torstai 4. joulukuuta 2014

Yksisuuntainen parisuhdekriisi

Vaikka mä kriiseilen jostain joka syksy niin tänä vuonna se on ollut erilaista. Asiat on olleet isompia ja kuviot epämääräisempiä. Tulevaisuus on pikemminkin se kriisin aihe kuin nykyisyys.

Mietin pitkään että kirjoitanko tästä edes mutta vaikka kuinka päätän että en, niin aina päädyn jatkamaan tätä luonnoksiin. Eli tulkoon sitten. Todennäköisesti koko asia on isompana mun korvien välissä ja todellisuudessa mitään ongelmaa ei olekaan.

Aina kun ihmisen elämässä tapahtuu isoja muutoksia, vaikuttaa se väkisin myös perheeseen ja parisuhteeseen. Tunnen että yhtenä isona osatekijänä mun kriiseilyssä on ollut nyt se, että mietin kestääkö meidän parisuhde sen mitä työelämältä haluaisin. Kun haluttaisi vähän levitellä niitä siipiä ja hakeutua enempi sinne omalle mukavuusalueelle. Mutta, se vaatii melkolailla rypistystä. Koulua sekä töitä samaan aikaan. Useamman vuoden. Se ei vaadi vain multa paljon vaan myös perheeltä. Eritoten Siipalta. Enkä halua joutua maksamaan siitä sitten liian isoa hintaa. Ei mikään työ kuitenkaan ole sen arvoinen että sairastuu siitä itse. Tai että läheiset sairastuu. Tai että menettää lopullisesti jotain tärkeää.

Siippa kyllä kannustaa ja tukee. Kehoittaa uskaltamaan ja kokeilemaan. Mutta kun puhutaan niin isosta jutusta ja ennenkaikkea ajallisesti pitkästä ajasta ennenkuin oltaisiin siellä missä haluaisin, niin kyllä mä väkisinkin mietin että mitä jos.
Mitä jos Siippa jossain vaiheessa ei jaksakaan sitä vetovastuuta? Tai sitä että se arki pyörii pitkälti mun ehdoilla. Mitä jos jossain vaiheessa mun onkin luovuttava uratähtäimestä jotta saan pitää perheeni? Mitä jos, mitä jos, mitä jos?
Siippa vakuuttelee mua kurkottamaan niin korkealle kuin musta tuntuu, opiskelemaan niin pitkälle kuin rahkeet riittää. Vaan kun mä en vakuutu. Mitä jos?

Ja mietityttää mua muukin kuin parisuhde. Mitä jos mä en jaksakaan? Mitä jos me ei jakseta? Mitä jos me väsytään ja uuvutaan liikaa? Osataanko (osaanko minä) luovuttaa ajoissa, ilman että tuntuu epäonnistuneelta? Mitä jos muutankin jossain vaiheessa mieltäni ja joku ihan muu alkaakin kiinnostamaan enemmän ja taas ollaan sitten lähtöpisteessä. Miten paljon mä voin vaatia perhettä joustamaan ja jaksamaan?

Vuodet vierii niin vauhdilla ja tiedän että mun on hankala hahmottaa omia voimavarojani. En enää jaksakaan samalla tavalla ilman lomia tai vapaita kuin joskus kymmenen vuotta sitten. Silloin pystyi ihan huoletta tekemään pitkiä putkia töitä kamalan vähillä vapailla. Muutama päivä kellon ympäri töissä putkeen ei tuntunut missään. Nyt ihan oikeasti ollaan jo senikäisiä että keho sekä pää kaipaa sitäkin että lepää. Nyt jos mä haalin tähän opinnot päälle niin käykö niin että tulee liikaa ja mä en vaan jaksa kun en ole enää niin nuori. Kun en vaan osaa mitoittaa sitä omaa jaksamista ja voimavaroja. Ja kun ei se elämä olisi vaan sitä että koulu ja työ. Kun on myös se perhe. Ja kaikki muu.

Mä en jaksaisi muuttua taas sellaiseksi väsyneeksi huutokasaksi joka on huonolla päällä koko ajan ja tiuskii vaan kaikille viattomille. Jollainen musta tulee kun on vaan kaikkea liikaa. Musta tuntuu että mä olen jo nyt sellainen vittuileva ja kaikesta ärtyvä äiti ja puoliso. Välinpitämätön ystävä ja kärsimätön kaveri. Vaikka tässä nyt huiskataan vain tätä normaalia oravanpyörää ja ruuhkavuotta. Nyt on se viimeinen rutistus ennen lomaa. Johon pää jo kurkottaa mutta kroppa raahaa vielä täällä tekemisen keskellä.

Vai osaisiko sitä sitten sen uuden kiireen keskellä toisella tapaa asennoitua kun jo etukäteen tietäisi että nyt mennään raskaammalla vaihteella? Tämän syksyn kuviot kun tulivat vähän yllätyksenä. Nyt on ollut rankkaa. Eikai se ole ihmekään että näkyy. Mutta jos sen tietäisi että nyt on tällaista sen x-aikaa, niin olisiko olo toinen. Mutta mitä jos sattuukin sitten jotain yllättävää? Siihen kaiken päälle vielä.

Musta tuntuu nyt että mä olen enempi vähempi aika alakuloinen koko ajan, joten näitä juttuja on aika vaikea miettiä edes kauhean realistisesti. Kun se tämän hetkinen mieliala sävyttää niin paljon niitä ajatuksia. Onneksi päätöksiä ei tarvitsekaan tehdä tässä ja nyt. Mutta tietysti mietityttää. Kun halua olisi niin älyttömän paljon.

Uraäiti kirjoitti taannoin hirvittävän hyvin pitkästä suhteesta ja eroajatuksista. Ajattelen itse hyvin pitkälti nykyään samoin. Musta on tärkeää että mahdollisia kompastuskiviä miettii jo vähän etukäteen. Kaikkeen ei tietenkään voi varautua ja eteen voi tulla asioita joita ei osaa kuvitellakaan. Mutta pelkkiin tunteisiin ei voi luottaa, myös järjellä on ihan mielettömän iso rooli parisuhteessa pitkällä juoksulla. Ja jos on tiedossa isoja asioita niin musta on ihan hyvä pysähtyä miettimään niitä syvempiä kuoppia sekä yksin että yhdessä.

Taannoisessa seksipostauksessa mäkin vähän sivusin aihetta. Mä en haluaisi sanoa että ihmiset eroaa nykyään liian helposti. Toisten motiiveja on paha alkaa arvostelemaan. Että mikä on riittävä syy erolle ja mikä ei. Mutta uskon että ihmisillä on nykyään liian korkeat odotukset parisuhteista. Liian epärealistiset odotukset. Uskotaan kyllä että vaikeuksista ja ongelmista selvitään kun on tässä nää tunteet. Mutta ei ymmärretä että ne tunteet muuttaa muotoaan. Että joskus ne on ihan täysin kokonaan hukassa tai kaikkea muuta kuin rakkaudelta tuntuvia. Ehkä se tulee sitten niin yllätyksenä ihmisille että ne tunteet ei ole pysyvästi aina sellaista roihua. Voi olla että olo on jopa vähän huijattu ja petetty. Että kenen vika se nyt on kun ei enää tunnukaan samalta ja kuka tämän tämmöiseksi muutti ja mihinkä voi valittaa? Silloin ei voi kuunnella vain pelkkiä tunteita vaan ihan tosissaan vaaditaan tahtoa sen eteen että selvitään. Vaikeina aikoina varsinkin se vaatii oikeastaan pelkästään sitä tahtoa. Ja jos luovuttaminen tuntuisi itselle siltä parhaalta vaihtoehdolta niin se kysyy ihan tosissaan mielenlujuutta valita kuitenkin vielä se parisuhde.
Mä en halua että me ajaudutaan tuohon pisteeseen mun juttujen takia. Ja siksi mä näitä asioita niin kovasti mietin. 

8 kommenttia:

  1. Hirmu hyvä kun mietit! Mieti vielä lisää! Listaa plussat ja miinukset ja kuuntele itseäsi. Pohdi mitä haluat eniten ja mistä olet valmis siksi luopumaan. Ja käy tämä koko ajatusprosessi läpi miehesi kanssa, kysy häneltä samat asiat.
    Sitten ei muuta kuin onnea valitsemallanne tielle! Kyllä kaikki hyvin käy joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä nyt on onneksi useampi kuukausi vielä aikaa niin koko mietinnän voi hetkeksi laittaa hyllyllekin. Mutta joo, mietitään mietitään :)

      Poista
  2. Mä jotenkin pystyn kuvittelemaan noi fiilikset, koska nimenomaan olen jättänyt sen eniten vaativimman askeleen tekemättä opintojen (ja työn) suhteen tekemättä, koska en ole valmis siihen mitä siitä saattaa seurata. En niinkään pelkää edes puolison reaktiota kuin omaani - josta kyllä varmasti tulisi aika pian koko perheen reaktio. Siksipä olen tyytynyt tähän ratkaisuun, jossa minun työni on se mikä on ja opiskelen pikkuhiljaa opintoja kasaan väsäten, sensijaan että olisin viikot toisella paikkakunnalla treenaamassa aamusta iltaan. Toisaalta, tiedän perheen, jossa äiti muutti ammattia ja lähti 30+ vuotiaana opettajankoulutukseen tyystin toiselle paikkakunnalle ja perhe veti arkea viikot toisaalla monta vuotta. He ovat ainakin edelleen yhdessä :)

    Mä luulen, kuten itse sanoitkin, että kun asiat tiedostaa kuitenkin etukäteen, niin siinä on jo iso askel otettu sinne turvaverkon suuntaan. Mieti, että oletko jotain vailla jos ET toteuta suunnitelmiasi? Jos tuntuu siltä, niin go for it.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kanssa koen että ajattelen tässä nyt niin että se mun reaktio on koko perheen reaktio. Minkä koen sitten kuitenkin ehkä vähän huononakin ajatusmallina koska mähän siinä päätän jo toisten puolesta että miten ne tulee reagoimaan.
      Ai että mä toivoisin että osaisi itsekin ton pikkuhiljaa-mallin. Kai senkin voi opetella.

      Mä en sinänsä koe että ehkä jäisin mitään vaille jos en lähtisi opiskelemaan. Mutta koen myös että tätä nykyistä en lopun ikääni haluaisi tehdä ja se mitä haluaisin vaatii niitä opintoja. Ei musta katkera tule enkä jää mitään vaille jos tähän jäänkin mutta ihan sen oman ammatillisen kunnianhimon takia mä koen että ehkä pitäisi....

      Poista
  3. Hyvä, että mietit! Itsehän ryntäsin tuollaiseen perhe/työ/opiskelu-kuvioon liikoja miettimättä. Kun palo opiskeluun oli kytenyt jo monta vuotta, niin tuntui, että nyt tai ei koskaan. Onneksi osasin sentään vähän löysätä työkuvioita (ja työnantaja oli yhteistyökykyinen ja joustava), muuten tuskin olisin tässä, melkein valmiina ja edelleen puolison kanssa yhdessä. Koska nimenomaanhan se siltä puolisolta vaatii ihan älyttömästi jaksamista, kun joutuu kantamaan päävastuun lapsista ja arjesta, vuosia. Opiskelun aikana kaikki jaksoi kyllä mun jaksamisesta huolehtia, mutta puoliso-parka ei kyllä keneltäkään sympatiaa saanut, vaikka hän sitä mun mielestä kaikkein eniten olisi tarvinnut.

    Jos olisin etukäteen osannut ajatella kaiken tuon, niin en ehkä olisi hakenut opiskelemaan. Mutta oon onnellinen, että hain ja pääsin, koska joskus elämässä täytyy tehdä ratkaisuja ihan itseäänkin varten. Tykkään työstäni ja haluan kehittyä siinä, oppia lisää. Ja kaikkia näitä pyrkimyksiä tuo opiskelu on mulle lisännyt. En osaa oikein muotoilla tätä fiksusti, mutta kun oon ihan omana itsenäni nyt tyytyväinen siihen mitä olen saavuttanut, niin koen kyllä itseni "paremmaksi" puolisoksi ja äidiksi, koska oon omana itsenäni nyt onnellisempi kuin ennen opintoja.

    Tässä edellisissä kommenteissa on tullut jo niin hyviä neuvoja, että mitäpä niihin lisäämäään :) Löydätte varmasti oikean ratkaisun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän sama homma. Tämä on kytenyt jo toista vuosikymmentä ja alkaa olla vähän olo että nyt tai ei koskaan. Ja ennenkaikkea ehkä eniten sellainen olo että tuleeko koskaan se oikea aika jos nyt jään vaan odottelemaan sitä muka-aikaa parempaa.
      Mähän meinasin ensi alkuun että kyllähän minä joo nyt ainakin sen 75% töitä teen samalla jos kouluun pääsen. Onneksi juttelin ihmisten kanssa joilla on se oikea käytännön kokemus asiasta ja totesin että kyllä se työaika olisi sitten se 50% kuitenkin. Ja se toinen 50% sitten koulua. Muuten ei kyllä pystyisi.

      Mä myös ajattelen että joskus on pakko tehdä elämässä ratkaisuja myös itseni takia. Koskaan ei tule olemaan se "oikea aika". Mutta en kuitenkaan halua sitten että tosiaan lähipiiri menee liian tiukille niiden mun juttujen takia. Lapset nyt onneksi kasvaa, itseasiassa jos kouluun pääsen ja sinne asti jaksan/opiskelen mihin haluaisin niin mulla on kaksi täysi-ikäistä lasta ennenkuin mä olisin valmistunut siihen mitä haluaisin :D Ja mietin kanssa että vaikka kyse on vain ammatillisesta identiteetistä niin toi olisi mulle tärkeä juttu. En usko että minä itse varsinaisesti muuttuisin mutta nimenomaan se ammatillinen kunnianhimo nyt tässä kolkuttelisi miksi haluaisin.

      Ja juu, eiköhän se oikea ratkaisu löydy :)

      Poista
  4. Hyvä se onkin miettiä etukäteen, eikä sitten kun kaikki ovat uupuneet ja kaikki on jo meneillään. Jos niin kävisi. Tuttavapiirissäni on kaksi perhettä, joissa toisessa lopulta tuli ero, juurikin kaiken tuon jälkeen. Toisessa käytiin läpi todella suuri kriisiaika, mutta jatkoivat yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nääkin on musta vaan sillälailla vaikeita hommia että vaikka niitä kuinka etukäteen miettisi ja pohtisi niin eihän se vielä takaa että kuvio kuitenkin toimisi, jos siihen mukaan lähtee.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?