sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Oman elämänsä satuhahmo

Luin artikkelin jonka mukaan kuulun Peter Pan-sukupolveen. Aiemminhan olen kuulunut jo ainakin pullamössösukupolveen ja X-sukupolveen. Varoitetaan nyt heti alkuun että tulossa hieman provosoitunutta hapatusta. Ja väsynyttä. Nimimerkillä neljäs yövuoro tulilla... Unohtakaa muuten kaikki mun aiemmat neuvot yövuoroista! Nyt ollaan siinä pisteessä että eteenpäin mennään vain suurilla sokerimäärillä.

Artikkelin mukaan aikuisuutta elää nyt sukupolvi joista osa ei halua kasvaa aikuiseksi. Ei haluta asuntolainaa, ei haluta naimisiin, ei haluta lapsia. Kaksi kolmesta osui omaan nilkkaan. Näiden seikkojen puuttumisesta huolimatta en kyllä koe olevani aikuinen lapsi. Vaikka olenkin osan Peter Panista jopa tatuoinut ihooni.
Jäinkin ihan miettimään että mikä se aikuisuuden mitta nyt sitten mahtaa olla.

Tarkoittaako se, että en halua asuntolainaa ja omistusasuntoa sitä, että en halua kasvaa aikuiseksi? Onko se nyt jotenkin merkki aikuisuudesta että voisi hakea asuntolainaa. Vai voisiko vielä aikuisempi merkki olla se, että tiedostaa asuntolainan olevan tässä elämäntilanteessa liian raskas taakka, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Entä he jotka kokevat että eivät pysty ottamaan vanhemmuuden vastuuta ja eivät siksi halua lapsia. Eikö se nimenomaan ole vastuullinen ja sitä myötä aikuinen ratkaisu sitten olla hankkimatta niitä?

Jutussa tuotiin ilmi myös aihe, jota mä olen makustellut kaksi edellista postausta; tulevaisuuden suunnittelu. Ja sen vaikeus. Kirjoittaja tuo esiin sen että hänen äidillään ei ollut oikeastaan juurikaan vaihtoehtoja ollessaan nuori aikuinen, toisin kuin kirjoittajalla ja hänen siskoillaan. Nykyiset sukupolvet kasvatetaan sillä ajatuksella että heistä voi tulla ihan mitä vain. Sukupuoli ei toimi enää esteenä, eikä aina yhteiskuntaluokkakaan. Vain taivas on rajana.
Artikkelin mukaan juuri vaihtoehtojen runsas määrä on se ongelma joka nykyaikuisilla on. Vaihtoehtoja on niin paljon että aikuisuus koetaan jopa pelottavana. Ei tiedetä mihin suuntaan pitäisi lähteä ja mitä tehdä kun vaihtoehdot on niinkin lavea käsitys kuin mitä vaan. Vaikka aluksi ehkä vähän provosoiduin tästä niin joudun kyllä myöntämään että vähän noinhan se on. Aluksi mua ärsytti kun kirjoittaja korosti mun mielestä niin sitä, että naisilla on nykyään vaihtoehtoja. Mitä hittoa, niin pitääkin olla! Mutta. Ihan ongelmatontahan tämä ei todellakaan ole. Vaikka tytöillekin se taivas on vain rajana niin tyttöjä ei kuitenkaan kannusteta samalla tavalla tavoittelemaan sinne tähtiin asti.  Mä huomaan jatkuvasti toivovani että voikun jostain nyt vaan joku tulisi kertomaan mulle että miten kannattaisi tehdä ja toimia. En vain osaa luottaa omaan arvostelukykyyni riittävästi enkä siihen että olisin oikeasti riittävän pätevä. Ja aika moni mun kavereista on kokenut ihan samaa. Vaihtoehtoja on niin paljon että ei uskalla valita. Siitä huolimatta olen kyllä tyytyväisempi että meidän sukupolvella on näin. Koska ei voida puhua tulevaisuuden suunnittelusta jos ei ole vaihtoehtoja joista valita.

Entä meneekö Peter Pan-sukupolven alle myös se että ei tiedä miksi haluaa isona? Kun niin moni asia kiinnostaisi. Ja tarkemmin ajateltuna, onko se välttämättä edes kovin huono asia jos ei tiedä? Kun mikään työpaikka tai ala ei ole tänä päivänä pomminvarma työllistäjä. Eikö se toisaalta ole ihan hyväkin että niitä kiinnostuksen kohteita löytyy useampi. Ehkä se ei tunnu niin isolta menetykseltä jos joku ovi ei aukeakaan, koska niitä potentiaalisia ovia on siinä useampi odottamassa avaamista.

Entä säästäminen? Tokihan se olisi järkevää ja aikuista mutta hei let's face it. Kuinka monella se mahdollisuus nykypäivänä on? Ja toisekseen, toki pahan päivän varalle olisi hyvä olla jotakin mutta etpä niitä säästöjä mukaasi saa kun aika tästä maailmasta jättää. En tarkoita että pitäisi elellä lainojen ja luottojen varassa. Mutta en sitäkään että pitäisi hampaat irvessä säästää jotta nyt varmasti on joku pahan päivän pesämuna. Mihin vedetään se rahallinen raja, mikä olisi hyvä löytyä ihan vaan kaiken varalta. Entä minkä verran olisi sallittua käyttää vaikka itsensä hemmotteluun? Onko väärin käyttää pakollisista menoista ylijäävät rahat johonkin mukavaan ja konkreettiseen, sen sijaan että säästäisi ne.

Mun vanhemmat kuuluu siihen sukupolveen joille oli ihan realistista ostaa oma asunto heti ajokortin saamisen jälkeen. Maailma on kuitenkin muuttunut niin paljon niin lyhkäisessä ajassa että koen kamalan vaikeaksi vertailun. Kun mun mielestä mitkään osa-alueet ei ole enää vertailukelpoisia eri sukupolvien välillä. Mun sukupolven ja mun vanhempien sukupolven välissä on ihan järjetön kuilu. Voisiko olla niin että nämä ns. Peter Pan sukupolven alle menevät seikat (ei lapsia, ei parisuhdetta, ei taloudellisesti sitovia ratkaisuja) tuntuvatkin enempi ongelmalta sille vanhemmalle sukupolvelle? Meidän vanhemmille. Joille nuo ovat edustaneet nimenomaan turvaa ja pysyvyyttä.

Mä olen täällä varmaan viimeaikojen jokaisessa postauksessa miten on ollut nyt rankkaa ja yhyhyy. Olen jättänyt kertomatta sen että myös lähipiirissä on sauvottu melkoisen tahmeassa suossa. Ja kun on myötäelänyt mukana niin se on vaikuttanut omaankin oloon. Y ja T ovat olleet tuttu kirjainyhdistelmä tänä syksynä aika monen kaverin kodissa. Ja aika moni on sitä lappua kouraansa saanut. Siellä ne nyt on. Asuntolainojensa ja korkean elintasonsa kanssa. Työttöminä. Musta tuntuu hurjalta että lähtisi edes ajattelemaan jotain asuntolainoja. Kun jatkuvasti näkee vierestä miten vaikeaa niiden kanssa selviäminen voi olla.

Tämä nyt toki oli vain yksi artikkeli aiheesta mutta nimitelmän Peter Pan-sukupolvi olen kuullut kyllä aiemminkin. Tässä artikkelissa heräsi kuitenkin se olo että ihankuin olisi olemassa vain ääripäät. Joko olet aikuinen, asuntolainoinesi ja perheinesi tai sitten et. Eikö tosiaan ole olemassa mitään välimuotoa? Voisiko kuitenkin olla niin, että on aika aikuista elellä rauhassa ja erilaisia vaihtoehtoja pohtien ja ehkä kokeillenkin. Sensijaan että syöksyy läpi avioliitot ja asuntolainat huomaten jonain aamuna että tämä ei muuten ollut tasan yhtään sitä mitä halusin elämältä.

Ps. Luulin jo tehneeni viimeisen yövuoron edellisyönä mutta ehei, täällä lusitaan taas. Paikkailen sairastuneita ja nyhdän irti vielä viimeisetkin rovot ennenkuin jään pois. Saa nähdä oliko tämä viimeinen valvottu yö vai vieläkö jatkuu. Aion muuten pitää vähän hemmetisti vapaata ensi viikolla!
Itsenäisyyspäivä meni siis vähän toisenlaisessa ympäristössä tänä vuonna. Meille on muodostunut kotona itsenäisyyspäivän traditioksi voileipäkakku, linnan juhlat ja mun kummipojan synttärit. 
Kummipojan bibikset jäi nyt töiden takia välistä mutta Siippa taiteili elämänsä ensimmäisen voileipäkakun. Jota söinkin jo aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi. Linnan juhlatkin jäi nyt vain lehtien varaan mutta jahka tämä yöpöllöily tästä loppuu niin vahtaan kyllä jonkun koosteen jostain. Josko sitä voileipäkakkuakin olisi vielä kaveriksi. Ja punaviiniä bingon ajaksi.


4 kommenttia:

  1. Hyviä ajatuksia.

    Musta on jollain tavoin kummallista, että juuri nuo asiat - asuntolaina, avioituminen, vanhemmaksi tuleminen - mielletään jonkinlaisiksi aikuistumisen merkeiksi. Sekään ajatus ei uppoa, että henkilö, joka näitä asioita ei jostain syystä halua toteuttaa, olisi jotenkin vähemmän aikuinen. Ehkä kyse tämän "vastarannan kiisken" kohdalla on nimenomaan siitä, että hän tiedostaa oman tilanteensa, omat realiteettinsä ja elelee niiden mukaan. Tai ehkä taustalla on jokin tietty ideologia, johon joku näistä asioista ei sovi.

    Lienenkö vähän jäävi puhumaan; täältä löytyy asuntolaina, lapsia ja avioituakin haluan ja tuota jälkimmäistä kohti tässä koko ajan suunnistetaankin. Mutta että koenko tässä valossa olevani jollain tavoin aikuisempi kuin kanssaihminen, joka ei osaa tai mitään näistä halua/ole halunnut toteuttaa? En, minusta aikuisuus lähtee muualta, muista asioista. No, ehkä elävä todellisuus valkenee jollekulle siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsi syntyy tai kun eka erä asuntolainasta on maksettava - mutta toivon toki, että jokainen tekee näitä ratkaisuja tiedostaen edes jollakin tasolla, mihin on ryhtymässä. Tai ratkaisee asiat toisin. Se jos mikä on mielestäni aikuista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tosiaan kun aiemmin tuo on ollut niin "pyhä kolminaisuus" ja se tie jota pitkin kaikki jatkaa. Niin nykyään kun niitä teitä ja tienhaaroja on niin paljon, koetaan se erilaisuus ja muun haluaminen jotenkin vastuuntunnottomuudeksi. Musta on vain ihailtavaa jos haluaa ja ennenkaikkea uskaltaa elää elämänsä niin kuin itse kokee oikeaksi. Eikä automaattisesti mene niinkuin odotetaan.
      Tietysti kun itsellä on lapsia niin sitä elämän kiertokulkua uuden sukupolven muodossa ei enää sillä lailla ajattele kun se jo on. Mutta jos ei olisi niin ehkä ymmärtäisin sen vanhemman sukupolven ajatuksen siitä, että ne lapset nähdään ennenkaikkea elämän jatkajina. Tosin eihän se ole se syy miksi pelkästään lapsia pitäisi hankkia, jos on olo että ei halua.

      Poista
    2. Hyvää pohdintaa. Minustakin aikuinen voi olla ilman mitään noista. Itse asiassa ajattelen että se on enemmänkin juuri se työ ja vastuun tajuaminen (kuin sen kantaminen) joka aikuisuuden määrittää. Voi olla ihan pihalla vaikka olisi lapset, puoliso ja asuntolaina. (Mulla on kaikki kolme - muttei tutkintoa tai töitä) :)

      Poista
    3. Nämä on juttuja jotka on jotenkin vähän kinkkisiä eikä taida ollakaan ihan vaan sellaista että on vain ne kolikon molemmat puolet. Muutama juttu on jäänyt vielä mietityttämään tämän suhteen, saa nähdä päätyvätkö eetteriin asti....

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?