keskiviikko 17. joulukuuta 2014

14

Eka täyttää tänään 14. Neljätoista!!!!? Miten näin nuorella ihmisellä voi olla noin iso lapsi?

Pientä alahuulen mutristusta tässä päivässä aiheuttaa se että Eka on tosi kipeänä. Ehkä alkaa näyttää siltä että antibiootit alkaa puremaan mutta enpä muista koska viimeiksi poika olisi ollut noin tööt. Sairastelusta huolimatta on vähän juhlistettu. Kakku tehtiin jo viikonloppuna (Ekan toiveesta Twix-kakku. Tiedättehän sen patukan? Kakku näyttää kamalalta mutta maku on ihan nappi) koska tämä alkuviikko on ollut niin järjetöntä puuskutusta ja se tiedettiin jo etukäteen. Ja sen jämiä on nyt sitten vielä tänäänkin natusteltu. Ja ihania suklaamunkkeja joita mutsi toi. Voihan pahoinvointi!

Lahjaksi poika toivoi vain rahaa. Sekä tilille että käteisenä. Nämä toteutettiin sekä hankittiin bonarina vielä pari julistetta Ekan huoneeseen. Se on muuton jälkeen vieläkin aivan vaiheessa... Olen ihan super-tyytyväinen siitä että tunnetaan vielä jätkän maku niin hyvin että osattiin valita sellaiset julkat, joista toinen tykkäsi ihan mielettömän paljon. Ei ihan helppo rasti.

Eka on nyt siis kahdeksannella luokalla koulussa. Opiskelee kolmea kieltä ja viihtyy koulussa aika kivasti. Mä olen vahvasti Ekan koulun vanhempainyhdistyksessä mukana ja kuulen siis tätäkin reittiä juttuja lapsestani ja ainakaan toistaiseksi en ole ollut hänestä huolestunut.
Pojalla on paljon kavereita mutta tuntuu että ne parhaimmat ja läheisimmät pysyvät vuodesta toiseen aika samoina. Poikaporukka viihtuu nuorisotalolla, yökylissä toistensa luona (jossa tosin keskittyvät vähän liikaa valvomiseen, jos multa kysytään. Tähän asti ei olla kysytty) sekä fudista pelaillen. Käyvät jonkun verran leffassa ja muissa tapahtumissa. Parit lanit on takana ja Assembly houkuttelisi. Toistaiseksi mä en ole päästänyt poikaa notkumaan esimerkiksi Kamppiin mutta ei hänellä oikeastaan ole siihen sen suurempaa mielenkiintoa vielä ollutkaan.
Eka harrastaa Parkouria jo ties kuinka monetta vuotta. Syksyllä hän kävi kokeilemassa myös fudista mutta koska se ei ollut sellaista kivaa höntsää niin kipinä ei riittänyt. Parkour maistui tuossa vaiheessa vähän puulta mutta nyt pienen suvaintovaiheen jälkeen se tuntuu taas kivalta.

Eka ei vielä ihan järjettömästi soita suutaan mutta muuten eletään kyllä niin teini-ikää että tiukkaa välillä tekee olla vanhempana. Samoja asioita jauhetaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja joka kerta ne tulee "ihan uutena informaationa". En mä nyt ehkä taaperoikäistenkään kanssa mikään maailman pitkäjänteisin ole mutta jotenkin senikäisten kanssa se jankkaaminen ja kertaaminen on paljon ymmärrettävämpää kuin näiden isompien kolliaisten kanssa. Eikä sillä, en ole ainoa jota asia turhauttaa. Myös Ekaa se harmittaa. Mutta kuuluu ikään. Hänelle pystyy kyllä oikeasti antamaan vastuuta paljonkin mutta täytyy vähän hääriä sellaisena takapiruna. Varmistella ja kysellä. Muistuttaa ja kehoittaa.

Vanhin on mun mielestä ikäisekseen harvinaisen fiksu ja harkitseva (toki tässä nyt on se äidin lisä) ja meillä ei samanlaisia teinitaistoja olla käyty, minkälaisia mä esimerkiksi kävin mun äidin kanssa. Vaikka kuuntelu on välillä vaikeaa niin Eka on oppinut että asioista kannattaa keskustella ja neuvotella. Mutta toki hänenkin kohdallaan on ne tietyt jutut joiden kanssa väännetään... ja Ekan kohdalla se on asioiden vitkuttaminen ja jättäminen viime tinkaan. Tiedän että toisilla tämä on luonteenpiirre iästä huolimatta mutta Ekalla se on nyt selvästi sellainen teini-iän sivutuotos. Esimerkikiksi taksvärkki-paikan hakeminen oli meillä melkomoisen väännön takana. Eka sai tarvittavat paperit ja päivämäärät tietoonsa jo paria kuukautta ennen. Monta viikkoa kotona keskusteltiin että sitä paikkaa kannattaisi jo käydä kyselemässä. Poika vitkutti ja vitkutti paikan hankkimista ja meillä otettiin asiasta yhteen jatkuvasti. Paperit oli milloin hukassa kun niitä säilytettiin milloin missäkin ja pojalla oli varsinaiset kootut selitykset miksi paikan kyseleminen koulun jälkeen oli taaaaas unohtunut. Homma onneksi kääntyi parhain päin ja Eka hoiti Taksvärkkinsä tutulla nuorisotalolla. Alkuvuodesta aletaankin sitten vääntämään TET-paikan hausta...

Eka kyllä teiniuhmailee mutta hän on ainakin vielä toistaiseksi pistänyt monesti järjen sen kapinoinnin edelle. Hän tajuaa että oikeasti kannattaa olla siellä missä sanookin olevansa ja tehdä sitä mitä sanookin tekevänsä. Joskus vähän kokeillaan kepillä jäätä mutta senverran on Ekakin kerinnyt mokailemaan että on ottanut opikseen mitä me sallitaan ja mitä ei.

Järjettömän ylpeä olen esikoiseni sosiaalisista taidoista. Hän osaa käyttäytyä ja jutella fiksuja, tietää että on kohteliasta esimerkiksi moikata ihmisiä ja kiittää kun sellainen tilanne on. Hän ei ole mikään ruuneperi mutta omaa siis hyvät peruskäytöstavat. Valitettavasti tämä ei ole ihan niin itsestäänselvyys enää nykypäivänä. Meillä aika harvoin on viime aikoina jouduttu niihin tilanteisiin että jälkikäteen olisi keskusteltu että miten pitäisi käyttäytyä.
Eka on kiltti ja empaattinen. Joskus pelkäsin että onko jopa liian kiltti mutta nyt tuntuu että se piirre on jotenkin "järkevöitynyt". Että kiltteydestään huolimatta hän ei joudu kuitenkaan hyväksikäytetyksi tai poljetuksi. Kiltteys on hänellä jotenkin solidaarisempaa. Ja empaattisuus on toki piirre joka ei vaan voi olla huono juttu. Muutenkin tuntuu että ainakin tällä hetkellä esimerkiksi vuosi sitten ilmassa leijuneet itsetunto-ongelmat ovat tällä hetkellä tasapainossa. Ihan jatkuvasti ei tarvitse enää olla kannustamassa että hei kyllä sä riität ja kyllä sä osaat.

Vuodessa Eka on taas ottanut jonkunmoisen harppauksen kasvun suhteen. Kasvupyrähdystä ei ole näkynyt vieläkään mutta noin muuten poika on ulkoisesti taas vähän vähemmän lapsennäköinen kuin vuosi sitten. Senverran painia pojan kanssa käydään asiasta että hän haluaisi aina että ostetaan sopivia vaatteita, mä taas haluaisin ne pienellä kasvuvaralla. Poika kasvaa kuitenkin vuodessa aina sen 8-10 senttiä ja tuntuu että ne sopivat on ihan oikeasti pieniä jo kolmen kuukauden päästä. Mielialavuoristorata on hieman hellittänyt. Toki joskus poika reagoi hyvin yllättävästikin ja niin että mä hämmennyn mutta nyt tällä hetkellä tuntuu että kyyti on aika tasaista. Ennen seuraavaa ylämäkeä. Tai alamäkeä. Kumpi se nyt mahtaa enemmän siellä mahanpohjassa sitten tuntua.
Tuossa joku aika sitten mulla oli pieni epäilys siitä että Ekalla olisi ehkä ollut ekat kännikokeilut kaverinsa kanssa ollessaan yökylässä. Alkoholikasvatustahan meillä on harrastettu vuosikausia mutta tottakai kaiken aikaa sitä on yrittänyt pitää mielessä senkin vaihtoehdon että kokeiluja saattaa tulla vaikka miten kasvatetaan. En syyttänyt Ekaa asiasta mutta kysyin. Ihan rauhallisesti. Ja Ekan reaktio oli hysteerinen itku. En tiedä oliko kyse syyllisyydestä vai säikähdyksestä. Poika itse sanoi että jälkimmäisestä. Juteltiin kyllä asia läpi ja selitin miksi kysyin. Se rauhoitti pojan. Reaktio kuitenkin yllätti mut ihan täysin.

Isoin on jo niin iso että hän pohtii tulevaisuutta myös siltä kantilta että mitä jos hänellä on jonain päivänä perhe. Ja ammatti. Jälkimmäisen suhteen toki ollaan vielä isosti hakusessa ja haaveet leijailee joskus niin korkealla että niihin saa vanhempana maalata mukaan vähän realismiakin. Mutta ensimmäisen suhteen on käyty ihan hyviäkin keskusteluja. Osa toki hieman läpälläkin. Eka meinasi että jos saa ikinä omia lapsiaan niin nimivaihtoehdot on Yoda, Luke (jotta voi sanoa että Luke, I'm your father) tai Boris ja Doris. Jotenkin hassua että toinen on senikäinen että edes ajattelee omia lapsia. Vaikkakin vitsinä mutta silti. Bokseri on kuulemma myös yksi nimivaihtoehto.

Pienen tauon jälkeen kesästä lähtien, aina silloin tällöin Eka on halunnut vastata perheen ruokahuollosta. Monesti meillä on niinä päivinä ruokana makaronia&jauhelihaa. Mutta silti. Juttu on selvästi tyypille tärkeää joten me syödään ihan mitä vaan nenän eteen kannetaan. Vaikka nyt ensisijaisesti olenkin jäämässä kotiin hoitamaan pienintä niin odotan kyllä myös ihan älyttömästi sitä että saan viettää aikaa näiden isojenkin kanssa. Tehdä heidän kanssaan arkisia asioita ja paneutua enempi niihin juttuihin mitä he tykkäävät puuhata yhdessä. Ekalla ei ole tänä vuonna koulussa juurikaan kotitaloutta (seiskalla sitä oli ihan älyttömästi, ysillä tulee sitten varmaan satsi lisää) joten odotan että pääsen hänen kanssaan kokkaamaan ja leipomaan yhdessä.

Esikoinen on selvästi lapsista se, joka erkaantuu pikkuhiljaa siitä perhemuotista. Joka hakee omaa tilaa ja omaa aikaa. Ja nyt kun hänellä on oma huone niin hän sitä saakin. Hänelle on selvästi tärkeää että me muut kuitenkin ollaan siellä suljetun oven ulkopuolella. Että ollaan saman katon alla. Riittävän lähellä mutta sopivan kaukana. Veljet ovat tärkeitä mutta vanhin pikkuveli on selvästi se taistelupari jonka kanssa pitää vääntää. Uskonkin että eniten Ekan pitkähermoisuuteen on vaikuttanut pieni ikäero Tokan kanssa ja se, että pikkuveljeksi päätyi tyyppi joka provosoi jatkuvasti. Eka on selvästi sellainen pick your battle-tyyppi eikä hän lähde ihan kaikkeen typerään vääntöön mukaan, johon Toka yrittää houkutella. Kaikesta riitelystä ja vääntämisestä huolimatta Toka on Ekalle selvästi tärkeä. Ärsyttävä mutta tärkeä. Kolmas taas on se, johon on niin helppo purkaa hellyyttä ja läheisyyttä. Eka ja Kolmas pötköttelevätkin monesti Ekan sängyssä vierekkäin höpötellen omiaan. Kolmas monesti jopa hakee Ekan kädestä pitäen että menisivät pötköttelemään. Eka yrittää välillä kieltää Kolmoselta omaan huoneeseensa tulon mutta Eka on tosi huono sanomaan pienimmälle ei. Eka ymmärtää sen että toinen on tosi paljon pienempi ja että siksi voi antaa periksi.

Eka oli ihan pienenä meidän lapsista se, jonka nukkuminen oli kaikista ongelmallisinta. Vauva-aika oli jotain ihan järkyttävää, poika ei olisi nukkunut kuin sylissä. Ei muuten uskoisi tänä päivänä! Mikään unimäärä ei tunnu riittävän ja vapaapäivinä poikaa saa käydä tuuppimassa puoliltapäivin hereille. Itseasiassa pitkälti Ekan takia ollaan toistaiseksi pidetty esimerkiksi Kolmosellakin sellaista rytmiä että valvotaan iltaisin melkosen myöhään jotta aamulla sitten nukutaan koko porukka. Ei sentään kuitenkaan puolille päivin asti! Mutta kyllä se vaan piti paikkaansa että teininä se vihdoin nukkuu!

Hyvää syntymäpäivää, meidän Eka Vekara!

4 kommenttia:

  1. Olipas kiva lukea tätä ja oikein suuret myöhästyneet onnittelut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä oli kiva kirjoittaa :) Vaikka tämänyt tuli tehtyä vähän hosuen ja ajan kanssa olisi mukana ehkä muitakin juttuja. Kiitos onnitteluista.

      Poista
  2. Pikaista paranemista teille!

    Kiva lukea mitä meilläkin on piakkoin varmaan edessä, suunnilleen.

    Itsekin törmään päivittäin tuohon miten Isompi voi olla jo noin iso kun minähän en ole vanhentunut kuin pari vuotta samassa ajassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Aika tautista on meno mutta josko se tästä...

      Mun teki mieli kirjoittaa kamalasti muutakin mutta pakko vetää joku raja. On paljon juttuja mitä tekisi mieli kirjoittaa vanhempana mutta mitkä ei sitten välttämättä teinistä itsestään ole sellaisia että niitä haluaisi kaikille jakaa.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?