänyt mutta olen haistellut rivien välistä että se johtuu siitä kun hänellä ei ole kaimoja. Uskoisin kuitenkin että aikanaan nimi tulee olemaan hänelle kova juttu. En usko että Ekallakaan nimikaimoja (etunimi + sukunimi) löytyy mutta Toka on takuuvarmasti ainokainen maailmassa. Tokan nimi on makua täynnä, se kuvaa pojan luonnetta mahtavasti. Tosin jos hän kokee tarpeelliseksi vaihtaa nimensä niin sitten se on niin.
Kolmas taas sai nimensä lapsuuden saduista. Meillä on Siipan kanssa pitkä historia, vaikka parisuhde ei vielä kovin iäkäs olekaan. Tarinamme alku juontaa lapsuuteen joten oli luontevaa hakea sieltä nimeä myös yhteiselle lapselle.
Kaikkien kolmen pojan muut nimet taas löytyvät osittain suvuista ja osittain ne on vain kalenterista bongattu. Mun mielestä nimellä ei ole välttämätöntä olla pitkää historiaa.

Nimi on osa identiteettiä, halusi tai ei. Kasvaako nimi osaksi kantajaansa onkin musta mielenkiintoinen seikka miettiä. Esimerkiksi Tokan kohdalla on ihan sattumaa että nimi osuu niin hyvin pojan luonteeseen. Eihän sitä silloin tiennyt kun nimeä lapselle annettiin.
Vanhemmilla onkin iso vastuu lapsensa nimeämisessä. Ja ennenkaikkea siinä, että siihen lapsen nimeen ei laske liian suurta tunnelastia. Jotta loukkaantumisilta vältyttäisiin jos nimi vaihtoon meneekin. Tai jos lapsi ei koe sitä omakseen ja haluaakin tulla kutsuttavaksi joksikin toiseksi.

Nimenvaihtoon tuntuu liittyvän aina se, että nimi ei tunnu omalta. Että se ei kohtaa oman identiteetin kanssa. Ehkä kyse ei ole aina varsinaisesta kriisistä mutta joskus sekin sana siellä mukana vilahtelee. Jäinkin miettimään että voiko ne ihan ehdat identiteettikriisit ratketa nimenvaihdolla? Jos et kuitenkaan muuta itsestäsi muuta kuin nimen? Voiko pelkän nimen mukana olla niin suuri lasti jotakin, että pelkkä nimenvaihtaminen auttaa? Jos ihminen on rakentanut identiteettinsä niin vahvasti pelkän nimensä varaan niin mun mielestä ei välttämättä olla kovin vahvoilla kantimilla. Koska siinä vaiheessa kun ihminen on nimetty, ei identiteetistä ole ollut vielä tietoakaan. Nimi on kuitenkin vain nimi. Se ei vaihtuessaan välttämättä muuta itse ihmistä. Identiteetti on jossain syvemmällä kuin vain nimessä. Kumpi sitten asettuu uomiinsa helpommin; nimi identiteettiin vai identiteetti nimeen?

Sukunimen vaihtamistakin esiintyy nykyään vähän toisella tavalla. Jonkun verran on törmännyt esimerkiksi siihen että erotessa on otettu käyttöön kokonaan uusi sukunimi. Tai vastavuoroisesti naimisiinmentäessä valittu jomman kumman suvusta vanha, jo ehkä unohduksiinkin jäänyt nimi ja herätelty sitä uudestaan käytön myötä henkiin. Halutaanko tällä tavalla aloittaa kokonaan uusi suvun tarina? Toisaalta onhan sukunimiä muuteltu kautta aikojen. Suomennettu tai ruotsinnettu. Mutta riittääkö uuteen tarinaan pelkkä nimenmuutos? Vai onko se vain yksi polku isommalla tiellä? Niin tai näin, tuntuu että se ei aina olekaan henkilö itse joka kokee nimenmuutoksen henkilökohtaisena. Joskus asian elää kaikista henkilökohtaisimmin lähipiiri, joka on rakentanut jonkun mielikuvan ihmisestä nimenomaan sen nimen varaan. Tietty nimi saa välittömästi mielessä kasvot. Ja kun tämä nimi vaihtuu, pelätään että myös se ihminen katoaa. Tai vähintäänkin muuttuu. Ja muutoksethan pelottaa aina.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Paljon painava pipari

Yritin kirjoittaa jotain superidyllistä postausta näin jouluksi vaan kun ei lähde. Minä en ole minä ilman blogimarinaa. Eli mennään sillä tutulla tyylillä, joulu tai ei.

Kävin tuossa muutama päivä sitten kaupassa ostamassa kaikki maailman vanukkaat (sama mitä syövät sairaana, kunhan syövät!) ja kävellessäni yhden ständin ohi sieltä huudettiin että maistuisiko rouvalle joulupipari? Tehtäköön nyt tässä selväksi että minä en ole rouva! En vaikka olisin naimisissa. En koe että tuo kuvaisi mua yhtään. Ihan sama mitä mulle tarjottaisiin ilmaiseksi mutta en huoli jos sen mukana tulee sana rouva.

Jos en koe sanaa rouva omakseni niin en ole sinut myöskään sanan neiti kanssa. Parempi se on kuin rouva mutta.. ei sekään maistu omalta. Molemmat kuulostaa kamalan kliiniseltä ja viralliselta. Ei ollenkaan sillälailla helposti lähestyttävältä. Ei yhtään sellaiselta personoidulta. Vaan kylmiltä kategorioilta.

En koe myöskään millään lailla miellyttäväksi sitä että mua teititellään. Muistan tapauksen ruokakaupasta jostain kymmenen vuoden takaa, kun lihatiskillä oli älyttömän komea mieshenkilö töissä. Mulla ei ollut mitään tarvetta edes ostaa mitään mutta sen ihmisen takia menin jotain voileipämakkaraa hakemaan muutaman siivun. Ja se teititteli mua!!! Ei muuten ollut enää komea.
Tämä on sinänsä hauska homma että erään mun kaverin mielestä esimerkiksi ravintolassa on huono asiakaspalvelu, jos asiakasta ei teititellä. Ei mitään väliä onko kyseessä snägäri vai Michelin. Teititellä kuulemma täytyy. Me keskustellaan tästä todella usein koska hän ei ymmärrä mun näkökantaa ja mä taas en hänen.

Jos itse puhun muuten kuin etunimillä, niin käytän sanaa tyttö todella paljon, myös aikuisten kohdalla. Se ei ole mulla millään lailla ikään sidonnainen sana. Nainenkin on käytössä mutta vähemmissä määrin. Riippuu selvästi aina vähän asiayhteydestä kumpaa käytän. Kepeät iloittelut ja hassunhauskat jutut saavat osakseen aina tytöttelyä. Virallisemmat ja vakavat taas käydään läpi naisten kesken.

Miehillehän ei taida olla kuin yksi vastaava sana; herra. Sitä ei toki muhun olla käytetty mutta se ei  kuulosta musta yhtään niin pahalta. Se ei ole ikään eikä siviilisäätyyn sidottu. Mutta varmasti miespuolisista se saattaa tuntua yhtä kiusalliselta kuin rouvittelu tai neidittely tuntuu musta.

Miksi ylipäätänsä ihmisiä täytyisi sen ihmeemmin työntää näiden kategorioiden alle? Varsinkaan jos et varmaksi tiedä missä mennään. Eikö voisi vain huikata että maistuisiko joulupipari? Ylipäätään koko rouvittelu tai neidittely ei ole kuin osoitus siviilisäädystä. Jonka suhteen mulla on olo että mitä se kenellekään kuuluu? En tiedä kuinka pitkää ajatusmarssia tästä asiasta jaksaisin tehdä mutta jotenkin koen että on ymmärrettävää että selvästi vanhempia henkilöitä teititellään ja rouvitellaan. Siis ihmisiä jotka ovat selvästi eläneet jo useampia vuosikymmeniä. Ja nyt kun asiaa oikein pohdin niin oikeastaan jättäisin ehkä sen rouvittelunkin kokonaan pois. Ja olisin sitä mieltä että muoto maistuisiko teille/ottaisitteko joulupiparin olisi se kaikista korrektein vanhemmille ihmisille. Unohdettaisiin ne siviilisäädyt ja sukupuolet. Ja nuoremmalle väelle sitten myös sukupuoleton ja siviilisäädytön maistuisiko joulupipari.
Kun lapsiakaan ei saisi korostaa sukupuolensa takia niin kukahan lähtisi tätä asiaa ajamaan eteenpäin yhtä ponnekkaasti?

Näiden aatoksien kanssa alan odottelemaan että muu perhe herää ja aletaan avaamaan lahjoja. Viime vuonnakin vietin näköjään omaa aamuhetkeä aattona. Juoksemaan en sentään tänä vuonna lähde. Koska lumi. Ja flunssa.

Kiitos muuten kaikille lasten voinnista huolestuneena olleille. Toipuminen on siinä pisteessä että käyvät sujuvasti sekä toistensa että mun hermoille. Seinät on jo perustuksia myöten niskassa. Kotona on onneksi pystytty olemaan eikä uusia reissuja lääkäriin ole tehty. Tokan tauti ilmeisesti säikäytti aika monia, blogin ulkopuoleltakin. Toki sana aivokalvontulehdus on pelottava ja aika moni varmaan ensimmäisenä alkoi ajattelemaan meningokokkisepsistä, joka monesti tulee puheisiin aivokalvontulehduksen aikana. No Tokallahan ei edes ollut bakteerin aiheuttama tauti, vaan viruksen. Joka on siis paljon yleisempi aivokalvontulehduksen aiheuttaja ja ihan eri juttu. Samaten Tokalta puuttui neurologiset oireet (esim. niskajäykkyys, näköhäiriöt, tasapainohäiriöt ym.) lähes kokonaan. Korkea kuume ei ollut se joka meitä eniten huoletti, sen kyllä saa laskemaan. Korkea pulssi ja kipu, joka vaan ei lähtenyt isoilla kipulääkeannoksillakaan oli ne mitkä meidät alunperin ajoi lääkäriin. Mutta, toipuminen on siis hyvässä vauhdissa.
Päästin eilen molemmat isot hetkeksi pihalle, Tokalla ei ole kuumetta ollut sitten lauantain ja Ekalla loppui lääkekuuri maanantaina. Kumpikin on vielä aika yskäinen joten ihmeempää riehuntaa ei pihalla voinut tehdä mutta pieni happihyppely oli selvästi tarpeen. Samat oikut varmaan myös tänään, huomennahan on luvassa ilmeisesti jotain hulluja pakkasia eli ei varmasti liikuta mihinkään!

Ps. Ai niin... Hyvää Joulua!

lauantai 20. joulukuuta 2014

Suutarin lapsilla jne.

Kaksikon piti olla tänä jouluna isänsä luona. Kaukana kaukana pohjoisessa. Piti olla.

Heidän piti lähteä reissullensa jo viikkoa ennen joulua. Neljä päivää ennen lähtöä Eka sairastui. Pojalla oli ollut jo pitkään yskää mutta se paheni ihan muutamassa päivässä kamalan kuuloiseksi. Ja sitten eräänä aamuna tilanne oli se, että lääkäriin oli mentävä. Kotiin tultiin keuhkoputkentulehduksen kanssa. No ei siinä. Lähtöön vielä monta päivää, lääkkeet nyt kehissä. Vielä ei lannistuttu.

Kaksi päivää myöhemmin Toka soitti mulle. Olin juuri ehtinyt aamulla autoon, oli mun kolmanneksi viimeisin työvuoro onnen lomaa ja hoitovapaata. Toka kertoi että päähän koskee, on paha olo ja hengittäminen tuntuu oudolta. Käskin mitata kuumeen, jota oli sitten 38,2 astetta. Komensin takaisin nukkumaan, kunhan ensin ottaa vähän lääkettä. Otsa alkoi pikkasen rypistymään, elettiin keskiviikkoa ja poikien piti suunnata reissuun torstaina. Kovin huolissani en kuitenkaan ollut, olihan Siippa kotona ja Tokalla on joskus ennenkin ollut kuumepiikkejä.

Soittelin pitkin päivää kotiin ja kumpikin veljes kuulosti tosi surkealta. Kun tulin töistä kotiin, löysin sohvalta kaksi pojan raatoa. Ekasta näki että on tosi kipeänä mutta että lääkkeet alkaa vähän tehoamaan. Toka taas oli lähes puolitajuton. Poika oli niin kipeä että ei oikein pystynyt puhumaan. Näki kuitenkin että poika helpottui kun tulin kotiin. Kaivautui vain mun kainaloon ja aika pian tunsin että kainalossa on jotain lämmintä ja märkää. Toka itki. Kyyneleet vain valuivat. Kovin kovaa ei voinut itkeä kun se sattui niin kovin. En osaa edes selittää miten pahalta musta tuntui.

Keskiviikko-ilta meni joten kuten. Tokan kuume sahaili edestakaisin. Molempien vointi oli kehno. Toka kuitenkin välillä näytti voivan paremmin, jutteli ja "ei ollut niin kipeä". Alkoi olla kuitenkin aika selvää että joulun suhteen mietitään uusi suunnitelma. Kovasti en halunnut olla luomassa tappio-mielialaa, reissu kun oli tosi odotettu. Puhumattakaan lomasta. Vaikka mua harmittaa viettää joulua Kaksikosta erossa niin tottakai mäkin olen sitä mieltä että joka toisen joulun ovat isän luona. Tietysti! Kyllä mä sen ikäväni kanssa pärjään ja elän vaikka se harmittaakin. Kaksikon kotiinjääminen tuntui ihan oikeasti myös musta harmitukselta, ei helpotukselta. Myös mua harmitti että pojat ovat sairaina ja lomareissu peruuntuu.

Torstaiaamuna Tokan kuume nousi jo 39:n asteeseen. Pojan sydän hakkasi hullun lailla ja mua ihan oikeasti alkoi pelottamaan tosi paljon. Mä en ole koskaan nähnyt poikaa niin sairaana. Tuuppasin pojan täyteen lääkkeitä, kävin juttelemassa Siipan kanssa ja lähdin töihin. Marssin ensimmäisenä esimiehen luo ja ilmoitin että torstai on mun viimeinen työpäivä. Että perjantaina en enää tule, kotona tarvitaan mua nyt enemmän. Mun duuni oli jokatapauksessa menossa perjantaina kiinni muutamaksi viikoksi joten toimintaa on ajettu alas koko viikko. Perjantaina hommaa olisi ihan minimaalisesti ja väkeä paikalla paljon. Pystyin siis jäämään kotiin ihan hyvällä omalla tunnolla.

Vaikka Kaksikko on aivan poissa pelistä, on pienimmällä virtaa heidänkin edestä. Ymmärrystä taas ei nimeksikään. Kolmas on niin pieni että ei ymmärrä että veljien on nyt annettava levätä. Siippa oli pari päivää melkoisessa liemessä yrittäessään hoitaa sairaita ja samalla saada pikku-terroristin viihtymään. Ja ennenkaikkea olemaan kiusaamatta veljiään. Kolmas oli ihan järjettömän mustasukkainen veljien saamasta ylimääräisestä huomiosta ja se purkautui lähinnä sillä että hän kävi puremassa, lyömässä ja potkimassa veljiään. Tosi kiva!

Olen tosi kiitollinen että töissä ymmärrettiin ja pystyin jäämään kotiin jo aiemmin kuin piti. Poisjääminen kävi niin yllättävästi että sellainen viimeisen päivän nostalgia jäi väliin kokonaan. Muutamaa ihmistä ei kyllä voinut halata että ei menisi ihan itkemiseksi. Mutta muuten mieli ei jotenkin tajunnut että se nyt oli se viimeinen päivä.
Koska mun on tarkoitus tässä kuitenkin tarpeen mukaan mennä jeesaamaan niin työavaimet ja muut tarvittavat on edelleen mulla. Ehkä senkään takia ei tuntunut kovin lopulliselta kun sellaiset tietynlaiset riitit jäi väliin, mitä yleensä tekee kun on jäämässä töistä pois.

Siippa on selvinnyt kotona mahtavasti. Toka kuitenkin on äidin poika. Työnjako onkin mennyt nyt niin että minä hoidan isoja poikia ja Siippa Kolmosta. Sopivassa välissä mäkin yritän huomioida häntä mutta pääpaino on nyt mennyt siinä että yritän muistella kuka on saanut mitäkin lääkettä minkä verran ja mihin kellon aikaan. En ole koskaan nähnyt Tokaa noin kipeänä. Hän ei jaksanut edes tv:tä katsoa. Makasi paikallaan vaan.

Perjantaina soitin heti aamusta ajan omalle lääkärille. Tauti on vaikuttanut kaiken aikaa influenssalta ja sitä arveli myös meidän terveydenhoitaja. Oma lääkärikin kallistui sen puoleen mutta halusi vielä kuitenkin pitää mahdollisena myös pneumonian joten suuntasimme lähetteellä Lastenklinikalle. Ja sittenhän homma kävikin mielenkiintoiseksi.
Mähän olen aivan Lastenklinikan ykkösfani. Mulle on aivan sama minkä aikaa siellä menee, siellä jos missä on olo että nyt osataan ja asiat järjestyy. Lapset on vähän vaikea ryhmä hoitaa joten olen aina enemmän kuin kiitollinen jos meidät Lastenklinikalle siirretään, sensijaan että arvotaan ja ollaan liian varovaisella asenteella hoidon ja lääkityksen suhteen. Meidän omalääkäri terveysasemalla on kyllä maailman paras lääkäri jonka kanssa ei tule koskaan olo että hän ei tietäisi mitä tekee. Mutta kokemuksia löytyy myös valitettavan runsaasti sellaisista lääkäreistä, jotka eivät osaa lapsia hoitaa.

Lastenklinikalla epäiltiin myös influenssaa mutta sitä keuhkokuumettakin lähdettiin sulkemaan pois. Käytiin antamassa näytettä vähän sieltä ja täältä ja röntgenissäkin kahdesti. Kaikki kuitenkin osottautui negatiiviseksi ja jopa tulehdusarvot oli yllättävän matalalla ottaen huomioon miten korkealle kuume on sahannut useamman kerran kolmen päivän aikana. Influenssakokeidenkin negatiivisuus aiheutti ihmetystä sekä meissä että hoitohenkilökunnassa koska oireet olisi osuneet niin täsmällisesti siihen. Toisaalta, influenssan lääkitys pitäisi aloittaa kahden päivän sisällä sairastumisesta että sinänsähän se ei olisi meitä enää auttanut.
Jossain välissä lääkäri alkoi puhumaan myös aivokalvontulehduksen mahdollisuudesta. Hän puhui siitä kuitenkin niin ympäripyöreästi ja jotenkin epävarmana mahdollisuutena, että en asiaa sen ihmeemmin rekisteröinyt. Siinä vaiheessa kun alettiin odottamaan neurologin konsultaatiota ja alettiin puhumaan selkäydinpunktiosta tajusin että ne ihan oikeasti meinaa että Tokalla on aivokalvontulehdus. Ja kun asiasta kysyin niin joo, meinasivat että se on se todennäköisin vaihtoehto.

Toka jaksoi ja voi melko hyvin. Ensimmäistä kertaa moneen päivään hän jopa pyysi jotain syötävää koska oli nälkä. Kuitenkin siinä tutkimusten välissä hän sai taas kuumepiikin ja tärisi ihan horkassa. Kuume pysyi melko korkealla useamman tunnin ja poika pumpattiinkin täyteen lääkkeitä. Pikkuhiljaa Toka jaksoi alkaa taas juttelemaan ja näki että nyt ei enää satu ihan niin paljoa. Kuume kuitenkin pysyi korkealla. Välillä mietittiin jo että pitäisikö olla syömättä ja juomatta jos pää täytyisi tarkemmin kuvata. Kieltoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Samaten ilmassa leijaili osastohoidon mahdollisuus.

Selkäydinpunktion ottaminen ei ole ihan vaivaton juttu. Toka on tämän tautinsa aikana kärsinyt massiivisista päänsäryistä ja näytteen ottaminen selkäydinkanavasta saattaisi laukaista uuden kipukohtauksen. Näytteenotto arvelutti Tokaa itseäänkin paljon. Hän luuli aluksi että kyse on leikkauksesta mutta rauhoittui sitten kun juteltiin että se on vähän kuin verikokeen otto selästä. Lastenklinikan hoitaja tuli hetkeä myöhemmin juttelemaan asiasta ja selitti näytteenoton tismalleen samalla tavalla. Tämä rauhoitti pojan mutta tosiaan onneksi punktio nyt päätettiin kuitenkin olla ottamatta. Lääkärit olivat sitä mieltä että toimenpiteestä on tässä tilanteessa enemmän haittaa kuin hyötyä ja diagnoosin kalastelu on tässä tilanteessa turhaa. Oireiden perusteella pojalle diagnosoitiin virusperäinen aivokalvonärsytys. Tällä hetkellä on kuulemma liikkeellä enterovirusta joka saattaa aiheuttaa tuollaista.

Päästiin siis kotiseurantaan hyvillä hoito-ohjeilla ja kipulääkkeillä sekä käskyllä tulla takaisin jos ei saada kipuja ja kuumetta aisoihin kotona. Ja takaisin on myös mentävä jos tämä nyt ei ala viikonlopun aikana pikkuhiljaa helpottumaan. Aikaa meillä meni kaikenkaikkiaan reippaat yhdeksän tuntia noilla reissuilla. Juteltiin kyllä että aika ei tuntunut noin pitkältä. Oltiin kaiken aikaa hyvissä käsissä ja Tokasta pidettiin tosi hyvää huolta. Uskon myös että asiaan vaikutti se että mä en hermostunut missään vaiheessa enkä puhissut tai huokaillut kertaakaan kun joudutaan odottamaan. Asioissa menee sen aikaa kuin menee.

Kotiväkikin kesti melko mukavasti. Eka oli huolesta soikeana koska oltiin niin kauan poissa ja vaikka soiteltiin ja juteltiin niin silti hän oli varma että kyse on jostain vakavasta. Ja toki olikin mutta mikään hätä ei ollut. Missään vaiheessa.

Meidän oli tarkoitus tänä vuonna skipata joulu kokonaan. Siis toki joo jotain "pakollista" mutta se sellainen, mitä me tähän kotiin tehdään, oli tarkoitus jättää väliin. Ja se vähäkin rakentaa vasta sitten kun Kaksikko on takaisin. Mun piti lahjat hoitaa vallan ehkä joskus siinä jossain välipäivinä tai jotain. Palkkapäivänä losautin laskuja vähän enempi juuri siksi että joulu ei syö nyt rahaa. En budjetoinut yhtään sillä silmällä että sattuisikin joku äkillinen homma ja joulua vietettäisiinkin. Turhaa marinaa, tiedän, mutta ylimääräistä vaivaa nyt tämän kaiken muun keskellä.
Meidän oli tarkoitus Siipan kanssa tehokuluttaa kirjoja, Netflixiä ja keksiä kaikkea mitä nyt keksittäisiin kun yksilapsisena oltiin. Suunnitelmat muuttui nyt siis täysin ja tässä nyt yritetään lasten lääkitsemisen ja yleiskunnon seuraamisen ohella rakentaa jotain jouluakin. Kunhan pysyttäisiin kaikki kotona.

Tänään on onneksi näyttänyt jo aika hyvältä. Yhtäkään kipu/kuumekohtausta ei ole tullut. Toki poika on väsynyt ja vetämätön mutta jo ihan erilainen kuin edellisinä päivinä. Toka juo ja syökin jotain. Makuaisti on tosin aivan sekaisin, kaikki juotava maistuu suolaiselta. Tämä on kuulemma ihan mahdollista näissä aivoperäisissä tulehduksissa ja siitä ei tarvitse huolestua. Mutta harmi sinänsä koska kaikki nämä päivät Toka on juonut tosi hyvin ja nesteytyksestä ei ole tarvinnut olla huolissaan. Nyt ei paljon motivoi juoda kun se maistuu pahalle. Mutta alkaa näyttää kuitenkin siltä että me voidaan olla kotona. Ei tarvitse punktoida eikä tarvitse osastohoitoa.

Vielä en ole ehtinyt ajatella tätä kotiin jäämistä. Nyt on mielellä ja murheena muuta. Mutta ehkä se sieltä vielä iskee tajuntaan. Nyt ollaan kotona.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Kammokuu

Mä olen kirjoittanut tätä postausta pitkin joulukuuta. Lähinnä muistutukseksi itselleni. Muistutukseksi siitä mitä meidän joulukuu monesti on. Vaikka aina tiedän sen olevan rankka niin ajattelin kirjoittaa itselleni ihan postauksen siitä mitä se mieliala meillä on. Kun ollaan ihan väsyneitä ja aivan loman tarpeessa. Josko se sitten auttaisi rämpimään niiden tulevaisuuden joulukuiden aikana.

Meidän joulukuu sai aika tiukan käännöksen kun Kaksikko sairastui. Niin kovasti että koko loppukuu täytyi suunnitella uusiksi. Viimeinen kouluviikko jäi väliin, mä jäin aiottua aiemmin pois töistä ja jouluviikkokin kokee muutoksen. Mutta kirjoitan siitä oman postauksen.
Vaikka mieliala ei olekaan enää niin tahmea kuin se perusoletuksena meillä joulukuisin on niin julkaisen tämän silti. Muistiin itselleni.

Viime aikoina on taas enempi vähempi mietityttänyt tämä teinien vanhempana oleminen. Joulukuu on raskas kuukausi ja ennenkaikkea väsyttävä kuukausi ja se näkyy. Ja kuuluu. Itseasiassa olen huomannut tässä vuosien aikana, että mitä lähemmäs aina tulee se aika kun Kaksikko menee pidemmäksi aikaa lomalle isällensä, niin sen enempi me ollaan ärtyneitä toistemme läsnäolosta. Ei oikein jakseta muka yhtään toisiamme ja koko ajan kiukutellaan kolmisin. Olenkin päätellyt että tämä johtuu nimenomaan siitä että ovat lähdössä. Puolin ja toisin tajutaan että tulee ikävä ja siksi sitten kiukutaan kun vähän kiukkuisena on mukamas helpompi olla vähän erossa. Että niinkuin ilma puhdistuu ja pöly laskeutuu. Eikä oikein osata käsitellä asiaa muuten. Kumma on ihmisten mieli. Ja tokihan se väsymyskin vaikuttaa.

Joulukuu on kuukausi jolloin huomaan ajattelevani aina että Kaksikko on itsekkäitä eivätkä ajattele toisia ihmisiä ollenkaan. Tämähän on teini-iässä ihan luonnollinen juttu ja selittyy sillä että kaiken kasvamisen keskellä toisten ajattelemiseen ei riitä riittävästi aivokapasiteettiä. Joulukuussa tämä piirre tuntuu tiivistyvän sinne ääripisteeseen. Ja kun on itsekin ihan kissanraato, niin on välillä vähän haasteellista ymmärtää toisten kehitysvaiheita. Taantumatta itse samalle tasolle. Kaikista kehitysvaiheista huolimatta, musta on tärkeintä erottaa ymmärtäminen ja hyväksyminen. Vaikka ymmärtäisit toisten kasvua niin huonoa käytöstä ei tarvitse kuitenkaan hyväksyä.

Isommilta lapsilta voi alkaa jo odottamaan erinäisiä käytöstapoja. Ihan ilman jatkuvia ohjaustilanteita. Toki käytöstavat voi olla hetkittäin hukassa ihan jokaisella mutta tajuatte varmaan tämän asian ytimen. Kun itsekin on aivan väsynyt niin kaikista kovimmille ottaa muistaa se että ei ottaisi asioita henkilökohtaisesti. Että jos vaikka itse miettii jotain kivaa niille isoille ja niiden isojen mielestä se ei olekaan kivaa vaan pikemminkin perseestä. Niin sitä ei itse tarvitse ottaa sellaisena henkilökohtaisena maailmanloppuna. Eikä ajattelisi että senkin kiittämättömät tyrannit. Se mikä on mun mielestä väsyneenä kivaa ja sitä mitä me mun mielestä tarvitaan, ei välttämättä ole toisten mielestä väsyneenä muuta kuin paskaa. Ja se ei liity muhun ihmisenä mitenkään.

Toivon että jatkossa muistaisin että ehkä näihin loman lähestyjäisiin ei kannata ihmeellisesti puskea mitään arjesta ylimääräistä. Ellei ole ihan joku pomminvarma kiva juttu. Nämä viimeiset viikot ennen lomaa on ihan aina meillä sitä suossa rämpimistä joten on ihan turha riskeerata ja ehdon tahdoin hankkia meille tilanteita joissa on riski sille että joku pettyy ja syntyy riita. Kun ei niitä vaan aikuisenakaan aina väsyneenä osaa tai kykene käsittelemään kuten pitäisi. Jos etukäteen jo näkee mahdollisuuden sille, että tässä nyt saattaisi olla sellainen kuuluisa shit hits the fan-tilanne niin ihan oikeasti, unohda ja jätä väliin!! Kyllä sitä kerkiää sitten myöhemminkin, vähän orientoituneempana ja pirteämpänä.

Ja edellisestä suoraan aasinsiltana; Toivon todella myös sitä että ymmärtäisin itse esimerkiksi yövuorojen jälkeen olla suunnittelematta yhteistä puuhaa perheen kanssa. Koska se ei todellakaan ole se järkevin ajankohta yhtään millekään. Yövuorojen jälkeen levätään ja palaudutaan ja keskitytään kääntämään rytmi normaaliksi!
Mähän buukkasin Talvisirkuksen siihen näppärästi muutaman yövuoron perään. Käytiin ennen esitystä syömässä. Vajaa kolmen tunnin unilla ei hermo paljon pitänyt Ekan kovaäänisiä hörötyksiä darrapizza-nimelle tai Tokan "yök täs on punajuurta, ei siinä menussa lukenut että täs on punajuurta" nähtyään ruoassaan punasipulia. Melkoisen koetuksella hermoparat olivat myös Talvisirkuksen väliajalla kun Kaksikko kuvitteli että koko homma jo loppui. Sitä puhinan ja tuhinan määrää kun selvisi että puolet on jäljellä. Väsyneenä ne omatkin tunteet on mitä on ja ei ollut itsellä itku kaukana kun vitutti niin paljon lasten kiittämättömyys. Neljäntoista vuodenkaan äitiyden jälkeen mä en ole oppinut vielä sitä että jos mä järkkään jotain kivaa perheelle niin en voi sitten odottaa että lapset käyttäytyisi kuin enkelit. Että lapset muka nyt olisivat mulle jotenkin valtaisassa kiitollisuudenvelassa kun minä nyt olen järjestänyt kivaa. Varsinkin jos ovat ihan todistetusti väsyneitä. Varmaan aika moni tunnistaa sen "ja minä kun tämän järjestin ja ajattelin että vietettäisiin aikaa yhdessä ja olisi hauskaa ja näin huonosti te nyt käyttäydytte ja olette ihan kiittämättömiä"-ajatuksen ja olon itsessään. Eihän lapset toimi noin. Ei se hyvä käytös ole mikään kiitollisuuden merkki. Mitenhän se on niin vaikeaa muistaa.

Mä jotenkin kestän uhmaikäisten itkupotkuraivarit (vaikka vesikidutusta ne on nekin!) mutta toi teinin kurmotus, jurmotus ja murahtelu saa mut ihan raivon partaalle. Kun selvää vastausta et saa mihinkään että mikä nyt ottaa päähän. Kysyy välillä ihan tosissaan että pystyy olemaan se aikuinen siinä tilanteessa eikä kivahda takaisin että mökötä sitten saatana! Teinillehän tärkeintä on se läsnäolo. Ei välttämättä aina se että tentataan että mikä nyt on ja miksi on ja onko sattunut jotain ja plaaplaaplaa. Se että saa olla ja kurmottaa siinä ihan rauhassa ja turvallisesti sen aikaa minkä tarvitsee on se juttu. Tämä on seikka jonka kanssa mulla on tosi paljon opettelemista. Että antaa niiden lasten olla ärtyneitä ja antaa niiden selvitä siitä olosta joskus ihan itse. Kun on itse väsynyt ja sitä myötä ärtynyt niin sitä ei kai vaan jaksa sitten samalla tavalla niitä ärtyneitä naamoja ympärillä. Ja siksi sitä yrittää kyselemällä saada ne naamat muuttumaan mahdollisimman pian.

Ihan todella on melko haasteellista muistaa aika ajoin se, että myös ne kakarat on väsyneitä. Ihan todella väsyneitä. Eihän tämän harmaan ja pimeän ympärillä voi oikeasti olla välillä muuta kuin ihan helvetin väsynyt. Lapsilla se väsymys vaan saattaa ilmetä toisin. Heillä se purkautuu enempi niin että lisätään vähän kierroksia. Noilla isoimmillakin. Mutta vaikka tässä nyt jurmotankin noista teineistä niin ei se pieninkään mikään varsinainen herra aurinkoinen ole tässä viime aikoina ollut. Myös hän on väsynyt ja se nimenomaan ilmenee ylikierroksilla.

Meidän lapsissakin on eroja miten heillä väsymys näkyy. Eka nukahtelee vähän joka paikkaan ja kaikki asiat menee ohi. Hän ihan konkreettisesti nukkuisi niin paljon kuin pystyisi. Toka taas ajautuu kaikenmaailman kärhämöihin. Väsyneenä hänellä pettää arviointikyky sekä hermot. Isossa osassa tilanteita hän on varmasti itse toiminut aloittavana osapuolena. Näen sen tässä kotonakin kun tyyppi yrittää provosoida veljeään koko ajan. Wilmasta tulee jatkuvasti jotain viestiä missä kaikessa pöllössä poika on ollut pitkin kuuta mukana. Ja kysyttäessä ei tietenkään näin ole käynyt vaan muut ovat tehneet ja hän on saanut syyt niskoilleen. Onpahan muuten kasvatuksellisesti yksi vaikeimpia juttuja takoa tyypeille sitä että mokan sattuessa kannattaisi se myöntää. Kantaa vastuu siitä omasta osasta, meni se väsymyksen tai ihan minkä tahansa piikkiin.

Olen ihan oikeasti tehnyt itseni kanssa aika kovan työn kun olen saanut myönnettyä että lapset saa joskus tuntua maailman ärsyttävimmiltä. Että siitä ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa eikä se tarkoita sitä ettäkö he eivät olisi tosi rakkaita. Mullakin saa olla paha mieli jostain mitä lapset ovat sanoneet tai tehneet ja he ovat silloin velvollisia pyytämään anteeksi. Mun täytyy auttaa heitä ymmärtämään missä toimivat väärin.
Musta on tuntunut jo vuosia siltä että vaikka joulu onkin lasten juhla niin joulukuut oli helpompia ennen lapsia. Jännä nähdä oppiiko sitä tässä pikkuhiljaa vuosien varrella käsittelemään niitä joulukuitakin vai ulisenko joka vuosi samat jutut. Tai sitten hankin vaan itselleni joka vuosi etukäteen joululahjaksi jonkun päänsisäisen hermoratahieronnan.

Ps. Jos muuten toimii legon päälle tallaaminen mojovana herätteenä niin saman asian ajaa kissan päälle astuminen. Meidän kissathan ei väistä ennenkuin jäävät alle. Nyt talvella tykkäävät loikoilla kylppärissä koska siellä on lattialämmitys ja aika monta kertaa on keskellä yötä tullut yhteentörmäyksiä pimeässä. Legot voi yrittää kerätä pois mutta mitäs noille kissoille teet?

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

14

Eka täyttää tänään 14. Neljätoista!!!!? Miten näin nuorella ihmisellä voi olla noin iso lapsi?

Pientä alahuulen mutristusta tässä päivässä aiheuttaa se että Eka on tosi kipeänä. Ehkä alkaa näyttää siltä että antibiootit alkaa puremaan mutta enpä muista koska viimeiksi poika olisi ollut noin tööt. Sairastelusta huolimatta on vähän juhlistettu. Kakku tehtiin jo viikonloppuna (Ekan toiveesta Twix-kakku. Tiedättehän sen patukan? Kakku näyttää kamalalta mutta maku on ihan nappi) koska tämä alkuviikko on ollut niin järjetöntä puuskutusta ja se tiedettiin jo etukäteen. Ja sen jämiä on nyt sitten vielä tänäänkin natusteltu. Ja ihania suklaamunkkeja joita mutsi toi. Voihan pahoinvointi!

Lahjaksi poika toivoi vain rahaa. Sekä tilille että käteisenä. Nämä toteutettiin sekä hankittiin bonarina vielä pari julistetta Ekan huoneeseen. Se on muuton jälkeen vieläkin aivan vaiheessa... Olen ihan super-tyytyväinen siitä että tunnetaan vielä jätkän maku niin hyvin että osattiin valita sellaiset julkat, joista toinen tykkäsi ihan mielettömän paljon. Ei ihan helppo rasti.

Eka on nyt siis kahdeksannella luokalla koulussa. Opiskelee kolmea kieltä ja viihtyy koulussa aika kivasti. Mä olen vahvasti Ekan koulun vanhempainyhdistyksessä mukana ja kuulen siis tätäkin reittiä juttuja lapsestani ja ainakaan toistaiseksi en ole ollut hänestä huolestunut.
Pojalla on paljon kavereita mutta tuntuu että ne parhaimmat ja läheisimmät pysyvät vuodesta toiseen aika samoina. Poikaporukka viihtuu nuorisotalolla, yökylissä toistensa luona (jossa tosin keskittyvät vähän liikaa valvomiseen, jos multa kysytään. Tähän asti ei olla kysytty) sekä fudista pelaillen. Käyvät jonkun verran leffassa ja muissa tapahtumissa. Parit lanit on takana ja Assembly houkuttelisi. Toistaiseksi mä en ole päästänyt poikaa notkumaan esimerkiksi Kamppiin mutta ei hänellä oikeastaan ole siihen sen suurempaa mielenkiintoa vielä ollutkaan.
Eka harrastaa Parkouria jo ties kuinka monetta vuotta. Syksyllä hän kävi kokeilemassa myös fudista mutta koska se ei ollut sellaista kivaa höntsää niin kipinä ei riittänyt. Parkour maistui tuossa vaiheessa vähän puulta mutta nyt pienen suvaintovaiheen jälkeen se tuntuu taas kivalta.

Eka ei vielä ihan järjettömästi soita suutaan mutta muuten eletään kyllä niin teini-ikää että tiukkaa välillä tekee olla vanhempana. Samoja asioita jauhetaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja joka kerta ne tulee "ihan uutena informaationa". En mä nyt ehkä taaperoikäistenkään kanssa mikään maailman pitkäjänteisin ole mutta jotenkin senikäisten kanssa se jankkaaminen ja kertaaminen on paljon ymmärrettävämpää kuin näiden isompien kolliaisten kanssa. Eikä sillä, en ole ainoa jota asia turhauttaa. Myös Ekaa se harmittaa. Mutta kuuluu ikään. Hänelle pystyy kyllä oikeasti antamaan vastuuta paljonkin mutta täytyy vähän hääriä sellaisena takapiruna. Varmistella ja kysellä. Muistuttaa ja kehoittaa.

Vanhin on mun mielestä ikäisekseen harvinaisen fiksu ja harkitseva (toki tässä nyt on se äidin lisä) ja meillä ei samanlaisia teinitaistoja olla käyty, minkälaisia mä esimerkiksi kävin mun äidin kanssa. Vaikka kuuntelu on välillä vaikeaa niin Eka on oppinut että asioista kannattaa keskustella ja neuvotella. Mutta toki hänenkin kohdallaan on ne tietyt jutut joiden kanssa väännetään... ja Ekan kohdalla se on asioiden vitkuttaminen ja jättäminen viime tinkaan. Tiedän että toisilla tämä on luonteenpiirre iästä huolimatta mutta Ekalla se on nyt selvästi sellainen teini-iän sivutuotos. Esimerkikiksi taksvärkki-paikan hakeminen oli meillä melkomoisen väännön takana. Eka sai tarvittavat paperit ja päivämäärät tietoonsa jo paria kuukautta ennen. Monta viikkoa kotona keskusteltiin että sitä paikkaa kannattaisi jo käydä kyselemässä. Poika vitkutti ja vitkutti paikan hankkimista ja meillä otettiin asiasta yhteen jatkuvasti. Paperit oli milloin hukassa kun niitä säilytettiin milloin missäkin ja pojalla oli varsinaiset kootut selitykset miksi paikan kyseleminen koulun jälkeen oli taaaaas unohtunut. Homma onneksi kääntyi parhain päin ja Eka hoiti Taksvärkkinsä tutulla nuorisotalolla. Alkuvuodesta aletaankin sitten vääntämään TET-paikan hausta...

Eka kyllä teiniuhmailee mutta hän on ainakin vielä toistaiseksi pistänyt monesti järjen sen kapinoinnin edelle. Hän tajuaa että oikeasti kannattaa olla siellä missä sanookin olevansa ja tehdä sitä mitä sanookin tekevänsä. Joskus vähän kokeillaan kepillä jäätä mutta senverran on Ekakin kerinnyt mokailemaan että on ottanut opikseen mitä me sallitaan ja mitä ei.

Järjettömän ylpeä olen esikoiseni sosiaalisista taidoista. Hän osaa käyttäytyä ja jutella fiksuja, tietää että on kohteliasta esimerkiksi moikata ihmisiä ja kiittää kun sellainen tilanne on. Hän ei ole mikään ruuneperi mutta omaa siis hyvät peruskäytöstavat. Valitettavasti tämä ei ole ihan niin itsestäänselvyys enää nykypäivänä. Meillä aika harvoin on viime aikoina jouduttu niihin tilanteisiin että jälkikäteen olisi keskusteltu että miten pitäisi käyttäytyä.
Eka on kiltti ja empaattinen. Joskus pelkäsin että onko jopa liian kiltti mutta nyt tuntuu että se piirre on jotenkin "järkevöitynyt". Että kiltteydestään huolimatta hän ei joudu kuitenkaan hyväksikäytetyksi tai poljetuksi. Kiltteys on hänellä jotenkin solidaarisempaa. Ja empaattisuus on toki piirre joka ei vaan voi olla huono juttu. Muutenkin tuntuu että ainakin tällä hetkellä esimerkiksi vuosi sitten ilmassa leijuneet itsetunto-ongelmat ovat tällä hetkellä tasapainossa. Ihan jatkuvasti ei tarvitse enää olla kannustamassa että hei kyllä sä riität ja kyllä sä osaat.

Vuodessa Eka on taas ottanut jonkunmoisen harppauksen kasvun suhteen. Kasvupyrähdystä ei ole näkynyt vieläkään mutta noin muuten poika on ulkoisesti taas vähän vähemmän lapsennäköinen kuin vuosi sitten. Senverran painia pojan kanssa käydään asiasta että hän haluaisi aina että ostetaan sopivia vaatteita, mä taas haluaisin ne pienellä kasvuvaralla. Poika kasvaa kuitenkin vuodessa aina sen 8-10 senttiä ja tuntuu että ne sopivat on ihan oikeasti pieniä jo kolmen kuukauden päästä. Mielialavuoristorata on hieman hellittänyt. Toki joskus poika reagoi hyvin yllättävästikin ja niin että mä hämmennyn mutta nyt tällä hetkellä tuntuu että kyyti on aika tasaista. Ennen seuraavaa ylämäkeä. Tai alamäkeä. Kumpi se nyt mahtaa enemmän siellä mahanpohjassa sitten tuntua.
Tuossa joku aika sitten mulla oli pieni epäilys siitä että Ekalla olisi ehkä ollut ekat kännikokeilut kaverinsa kanssa ollessaan yökylässä. Alkoholikasvatustahan meillä on harrastettu vuosikausia mutta tottakai kaiken aikaa sitä on yrittänyt pitää mielessä senkin vaihtoehdon että kokeiluja saattaa tulla vaikka miten kasvatetaan. En syyttänyt Ekaa asiasta mutta kysyin. Ihan rauhallisesti. Ja Ekan reaktio oli hysteerinen itku. En tiedä oliko kyse syyllisyydestä vai säikähdyksestä. Poika itse sanoi että jälkimmäisestä. Juteltiin kyllä asia läpi ja selitin miksi kysyin. Se rauhoitti pojan. Reaktio kuitenkin yllätti mut ihan täysin.

Isoin on jo niin iso että hän pohtii tulevaisuutta myös siltä kantilta että mitä jos hänellä on jonain päivänä perhe. Ja ammatti. Jälkimmäisen suhteen toki ollaan vielä isosti hakusessa ja haaveet leijailee joskus niin korkealla että niihin saa vanhempana maalata mukaan vähän realismiakin. Mutta ensimmäisen suhteen on käyty ihan hyviäkin keskusteluja. Osa toki hieman läpälläkin. Eka meinasi että jos saa ikinä omia lapsiaan niin nimivaihtoehdot on Yoda, Luke (jotta voi sanoa että Luke, I'm your father) tai Boris ja Doris. Jotenkin hassua että toinen on senikäinen että edes ajattelee omia lapsia. Vaikkakin vitsinä mutta silti. Bokseri on kuulemma myös yksi nimivaihtoehto.

Pienen tauon jälkeen kesästä lähtien, aina silloin tällöin Eka on halunnut vastata perheen ruokahuollosta. Monesti meillä on niinä päivinä ruokana makaronia&jauhelihaa. Mutta silti. Juttu on selvästi tyypille tärkeää joten me syödään ihan mitä vaan nenän eteen kannetaan. Vaikka nyt ensisijaisesti olenkin jäämässä kotiin hoitamaan pienintä niin odotan kyllä myös ihan älyttömästi sitä että saan viettää aikaa näiden isojenkin kanssa. Tehdä heidän kanssaan arkisia asioita ja paneutua enempi niihin juttuihin mitä he tykkäävät puuhata yhdessä. Ekalla ei ole tänä vuonna koulussa juurikaan kotitaloutta (seiskalla sitä oli ihan älyttömästi, ysillä tulee sitten varmaan satsi lisää) joten odotan että pääsen hänen kanssaan kokkaamaan ja leipomaan yhdessä.

Esikoinen on selvästi lapsista se, joka erkaantuu pikkuhiljaa siitä perhemuotista. Joka hakee omaa tilaa ja omaa aikaa. Ja nyt kun hänellä on oma huone niin hän sitä saakin. Hänelle on selvästi tärkeää että me muut kuitenkin ollaan siellä suljetun oven ulkopuolella. Että ollaan saman katon alla. Riittävän lähellä mutta sopivan kaukana. Veljet ovat tärkeitä mutta vanhin pikkuveli on selvästi se taistelupari jonka kanssa pitää vääntää. Uskonkin että eniten Ekan pitkähermoisuuteen on vaikuttanut pieni ikäero Tokan kanssa ja se, että pikkuveljeksi päätyi tyyppi joka provosoi jatkuvasti. Eka on selvästi sellainen pick your battle-tyyppi eikä hän lähde ihan kaikkeen typerään vääntöön mukaan, johon Toka yrittää houkutella. Kaikesta riitelystä ja vääntämisestä huolimatta Toka on Ekalle selvästi tärkeä. Ärsyttävä mutta tärkeä. Kolmas taas on se, johon on niin helppo purkaa hellyyttä ja läheisyyttä. Eka ja Kolmas pötköttelevätkin monesti Ekan sängyssä vierekkäin höpötellen omiaan. Kolmas monesti jopa hakee Ekan kädestä pitäen että menisivät pötköttelemään. Eka yrittää välillä kieltää Kolmoselta omaan huoneeseensa tulon mutta Eka on tosi huono sanomaan pienimmälle ei. Eka ymmärtää sen että toinen on tosi paljon pienempi ja että siksi voi antaa periksi.

Eka oli ihan pienenä meidän lapsista se, jonka nukkuminen oli kaikista ongelmallisinta. Vauva-aika oli jotain ihan järkyttävää, poika ei olisi nukkunut kuin sylissä. Ei muuten uskoisi tänä päivänä! Mikään unimäärä ei tunnu riittävän ja vapaapäivinä poikaa saa käydä tuuppimassa puoliltapäivin hereille. Itseasiassa pitkälti Ekan takia ollaan toistaiseksi pidetty esimerkiksi Kolmosellakin sellaista rytmiä että valvotaan iltaisin melkosen myöhään jotta aamulla sitten nukutaan koko porukka. Ei sentään kuitenkaan puolille päivin asti! Mutta kyllä se vaan piti paikkaansa että teininä se vihdoin nukkuu!

Hyvää syntymäpäivää, meidän Eka Vekara!

tiistai 16. joulukuuta 2014

Vääränlaista vanhemmuutta

Saara kirjoitti tosi kauniisti isoisänsä muistosta. Olen nyt vähän epäreilu kun teen näin mutta Saaran teksti synnytti mussa ajatuksia jotka herättivät halun kirjoittaa. Saaran menetys ei sinänsä liity mitenkään mun kokemaan. Nämä kokemukset eivät liippaa lähimainkaan toisiaan. Mun tuli mieleen Saaran tekstistä toinen ääripää. Joten Saara, olen pahoillani että nyt liitän ja linkitän sun tekstin tähän mun omani alustukseksi. Anin tekstit ovat myös herättäneet ja sörkkineet mun kipupisteitä, vaikka en päihdeperheestä kotoisin olekaan. Tunnistan sieltä todella paljon samaa myös omasta elämästäni sellaisen aikuisen lapsena, joka ei kykene olemaan vanhempi niinkuin pitäisi.

Mun isä ei ole käynyt katsomassa lastenlapsiaan koko vuonna. Hän on nähnyt heidät vuosi sitten joulukuussa viimeiksi. Hän käy joka vuosi ennen joulua n. tunnin ajan meillä. Syytää lapsille rahaa ja häipyy taas koko vuodeksi. En pidä tuota laisinkaan hyvänä kuviona mutta olen jotenkin ajatellut että Kolmikko näkee häntä edes sen kerran vuoteen. Että parempi se kuin ei mitään. Tänä vuonna ei saatu sovittua sopivaa väliä joten ei nähty. Hänen ehdottoma päivä, kahden tunnin aikahaitarilla ei valitettavasti meille käynyt. Yritin siinä kysellä vielä että mitenkäs sitten vaikka pyhien jälkeen mutta eipä kuulunut enää vastausta.

Isä ei koskaan muista lastenlastensa synttäreitä. Ei onnittele, ei mitään. Mun synttärit muistaa, päivä tosin saattaa heitellä mihin suuntaan tahansa. Eikä voi laittaa muistisairauden piikkiin koska näin on ollut aina. Isä ei välitä riittävästi välittääkseen muistaa. Me ei koskaan olla oltu hänen prioriteeteissaan kovin korkealla. Toki tämä malli vanhemmuudesta on antanut mulle valtaisasti eväitä olla toisenlainen vanhempi omille lapsilleni. Olen ihan omakohtaisesti oppinut että miten näitä hommia ei pidä hoitaa. Luulen kuitenkin että musta olisi tullut ihan hyvä äiti vähän vähemmälläkin.

Sitten kun isä tulee niin kaikkien pitäisi olla suurinpiirtein serpentiinein ja fanfaarein ovella vastassa. Lasten käyttäytyä moitteettomasti ja kahvipannun olla kuumana. Pitäisi ilmoitella hänelle kuulemma useammin kuulumisia. Olla aktiivisempi. Olla enemmän. Olla sellainen ja tällainen. Isä osaa syyllistää ja kääntää asiat ihan nurinkurin. Muistan kuinka mun ollessa 13-vuotias jäin kiinni dokaamisesta ja isä ei pitänyt muhun mitään yhteyttä reilu vuoteen. Sitten kun lopulta otti yhteyttä niin käänsi hiljaisuuden mun syyksi. Mun olisi pitänyt 13-vuotiaana jo osata olla se, joka matelee ja anelee. Tunnistan toki tämän käytösmallin. Isässäni on vahvasti narsistisia piirteitä. Varmaan muitakin käytöshäiriöitä. Enempää en voi diagnosoida koska en voi sanoa että tuntisin henkilön. En yksinkertaisesti ole koskaan elämäni aikana viettänyt hänen kanssaan niin paljon aikaa että kokisin tuntevani.

Olen katkera. Totta hitossa olen katkera! En enää itseni mutta omien lasteni puolesta. Musta on naurettavaa ja aivan perseestä ettei aikuinen ihminen vaivaudu luomaan mitään suhdetta omiin jälkeläisiinsä. Heihin, joiden mukana muisto isoisästä eläisi sitten kun hänestä on aika jättänyt. Nyt kun muistoja ei pääse syntymään niin koko ihminen tulee kuolemaan meidän silmissä sitten kun hän on poissa. Ja rehellisesti sanottuna, en voi sanoa että tuntuisi siltä että tulisin kaipaamaan. Ei mulla ole mitään mitä kaivata. Veriside ei valitettavasti ole siihen riittävä.

Olen miettinyt paljon sitäkin että koskahan isä ottaa ja herää. En todellakaan jaksaisi mitään puheluita sairaalavuoteelta. Kun vakava sairaus jäytää tai sattuu oikeasti jotain sellaista jonka myötä tajuaa oman kuolevaisuutensa. Että sitten kyllä ymmärtää miten väärin on toiminut ja plaaplaa. Että siinä vaiheessa meidän pitäisi olla valmiita luomaan sitä suhdetta ja olemaan saatavilla? Enpä usko. Miksi ihmisen pitää herätä huomaamaan vasta liian myöhään että mitä olisi voinut olla? Ja miksi muiden pitäisi mukautua silloin? Kun on vuosikymmeniä jo yrittänyt. Mikä on riittävä määrä aiheutettuja pettymyksiä? Enää mä en matele enkä anele. Olen asiallinen mutta en nöyristele. Ehkä siinä on se syy miksi isästä ei kuulu. Hän ei saa mua enää syyllistymään.

Yritän kovasti että oma myrkyttynyt mieleni ei tarttuisi myös Kolmikkoon. Voin kertoa että se on hyvin haasteellista. Se olen kuitenkin minä joka saan vastata niihin kysymyksiin että miksi vaaria ei kiinnosta käydä tai nähdä heitä. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin niin olen monesti toivonut että voisin syyttää vaikka alkoholismia tai mielenterveysongelmia. Tai asumista ulkomailla tai työtä tai mitä vaan. Mutta kun ei ole mitään syytä. Ei ole mitään jonka piikkiin voisin laittaa sen että ihmistä ei näy. Mun isä asuu n. tunnin matkan päässä ja käy töissä tuossa parinkymmenen kilsan päässä. Silti ei ihmistä näy.

Ja se on hemmetin jännä miten se lapsen mieli taipuu vanhemman edessä. Miten sitä jaksaa yrittää luottaa ja uskoa. Vaikka tajuaa että todennäköisesti tulee pettymään. Toisaalta tuntuu ettei haluaisikaan muuttua niin kyyniseksi että ei tuntuisi enää missään. Vaan kun ei aina jaksaisi hakata päätä siihen pettymysten seinään. Vaikka oma olemassaolonikin riippuu kyseisestä ihmisestä niin silti toivon että vanhemmuuteen saisi olla olemassa jokin ajokortti. Tai toimilupa. Tai mikä vaan mittari jolla varmistetaan että väärät tyypit ei joudu sellaisiin hommiin joista eivät selviä. Vaikka kukaan ei ole kuolemassa niin harkitsen itse vakavasti tämän ihmissuhteen lopullista päättämistä. Haluan suojella lapsiani niiltä samoilta pettymyksiltä joita mä olen saanut osakseni koko ikäni. Ja haluan myös riuhtoa oman pääni irti tuosta kuviosta. Ihan vielä ei rohkeus riitä mutta kyllä se päivä vielä tulee. En edes koe että mulla olisi tässä hirvittävästi vaihtoehtoja. En pysty yksin rakentamaan tervettä suhdetta. Eikä mun tarvitsekaan. Vaikka lapsikin kasvaa aikuiseksi niin vanhemmalla on kuitenkin aina tietty vanhemman rooli. Oli se lapsi siinä aikuinen tai ei. Mun isä ei ole sitä roolia koskaan osannut ja mä en jaksa enää yrittää leikkiä muuta.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Tämän joulun Grinch

Joulu puhuttaa yhdessä jos toisessa blogissa. Mä olen edelleen vähän naama nurinpäin koko joulun suhteen koska Kaksikko on pyhät poissa. Sinänsähän siinä ei ole mitään uutta, näin on joka toinen joulu. Se ei silti tarkoita sitä ettäkö homma ei harmittaisi. Oikeasti toivoisin että koko joulu olisi jo ohi. Mä olin aina aiemmin joulut töissä kun Kaksikko oli poissa ja sillä ne pyhät sai hyvin skipattua mutta Siipan ilmaannuttua kuvioihin olen ollut joulut vapaalla. Siltikään en osaa joulusta nauttia täysillä jos osa perheestä on poissa. Tiedän että homma on kiinni vain mun korvien välistä. Eihän mikään estä meitä keksimästä traditioita myös niiksi jouluiksi kun Kaksikko on poissa. Kyse on siitä että en halua. En halua viettää joulua ilman heitä.

Kolmosen kasvaessa tämä muuttuu. Vielä hän on kuitenkin niin pieni ettei ymmärrä joulusta mitään. Kahden vuoden päästä tilanne on toinen. Nyt mennään kuitenkin tämä vuosi nysäillessä ja odottaessa sitä ensi vuoden oikeaa joulua. Kun koko perhe on kotona.

Meidän perhe on tässä muodossaan vielä aika nuori. Niin nuori että perinteitä oikeastaan vasta muodostetaan. Yhtenä vuonna kokeillaan yhtä, toisena toista. Ajan kanssa näkee mikä valikoituu käytännöksi. Meistä kumpikaan, en minä eikä Siippa, ole tuonut lapsuudenkodistaan oikeastaan mitään jouluperinteitä. Mä en edes muista että meillä mitään ihmeempiä perinteitä olisi ollut.

Nyt kun Kaksikko on pyhät poissa, on joulua pyritty viettämään vähän etukäteen. Niitä toivottavasti perinteiksi muuttuvia juttuja. Yritin itseasiassa vähän blogistakin kaivella, että mitä perinteitä meillä jouluisin olisi. Enpä löytänyt juuri mitään. Näitä seuraavia on puuhattu nyt menneenä parina viikkona.

Mun joulu ei vaadi kuusta tai koristeita. Eikä ainakaan jouluverhoja! Mutta kynttilöitä pitää olla paljon sekä parit jouluvalot. Sinänsä olen hyvin huono ihminen koska haluan että kynttilät on aitoja. Ja niitä pitää olla paljon. Siitäkin huolimatta että se on sama kuin vetäisi röökiä sisällä. Ledit ei vaan ole sama. Tai se että ne kynttilät on parvekkeella. Älkää kivittäkö kovin kovaa. Poltetaan myös välillä joulusuitsukkeita tai sitten tuoksulampussa jotain joulun tuoksuista öljyä. 

Glögiä meillä on lipitetty jo pitkän aikaa. Aloitetaan yleensä siinä n. lokakuussa. Joulutorttuja leivotaan parikin kertaa aina joulukuussa. Taikina on kaupan pakastealtaasta mutta luumuhillo tehdään itse. Kaupan versiot on aina sellaista ihmejankkia ja vauvojen versiot taas liian lirua. Paras koostumus tulee kun heittää pikkasen vettä kattilaan ja pussillisen luumuja perään. Miedolla lämmöllä keittelyä kunnes on tarpeeksi sössöä. Yksi satsi on näitä tehty, toinen kerta luvassa ensi viikolla.

Ollaan myös leivottu eräänä iltana iltapalaksi joululimppua. Ja toisena riisipuuroa. Edessä on vielä joku juustolautashommeli mutta siinäpä taitaa olla ne meidän ruokaisat joulutraditiot. Meillä on jouluisin aina esillä myös niitä perinteisiä jouluruokia mutta aika vaatimattomissa määrin. Yleensä on kysytty lapsilta mitä haluavat syödä ja sitten on tehty myös sitä. Mä en ole itse koskaan juurikaan niistä joulun ruoista välittänyt eikä ole lapsetkaan. En siis näe mitään järkeä siinä että hankitaan kaappi täyteen ruokaa josta kukaan ei tykkää.

Joulun pyhinä meillä vietetään aina joku päivä sellaisena että katsotaan paljon leffoja. Hoidettiin se traditio alta pois tänä viikonloppuna. Homma jakautui kolmelle päivälle. Perjantaina katseltiin Hobitin kakkososa ja lauantaina käytiin teatterissa katsomassa juuri ilmestynyt kolmososa. Illasta katseltiin vielä LOTRin ykkönen ja tänään kakkonen. Kolmatta ei taideta ehtiä ennen joulua katsomaan mutta hoidetaan se alta pois sitten kun pojat on takaisin kotona.

Mun omia joulutraditioita on joululounaat. Tänä vuonna homma kutistui vain yhteen mutta ei niissä koskaan olekaan kyse kuinka monessa ehtii käydä vaan siitä, kenen kanssa käy.
Joululauluja meillä kuunnellaan tosi vähän, jouluradiota aina silloin tällöin ja paria joululevyä. Jotenkin yhdistän jouluun enempi hiljaisuuden ja rauhallisuuden nykyään kuin musiikin. Kirkossa en ole käynyt kuuntelemassa joululauluja mutta työkaverin kuorolla olisi ensi perjantaina konsertti johon harkitsen meneväni. Jos sinne saisi töistä muitakin mukaan niin se voisi olla aika hauska lomanaloitus.
Yhtenä traditiona on myös ollut pikkujoulut lapsuuden kavereiden kanssa. Osan kanssa ollaan tunnettu jotakuinkin 25 vuotta. Pari viimeistä vuotta mulla on jäänyt väliin ja niinhän ne tänäkin vuonna sitten jäi kun murehdin vielä hukassa ollutta unirytmiä. Onneksi jäin kotiin koska sain sen rytmin vihdoin kääntymään. Harmi toki siltä kantilta että olisi ollut kiva nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia.

Erilaiset joulumarkkinat on myös aina kuuluneet mun joulunviettoon. Viime vuosina en kyllä ole ehtinyt kuin Tuomaan markkinoille ja niihinkin vasta viimeisenä päivänä. Mutta onpahan tuota joskus käyty Porvoonkin vastaavat katsomassa ja suunniteltu käyntiä Tukholman tai Tallinnan markkinoilla. Tänä vuonna toivoisin ehtiväni Tuomaan lisäksi myös X-mas Garagen ja Kaapelitehtaan joulumarkkinat.

Joskus aikanaan kävin joulupäivänä aina leffassa ja syömässä. Joskus tosi nuorena joulupäivä oli aina baaripäivä mutta tässä vähän aikuisemmalla iällä se vaihtui leffaksi ja ruoaksi. Haluaisin tänä vuonna herätellä tuon perinteen taas henkiin, leffassa pyörisi parikin rainaa jotka haluaisin nähdä. Ja Finnkinolla olisi tosi edukas sarjalipputarjouskin...
Siippaa haluttaisi taas joku Tapanin tanssittelu sitten tapaninpäivänä. Meillä olisi useampikin kaveri joka varmasti innostuisi ideasta. Sekä joulupäivälle että tapaninpäivälle en halua ohjelmaa, joka vaatisi Kolmosen hoitoonlaittoa. Kuitenkin siinä viedään viimeisiä sen suhteen kun Siippa on kotona.

Uutena vuotena kokoonnutaan lapsellisten kavereiden kanssa tässä meillä. Tuossa meidän vieressä on lasten ilotulitus alkuillasta ja ainakin viime vuonna se oli ihan huikea. Josko Kolmas tajuaisi raketeista tänä vuonna jo vähän enemmän. Joulupolullekin vietiin kuopus. Se tosin ei ihan vielä ollut tuollaisen parivuotiaan heiniä. Kivaa meillä kyllä silti oli. Ja maistui ne piparit ja puuro sille pienimmäisellekin.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Silmäpussila

Terkkuja uniongelmaisten aamuyön pikkutunneilta! Pääsinpähän minäkin tutustumaan vihdoin siihen vuorotyöläisten iloon josta olen vain kuullut, mutta jolta olen toistaiseksi päässyt välttymään. Nimittäin sekaisin olevaan unirytmiin. Viisi yövuoroa teki sen että nyt sitten vapaapäivinä on herätty siinä kello 3.30 ihmettelemään pimeyttä ja odottelemaan koska uni tulisi takaisin. Ei väliä onko alla ollut nukuttuja päiväunia. Olen kyllä iltaisin tosi väsynyt kun menen nukkumaan ja nukunkin oikein hyvin. Tuonne puoli neljään asti. Sitten valvotaan sinne jonnekin reilu viiteen ja nukutaan lisää. Melko turhauttavaa!

Tänä yönä (tai aamuna, miten sen nyt haluaa nähdä) en jaksanut tuntia enempää pyöriä vaan nousin ylös. Valvotan pyörimiselläni myös Siippaa ja koska keuhkonpohjia kutittelee joku tauti, ei vaakatasossa oleminen tuntunut edes kovin mukavalta. Lisäksi mulla on nälkä. Katsotaan lähtisikö se unirytmi nyt kääntymään takaisin sitten tällä keinolla. Haasteenahan tulee toimimaan se, että pysyy sitten hereillä iltaan asti. Iltapäivästä kutsuu Keski-Maa viimeisen kerran joten uskon, että jos pääsen yli siitä iltapäivän väsyttävimmästä vaiheesta, joka osuu nyt siis tällä kertaa kesken elokuvan, selviän iltaan asti. Illalla olevat pikkujoulut taidan jättää suosiolla väliin tällä kertaa.

Kuvitus ei liity milläänlailla itse postaukseen. Kunhan esittelen teille torstaisia herkkuja Murusta. Tässä blinivohveleita muikun mädillä, smetanaa, punasipulia ja sienisalaattia. Tällainen sienien ikuinen inhoajakin tykkäsi! Ja mädin poksunta hampaissa on ehkä hauskinta mitä syödessä voi tapahtua.

Aika kauan sitä saa pidettyä yöllä sen mielen rauhallisena ja sellaisena, että on valmis vastaanottamaan unta. Ettei lähde ajattelemaan kaikkea ja stimuloi aivoja hereille. Mutta kun valvominen vie tunteja niin jossain vaiheessahan sitä alkaa ajatus laukkaamaan. Olenkin tässä viime öinä kerennyt kelailla kasettia ihan kaiken suhteen. Syntymästä kuolemaan. Eletystä tulevaan. Hassua että vaikka tasaisin väliajoin kauhistelen sitä miten äkkiä kaikki kuluu ja elämä vilisee niin silti ei malttaisi odottaa tulevaa.

Kaksikko suuntaa jouluksi kauas pohjoiseen ja pientä haastetta tulevaan aiheutti Toka joka teloi jalkansa. Poika kertoi jotenkin vääntäneensä pikkuvarpaansa. Pientä mustelmaa näkyy ja liikkuminen on vähän linkuttamista. Koska tämä ei vielä riittänyt niin poika tumautti illalla jalkansa lattialla lojuneeseen lelukitaraan. Tietenkin täysiä ja se kipeä varvas edellä. Harvoin olen nähnyt kaksitoistavuotiaani niin tuskaisena. Kun sattuu niin paljon ettei meinaa pystyä hengittämään mutta väkisin on pakko haukkoa happea tyrskäyksittäin että saa itkettyä. Jalka on nyt siis yllättäen vielä kipeämpi, saatiin tilannetta rauhoittumaan kylmällä ja tulehduskipulääkkeellä mutta saapa nähdä että täytyykö se käydä vielä näyttämässä.

Murun juustolautanen. Lisukkeena kuminanäkkäriä ja kirsikkahilloketta.  Jotenkin aina sääli syödä sellaisia  annoksia, jotka on aivan järjettömän kauniita. Kunnes maistat sen ensimmäisen haarukallisen ja toteat että tämä on niin hyvää että voisin kuolla just tähän onnellisena.

Siipan äidillä oli syntymäpäivät. Vietiin tuttuun tapaan haudalle kynttilä ja koska treffattiin Siipan veli hautausmaalla, ja oltiin ajoissa paikalla, jäätiin pyörimään pitkin poikin hautoja. Mä en ole koskaan tykännyt olla hautausmaalla. En koe niitä pelottaviksi mutta jotain levottomuutta ne herättää. Kuitenkin tuo hautausmaa, johon Siipan äiti on haudattu, on musta jotenkin aivan ihana. Siellä on aina tosi kaunista, vaikka luonnon puolesta olisi menossa millainen lehtiräntäpimeäoksennus tahansa. Ja siellä on aina tosi levollinen olo. Kynttilöitä paljon. Kaikki edesmenneet sulassa sovussa. Pienistä vain muutaman päivän eläneistä vauvoista lähtien aina sinne satavuotisiin asti. Julkkislaulajista vaatimattomiin hautoihin. Enpä ole koskaan aiemmin ajatellut miten kauniita hautakivet voi olla. Valittiin Siipan kanssa kivoimmat ja bongattiin kivoja nimiä tuleville lapsille (en ole raskaana). Siellä olisi viihtynyt vaikka miten kauan.

Joulu aiheuttaa taas hieman ärtymystä. Olisi valtavasti ihmisiä joita pitäisi yrittää nähdä tässä ennen joulua mutta kalentereiden synkronointi tuntuu taas aivan mahdottomalta. Turhauttaa tarjota vaihtoehtoja kun vastapuolelta tulee takaisin vain ehdottomuutta. Meillä joustetaan paljon mutta esimerkiksi lasten uniajat on hetkiä, joista ei tingitä. Silloin tärkeimpänä on rauhoitettu koti, jossa on helppo nukahtaa. Ei ne omatkaan aikataulut toki aina tahdo antaa myöden mutta sellainen ehdottomuus nyt onkin tässä se pää-ärsyttelijä. Sellainen nähdään tuolloin tai ei ollenkaan-hönkiminen. Valitsen sitten sen ei ollenkaan.
Yhtäkään joululahjaa ei ole vielä hankittuna, ideoita kyllä olisi jonkunverrankin. Ainoa mikä tällä hetkellä joulussa viehättää on ajatus lumimanteleista, juustolautanen ja ehtymätön glögikannu. Suklaata ja kirjoja. Läjässä katseltuja elokuvia. Taaperon tiukat halit. Kellottomuus. Kynttilöitä ja verkkarit. Vielä yksi lautasellinen lisää kaikkea.
Sieltä se joulu vaan tulee. Meillekin, jotka eivät ole yhtään valmiita. Tai nukkuneet.


Jälkkärinä briossia, ananasta, kookossorbettia sekä kinuskia. Kyllä maistui. Pääruoasta sekä välirisotosta jää kuva laittamatta koska ne on niin epäselviä huonon valaistuksen takia. Mutta tulipahan maistettua ensimmäistä kertaa koskaan tryffeleitä risoton seassa. Ja pääruoaksi tarjoiltu vasikan poski punaviini-luuydinkastikkeessa oli nimestään huolimatta oikein hyvää.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Asioita joita en ikävöi töistä

Pistin tuossa vielä kalkkiviikoilla loput työvuoroni kokonaan uusiksi valvomalla aivan helvetin monta yötä putkeen. Sillä hyvällä seurauksella että nyt huilailen himassa koko loppuviikon. Vapaata on ruhtinaalliset viisi päivää jotka onneksi sisältävät levon lisäksi kaikkea kivaakin. Kuten rakkaan ihmisen yökyläilyn kera ravintolan (mallia ruoka- että hulinointi), kaksi leffapäivää Kaksikon kanssa, yhdet pikkujoulut ja kelistä riippuen Joulupolun.

Heti ensialkuun valvomiset lopetettuani kävin vielä lähes samoilla silmillä horinoimassa yhden vanhempainyhdistyksen kokouksen (mistähän me puhuttiin? Pöytäkirjaa odotellessa...) ja pyöräytin himassa lasten kanssa kauden ekat joulutortut. Väsyneenä sitä käy tosi ylikierroksilla ja nyt kun vauhti vähän hidastui ekan vapaapäivän aamukahvin myötä, heräsin tajuamaan että hittolainen, mulla on enää ensi viikko töitä. Siis mitä??!

Mä tiedän ja tiedostan että teen alitajuisesti nyt sitä että teen töistä pahaa paikkaa. Jotta mun on helpompi jäädä sieltä pois. Annoin itselleni nyt luvan tähän huijaukseen ja siihen että saan ihan luvan kanssa listata kaikki työpaikan epäkohdat. Joita en tule kaipaamaan yhtään kotona ollessani.

Jokaisella työpaikalla on varmaankin sellaisia juttuja, joita tehdään enempi ja vähempi mutta jotka eivät siinä muodossaan ehkä tunnu ihan toimivilta. Tiedättekö sen kun sitten itse keksit omasta mielestäsi oikein innovatiivisen ratkaisun asiaan ja lähdet sitä esittämään muille. Ja sitten on aina olemassa se joku tai ne jotkut joiden eka reaktio kaikkeen on aina EI. Tiedättekö? Muttakun voisko tätä edes kokeilla? EI! Miksei tää toimisi? EI!! Mut hei jos edes kerran kokeil.... EI!!!
Eka mä olin et jes nyt mä keksin hei kaikkea uutta ja kivaa mut sit mä olinki et no hei en mä enää viitsi kun ne aina tyrmätään.
Pientä empiiristä tutkimusta olen asiasta harjoittanut ja mun näkemys on se että nämä tyypit on aina heitä jotka ovat olleet saman työnantajan palveluksessa pitkään. Jotka ihan konkreettisesti ovat niitä tämä on aina tehty näin-tyyppejä. Koska ovat olleet niin pitkään samoissa hommissa ja ne kaavat on niin kangistuneet. Eikä sillä, ei vanhoissa tavoissa välttämättä olekaan mitään varsinaista vikaa. Ne vaan ei välttämättä enää toimi jos ympärillä on muuten hommat nykypäiväistyneet.
Sukupuoleen tämä ei ole mun mielestä sidonnainen vaan nimenomaan siihen, oletko ollut miten kauan saman työnantajan palveluksessa. Ja tehnyt sitä yhtä ja samaa hommaa. Turhauttava piirre jokatapauksessa ja syö ympäriltä työmotivaatiota.

Nyt kun jään himaan niin saan olla viikonloput kotona. Ne on mennyt koko vuoden ajan isolta osalta töissä. Arkivapaat on ihania mutta ne ei ole sama kuin vapaa viikonloppu. Vaikka mä olen pääsääntöisesti pyrkinyt olemaan ne viikonloput kotona kun Kaksikkokin on täällä, niin onhan niitä viikonloppuja ollut tosi paljon kun mä olen ollut töissä ja muu väki on ollut kotona. Nyt me pystytään elämään niin että on arki ja on viikonloppu.

En tule ikävöimään työpaikkaa yöllä. Väsyneenä sitä on vähän vainoharhainen. Äänet herättää epäluuloja. Varjot on epämääräisiä. En tule kaipaamaan sitä miltä tuntuu kun sydän pomppaa kurkkuun kun säikähtää ei mitään. Ja laitetaan tähän nyt vielä loppuun sellainen muistilappu itselle että älä koskaan, missään tilanteessa, enää tee viittä yövuoroa putkeen. Et oikeasti meinaa selvitä siitä ilman että sydän pysähtyy. Se on nyt testattu. Neljä on ehdoton maksimi. Ehdoton!!!

En myöskään tule kaipaamaan yhtään besserwisseröintiä. Että ei noin kun kyllä minä tiedän ja kun sanon että näin niin teet näin. Enkä tule kaipaamaan sitä että asiat voi tehdä vain yhdellä tavalla. Että ei muka ole olemassa kuin vain se yksi ja ainoa oikea tapa. Ja selkäänpuukottamista en kaipaa ainakaan. Tai miekkojen kalistelua.

Ja ainakaan en ikävöi taisteluita siitä, koska on optimaalisesti paras aika pistää astianpesukone päälle. Tai että koska kahvipannu pestään. Tai että minkä merkkistä kahvia saa tuoda töihin. Kyllä, kaikesta sitä kuulkaa voikin työyhteisö kiistellä.

Ensimmäisenä hoitovapaapäivänä aion lakata kynnet kirkkaanpunaisiksi, kasvattamaanhan alan niitä välittömästi kun loma alkaa. Voi olla että jopa kaivan naftaliinista sen lahjaksi saadun koneen ja teen itselleni kynnet! Luen niin helvetisti, ehkä jopa ihan hulluttelen ja luen aamuun asti koska mun ei tarvitse lähteä töihin. Taaperohan ei tokikaan anna armoa mutta jo se pelkkä ajatus; mun ei tarvitse lähteä töihin. Ei ennenkuin kesä on ohi. Loma, tulejo!

Ps. Sitä ensimmäisen vapaapäivän olotilaa pitkän työputken jälkeen tulen kyllä kaipaamaan. Kun ryystät aamukahvia ja mietiskelet että eipä ole kiire mihinkään. Sitä vapaan ja työn eroa tulee ikävä. Ja aika montaa muutakin asiaa mutta ehkä ne vaativat oman postauksensa.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Oman elämänsä satuhahmo

Luin artikkelin jonka mukaan kuulun Peter Pan-sukupolveen. Aiemminhan olen kuulunut jo ainakin pullamössösukupolveen ja X-sukupolveen. Varoitetaan nyt heti alkuun että tulossa hieman provosoitunutta hapatusta. Ja väsynyttä. Nimimerkillä neljäs yövuoro tulilla... Unohtakaa muuten kaikki mun aiemmat neuvot yövuoroista! Nyt ollaan siinä pisteessä että eteenpäin mennään vain suurilla sokerimäärillä.

Artikkelin mukaan aikuisuutta elää nyt sukupolvi joista osa ei halua kasvaa aikuiseksi. Ei haluta asuntolainaa, ei haluta naimisiin, ei haluta lapsia. Kaksi kolmesta osui omaan nilkkaan. Näiden seikkojen puuttumisesta huolimatta en kyllä koe olevani aikuinen lapsi. Vaikka olenkin osan Peter Panista jopa tatuoinut ihooni.
Jäinkin ihan miettimään että mikä se aikuisuuden mitta nyt sitten mahtaa olla.

Tarkoittaako se, että en halua asuntolainaa ja omistusasuntoa sitä, että en halua kasvaa aikuiseksi? Onko se nyt jotenkin merkki aikuisuudesta että voisi hakea asuntolainaa. Vai voisiko vielä aikuisempi merkki olla se, että tiedostaa asuntolainan olevan tässä elämäntilanteessa liian raskas taakka, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Entä he jotka kokevat että eivät pysty ottamaan vanhemmuuden vastuuta ja eivät siksi halua lapsia. Eikö se nimenomaan ole vastuullinen ja sitä myötä aikuinen ratkaisu sitten olla hankkimatta niitä?

Jutussa tuotiin ilmi myös aihe, jota mä olen makustellut kaksi edellista postausta; tulevaisuuden suunnittelu. Ja sen vaikeus. Kirjoittaja tuo esiin sen että hänen äidillään ei ollut oikeastaan juurikaan vaihtoehtoja ollessaan nuori aikuinen, toisin kuin kirjoittajalla ja hänen siskoillaan. Nykyiset sukupolvet kasvatetaan sillä ajatuksella että heistä voi tulla ihan mitä vain. Sukupuoli ei toimi enää esteenä, eikä aina yhteiskuntaluokkakaan. Vain taivas on rajana.
Artikkelin mukaan juuri vaihtoehtojen runsas määrä on se ongelma joka nykyaikuisilla on. Vaihtoehtoja on niin paljon että aikuisuus koetaan jopa pelottavana. Ei tiedetä mihin suuntaan pitäisi lähteä ja mitä tehdä kun vaihtoehdot on niinkin lavea käsitys kuin mitä vaan. Vaikka aluksi ehkä vähän provosoiduin tästä niin joudun kyllä myöntämään että vähän noinhan se on. Aluksi mua ärsytti kun kirjoittaja korosti mun mielestä niin sitä, että naisilla on nykyään vaihtoehtoja. Mitä hittoa, niin pitääkin olla! Mutta. Ihan ongelmatontahan tämä ei todellakaan ole. Vaikka tytöillekin se taivas on vain rajana niin tyttöjä ei kuitenkaan kannusteta samalla tavalla tavoittelemaan sinne tähtiin asti.  Mä huomaan jatkuvasti toivovani että voikun jostain nyt vaan joku tulisi kertomaan mulle että miten kannattaisi tehdä ja toimia. En vain osaa luottaa omaan arvostelukykyyni riittävästi enkä siihen että olisin oikeasti riittävän pätevä. Ja aika moni mun kavereista on kokenut ihan samaa. Vaihtoehtoja on niin paljon että ei uskalla valita. Siitä huolimatta olen kyllä tyytyväisempi että meidän sukupolvella on näin. Koska ei voida puhua tulevaisuuden suunnittelusta jos ei ole vaihtoehtoja joista valita.

Entä meneekö Peter Pan-sukupolven alle myös se että ei tiedä miksi haluaa isona? Kun niin moni asia kiinnostaisi. Ja tarkemmin ajateltuna, onko se välttämättä edes kovin huono asia jos ei tiedä? Kun mikään työpaikka tai ala ei ole tänä päivänä pomminvarma työllistäjä. Eikö se toisaalta ole ihan hyväkin että niitä kiinnostuksen kohteita löytyy useampi. Ehkä se ei tunnu niin isolta menetykseltä jos joku ovi ei aukeakaan, koska niitä potentiaalisia ovia on siinä useampi odottamassa avaamista.

Entä säästäminen? Tokihan se olisi järkevää ja aikuista mutta hei let's face it. Kuinka monella se mahdollisuus nykypäivänä on? Ja toisekseen, toki pahan päivän varalle olisi hyvä olla jotakin mutta etpä niitä säästöjä mukaasi saa kun aika tästä maailmasta jättää. En tarkoita että pitäisi elellä lainojen ja luottojen varassa. Mutta en sitäkään että pitäisi hampaat irvessä säästää jotta nyt varmasti on joku pahan päivän pesämuna. Mihin vedetään se rahallinen raja, mikä olisi hyvä löytyä ihan vaan kaiken varalta. Entä minkä verran olisi sallittua käyttää vaikka itsensä hemmotteluun? Onko väärin käyttää pakollisista menoista ylijäävät rahat johonkin mukavaan ja konkreettiseen, sen sijaan että säästäisi ne.

Mun vanhemmat kuuluu siihen sukupolveen joille oli ihan realistista ostaa oma asunto heti ajokortin saamisen jälkeen. Maailma on kuitenkin muuttunut niin paljon niin lyhkäisessä ajassa että koen kamalan vaikeaksi vertailun. Kun mun mielestä mitkään osa-alueet ei ole enää vertailukelpoisia eri sukupolvien välillä. Mun sukupolven ja mun vanhempien sukupolven välissä on ihan järjetön kuilu. Voisiko olla niin että nämä ns. Peter Pan sukupolven alle menevät seikat (ei lapsia, ei parisuhdetta, ei taloudellisesti sitovia ratkaisuja) tuntuvatkin enempi ongelmalta sille vanhemmalle sukupolvelle? Meidän vanhemmille. Joille nuo ovat edustaneet nimenomaan turvaa ja pysyvyyttä.

Mä olen täällä varmaan viimeaikojen jokaisessa postauksessa miten on ollut nyt rankkaa ja yhyhyy. Olen jättänyt kertomatta sen että myös lähipiirissä on sauvottu melkoisen tahmeassa suossa. Ja kun on myötäelänyt mukana niin se on vaikuttanut omaankin oloon. Y ja T ovat olleet tuttu kirjainyhdistelmä tänä syksynä aika monen kaverin kodissa. Ja aika moni on sitä lappua kouraansa saanut. Siellä ne nyt on. Asuntolainojensa ja korkean elintasonsa kanssa. Työttöminä. Musta tuntuu hurjalta että lähtisi edes ajattelemaan jotain asuntolainoja. Kun jatkuvasti näkee vierestä miten vaikeaa niiden kanssa selviäminen voi olla.

Tämä nyt toki oli vain yksi artikkeli aiheesta mutta nimitelmän Peter Pan-sukupolvi olen kuullut kyllä aiemminkin. Tässä artikkelissa heräsi kuitenkin se olo että ihankuin olisi olemassa vain ääripäät. Joko olet aikuinen, asuntolainoinesi ja perheinesi tai sitten et. Eikö tosiaan ole olemassa mitään välimuotoa? Voisiko kuitenkin olla niin, että on aika aikuista elellä rauhassa ja erilaisia vaihtoehtoja pohtien ja ehkä kokeillenkin. Sensijaan että syöksyy läpi avioliitot ja asuntolainat huomaten jonain aamuna että tämä ei muuten ollut tasan yhtään sitä mitä halusin elämältä.

Ps. Luulin jo tehneeni viimeisen yövuoron edellisyönä mutta ehei, täällä lusitaan taas. Paikkailen sairastuneita ja nyhdän irti vielä viimeisetkin rovot ennenkuin jään pois. Saa nähdä oliko tämä viimeinen valvottu yö vai vieläkö jatkuu. Aion muuten pitää vähän hemmetisti vapaata ensi viikolla!
Itsenäisyyspäivä meni siis vähän toisenlaisessa ympäristössä tänä vuonna. Meille on muodostunut kotona itsenäisyyspäivän traditioksi voileipäkakku, linnan juhlat ja mun kummipojan synttärit. 
Kummipojan bibikset jäi nyt töiden takia välistä mutta Siippa taiteili elämänsä ensimmäisen voileipäkakun. Jota söinkin jo aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi. Linnan juhlatkin jäi nyt vain lehtien varaan mutta jahka tämä yöpöllöily tästä loppuu niin vahtaan kyllä jonkun koosteen jostain. Josko sitä voileipäkakkuakin olisi vielä kaveriksi. Ja punaviiniä bingon ajaksi.