perjantai 26. joulukuuta 2014

Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä

Kaverini vaihtoi etunimensä muutama viikko sitten. Käsittäkseni asiaan ei liittynyt varsinaisesti mitään elämää suurempaa draamaa. Kyse ei ollut mistään menneisyyden kahleiden pudottelusta tai pöydän puhtaaksi pyyhkimisestä. Vaan enempi oli kyse oman identiteetin vahvistamisesta. Oman kokonaisuuden täydentämisestä. Kaiken eletyn jälkeen uusi nimi tuntui enemmän siltä omalta kuin se vanhemmilta saatu.

Asia tuli yllätyksenä kaikille. Ja oli aika hauska seurata ihmisten reaktioita asiasta. Aika moni kauhisteli että mitä sun äiti sanoi? Tai että en koskaan ajatellut että siinä vanhassa nimessä oli joku vika. Jos yli kolmekymmentävuotias vaihtaa nimensä niin onko sillä väliä mitä äiti sanoo? Itse ainakin toivoisin että suhde vanhempiin ei olisi rakennettu moisten seikkojen varaan. Että lapsen täytyy olla sitä, millaiseksi vanhemmat hänet ovat mieltäneet. Ja eikai välttämättä kyse olekkaan siitä että vanhassa nimessä nyt konkreettisesti olisi joku vika. Jos se ei vain tunnu omalta niin miksikä nyt sitä ei voisi sitten vaihtaa. Vastavuoroisesti moni oli myös sitä mieltä että uusi nimi on oikein kaunis ja kantajalleen sopiva.
Kaverini suhtautuminen asiaan oli musta harvinaisen kiva; miksi murehtia asiasta jolle voi tehdä jotain? Hän myös painotti että ei ole niin vakavaa jos kutsuu vanhalla nimellä. Pääasia kun onkin sillä, että hän itse tuntee nyt olonsa omaksi.

Osa kavereistani on ottanut aikuisiällä käyttöön toisen tai kolmannen nimensä. Siitä ei ole kukaan hätkähtänyt, onpahan vain naureskeltu että mitenhän sitä muistaa oppia käyttämään. Se on tuntunut olevan sallitumpi ratkaisu koska se on kuitenkin yksi vanhempien antama nimi. Tuntuu olevan yllättävän yleistä, että oma nimi ei tunnukaan omalta. Harva kuitenkaan tekee asialle mitään. Sitten taas vastavuoroisesti osa ihmisistä on niin juurtuneita omaan nimeensä että eivät osaisi ajatella vaihtavansa edes sukunimeä naimisiin mentäessä.

Mä olen saanut nimeni äitini parhaan lapsuudenystävän mukaan. Joskus nuorena oli hetkiä jolloin en kokenut nimeä yhtään omakseni. Silloin kun identiteetti oli muutenkin hakusessa ja työn alla. Muistan myös että tuntui vähän ahdistavaltakin olla nimetty jonkun sellaisen mukaan, joka on äidille niin tärkeä osa omaa historiaa. Ajattelin jotenkin että tuntui raskaalta kun oli jo olemassa eräänlainen nimellinen "esikuva". Luulin kai että en saisi kasvaa omanlaisekseni koska nimellä oli tietynlaiset odotukset. Nämä seikat luonnollisesti karisivat mun kasvaessa. Ymmärsin syyt miksi nimi oli äidille tärkeä ja miksi sen sain. Ei musta odotettu kloonia nimenkantajalle. Nimeen liittyi vain hyviä muistoja.
En tiedä onko nimi aina vieläkään se "omin" mutta en kyllä tiedä toistakaan, joka nyt sitten olisi enemmän se mun. Olen aika omissa nahoissani näissä nimissä. Sukunimiä mulla on ehtinyt olla jo kolme, joten siihen en ole koskaan oikein perustanut identiteettiäni. En näkisi sen vaihtoa omalla kohdallani ongelmalliseksi.

Omien lasten nimeämisessä on mietitty jotain logiikkaa. Ekan ja Tokan etunimiin livautettiin aikanaan tietty idea. Kumpaisenkin pojan nimi noudattaa tiettyä aakkosmääräistä sääntöä. Haluttiin veljesten nimiin joku samankaltaisuus mutta ei missään nimessä rimmaavia nimiä. Ekan nimi ei ole kovinkaan harvinainen, Tokan nimeen taas ei kovin usein törmää. Toka onkin monesti ollut sitä mieltä että hänen etunimensä on ihan tyhmä. Hän ei ole sitä suoraan myöntänyt mutta olen haistellut rivien välistä että se johtuu siitä kun hänellä ei ole kaimoja. Uskoisin kuitenkin että aikanaan nimi tulee olemaan hänelle kova juttu. En usko että Ekallakaan nimikaimoja (etunimi + sukunimi) löytyy mutta Toka on takuuvarmasti ainokainen maailmassa. Tokan nimi on makua täynnä, se kuvaa pojan luonnetta mahtavasti. Tosin jos hän kokee tarpeelliseksi vaihtaa nimensä niin sitten se on niin.
Kolmas taas sai nimensä lapsuuden saduista. Meillä on Siipan kanssa pitkä historia, vaikka parisuhde ei vielä kovin iäkäs olekaan. Tarinamme alku juontaa lapsuuteen joten oli luontevaa hakea sieltä nimeä myös yhteiselle lapselle.
Kaikkien kolmen pojan muut nimet taas löytyvät osittain suvuista ja osittain ne on vain kalenterista bongattu. Mun mielestä nimellä ei ole välttämätöntä olla pitkää historiaa.

Nimi on osa identiteettiä, halusi tai ei. Kasvaako nimi osaksi kantajaansa onkin musta mielenkiintoinen seikka miettiä. Esimerkiksi Tokan kohdalla on ihan sattumaa että nimi osuu niin hyvin pojan luonteeseen. Eihän sitä silloin tiennyt kun nimeä lapselle annettiin.
Vanhemmilla onkin iso vastuu lapsensa nimeämisessä. Ja ennenkaikkea siinä, että siihen lapsen nimeen ei laske liian suurta tunnelastia. Jotta loukkaantumisilta vältyttäisiin jos nimi vaihtoon meneekin. Tai jos lapsi ei koe sitä omakseen ja haluaakin tulla kutsuttavaksi joksikin toiseksi.

Nimenvaihtoon tuntuu liittyvän aina se, että nimi ei tunnu omalta. Että se ei kohtaa oman identiteetin kanssa. Ehkä kyse ei ole aina varsinaisesta kriisistä mutta joskus sekin sana siellä mukana vilahtelee. Jäinkin miettimään että voiko ne ihan ehdat identiteettikriisit ratketa nimenvaihdolla? Jos et kuitenkaan muuta itsestäsi muuta kuin nimen? Voiko pelkän nimen mukana olla niin suuri lasti jotakin, että pelkkä nimenvaihtaminen auttaa? Jos ihminen on rakentanut identiteettinsä niin vahvasti pelkän nimensä varaan niin mun mielestä ei välttämättä olla kovin vahvoilla kantimilla. Koska siinä vaiheessa kun ihminen on nimetty, ei identiteetistä ole ollut vielä tietoakaan. Nimi on kuitenkin vain nimi. Se ei vaihtuessaan välttämättä muuta itse ihmistä. Identiteetti on jossain syvemmällä kuin vain nimessä. Kumpi sitten asettuu uomiinsa helpommin; nimi identiteettiin vai identiteetti nimeen?

Sukunimen vaihtamistakin esiintyy nykyään vähän toisella tavalla. Jonkun verran on törmännyt esimerkiksi siihen että erotessa on otettu käyttöön kokonaan uusi sukunimi. Tai vastavuoroisesti naimisiinmentäessä valittu jomman kumman suvusta vanha, jo ehkä unohduksiinkin jäänyt nimi ja herätelty sitä uudestaan käytön myötä henkiin. Halutaanko tällä tavalla aloittaa kokonaan uusi suvun tarina? Toisaalta onhan sukunimiä muuteltu kautta aikojen. Suomennettu tai ruotsinnettu. Mutta riittääkö uuteen tarinaan pelkkä nimenmuutos? Vai onko se vain yksi polku isommalla tiellä? Niin tai näin, tuntuu että se ei aina olekaan henkilö itse joka kokee nimenmuutoksen henkilökohtaisena. Joskus asian elää kaikista henkilökohtaisimmin lähipiiri, joka on rakentanut jonkun mielikuvan ihmisestä nimenomaan sen nimen varaan. Tietty nimi saa välittömästi mielessä kasvot. Ja kun tämä nimi vaihtuu, pelätään että myös se ihminen katoaa. Tai vähintäänkin muuttuu. Ja muutoksethan pelottaa aina.

7 kommenttia:

  1. kommentoin huomenna, mutta merkkaan nyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tunne/tiedä ketään, joka olisi nimeään vaihtanut, joten kuulostaa jännältä, että esim. sinun ja Moon Mamman tuttavapiirissä on useampikin sellainen. :) Mutta tuo pohdinta että kumpi sitten asettuu uomiinsa helpommin; nimi identiteettiin vai identiteetti nimeen, on tuttua. Siis kun olen esim. noita sukupuoli-identiteetti ja sukupuolinormi (jne) asioita miettinyt. Minulle oma etunimi on ihan ok (toisesta nimestä voidaankin sitten väitellä, mutta onneksi sitä ei tarvitse käyttää kutsumanimenä). Sen sijaan tuo sukupuoliasia on minulle tuollainen identiteettikysymys. Siis että kumpi asettuu uomiinsa helpommin; sukupuolitermi identiteettiin vai identiteetti sukupuolitermiin? Kun siis minulle taas se naistermi on vieras (vaikken koe olevani mieskään). Nämä on kyllä lopulta niin jänniä pohdintoja, että ei kai noihin mitään loogista voikaan mennä sanomaan. Siis että sinä nyut ole tämä ja tämän niminen ja identiteettisi voi olla silti mitä vain.

      Ja kyllä minä ajattelen, että se jokin identiteettikriisi tai mitä se sitten onkaan, voi ratketa nimenvaihdolla. Tai sillä että esim. jättää käyttämättä sitä sukupuolitermiä. (Ei siis puhuta jatkuvasti, me naiset sitä ja tätä, sinä nainen, jne, kun viitataan henkilöön joka ei siitä pidä.) Hmm.. en tiedä saako tuosta kukaan nyt kiinni pointtia. Mutta siis jotenkuten voisin kuvitella miltä tuntuu sellaisesta ihmisestä, jonka mielestä se annettu nimi ei vastaa sitä omaa identiteettiä. :)

      Sukunimen kohdalla olin pitkään sitä mieltä, että en sitä vaihda. Niin oli puolisokin omasta nimestään ja sille kävi hyvin että pidän oman nimeni, kun ei itsekään haluais vaihtaa. Vaan joku ihmeen sähkökatkot ja vika tuli aivoihin, kun nimenvaihto alkoikin vaikuttaa "ihan sama mitä sitä on"-jutulta. Että vaikka kaikki järkisyyt puolsi oman sukunimen pitämistä eikä löytynyt yhtäkään pätevää syytä vaihtaa sukunimeä, silti puntaroin asian kanssa. Lopulta niin että vihkipäivän aamuna arvoin. Puolison sukunimi voitti. Kerroin puolisolle vasta juhlien jälkeen. Yllättyi isosti.

      Noh. Aina aika ajoin menetän hermoni ja uhkaan vaihtavani takaisin. Kuten pari viikkoa sitten, kun uusein passia. Tähän asti olen matkustanut voimassa olevalla passilla, jossa on oma sukunimeni. Se toimii kyllä, kun vain muistaa varata lennot samalla sukunimellä mikä passista löytyy.

      Mutta se ajokortti. Aiemmin minulle sanottiin, että nimen takia ajokortin uusiminen ei vaikuta ajokortin voimassaoloon. Että se on se sama mikä on myönnetty silloin kun se viimeisin ajolupa on myönnetty. Nyt oli taas toinen ääni kellossa. Ja siitä ilosta pitäisi vielä maksaa, että vaihtaisin kortin, joka ei ole edes henkilöllisyystodistus ja jonka jälkeen ajokorttia pitäisi uusia tiheämmin. EI kiitos, sanoin jälleen virkailijalle ja uusein vain passini. :D (Ai minäkö junttura?)

      "Mutta näissä on suositus, että pitäisi uusia 3 kuukauden sisällä nimenvaihdosta." "Juu, suositus, mutta käytännössä sillä ei ole mitään väliä. Ajolupa ei siitä muutu tai häviä, vaikkei vaihtaisikaan. Ja virallisena henkilötodistuksena ajokortti ei kelpaa kumminkaan. Tarkistin nuokin. Jos tässä nyt vuosien päästä tulee ongelma, niin vaihdan enemmin tuon ajokortissa olevan sukunimen takaisin kun vaihdan uuden kortin, joka pitää uusia tiheämmän ja maksan vielä siitä ilosta."

      Että jukuripää tässä päivää :D

      Poista
    2. Kaikki ketä mä tiedän vaihtaneensa nimeä on yli kolmekymppisiä. Ehkä jollain tasolla kolmenkympinkriisiä? Tai sitten vaan sellaista aikuistumista että hitot väliä mitä muut ajattelee, nyt sen teen!

      Ymmärrän sun pointin tosi hyvin. Mutta mä en vaan saa omassa päässä rinnastettua nimi- ja sukupuoliasioita ihan noin sukkelasti kuin sä. Esim. mä ymmärrän kyllä että identiteettikriisi ratkeaa sukupuolta vaihtamassa, jos on syntynyt väärään kehoon. Sehän on ihan koko minuuden pohja. Mutta nimi.... mun mielestä se on "vaan" nimi ja mun on tosi vaikea nähdä että jotkut identiteettiin nivoutuvat solmut aukeaisi vain sillä että vaihtaa nimen. Vaan musta siellä täytyy olla syvemmällä aina jotain muutakin. Että jos koet identiteettikriisiä omasta nimestäsi niin se pelkkä nimenvaihdos tuskin auttaa vaan siellä alla on jotain muutakin mikä pitää käsitellä veks. Joku siellä jossain on sen kaiken takana että et koe nimeä omaksesi. Jos taas vaihtaa sukupuolta niin ihan käsikädessä sen kanssa kulkee myös tuo nimenvaihdos. Tosin sekään ei välttämättä mene niin että kun vaihdat sukupuolta niin rytinällä vaihdat nimeä. Omassa lähipiirissä on henkilö jolla on sellainen "välivaiheen" nimi ennenkuin sukupuoliasiat on kokonaan selvät. Mutta niinkuin sanoit, nää ei ihan yksioikoisia juttuja ole :)

      Mulla on aika sama olo sukunimestä kuin sullakin. Ei ole syytä vaihtaa mutta ei ole syytä pitääkkään. En siis toistaiseksi jaksa tehdä mitään :D Jollain tasolla mua innostaisi täräyttää joku uusi sukunimi mutta miehellä on niin harvinainen sukunimi että en sitä haluaisi olla tappamassakaan.

      Ja just on sun kuvaamat paperihommat on yksi iso syy miksi en jaksa sitä vaihdosta tehdä. Luulen kanssa että hermot tulisi menetettyä melko monta kertaa, ihan vuosien jälkeenkin.

      Poista
    3. Joo, siis tuo sukupuolenvaihdos on minustakin ihan eri mittaluokan asia. :) Ja siihen se nimen vaihdos onkin helpompi ymmärtää. Mutta sitten tuo kun siihen sukupuoleen ei liity sukupuolenvaihdosta. Että ei vaan tunne oloaan kotoisaksi sen tietyn sukupuolen edustajana tai jotain.. siis ettei koe sen tietyn sukupuolittuneen tittelin käyttöä omakseen, niin siihen minusta voisi rinnastaa tuon nimen vaihdon (kun se ei liity sukupuolen vaihtamiseen). Että se on jokin yksilötason juttu, jota on vaikea ulkopuolisen ymmärtää. :)

      Noista lasten nimistä vielä: minäkin tykkään, että niiden pitää sopia yhteen. Esim. Maija ja Kalle. Teemu ja Anna. Olavi ja Martta. (Se onkin sitten toinen kysymys mikä nimi mistäkin syystä ihmisten mielestä passaa yhteen.) Mutta sanon sen sijaan ei sisarusten nimille: Mari, Jari, Kari (Anteeksi, ei ole tarkoitus ketään loukata, minulla vain on oma maku, jolla kulla toisella taas toisenlainen.) Tiedän mm. kolmoset Mari, Mira, Meri. (Minusta liika on vain liikaa.)

      (Ilmari ja Jalmari sen sijaan on musta kiva :D sori vaan Mamma siellä alhaalla.)

      Poista
    4. Niin eli tarkoitatko ehkä kokonaan sukupuolineutraalia nimenvaihtoa? Hmm, tuolta kantilta en ole asiaa ajatellutkaan.

      Poista
  2. Mun yksi entinen koulukaveri myös ilmoitti fb:ssä vaihtaneensa nimensä ja kovisteli, että jos joku vanhalla nimellä kutsuu, ei hyvä heilu. :D Uusi nimi oli tosin lähellä tämän ihmisen lempinimeä, jolla sitä on kutsuttu iät ja ajat ja vanhaa ei ole koskaan kokenut omakseen, ilmeisesti. Minusta on hyvä, että aikaihminen voi vaihtaa nimensä itselleen läheisempään. Nimeä nyt kuitenkin käyttää melkein jokaikinen päivä.

    Itse tarjosin miehelle ennen kuopuksen syntymää, että vaihtaisin sukunimeni hänen nimekseen, ts. pudottaisin omani pois alusta ja olisimme sitten kaikki koko perhe yhtä ja samaa. No, hänen mielestään se oli outo ajatus, koska olen ollut kaksoisniminen jo yli kaksikymmentä vuotta. Olkoon niin.

    Mitä lasten nimiin tulee ja nimenantoon ylipäätään, niin henk.koht. mua on aina ihmetyttänyt sellainen asia, että jos esim. äiti on Johanna niin lapsista tulee sitten jotain Johannalta kuulostavaa. Oli ne lapset minkälaisia tahansa, tyttöjä tai poikia, alkukirjain ja foneettinen kalskahdus nyt vähintään on jotain johannamaista.(Nimi muutettu asianosaisten identiteetin suojelemiseksi. :D :D Ei sillä, ettei tuo "Johanna" ole ainoa, vaan näitä on ehkä jopa jonkinlainen hienoinen enemmistö tuttavapiirissäni.) Sitäkään en oikein ymmärrä, että jos vanhimman lapsen nimi on Jalmari, niin toisen nimeksi annetaan vähintään Ilmari tai sitten Janne. Jotkut tuntuu oikein vaivaavan pitkästi päätään tällä, että mistä löytää nuoremmalle vanhemman lapsen nimeen sopiva nimi. Outoa imnusta, kovin outoa - edelleen ne muksut on kaksi eri ihmistä. Vaikeampi kysymys mulle on molempien kohdalla ollutkin löytää niille itsensäkuuloinen nimi. Eivät siis mitenkään muistuta toisiaan.

    Harvinaisia nimiä kannatan kovin. Uskon, että teidänkin Toka osaa omaansa arvostaa jahka vähän vanhenee vielä. Itseäni ärsyttää omani tavanomaisuus, lienee yleisimpiin kuuluvia omassa ikäluokassani. Ja se nyt ainakin on ihan plääh. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tiedän myös pari ihmistä jotka ovat vaihtaneet lempinimensä oikeaksi nimeksi. Ne on olleet vielä sellaisia lempinimiä että voisivat olla ihan oikeita nimiä. Ei siis mitään Martti -> Mara tai Kirsi -> Kiti.
      Tämä kaveri josta kirjoitin, etsi ihan kalenterista nimen joka kolahti. Nimellä oli kyllä ihan merkitystäkin mutta ymmärsin että alunperin tosiaan se haettiin ihan kalenterista. Aika hauskaa, pitäisiköhän kokeilla itsekin että kolahtaisiko joku. Ja mun mielestä on myös hyvä että aikuinen voi halutessaan vaihtaa nimeä, ilman että se prosessi on ihan älytön.

      Meillä on välillä kanssa painittu näiden sukunimiasioiden kanssa. Lapsistahan kaksi on mun kanssa samalla nimellä (joka ei kuitenkaan ole alunperin mun oma sukunimi vaan lasten isän) ja pienin sitten isänsä nimellä. Mä vaan en itse koe tuota sukunimeä yhtään tärkeäksi eikä sillä ole mulle mitään väliä niin ei olla saatu mitään ratkaisuja tehtyä. Mietittiin jossain vaiheessa että täräytettäisiin takaisin mun äidin tyttönimelle mutta kun ei sekään tuntunut sitten... no tärkeältä? Kyse ei ole identiteetistä mutta en vain koe sitä nimeä omakseni. Mikä on hassua koska oikeasti sillä sukunimellä ei ole mulle väliä. Ja enempihän äidin tyttönimi olisi mua kuin ex-miehen sukunimi. Ehkä mä vain olen niin saamaton että en jaksa sitä paperisotaa ja kaikkien asiakirjojen uusimista.

      Hehee, nyt kun mainitsit niin mäkin tiedän muutaman perheen jossa lapsen tai lapsien nimet on tosi samantyyppisiä äidin tai isän nimen kanssa. Eikä siinä, se on ihan ok mutta itselle sattuu niitä "eiku"-lapsuksia tosi usein jos nimet on samanlaisia.
      Meillä kahden nuoremman nimet muistuttaa vähän toisiaan, eivät rimmaa mutta sotken ne jatkuvasti keskenään. Ainahan nimet menee sekaisin mutta kaikista helpoiten jos ne ovat kovin samanlaisia. Helpoimmalla pääsisikin jos valitsisi lapsille mahdollisimman erilaiset nimet.

      Aikanaan muuten kun Ekalle nimeä mietittiin niin se nimi, jonka hän sai ei ollut kovin yleinen. Hän oli muutaman kuukauden ikäinen kun niitä samannimisiä alkoi tupsahtelemaan samasta ikäryhmästä ja nuoremmista. Nykyään hänellä on meidänkin tuttavapiirissä paljon kaimoja mutta silloin aikanaan ajateltiin että on harvinaisempi nimi. Siihen aikaan nuo vanhemmat nimet alkoivat tekemään taas nousua tilastoissa ja niin kävi Ekankin nimen kanssa. Tokan nimi ei koskaan ole ollutkaan käsittääkseni mikään kovin yleinen, joskaan ei harvinainenkaan. Sitä vaan ei ole koskaan mitenkään valtavasti lapsille tietääkseni annettu. Ehkä se tosiaan hänelle jonain päivänä kolahtaisi, musta on hauskaa miten hyvin se osuu pojan luonteeseen :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?