tiistai 16. joulukuuta 2014

Vääränlaista vanhemmuutta

Saara kirjoitti tosi kauniisti isoisänsä muistosta. Olen nyt vähän epäreilu kun teen näin mutta Saaran teksti synnytti mussa ajatuksia jotka herättivät halun kirjoittaa. Saaran menetys ei sinänsä liity mitenkään mun kokemaan. Nämä kokemukset eivät liippaa lähimainkaan toisiaan. Mun tuli mieleen Saaran tekstistä toinen ääripää. Joten Saara, olen pahoillani että nyt liitän ja linkitän sun tekstin tähän mun omani alustukseksi. Anin tekstit ovat myös herättäneet ja sörkkineet mun kipupisteitä, vaikka en päihdeperheestä kotoisin olekaan. Tunnistan sieltä todella paljon samaa myös omasta elämästäni sellaisen aikuisen lapsena, joka ei kykene olemaan vanhempi niinkuin pitäisi.

Mun isä ei ole käynyt katsomassa lastenlapsiaan koko vuonna. Hän on nähnyt heidät vuosi sitten joulukuussa viimeiksi. Hän käy joka vuosi ennen joulua n. tunnin ajan meillä. Syytää lapsille rahaa ja häipyy taas koko vuodeksi. En pidä tuota laisinkaan hyvänä kuviona mutta olen jotenkin ajatellut että Kolmikko näkee häntä edes sen kerran vuoteen. Että parempi se kuin ei mitään. Tänä vuonna ei saatu sovittua sopivaa väliä joten ei nähty. Hänen ehdottoma päivä, kahden tunnin aikahaitarilla ei valitettavasti meille käynyt. Yritin siinä kysellä vielä että mitenkäs sitten vaikka pyhien jälkeen mutta eipä kuulunut enää vastausta.

Isä ei koskaan muista lastenlastensa synttäreitä. Ei onnittele, ei mitään. Mun synttärit muistaa, päivä tosin saattaa heitellä mihin suuntaan tahansa. Eikä voi laittaa muistisairauden piikkiin koska näin on ollut aina. Isä ei välitä riittävästi välittääkseen muistaa. Me ei koskaan olla oltu hänen prioriteeteissaan kovin korkealla. Toki tämä malli vanhemmuudesta on antanut mulle valtaisasti eväitä olla toisenlainen vanhempi omille lapsilleni. Olen ihan omakohtaisesti oppinut että miten näitä hommia ei pidä hoitaa. Luulen kuitenkin että musta olisi tullut ihan hyvä äiti vähän vähemmälläkin.

Sitten kun isä tulee niin kaikkien pitäisi olla suurinpiirtein serpentiinein ja fanfaarein ovella vastassa. Lasten käyttäytyä moitteettomasti ja kahvipannun olla kuumana. Pitäisi ilmoitella hänelle kuulemma useammin kuulumisia. Olla aktiivisempi. Olla enemmän. Olla sellainen ja tällainen. Isä osaa syyllistää ja kääntää asiat ihan nurinkurin. Muistan kuinka mun ollessa 13-vuotias jäin kiinni dokaamisesta ja isä ei pitänyt muhun mitään yhteyttä reilu vuoteen. Sitten kun lopulta otti yhteyttä niin käänsi hiljaisuuden mun syyksi. Mun olisi pitänyt 13-vuotiaana jo osata olla se, joka matelee ja anelee. Tunnistan toki tämän käytösmallin. Isässäni on vahvasti narsistisia piirteitä. Varmaan muitakin käytöshäiriöitä. Enempää en voi diagnosoida koska en voi sanoa että tuntisin henkilön. En yksinkertaisesti ole koskaan elämäni aikana viettänyt hänen kanssaan niin paljon aikaa että kokisin tuntevani.

Olen katkera. Totta hitossa olen katkera! En enää itseni mutta omien lasteni puolesta. Musta on naurettavaa ja aivan perseestä ettei aikuinen ihminen vaivaudu luomaan mitään suhdetta omiin jälkeläisiinsä. Heihin, joiden mukana muisto isoisästä eläisi sitten kun hänestä on aika jättänyt. Nyt kun muistoja ei pääse syntymään niin koko ihminen tulee kuolemaan meidän silmissä sitten kun hän on poissa. Ja rehellisesti sanottuna, en voi sanoa että tuntuisi siltä että tulisin kaipaamaan. Ei mulla ole mitään mitä kaivata. Veriside ei valitettavasti ole siihen riittävä.

Olen miettinyt paljon sitäkin että koskahan isä ottaa ja herää. En todellakaan jaksaisi mitään puheluita sairaalavuoteelta. Kun vakava sairaus jäytää tai sattuu oikeasti jotain sellaista jonka myötä tajuaa oman kuolevaisuutensa. Että sitten kyllä ymmärtää miten väärin on toiminut ja plaaplaa. Että siinä vaiheessa meidän pitäisi olla valmiita luomaan sitä suhdetta ja olemaan saatavilla? Enpä usko. Miksi ihmisen pitää herätä huomaamaan vasta liian myöhään että mitä olisi voinut olla? Ja miksi muiden pitäisi mukautua silloin? Kun on vuosikymmeniä jo yrittänyt. Mikä on riittävä määrä aiheutettuja pettymyksiä? Enää mä en matele enkä anele. Olen asiallinen mutta en nöyristele. Ehkä siinä on se syy miksi isästä ei kuulu. Hän ei saa mua enää syyllistymään.

Yritän kovasti että oma myrkyttynyt mieleni ei tarttuisi myös Kolmikkoon. Voin kertoa että se on hyvin haasteellista. Se olen kuitenkin minä joka saan vastata niihin kysymyksiin että miksi vaaria ei kiinnosta käydä tai nähdä heitä. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin niin olen monesti toivonut että voisin syyttää vaikka alkoholismia tai mielenterveysongelmia. Tai asumista ulkomailla tai työtä tai mitä vaan. Mutta kun ei ole mitään syytä. Ei ole mitään jonka piikkiin voisin laittaa sen että ihmistä ei näy. Mun isä asuu n. tunnin matkan päässä ja käy töissä tuossa parinkymmenen kilsan päässä. Silti ei ihmistä näy.

Ja se on hemmetin jännä miten se lapsen mieli taipuu vanhemman edessä. Miten sitä jaksaa yrittää luottaa ja uskoa. Vaikka tajuaa että todennäköisesti tulee pettymään. Toisaalta tuntuu ettei haluaisikaan muuttua niin kyyniseksi että ei tuntuisi enää missään. Vaan kun ei aina jaksaisi hakata päätä siihen pettymysten seinään. Vaikka oma olemassaolonikin riippuu kyseisestä ihmisestä niin silti toivon että vanhemmuuteen saisi olla olemassa jokin ajokortti. Tai toimilupa. Tai mikä vaan mittari jolla varmistetaan että väärät tyypit ei joudu sellaisiin hommiin joista eivät selviä. Vaikka kukaan ei ole kuolemassa niin harkitsen itse vakavasti tämän ihmissuhteen lopullista päättämistä. Haluan suojella lapsiani niiltä samoilta pettymyksiltä joita mä olen saanut osakseni koko ikäni. Ja haluan myös riuhtoa oman pääni irti tuosta kuviosta. Ihan vielä ei rohkeus riitä mutta kyllä se päivä vielä tulee. En edes koe että mulla olisi tässä hirvittävästi vaihtoehtoja. En pysty yksin rakentamaan tervettä suhdetta. Eikä mun tarvitsekaan. Vaikka lapsikin kasvaa aikuiseksi niin vanhemmalla on kuitenkin aina tietty vanhemman rooli. Oli se lapsi siinä aikuinen tai ei. Mun isä ei ole sitä roolia koskaan osannut ja mä en jaksa enää yrittää leikkiä muuta.

15 kommenttia:

  1. <3

    Paljon tuttuja ajatuksia, vaikka tilanne omassa lapsuudessa eri. Voimia siohen, että pystyt vielä irrottaa kahleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Jotenkin ei vaan omaan tajuntaan mahdu tämmöinen malli. Siksi kai tässä vielä rimpuileekin kun ei vaan voi ymmärtää.

      Poista
  2. Meilläkin ollut tässä yksi tuollainen, joka kyllä "poistettiin" sitten lopulta elämämme ulkopuolelle, koska vaikutukset näkyi jo lapsissa. Hän siirtyi niiden kautta julmuuttamaan meitä kun me aikuiset emme enää reagoineet tarpeeksi niihin.... no ei julmuuta enää meitiä. Ever.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä on vielä oikein semmoisia mitä vittua?-tason hommia. En vaan oikeasti ymmärrä ihmisiä. En tiedä auttaisiko se yhtään mitään asian suhteen että ymmärtäisi. Että osaisi nähdä niitä syitä siellä takana. Vai ärsyttäisikö vaan entistä enemmän jos tajuaisi.

      Poista
  3. No mutta. Onko hänen kanssaan pakko olla tekemisissä?

    Mun isä on ... erilainen, mutta mulla on häneen hyvin traumaattinen suhde. Tiedän, että isäni varmaan mielellään olisi enemmän tekemisissä, mutta koska olen saanut 11-vuotiaasta asti (aina tavatessamme) ottaa vastaan melko annoksen isäni katkeruutta ja vihaa, olen todennut, että kyllä mä voin elää ilmankin. Olen yrittänyt rakentaa suhdetta uudelleen aikuisiällä, niin, että jos voitais puhua vaikka, en tiiä, nykytanssista tai mistä tahansa. Mutta ei me voida, koska isäni voi puhua vain siitä, miten kauheaa hänellä on joka tasolla ollut. Ja mulla toki siinä vaiheessa lyö jostain syvältä läpi se, miten isäni karjui mulle puhelimessa, kun taisin olla 12, että minä ja äitini olemme yhteiskunnan loisia ja sitä rataa. (Toki voisi ajatella, että nämä asiat pitäisi käsitellä, mutta mä oon käsitellyt niitä tosi paljon, enkä halua jäädä niihin jumiin.)

    Lapseni voi siis elää ilman etäiseksi jäävää ukkiaan.

    En sano, että mun tapa toimia on oikea, koska ihan mahdollisesti se on tosi väärä, ja koska tiedän, että mun tarve suojella itseäni äärimmäisen paskoilta fiiliksiltä varmaan oikeasti loukkaa isääni. Mä vaan en itse näe, että olisi aina parempi nähdä edes vähän. Jos tyyppi on myrkyllinen, olkoon keskenään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole pakko olla tekemisissä. Olet ihan oikeassa. Sitä lopullista irtiottoahan tässä juuri kipuilenkin.

      Onko näissä edes mitään oikeaa tapaa toimia? Mä koen myös että olen näitä asioita yrittänyt käsitellä vaan kun en halua lopullisesti niitä kelata. Kun ei se auta. Ne asiat ei muutu mihinkään sillä mun ajattelulla eikä se ihminen muutu mihinkään mun ajattelulla. Hänessähän ei sitä vikaa ole.

      Mä uskon myös että Kolmikko voi elää ilman tätä yhtä ukkia. En vaan tiedä mitä sanoisin lapsille. Se on kai se suurin syy miksi tässä vitkutan. En kai voi vielä sanoa että tyyppi on myrkkyä. Vaikka se on se totuus.

      Poista
  4. Kuulostaa tutulta. Tosin mun tapauksessa asiaan liittyy myös alkoholi, kaiken muun lisäksi. Olen tullut siihen tulokseen, etten jaksa vatvoa asioita ja aina uudestaan syyllistyä tai suuttua. Jotenkin muka aina ylireagoin tai en ymmärrä. Isäni saa kaiken aina käännettyä muiden viaksi ja ongelmaksi. En jaksa kasvattaa aikuista ihmistä tai yrittää takoa päähän järkeä. Jos hän ei itse tajua ja pysty, en minäkään siihen pysty. Elämäni on paljon helpompaa, kun pidän etäisyyttä. Lasten synnyttyä olen ajatellut, että jos niihin edes voisi luoda jonkinlaisen suhteen, mutta en halua joutua selittämään lapsille, miksei isoisä tullut tai miksi se käyttäytyi hassusti. Kerroin selvästi, että minun lapsiani ei humalassa nähdä, piste. Kaksi vuotta menikin ihan ok ja aloin luottaa sen hippusen verran, mutta sen kerran kun isäni oli selvästi humalassa, pistin pelin poikki. En minä halua katsella sellaista. Onneksi lapset ovat sen verran pieniä, etteivät hirveästi kysele.

    En varmaan minäkään ole tätä parhaalla mahdollisella tavalla käsitellyt. Olen antanut periksi ja olen vain ajattelematta koko ukkoa. Surullisinta tässä on se, että olen ennenkin huomannut, etten ole ainoa. Miksi tämä onkin niin saakelin yleistä. Mun mielestä on siis turha luottaa ja uskoa, jos se luottamus aina petetään. Ei sukulaisuus velvoita tällaisissa tilanteissa yhtään mihinkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti et kokenut pahana kun kirjoitin että toivoisin joskus että voisin syyttää asiasta vaikka alkoholismia. Tuskin koko kuvio olisi yhtään sen helpompi silloin. Joskus vaan olisi helpompi puhua lapsille kun olisi se joku konkreettinen syy siellä mitä kautta lähtisi asiaa selittämään.

      Kuulostaa niin tutulta. Mun isä on myös aina syytön ja muut syyllisiä ja viallisia. Mä koen myös elämän helpommaksi kun ei olla tekemisissä. Isän viestit tai vierailut tuntuvat musta tosi ahdistavilta. Ihan oikeasti ensimmäisenä henkäisen syvään kun hän on ulkona ovesta. Täällä ollaan aina tosi pingottuneita ja jännittyneitä. Sitä ilmapiiriä voisi vaikka leikata. Jos meillä on täällä jotkut juhlat jossa isä on vieraana niin hän sulautuu kyllä aina sinne sekaan ja seurustelee ja tulee toimeen muiden vieraiden kanssa. Mutta jos täällä on vain me, niin hänkään ei osaa oikein olla. En ymmärrä tällaista velvollisuus-suhdetta. Kun me ei oikeasti olla hänelle tärkeitä ja tämä koko kuvio on hänellekin aika pakkopullaa ja velvollisuutta niin miksi tätä esitystä pitäisi pitää yllä?

      Musta on kamalaa että tämä on näinkin yleistä. En tiedä kuinka monta sukupolvea voidaan syyttää jotain sota-aikojen traumoja tai lamaa tai milloin mitäkin. Varmasti ihan oikeitakin syitä on mutta ihan varmasti myös paljon sitä että sitä omaa vastuuntunnottomuutta verhotaan muiden syiden alle. Vaikka tuntuu kamalalta että tämä on niin yleistä niin mä koen kyllä saaneeni myös valtavasti lohtua siitä että en ole ainoa. Mun lapsuudessa about kaikilla mun kavereilla oli isä joka oli paikalla ja joka piti sanansa ja lupauksensa. Tuntui kamalalta kasvaa ja yrittää selvittää niitä ajatuksia että miksi mulla ei ole niin. Aikuisiällä on löytynyt niitäkin ihmisiä jotka on kokenut samantyyppistä kuin itse. Eikä niissä ydinperheissäkään aina niin idyllistä ole ollut mitä joskus luulin.

      Poista
  5. <3

    Jossain vaiheessa se seinä vaan tulee vastaan, ja on pakko tehdän päätöksiä. Ei oman mielenterveyden uhalla tarvitse pitää elämässään ihmisiä, jotka vain myrkyttävän ympäristöään. Sitä on oikeus surra, että oma läheinen on tavallaan "menetetty", elossa mutta ei läsnä. Ja sitten jatkaa elämää eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en toivo kenenkään kuolemaa mutta myönnän ajatelleeni sitä että miten paljon helpompi tämä ajatustyö ja koko kuvion käsittely olisi jos isä olisi kuollut. Kun sitten hän olisi ihan "oikeasti" menetetty. Kun se on nyt juurikin noin että hän on elossa mutta menetetty.
      Mä olen miettinyt sitä aikaa kun isä on kuollut, aika paljonkin. Ja tällä hetkellä tuntuu että en todellakaan haluaisi osallistua esimerkiksi hautajaisiin. Ei pätkääkään kiinnosta mennä sinne esittämään jotain surevaa tytärtä. En mä osaa surra jotain jota en tunne ja johon en omaa sellaista kiintymyksen tunnesidettä. Voin toki haudalla käydä mutta tosiaan ei kiinnosta se vanhimman tyttären rooli.

      Poista
  6. Kiitos vielä ihan jokaiselle kommenteista <3 Omiin vanhempiin liittyvät postaukset on olleet ehkä vaikeimpia julkaistavia koko blogihistoriani aikana. Koen kuitenkin hyväksi sen että niitä täällä käsittelen. Mutta ei näitä ole edelleenkään mitenkään helppo julkisesti kirjoittaa ja kertoa.

    VastaaPoista
  7. Mä olen kuin huomaamattani tehnyt oman vastaavanlaisen sukulaiseni kanssa lasten saamisen myötä sellaisen päätöksen, että mä en enää vain ota niitä juttuja itseeni enkä enää ole itse aktiivinen osapuoli.

    Tekee itselle hyvää tuntea olevansa ikäänkuin se, joka vetää rajat käytökselle, koska muuten ainakin minusta tuntui siltä että aina uudelleen ja uudelleen tämä tyyppi tulee ja asettaa mut lapsen asemaan. En myöskään halunnut, että omat lapseni joutuvat kuulemaan samaa väheksyntää mitä itse jouduin koko lapsuuteni kuuntelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä haluaisin oppia sen taktiikan miten ei oteta noita asioita itseensä. Aina mä päätän että en loukkaannu enkä välitä enkä ota itseeni ja aina huomaan pahoittavani mieleni. Luulen aina että nyt se ihminen ei enää pysty siihen mutta aina se vaan näköjään onnistuu. Aktiivinen osapuoli en ole ollut vuosiin.

      Musta tuntuu että se meidän rajanveto vaatii jonkun mun raivarin.Jossa tulee todennäköisesti käymään niin että en todellakaan hoida sitä mitenkään aikuismaisesti ja järkevästi. Mutta toisaalta, ehkä se olisi se joka katkoisi ne siteet sitten kokonaan. No, aika näyttää miten käy.

      Poista
  8. Nää on vaikeita juttuja. Varmaan jokaisen perheestä / suvusta löytyy jokin sellainen tapaus, jonka kanssa suhde ei ole just sellainen kuin haluaisi. Ja siihen liittyy paljon syyllisyyttä, mikä on ihan turhaa. Lapsi ei valitse vanhempiaan, eikä vanhemman kyvyttömyys luoda ja pitää yllä suhdetta lapseen (tai lapsenlapsiin) ole kenenkään muun kuin ko. vanhemman vika. Hiton surullista tuollainen aina on, ihan kaikkien osalta.

    Mun isäni on vähän samanlainen kuin sun isä. Näkee lapsia toki useammin, ehkä neljä-kuusi kertaa vuodessa. Syöksyy pikaisesti sisälle, räpsii tunnin verran valokuvia kuin japanilainen turisti ja sitten häipyy valittaen, että parkkimittarista loppuu aika (oliko pakko laittaa vain yksi kolikko?). Ei hän pahaa tarkoita, muttei vain osaa muuta. Oikeastaan olen eniten surullinen hänen itsensä takia: hänellä olisi mahdollisuus saada elämäänsa kaksi valloittavaa pikkutyyppiä, jotka jumaloisivat häntä, jos hän vain antaisi siihen mahdollisuuden. Mutta ei. Mä joudun joka vierailua ennen alustamaan lapsille, että kuka sieltä onkaan tulossa.

    Ei haittaa, että linkitit. Harmi, että mun tekstistä tuli kurjat mietteet mieleen, mutta ei näiltä mietteiltä paetakaan voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä alan olla samoilla linjoilla että joka suvusta löytyy näitä sosiaalisesti vammaisia (anteeksi ilmaisuni, mutta on musta kuvaava). Tämän kirjoitukseni myötä mä aloin oikein miettimään tilanteita isän kanssa ja näyttää siltä että hän ei vaan osaa tulla toimeen just meidän kanssa. Mun perheen. Mun isähän on myöntänyt sen että ei ole ollut valmis vanhemmaksi silloin kun synnyin ja käytännössä siis hylkäsi meidät. On sittemmin saanut lapsia mutta mun suhteen tämä tilanne on jäänyt tällaiseksi. Ja sama linja näkyy jatkuvan sitten mun lapsien osalta. Mä olen sen asian saanut käsiteltyä että mulla on sama biologinen isä kuin parilla muullakin ihmisellä tässä maailmassa mutta mä olen ainoa jolla sitä isää ei ole ollut. Toki välillä tulee hetkiä kun se kipu asiasta nousee pintaan mutta siis noin muuten sitä olen kyllä käsitellyt. Mutta en haluaisi omia lapsia yhtään siihen asemaan että jonain päivänä he pohtivat että miksi heillä on sama biologinen isoisä kuin muutamalla muullakin mutta he ovat ainoita joille se ihminen ei ole isoisä. Niitä "miksei se käy"-kysymyksiä on tullut jo kauan ja tulee edelleen ja mä koen tosi vaikeaksi niihin vastaamisen. Siksikin musta on alkanut tuntumaan että tämä on niitä jokotai-tilanteita elämässä. Vaikka kaikki ei ole mustavalkoista niin tämä on. Joko olet mukana tai et ole, ei tollaista aivan älytöntä velvollisuusvierailua. Se vähäistenkin siteiden katkaisu ei vaan ole ihan helppoa koska tosiaan mukana on kolme lastenlastakin. Olisi pitänyt tehdä se jo kauan sitten kun lapset oli pienempiä. Meillähän se tilanne on tosiaan se että mun isä on kyllä isä niille muille lapsille, mutta mulle hän sitä ei ole koskaan ollut. Meillä siis kyse ei sinänsä ole siitä että hän ei osaisi muuta. Ja siksi mua jotenkin ärsyttää että näen jo oikein sen miten jonain päivänä tulee se tilanne kun hänen suunnalta alkaa tulemaan sitä "olen pahoillani"-sontaa. Ja sonnalta se tuntuu nimenomaan siksi kun vuosikymmeniä hän on syytellyt kaikkia muita. Anteeksiannolle on paikkansa mutta musta mennään jo turhan kliseiseksi jos se tosiaan löytyy vasta sitten kun elämä alkaa olla eletty.

      Tämä tilannehan oli sinänsä päällä jo ennen sun postausta, sun kaunis kirjoitus vaan herätti sen halun mussa kirjoittaa. Ja olen samaa mieltä, ei näitä pakoonkaan pääse. Ja vaikka näistä on vaikea julkisesti kirjoittaa niin koen sen kuitenkin sillä lailla hyväksi kun näköjään niin moni on samassa tilanteessa. Musta on aina tuntunut että mä olen ainoa jonka vanhempi on noin urpo. Kiitos kivasta viestistä :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?