perjantai 19. joulukuuta 2014

Kammokuu

Mä olen kirjoittanut tätä postausta pitkin joulukuuta. Lähinnä muistutukseksi itselleni. Muistutukseksi siitä mitä meidän joulukuu monesti on. Vaikka aina tiedän sen olevan rankka niin ajattelin kirjoittaa itselleni ihan postauksen siitä mitä se mieliala meillä on. Kun ollaan ihan väsyneitä ja aivan loman tarpeessa. Josko se sitten auttaisi rämpimään niiden tulevaisuuden joulukuiden aikana.

Meidän joulukuu sai aika tiukan käännöksen kun Kaksikko sairastui. Niin kovasti että koko loppukuu täytyi suunnitella uusiksi. Viimeinen kouluviikko jäi väliin, mä jäin aiottua aiemmin pois töistä ja jouluviikkokin kokee muutoksen. Mutta kirjoitan siitä oman postauksen.
Vaikka mieliala ei olekaan enää niin tahmea kuin se perusoletuksena meillä joulukuisin on niin julkaisen tämän silti. Muistiin itselleni.

Viime aikoina on taas enempi vähempi mietityttänyt tämä teinien vanhempana oleminen. Joulukuu on raskas kuukausi ja ennenkaikkea väsyttävä kuukausi ja se näkyy. Ja kuuluu. Itseasiassa olen huomannut tässä vuosien aikana, että mitä lähemmäs aina tulee se aika kun Kaksikko menee pidemmäksi aikaa lomalle isällensä, niin sen enempi me ollaan ärtyneitä toistemme läsnäolosta. Ei oikein jakseta muka yhtään toisiamme ja koko ajan kiukutellaan kolmisin. Olenkin päätellyt että tämä johtuu nimenomaan siitä että ovat lähdössä. Puolin ja toisin tajutaan että tulee ikävä ja siksi sitten kiukutaan kun vähän kiukkuisena on mukamas helpompi olla vähän erossa. Että niinkuin ilma puhdistuu ja pöly laskeutuu. Eikä oikein osata käsitellä asiaa muuten. Kumma on ihmisten mieli. Ja tokihan se väsymyskin vaikuttaa.

Joulukuu on kuukausi jolloin huomaan ajattelevani aina että Kaksikko on itsekkäitä eivätkä ajattele toisia ihmisiä ollenkaan. Tämähän on teini-iässä ihan luonnollinen juttu ja selittyy sillä että kaiken kasvamisen keskellä toisten ajattelemiseen ei riitä riittävästi aivokapasiteettiä. Joulukuussa tämä piirre tuntuu tiivistyvän sinne ääripisteeseen. Ja kun on itsekin ihan kissanraato, niin on välillä vähän haasteellista ymmärtää toisten kehitysvaiheita. Taantumatta itse samalle tasolle. Kaikista kehitysvaiheista huolimatta, musta on tärkeintä erottaa ymmärtäminen ja hyväksyminen. Vaikka ymmärtäisit toisten kasvua niin huonoa käytöstä ei tarvitse kuitenkaan hyväksyä.

Isommilta lapsilta voi alkaa jo odottamaan erinäisiä käytöstapoja. Ihan ilman jatkuvia ohjaustilanteita. Toki käytöstavat voi olla hetkittäin hukassa ihan jokaisella mutta tajuatte varmaan tämän asian ytimen. Kun itsekin on aivan väsynyt niin kaikista kovimmille ottaa muistaa se että ei ottaisi asioita henkilökohtaisesti. Että jos vaikka itse miettii jotain kivaa niille isoille ja niiden isojen mielestä se ei olekaan kivaa vaan pikemminkin perseestä. Niin sitä ei itse tarvitse ottaa sellaisena henkilökohtaisena maailmanloppuna. Eikä ajattelisi että senkin kiittämättömät tyrannit. Se mikä on mun mielestä väsyneenä kivaa ja sitä mitä me mun mielestä tarvitaan, ei välttämättä ole toisten mielestä väsyneenä muuta kuin paskaa. Ja se ei liity muhun ihmisenä mitenkään.

Toivon että jatkossa muistaisin että ehkä näihin loman lähestyjäisiin ei kannata ihmeellisesti puskea mitään arjesta ylimääräistä. Ellei ole ihan joku pomminvarma kiva juttu. Nämä viimeiset viikot ennen lomaa on ihan aina meillä sitä suossa rämpimistä joten on ihan turha riskeerata ja ehdon tahdoin hankkia meille tilanteita joissa on riski sille että joku pettyy ja syntyy riita. Kun ei niitä vaan aikuisenakaan aina väsyneenä osaa tai kykene käsittelemään kuten pitäisi. Jos etukäteen jo näkee mahdollisuuden sille, että tässä nyt saattaisi olla sellainen kuuluisa shit hits the fan-tilanne niin ihan oikeasti, unohda ja jätä väliin!! Kyllä sitä kerkiää sitten myöhemminkin, vähän orientoituneempana ja pirteämpänä.

Ja edellisestä suoraan aasinsiltana; Toivon todella myös sitä että ymmärtäisin itse esimerkiksi yövuorojen jälkeen olla suunnittelematta yhteistä puuhaa perheen kanssa. Koska se ei todellakaan ole se järkevin ajankohta yhtään millekään. Yövuorojen jälkeen levätään ja palaudutaan ja keskitytään kääntämään rytmi normaaliksi!
Mähän buukkasin Talvisirkuksen siihen näppärästi muutaman yövuoron perään. Käytiin ennen esitystä syömässä. Vajaa kolmen tunnin unilla ei hermo paljon pitänyt Ekan kovaäänisiä hörötyksiä darrapizza-nimelle tai Tokan "yök täs on punajuurta, ei siinä menussa lukenut että täs on punajuurta" nähtyään ruoassaan punasipulia. Melkoisen koetuksella hermoparat olivat myös Talvisirkuksen väliajalla kun Kaksikko kuvitteli että koko homma jo loppui. Sitä puhinan ja tuhinan määrää kun selvisi että puolet on jäljellä. Väsyneenä ne omatkin tunteet on mitä on ja ei ollut itsellä itku kaukana kun vitutti niin paljon lasten kiittämättömyys. Neljäntoista vuodenkaan äitiyden jälkeen mä en ole oppinut vielä sitä että jos mä järkkään jotain kivaa perheelle niin en voi sitten odottaa että lapset käyttäytyisi kuin enkelit. Että lapset muka nyt olisivat mulle jotenkin valtaisassa kiitollisuudenvelassa kun minä nyt olen järjestänyt kivaa. Varsinkin jos ovat ihan todistetusti väsyneitä. Varmaan aika moni tunnistaa sen "ja minä kun tämän järjestin ja ajattelin että vietettäisiin aikaa yhdessä ja olisi hauskaa ja näin huonosti te nyt käyttäydytte ja olette ihan kiittämättömiä"-ajatuksen ja olon itsessään. Eihän lapset toimi noin. Ei se hyvä käytös ole mikään kiitollisuuden merkki. Mitenhän se on niin vaikeaa muistaa.

Mä jotenkin kestän uhmaikäisten itkupotkuraivarit (vaikka vesikidutusta ne on nekin!) mutta toi teinin kurmotus, jurmotus ja murahtelu saa mut ihan raivon partaalle. Kun selvää vastausta et saa mihinkään että mikä nyt ottaa päähän. Kysyy välillä ihan tosissaan että pystyy olemaan se aikuinen siinä tilanteessa eikä kivahda takaisin että mökötä sitten saatana! Teinillehän tärkeintä on se läsnäolo. Ei välttämättä aina se että tentataan että mikä nyt on ja miksi on ja onko sattunut jotain ja plaaplaaplaa. Se että saa olla ja kurmottaa siinä ihan rauhassa ja turvallisesti sen aikaa minkä tarvitsee on se juttu. Tämä on seikka jonka kanssa mulla on tosi paljon opettelemista. Että antaa niiden lasten olla ärtyneitä ja antaa niiden selvitä siitä olosta joskus ihan itse. Kun on itse väsynyt ja sitä myötä ärtynyt niin sitä ei kai vaan jaksa sitten samalla tavalla niitä ärtyneitä naamoja ympärillä. Ja siksi sitä yrittää kyselemällä saada ne naamat muuttumaan mahdollisimman pian.

Ihan todella on melko haasteellista muistaa aika ajoin se, että myös ne kakarat on väsyneitä. Ihan todella väsyneitä. Eihän tämän harmaan ja pimeän ympärillä voi oikeasti olla välillä muuta kuin ihan helvetin väsynyt. Lapsilla se väsymys vaan saattaa ilmetä toisin. Heillä se purkautuu enempi niin että lisätään vähän kierroksia. Noilla isoimmillakin. Mutta vaikka tässä nyt jurmotankin noista teineistä niin ei se pieninkään mikään varsinainen herra aurinkoinen ole tässä viime aikoina ollut. Myös hän on väsynyt ja se nimenomaan ilmenee ylikierroksilla.

Meidän lapsissakin on eroja miten heillä väsymys näkyy. Eka nukahtelee vähän joka paikkaan ja kaikki asiat menee ohi. Hän ihan konkreettisesti nukkuisi niin paljon kuin pystyisi. Toka taas ajautuu kaikenmaailman kärhämöihin. Väsyneenä hänellä pettää arviointikyky sekä hermot. Isossa osassa tilanteita hän on varmasti itse toiminut aloittavana osapuolena. Näen sen tässä kotonakin kun tyyppi yrittää provosoida veljeään koko ajan. Wilmasta tulee jatkuvasti jotain viestiä missä kaikessa pöllössä poika on ollut pitkin kuuta mukana. Ja kysyttäessä ei tietenkään näin ole käynyt vaan muut ovat tehneet ja hän on saanut syyt niskoilleen. Onpahan muuten kasvatuksellisesti yksi vaikeimpia juttuja takoa tyypeille sitä että mokan sattuessa kannattaisi se myöntää. Kantaa vastuu siitä omasta osasta, meni se väsymyksen tai ihan minkä tahansa piikkiin.

Olen ihan oikeasti tehnyt itseni kanssa aika kovan työn kun olen saanut myönnettyä että lapset saa joskus tuntua maailman ärsyttävimmiltä. Että siitä ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa eikä se tarkoita sitä ettäkö he eivät olisi tosi rakkaita. Mullakin saa olla paha mieli jostain mitä lapset ovat sanoneet tai tehneet ja he ovat silloin velvollisia pyytämään anteeksi. Mun täytyy auttaa heitä ymmärtämään missä toimivat väärin.
Musta on tuntunut jo vuosia siltä että vaikka joulu onkin lasten juhla niin joulukuut oli helpompia ennen lapsia. Jännä nähdä oppiiko sitä tässä pikkuhiljaa vuosien varrella käsittelemään niitä joulukuitakin vai ulisenko joka vuosi samat jutut. Tai sitten hankin vaan itselleni joka vuosi etukäteen joululahjaksi jonkun päänsisäisen hermoratahieronnan.

Ps. Jos muuten toimii legon päälle tallaaminen mojovana herätteenä niin saman asian ajaa kissan päälle astuminen. Meidän kissathan ei väistä ennenkuin jäävät alle. Nyt talvella tykkäävät loikoilla kylppärissä koska siellä on lattialämmitys ja aika monta kertaa on keskellä yötä tullut yhteentörmäyksiä pimeässä. Legot voi yrittää kerätä pois mutta mitäs noille kissoille teet?

2 kommenttia:

  1. Tutun kuullosta! Mulla kun esikoinen on jo reilusti ylittänyt parinkymmenen ikävuoden, niin voin todeta että se linja mikä oli silloin hänen ollessa teini, kannatti pitää. Vaikka se tuntui ihan hyttysen pierulta saharassa siinä melskeessä :) ELi nimenomaan kuten sanoitkin, niin tunteet saa mennä (ja ne menee) sinnetänne, mutta huonoa käytöstä ei kuitenkaan tarvitse minkään ikäiseltä sietää. Ja ettei ota henkilökohtaisesti kaikkea mitä niskaan satelee, kuten talon väärää väriä (ei mitään persoonaa hei, olis edes valkoinen), ihan vääränlaista sisarusporukkaa (miksei meillä oo yhtään homoa poikaa, ne olis niin cool) ja yleensäkin elämää (jotain ihme porukkaa ollaan, nauretaankin liikaa ja kuunnellaan typerää musiikkia auton radiosta kun haetaan koululaisia kotiin) :D Tommosia pikkuseikkoja, jotka on tullut tehtyä väärin. Joku vuos kun kuluu, niin ne onkin olleet niitä parhaita ikinä! Koita kestää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on mun mielestä vielä sellaista ihmeellisen ainaista pään takomista seinään. Että vaikka nämä jutut _tietää_niin sitten kun olet itse väsynyt niin ei vaan tajua. Onneksi kohta vaihtuu kuu :) Ja ylipäätään, onneksi on jo loma!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?