lauantai 6. joulukuuta 2014

Silti onnellinen

No nyt kun tässä on väsypäissään ja lomankaipuissa mietiskelty kaikenlaista niin jotenkin luontevasti ne verkot lensi vielä vähän syvemmille vesille. Itsetutkiskelua? En tiedä. Jotain turhanpäivästä märehtimistä kuitenkin. Ja ei, en sinänsä pidä negatiivisia aivoriihiä mitenkään huonona asiana, en vain usko että ne muutamaa ahaa-elämystä lukuunottamatta johtaa mihinkään. Eikai aina tarvitsekaan. Mutta en jokatapauksessa nyt haluaisi tuhlata energiaa mihinkään jonka koen turhaksi. Jadijadijaa. Pääsisiköhän sitä alkuun jo.

Mä en osaa ajatella tulevaa. Ainakaan kovin pitkän ajan osalta tai kovin suunnitelmallisesti. Olen monesti sanonutkin että ensi viikon kauppalistan tekemisessä on mulle ihan riittävästi tulevaisuuden suunnittelua. Koen tulevien miettimisen lähinnä epämukavuusalueeksi. Harrastan sitä toki aina silloin tällöin, kukapa ei, mutta se herättää mussa oikeastaan aina vain ahdistusta ja ankeaa oloa. En vaan osaa suhtautua tulevaisuuteen positiivisesti. Jos yritän ajatella pidemmälle niin asennoidun että vituiksi menee ja pessimisti ei pety. Eikä tämä koske nyt vain mitään parisuhdetta. Vaan ihan kaikkea. Kun ajattelen kaiken jo sen pahimman mukaan niin mitoitan sen oman jaksamisen ja selviämisen jo lähtökohtaisesti sinne viimeisimpään varaventtiiliin asti. Että kun rysäytetään Soliferilla seinään niin ei kato mitään hätää, kyllä se tästä. Kun mähän tiesin tämän! Mä uskallan kyllä hypätä. Mutta pelkään sitä alastuloa.

Mä en oikein osaa edes kaivaa että mistä se epävarmuus tulevaisuudesta kumpuaa. Ja ylipäätään se sellainen tulevaisuuden maalailu sen pahimman mukaan. Ja varsinkin ja nimenomaan se, että lähden miettimään asioita vaikka nyt esimerkiksi Siipan puolesta. Enkä siis pelkästään nyt sellaisella mitenhän se jaksaa-kaavalla vaan nimenomaan ei se varmaan jaksa, haluaa erota-tavalla. Ja tiedän vallan hyvin että enhän mä voi kenenkään puolesta lähteä miettimään ja päättämään mitään lopputuloksia. Se on epäreilua ja aliarvioivaa sitä toista kohtaan. Teen sitä kuitenkin jatkuvasti. Että mietin jo etukäteen valmiiksi miten se toinen tulee reagoimaan ja sitten petaan sen lopputuloksen siihen mielessäni. Kai mä jollain tasolla koen sen tulevaisuuden suunnittelun helpommaksi kun mulla on siinä jo se valmis skenaario tiedossa. Vaikka se koko ajatelma päättyisi huonoon lopputulokseen.

Mennyttä sensijaan mietin paljonkin. Helposti vaikka päiväkausia. Ilman mitään katumuksen häivääkään. Menneitä ihmissuhteita, sattumuksia, tapahtumia. En jossittele mutta mietin paljon että olisiko asiat millä tolalla jos olisikin tietyssä tilanteessa toiminut toisin. Sanonut jotain muuta, tehnyt toisin, valinnut eri polun. Päättänytkin lähteä johonkin varttia myöhemmin tai palannut takaisin aamupäivän sijaan iltapäivästä. Kaikki on kuitenkin niin mielettömän pienistä jutuista kiinni. Joiden vaikutusta ei itse tilanteessa edes näe vaan vasta joskus myöhemmin. Jos silloinkaan. Meitä on täällä kuitenkin niin kamalan paljon. Elämässä näitä kaikkia pieniä ja isoja juttuja ja hetkiä.

Eräs eksäni oli aivan järjettömän mustasukkainen. Kaikesta ja ei mistään. Jos luin vaikka kirjaa jossa petettiin, hän jaksoi tentata monta päivää että miksi luen moista. Olin aivan tolkuttoman koukussa Temptation Island-nimiseen ohjelmaan jossa siis pariskunnat viedään saarelle jossa naiset ja miehet erotetaan eri puolille ja sitten lomailevat tahoillaan sinkkujen keskellä ja testailevat omia rajojaan ja kai vähän parisuhteenkin vahvuutta. En osaa edes selittää mikä ohjelmassa mua kiinnosti. Se oli vain tehty ihan älyttömän koukuttavalla tavalla. Eksänihän ei voinut sietää kyseistä formaattia. Kun katsoin sitä, sain kuulla jatkuvasti miten kuulemma oikeutan pettämisen kun seuraan sarjaa. Ei varmaankaan tarvitse edes yrittää kertoa mikä hänen kantansa oli jos vaikkapa yritti tutustua uusiin ihmisiin. Tiedän, näin jälkikäteen mietityttää ja ihmetyttää että mitenkä ylipäätään olin koskaan suhteessa kyseisen ihmisen kanssa. Tilanteessa ei aina näe kaikkea samoin kuin sitten, kun asioihin on saanut vähän etäisyyttä. Hänenkin kohtaamisensa oli aikanaan ihan sekunnista kiinni. Sekunti suuntaan tai toiseen ja emme olisi koskaan tavanneet. Se sekunti aiheutti sen että sain elämääni puolitoista vuotta oppituntia siitä, millaista en tasan varmasti ainakaan halua. Jatkuvaa epäilyä, kyseenalaistamista, väheksyntää. Puolitoista vuotta jonka aikana sain selville ne omat rajani, paremmin kuin koskaan. Irtautuminen oli kamalaa ja sen aikana haettiin vielä vähän lisää niitä rajoja mutta tuo puolitoistavuotinen jos mikä runnoi mieleen ne asiat joista on sen parisuhteen oppituntien jälkeen osannut olla kiitollinen. Ja joista olen yhä edelleen kiitollinen. Jos nyt en aina päivittäin niin ainakin viikoittain.

Vaikka mä sinänsä pelkään suunnitella tulevaa niin mä kyllä haaveilen paljon. Puhun ääneen haaveista ja toiveista, millaista haluaisin ja tahtoisin. Haaveet on kuitenkin sellaisia kevyitä ajatuksia, suunnittelun mä koen enempi jo sellaisena tekemiseen tähtäävänä.
Ihan sama kumpaa termiä käytän tulevaisuudesta, Siippa mukailee ja myötäilee. En muista että se olisi koskaan tyrmännyt suoriltaan yhtään mitään mun unelmia. Se kyllä tietää että osa niistä hiipuu ihan tasan yhtä nopeasti kun syntyivätkin. Sitten niiden haaveiden kohdalla, jotka jää sinne puheisiin elämään, se ihan vilpittömästi kannustaa. Ei ikinä mieti tai ainakaan sano ääneen ettäkö joku juttu ei onnistuisi vaan yrittää siinä mukana miettiä että miten saataisiin järjestymään. Niiden unelmien kohdalla, joita lähden toteuttamaan, se tuuppii aina eteenpäin ja lähemmäs sitä lopputulosta. Jos se nyt on varmasti sitä mitä mä haluan. Epäonnistuessa ei sano koskaan mitäs minä sanoin tai viestitä nonverbaalisesti olleensa oikeassa. Jopa niiden täysin epärealististen ja älyttömien juttujen kohdalla se ei koskaan lytistä niitä mun haaveita kasaan. Vaan antaa mun itseni tajuta että nyt tämä tämmönen olisi parempi unohtaa ja miettiä jotain parempaa tilalle.

Niin. Ehkä se ahaa-elämys näiden asioiden kohdalla on se että kaiken eletyn jälkeen olen tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa kuitenkin tosi onnellinen.



4 kommenttia:

  1. Tunnistan tosi paljon samaa sun tekstissä itsessäni. Jo ensinnäkin toi "pessimisti ei pety", on ihan mun slogan elämässä. Ja pakko kaivaa ne worst case scenariot joka asiasta. Lähinnä omassa elämässä. Sitten taas olen niin perusreipas tuttavien mielestä, että ihmettelen puhutaanko samasta ihmisestä. Mutta mä työskentelen tän pessimismin suhteen, oon meinaan huomannu että mä kaadan sen perheen niskaan ja huomaan tuloksia lapsissa ajoittain. Tai oon vaan niin kova vatvomaan tätä maailmaa että heikompia hirvittää.
    Sun siipan tapa toimia unelmoinnissa on saman tyylistä kuin täälläkin. Se myötäilee ja antaa mun suunnitella. Ja just oikeissa asioissa kannustaa. Oi oi tätä onnea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en edes koe olevani kauhean pessimistinen ihminen :D Mutta ne on nämä tietyt jutut jotka on mun kompastuskiviä. Inhoan itseasiassa koko pessimisti ei pety-sanontaa.
      Mä luulen että kuukauden päästä kun on lomaa jo vähän takana niin olo on ihan eri. Ei pitäisi liikaa miettiä ja vatvoa asioita ihan väsyneenä. Silloin se on ihan varmasti juurikin tota pessimisti ei pety.

      Poista
  2. Mua sanotaan pessimistiksi. Mutta minäkään en pidä itseäni pesunkestävänä pessimistinä. Vaan pahimpaan varautujana.. tai jonain :)
    Tuttua ajatuksen kulkua...!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta muuten tuokin että onko pessimismi ja pahimpaan varautuminen sama asia? Koska mä ainakin koen myös että enempi mitoitan niitä omia voimavaroja sillä että varaudun pahimpaan kuin että suhtautuisin kaikkeen aina pessimistisesti.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?