keskiviikko 30. joulukuuta 2015

In the year 2016..

Muistatteko vielä tuon sketsipätkän Conan O'Brienista? In the year 2000? Kelatkaa miten kauan siitäkin on. Sekä sketsistä että vuodesta 2000. Muistan niin hyvin miten joskus ysikyt-luvun puolivälissä katselin yöt Conania salaa. Ja tuo sketsipätkähän siellä pyöri silloin tosi usein.

Vuosi 2000 oli siinä mielessä aikanaan itselle käänteentekevä, että musta tuli silloin äiti ekaa kertaa. Vuoden 2015 piti myös olla vauvavuosi, mutta ei se sitten ollutkaan. Asia tuntuu yllättävän kivuttomalta, vaikka on juttuja ja hetkiä jolloin se kirpaiseekin. Parisuhteelle vauvatauko teki vain ja ainoastaan hyvää eikä tässä nyt sillä lailla ole yhtään olo että time is running out. Katsellaan, katsellaan..

Vuosikatsaukset ei ole sinänsä olleet mun juttu enkä niitä ole blogissa kamalasti käsitellyt mutta nyt mulla on luppoaikaa. Lapset on mummolassa yökylässä ja Siippa salilla. Mä pistin kämpän täyteen kynttilöitä, Jouluradion soimaan (en kestä miten hyvä tämä Twisted Sisterin Oh come all ye faithful on!!!) ja otin lasin viiniä ja meinasin ehkä pikkasen kelata kulunutta vuotta. Eikai siitä haittaakaan ole?

Mä olen instannut vasta pari kuukautta, mutta tässä Instagramin suosituimmat vuodelta 2015. #2015bestnine

Kulunut vuosi alkoi mun hoitovapaalla. Siippa palasi töihin vuoden kotona olon jälkeen ja mä taas palasin takaisin kotiin. Kävin kyllä keikkailemassa töissä ahkerasti koko talven ja kevään. Mutta pääpainona olin kotona Kolmosen kanssa. Alkuvuodesta myös mun äiti oli pienessä leikkauksessa, joka tarkoitti sitä että meillä ei ollut apua lastenhoitoon ollenkaan. Pikemminkin me käytiin hoitamassa äitiä. Muistan että äidillä oli ehdoton nostokielto ja jouduin jossain vaiheessa äidillä käydessä alkaa jättämään Kolmosta kotiin koska äiti ei millään malttanut noudattaa sitä että se ei saa nostella. Kolmashan ei sitä tietenkään tajunnut että miksi mummin syliin ei pääse ja mutsikin oli lähinnä linjalla nokun lapsi haluaa syliin. Joopa joo. Alkuvuodesta näkyi myös mietityttäneen moni juttu ja oon näköjään saanut ilmoille muutaman ihan pätevänkin postauksen. Esim. nämä joissa mietin loppuvuodesta syntymistälasten yksityisyyttäkauneusleikkauksiaparisuhdeväkivaltaa ja pedofiliaa.

Alkuvuoteen ajoittui myös Kolmosen tuttivieroitus. Joka oli ihan yhtä helvettiä ja itseasiassa ihan väärin hoidettu (Kolmen äiti tietää kaiken my ass!!) ja vieläkin harmittaa miten julmasti lapselta sen riistin. Nyt alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä että voisi tulla aika jolloin Kolmas osaisi jälleen nukahtaa ehkä itsekseen. Näin lähes vuotta myöhemmin. No, hammaslääkärit on ainakin tyytyväisiä. Ja tulevaisuuden terapeutit jotka pääsee ratkomaan Kolmosen epäonnistuneesta tuttivieroituksesta koituneita ongelmia.

Helmikuussa hiihtolomailtiin. Onneksi suunnitelmissa ei ollut mitään sen erityisempää koska podettiin enempi vähempi koko viikko norovirusta. Onneksi sairasteltiin vähän ristiin niin oikeasti kipeät sai vähän levätä kun jo pikkasen toipuneet kykeni sitten huolehtimaan arjen pyörimisestä. Saman kuun aikana kipuilin myös sitä että mitä jos urkkaaminen ei tunnukaan kivaltaerityislapsen vanhemmuutta sekä rokottamattomuutta.

Tuossa selatessani noita lopputalven ja alkukevään juttuja, alkoi vähän ahdistamaan. Nimittäin tuntuu että oon tiettyjen asioiden suhteen ihan samassa pisteessä. Tai ehkä entistä enemmän solmussa. Maaliskuussa on pohdituttanut sekä ura että lapsiluku. Ja näiden suhteen en kyllä ole tasan yhtään viisaampi. Samassa mennään. Ehkä vuoden 2016 voisi aloittaa ammatinvalintapsykologin pakeilla?

Kun kevät saatiin kunnolla päälle, hurahdin leipomisen sijaan enempi ruoanlaittoon. Erityisesti thaikeittiö oli kevään juttu. Vietettiin ihana koti-pääsiäinen hyvän ruoan äärellä ja kotona hautoen. Pääsiäisenä alla myös paastosin, 5:2 oli arjessa tiiviisti mukana koko alkuvuoden. Huhtikuussa alettiin myös ihan tosissaan miettiä Kolmosen päivähoitoa ja pistettiin hakemukset sisälle. Syksy tuntui silloin vielä todella kaukaiselta. Mua mietitytti sukupuolien erot ja huumeet.

Toukokuun koittaessa joutui pikkuhiljaa alkaa hyväksymään sen, että Tokan alakoulu loppuu ihan just. Ihan niin paljoa se ei jännittänyt kuin aikanaan Ekan kanssa, johtuen ehkä siitä että oltiin jotenkin tosi väsyneitä kaikki. Ja odotettiin vaan kesää ja lomaa. Lisäksi työn alle otettiin isolla kädellä Ekan rippijuhlien järkkääminen. Keväälle onneksi osui muutama omakin ilta jolloin pääsi näkemään kavereita, keikoille ja syömään.

Kesäkuussa saatiinkin lomamoodi päälle, tosin Ekalla loman alkaminen kesti vähän pidempään koska kundi karkasi riparille lähes välittömästi kun koulu loppui. Leiri oli tyypistä ihan mahtava ja rippijuhlat juhlittiin lähes heti pian leirin loputtua.
Juhannus vietettiin Kolmosen kummitädillä ihanissa järvimaisemissa. Kolmas selailee mun puhelimesta vieläkin välillä kuvia tuolta reissulta ja selvästi muistaa miten kivaa meillä oli. Kesäkuussa käytiin myös ekaa kertaa luovuttamassa verta joka olikin tosi mukavaa puuhaa! Luovutuskertoja on ollut sen jälkeen vielä toinenkin ja itseasiassa saisin käydä kolmannenkin kerran jo luovuttamassa mutta ennen vuoden vaihtumista ei enää ehdi. Jos heti alkuvuodesta? Menkää tekin!

Heinäkuussa jouduttiin alkaa kaiken lomailun keskellä heräilemään siihen, että elokuussa alkaa arki ihan toden teolla. Tarkoittaen että me molemmat aikuiset ollaan töissä ja lapset koulussa ja päivähoidossa. Työpaikoilla kikkailtiin ja kotona mietiskeltiin miten tämä kuvio saataisiin parhaiten toimimaan.
Kuun puolivälin paikkeilla juhlittiin myös kolmetoistavuotiasta Tokaa! Hänen ikääntymisensä on jotenkin aina niin outoa, hän oli niin pitkään se perheen vauva.

Elokuussa se arki sitten starttasi. Tokan yläkoulun alkaminen jännitti sekä äitiä että poikaa. Aavistelin että ihan ongelmitta ei selvitä ja Toka kotiutuikin ekan koulupäivän jälkeen todella pahan migreenikohtauksen kanssa. Muistan yhtä pahan kohtauksen jostain reilu kolmen vuoden takaa. Jännitys purkautui tällä kertaa noin. Mutta se oli ainoa paha kohtaus ja koulu lähti rullaamaan kivasti. Paljon auttoi varmasti samassa kotiryhmässä oleva isoveli, joka pystyi neuvomaan koulun käytäntöjä ja auttamaan jos joku juttu mietitytti.
Arjen myötä alkoi myös Kolmosen päivähoito. Joka itketti kaikkia mutta taisi olla rankinta meille vanhemmille. Päiväkoti ja Kolmosen ryhmä oli onneksi ihania, mutta eihän se täysin vie pois sitä totuttelun tuskaa. Tällä hetkellä jännitellään vähän sitä, onko arkeen paluu miten rankkaa nyt sitten tammikuussa. Kolmosella kun on aika pitkä joululoma ja lisäksi hän aloittaa uudessa ryhmässä. Mutta tuosta aiheesta voisin tehdä kokonaan oman postauksensa...
Kesä loppui mun baarireissuun rakkaan ystävän kanssa (seuraava päivä sitten kärsittiin, ihan todella kärsittiin!!!) ja Siipan ja mun kylpylälomaan.

Syyskuussa ajettiin perhettä vielä uuteen arkeen. Haettiin sitä parhainta polkua kulkea. En tiedä löydettiinkö koskaan mitään oikeista oikeinta tapaa toimia. Syksyllä hankittiin myös Ekalle ihana uusi sänky ja mä kävin leffassa katsomassa Amyn. Ylipäätään koko vuoden aikana on nähty ihailtavan paljon elokuvia, pääsääntöisesti vain hyviä! Amy lukeutuu ehdottomasti elokuvavuoden parhaimpiin helmiin. Jos se on vielä näkemättä niin katso! Ihan sama upposiko Amy Winehouse musiikillisesti.

Lokakuussa blogissa vietettiin Lihatonta lokakuuta ja oon siitä vieläkin niin intona että toivonmukaan toteutan saman homman ensi vuonnakin. Joulukalenterikin olisi kiva, vaan kun se on näkyvillä vähän joka blogissa niin ehkä tuo Lihaton lokakuu voisi olla se mun blogin juttu? Sitä ei ainakaan ihan jokainen toteuta. Kaikki Lihattoman lokakuun postaukset löytyy, yllätys yllätys, Lihaton lokakuu-tägin alta.
Lokakuun myötä kotona kaivettiin esiin taas kynttilät ja suitsukkeet. Mä jatkoin lyhennettyä työaikaa kesään asti Siipan palatessa töihin vähän isommalla moodilla. Hän piti arkivapaan enää vain joka toinen viikko loppuvuoden ajan. Mä jaksoin hämmästellä sitä, miten paljon meillä on rahaa käytössä kun ollaan molemmat töissä. Voin kertoa että sittemmin tämä on tasoittunut, niinhän se taitaa aina olla että kaikki menee mitä tulee, oli ne tulemiset isoja tai pieniä...
Kuukausi päätettiin juhlimalla Kolmosen synttäreitä hieman ennenaikaisesti.

Marraskuu polkaistiin käyntiin juhlimalla minua! Täytin 35, värjäsin pään laventelinsiniseksi ja pidin megabileet joiden muisteleminen hymyilyttää vieläkin! Kuun edetessä alettiin odottamaan joulua ja ehkä vielä enemmän lomaa. Kipuilin työjuttuja enempi ja enempi ja marraskuussa saavutin jonkunlaisen kulminaation jolloin hokasin että tätä en enää halua. Muutosten kourissa painitaan edelleen.

Ja sitten alkoi tämä kuluva kuukausi, joulukuu. Joka on miltei loppumassa mutta kuitenkin jotenkin niin tuore, että sitä on vaikea hahmottaa. Päästiin lomalle, vietettiin aivan ihana joulu. On oltu paljon yhdessä. Viime viikko sujui jotenkin tosi auvoisesti mutta tämä kuluva viikko on sitten ollut paikoin aika perkeleestä. Kaikki joulun taika on ropissut lapsista ja ne on kinanneet viime viikonkin edestä... tämä yksi lapsivapaa vuorokausi tuntuu siis oikeasti todella tarpeelliselta!

Huomenna vaihdetaan vuotta ihan vaan perheen kesken. Syödään hyvää, katsotaan vähän raketteja ja varmaan pelataan tai katsotaan joku leffa. Yritetään hahmottaa että alkaa jo vuosi 2016. Mennyt vuosi tuntuu jollain tapaa aika tasaiselta mutta myös vähän risteykseltä. Saa nähdä mihin suuntaan uuden vuoden alkaessa lähdetään.

Vaikka en harrastakaan uuden vuoden lupauksia niin harrastanpa kuitenkin nyt muutaman. Vuonna 2016 aion
  1. Käyttää enemmän portaita hissin sijaan. Varsinkin ylöspäin mentäessä
  2. Lakata uusimasta kirjaston kirjoja, joita en kuitenkaan aio lukea. Luen vain kirjoja joita oikeasti haluan lukea, enkä yhtäkään vain siksi, että niitä ei saa enää uusittua. Tämä tulee olemaan mulle todnäk se vaikein, niin omituiselta kuin se ehkä kuulostaakin.
  3. Opettelen kuivaamaan käteni ilman että joka kerta roikun siinä pyyhkeessä ja näin ollen rikon sen pyyhkeen pidikehärpäkkeen.
  4. Otan itseäni niskasta kiinni ja lakkaan odottamasta että jostain vaan nyt sattuu tupsahtamaan just mun näköinen täydellinen ura.
  5. En ala kerjäämään uutta lasta, jos en keksi mitä elämälläni tekisin. Lapsen tuoma aikalisä on vain väliaikainen eikä se ole ratkaisu.
  6. Vaikka elänkin hetkessä niin yritän oppia kuuntelemaan itseäni paremmin. Aina ei tarvitse repiä ja repiä, pakollisten juttujen ei tarvitse aina olla suorittamista. Ja kivojen juttujen nyt ei varsinkaan pidä tuntua pakkopullalta.
  7. Ihan oikeasti siirrän ne valokuvat koneelta ulkoiselle kovalevylle!!! Tai ihan ensiksi poistan kaikki rupukuvat ja sitten siirrän. Tätä aloin itseasiassa jo tekemään. Ei vitsit mitä vauvakuvia!! Ja ihan hassua miten jo ihan pienellä vauvalla on nähtävissä kuvista samoja ilmeitä ja eleitä, jotka on sitä sen persoonaa. 
  8. Luovuttaa verta mahdollisimman monta kertaa. Siitä saa vaan niin hyvän mielen.
  9. Opettelen juomaan vettä enemmän. Juon sitä kyllä varmasti riittävästi mutta uskon että kokonaisuuden kannalta olisi hyvä jos sitä saisi menemään vielä muutaman ylimääräisen lasin. Ja viiniä aion myös juoda enemmän kuin tänä vuonna join. Haluan vilpittömästi uskoa että joskus on ongelmia, jotka ratkeaa kaikista parhaiten lasillisella viiniä.
  10. Osallistun lukuhaasteeseen.
Näiden myötä Jalankulkuonnettomuus toivottaa jokaiselle Hyvää Uutta Vuotta 2016!!


maanantai 28. joulukuuta 2015

Sinne meni

Nimittäin joulu! Ja millainen joulu se olikaan. Mä olen kyllä sitä mieltä että kolme päivää sitä varsinaista the juhlaa on ihan liian vähän. Joulu saisi kestää vähintään viikon. Mä olisin edelleen ihan siinä sohvalla makoilu-moodissa, jossa liikutaan vain jääkaapille ja takaisin tai korkeintaan hakemaan uutta kirjaa tai lautapeliä kiertoon. En yhtään vielä haluaisi luopua siitä hautomosta, johon meidän perhe on uponnut näiden päivien aikana. Vaikka kyllä närästää ja turvottaa jo kaikki syöminen. Mulla on jotenkin ihan petetty olo. Ei tämä nyt voi hei olla jo ohi??!! Vaan on.

Meillä oli siis mahdottoman mukava joulu. Saatiin juuri sitä mitä tilattiinkin; unta, lepoa, lojumista, syömistä, yhdessäoloa. Lapsetkin heittäytyi johonkin ihan ihmeelliseen tilaan. Me vietettiin yhdessä neljä täysin kitkasta vapaata päivää. Kenelläkään ei mennyt hermo kertaakaan. Edes Kaksikko ei saanut mitään ihmeempiä kähyjä kehiteltyä keskenään, joka itsessään lähentelee jo jotain joulun ihmettä! Ja oltiin kuitenkin kaikki tässä kotosalla, pääsääntöisesti neljän seinän sisällä. Terveenä!! Vieläkö alleviivaan?

Meinasin ensin että en jaksa riisipuuron kylkeen leipoa joululimppua, meillä kun oli ostettuna ihan älyttömän hyvää hunaja-olut limppua mutta tein sitten kuitenkin. Ja onneksi, onhan se uunilämmin limppu vaan niin hyvää!
Meillähän joululahjat saa avata aattoaamuna kun on heräilty. En oo koskaan ymmärtänyt sitä miksi pitäisi odottaa iltaan asti, voihan se joulupukki tai kuka ikinä ne lahjat tuokaan käydä aamullakin. Koko päivä on paljon leppoisampi ja lämpöisempi kun se pahin piina hoidetaan alta pois heti. Kolmas oli maailman herttaisin lahjoja avatessaan, kun pysähtyi jokaisen paketin kohdalla tutkimaan ja leikkimään. Jaksoi tohottaa pitkään yhden lahjan kimpussa. Meidän pahin painajainen on lahjaröykkiö, jota lapset hullun kiilto silmissään hamuaa ja availee niitä paketteja ja näkee vain sen lahjaröykkiön, eikä sitä mitä saavat. Repivät paketteja eivätkä yhtään katso mitä sieltä tulee koska on jo kiire avaamaan seuraavaa. Ei noin kiitos.

Meidän joulukuusi on jotenkin niin hauskasti överi. Lapset on koristelleet ja sen kyllä huomaa. Just hyvä!
Lahjat osui kaikilla ihan nappiin ja itseasiassa Kaksikon suosikit taisi tänä vuonna osua sinne yhteisiin lahjoihin. Me hankitaan joka vuosi koko porukan yhteisiä, milloin ne on lautapelejä ja milloin leffalippuja ja onpa joskus yhteislahjottu ulkomaan matkoillakin. Tällä kertaa yhdestä yhteispaketista kuoriutui Scrabble, joka on ollut ihan hitti tässä vapailla. Meillä on todella paljon lautapelejä ja ollaan panostettu nimenomaan klassikoihin. Mutta Scrabble meiltä on puuttunut ja nyt en vaan voinut olla sitä ostamatta. Lautapelejä ei meillä välttämättä pelata kuin pidemmillä vapailla ja lomilla mutta ne on ihan ehdotonta hittiä meillä silloin kun tarvitaan jotain yhteistekemistä. Ostettiin yhteislahjaksi myös toinen lautapeli, tämän vuoden strategiapeliksi valittu New York 1901, mutta se on niin tekninen että ei olla joulupäissämme vielä jaksettu siihen perehtyä. Ja eteisessä olisi neljä kirjastosta lainattua lautapeliä...

Ja osui ne henk.koht lahjatkin kohdilleen. Kaksikko sai kumpikin vaatelahjakortit, jonka Eka kävi eilen heti jo käyttämässä. Jotenkin ihan älytöntä että toi tyyppi on jo niin iso että tosta noin se vaan käy vaateostoksilla kavereiden kanssa. Osaa katsoa sopivat ja omaa kaikenlisäksi vielä hyvän vaatemaunkin. Eka oli myös samalla reissulla käynyt ihmettelemässä talvikenkiä (kyllä, meillä on osa porukasta edelleen ilman talvikenkiä. Eipä ole paljon ollut kysyntää joten hankkimatta on jääneet karttuneen kokemuksen takia. Siinä vaiheessa kun lapset on niin isoja että hoitavat lähtemiset ja menemiset itse niin on ihan turha hankkia mitään valmiiksi ennenkuin niihin on konkreettinen tarve. Tietäisittepä miten monet kengät meillä on eteisessä seisoneet käyttämättä. Tänä talvena on pärjännyt vähän jytymmillä lenkkareilla ja talvitakilla ihan hyvin) ja napattiin yhdestä alennusmyynnistä sitten mieluisat. Toivon todella että jätkän jalka ei enää kasvaisi samaa tahtia kuin tähän asti, nuo kengät nimittäin olisi niin hyvät että menisi varmasti useamman talven jos vaan jalka ei kasva. Mutta kasvaahan se. Onneksi meillä on hyvä osoite mihin pusketaan Kaksikon kampetta. Että ohoi Kolmosen kummitäti, CATin kengät tulossa ensi syksynä!

Vaikka me ei Kaksikolle annettu lahjaksi ollenkaan rahaa, niin lähipiiri antoi. Toka on tunnollisesti säästänyt kesästä lähtien ja nyt vihdoin tilillä oli senverran tukevasti tuohta, että tyyppi sai ostettua uuden kännykän. Edellinen palveli kunnioitettavat kolme vuotta joten annettiin lupa hankkia nyt uusi ennenkuin vanha sanoo sopimuksensa irti. Käytiin eilen kotiuttamassa uusi luuri panssarilaseineen ja kuorineen ja oli jotenkin tosi herttaista miten kiitollinen Toka oli. Se ihan oikeasti oli onnellinen ja tyytyväinen. Tuli tosi hyvä mieli. Me tehtiin vertailua pitkin syksyä että mikä olisi hyvä puhelin ja se ei ole ihan helppoa tuonikäisten kanssa. Koska se pitäisi aina olla sitä uusinta mallia mukamas. No löydettiin hyvä kompromissi ja Tokalle mieluisa luuri. Tyyppi on onneksi tähänkin asti osannut pitää laitteistaan tosi hyvää huolta joten toivotaan että kolme vuotta kestäisi tuokin.

Lumimantelit; ehkä parasta joulun herkkua!
Tänä vuonna sain jouluaattona katsella Lumiukkoa ihan keskenäni. Muita ei kiinnostanut. Ja itseasiassa se oli ihan ok, kukaan ei häirinnyt ja sain fiilistellä ihan keskenäni. En halua tyrkyttää liikaa niitä omia, mulle tärkeitä perinteitä muille. Ne aukeaa sitten joskus, jos aukeaa. Eka whatsappasi kavereiden kanssa sillä aikaa, Toka ja Kolmas rakensi junarataa ja Siippa perehtyi lahjaksi saamaansa aktiivisuusrannekkeeseen. Mä join teetä ja retkotin.

Sitä on oikeastaan vasta viime vuosina herännyt tajuamaan mikä joulussa on parasta. Ja mulle parasta ehdottomasti on ennalta-arvattavuus ja asioiden toistuminen. Silloin kun kaikki lapset on himassa meillä alkaa aatto yleensä joululahjojen avaamisella. Sitten syödään riisipuuroa ja joululimppua ja sitten maha täynnä pötkötellään sohvalla ja katsotaan (tai mä katson....) Lumiukkoa ja Joulurauhan julistuksen. Sen jälkeen aletaan laittaa ruokaa ja syödään sitten kun on valmista. Joskus siihen menee kauemmin ja joskus vähemmin aikaa. Jossain vaiheessa ruoanlaittoa meidän äiti tulee meille ja lahjoo vähän lisää (sain muuten siltä tänä vuonna lahjaksi Katja Ketun Yöperhosen. Sen jonka juuri ennen joulua hain kirjastosta lainaksi. Onneksi en ehtinyt lukemaan vielä!). Kun ruoka on valmista, syödään pitkän kaavan mukaan. Joulupöytään saa tulla sellaisena kuin haluaa. Laitettuna tai verkkareissa. Pöydässä on aina vaan ruokia, jotka maistuu varmasti. Kaikkea ei ole pakko syödä mutta neljää eri juttua täytyy maistaa. Nälkäisenä ei saa poistua pöydästä. Keitetään kahvit ja vedetään vielä yhdet överit herkuista. Sen jälkeen kukin saa tehdä mitä haluaa. Ottaa torkut, lukea, löhötä, mitä vaan. Sitten kun Kolmas on käynyt yöunille, me muut vedetään juustoöverit ja pelataan lautapelejä. Monta tuntia. Joulupäivänä taas tehdään ruoaksi blinejä ja kehitellään aaton ruuista lisukkeet. Samalla juodaan Siipan kanssa lasilliset kuohuvaa. Sitten taas möllötellään ja illalla pelataan. Tapanina suunnataan mun äidille syömään ja Siipan isälle kylään, jos se on kotona. Silloin kun Kaksikko on isällään joulun, on meidänkin joulu toisennäköinen. Ja on jotenkin ihan hassua, että lapsetkin tuntuu jouluna eniten kaipaavan sitä että ei ole mitään ohjelmaa. Että ollaan vaan. Vaikka yleensä aina kaipaavat että on jotain tekemistä.

Jouluaaton taivas
Mun ehdottomat suosikit joulussa taitaa olla Joulupäivä ja Tapaninpäivä. Koska silloin saa kaikista eniten vaan olla tekemättä mitään. Aattokin on ihana mutta siinä nyt on kuitenkin vähän sitä touhua, mutta ne kaksi seuraavaa päivää on niin toimettomia kuin huvittaa. Mä en ainakaan aattona osaa savuttaa samanlaista löhön tilaa, kuin sitten aaton jälkeen.

Oltiin tehty ruokaa mukamas suht maltillisesti, mutta kyllähän sitä yli jäi ihan hemmetisti. Jo pelkästään viiden kilon kalkkunasta ei saatu tuhottua kuin n. puolet. Hyvä puoli on tietty ollut se että ei ole kovin ihmeellisesti tarvinnut laittaa ruokaa muina päivinä. Jouluähkynkin vältin mutta suolaähkypöhö löyti mutkin. Kiitos yöllisten juustosessioiden. Ruokahävikki on saatu minimoitua ihan mahtavasti. Kalkkunaa on taivuteltu sekä pizzaksi että viillokiksi. Savukaloja taas tehtailtiin sahramin ja kerman kera pastaksi. Bataattilaatikon jämät upposi sämpylöihin ja maa-artisokka-perunapyre taas muuttui rieskaksi. Joulukiloja tuli maltillisesti ja itseasiassa mä en edes ihan jaksa ymmärtää näitä kaikkia näin karistat joulukilot-hapatuksia. Jos nyt kerta vuoteen possuttelet muutaman päivän niin mitä väliä oikeasti? Sitäpaitsi kukaan ei muutamassa päivässä liho kilotolkulla, se on nestettä mitä sinne kertyy jotka kyllä lähtee liikkeelle kun ruokavaliokin palautuu.

Joulupöytä. Ihan meidännäköinen sekalainen kokoelma
Tämän joulun top oli ehdottomasti Jouluradion Rouhea joulu. Tänä vuonnahan Jouluradiolla on ollut kahdeksan eri kanavaa ja nimenomaan tuo Rouhea on soinut meillä ihan hurjasti. Sitä on jaksanut kuunnella meidän joululaulujen inhoajatkin. Perinteiset joululaulut on aika tuttua kamaa, mutta Rouhean kautta on tullut itsellekin monta uutta biisiä tai ainakin toisin soviteltuja versioita vanhoista. Mainittakoon nyt ainakin tämätämä ja tämä. Toivottavasti ensi vuonna kanavia löytyy myös useampi kuin vain yksi.

Joulun floppi taas oli savusiian puuttuminen joulupöydästä. Ekaa maailmaa jne, tiedän. Mutta kun se on juurikin niitä ennalta-arvattavia joulun parhauksia joista ylempänä kirjoitin. Noinkin pienestä jutusta meinasin mennä ihan tolaltani, vaikka normisti ei tuntuisi missään. Mutta joulu ei ole joulu ilman savusiikaa. No oli tänä vuonna. Luultiin itseasiassa että meillä oli sitä mutta se olikin lohta. No selvittiin onneksi tästä. Juuri ja juuri. Tai siis mä selvisin. Muut lähinnä pyöritteli silmiään.

Tämmöinen kaveri kurkkasi joulupäivän cavasta. Loput kippistellään uutena vuotena.
Aikaisempina vuosina aika moni on pitänyt joulun ajan sometaukoa. Tänä vuonna taas oli jotenkin ihan älyttömän kivaa seurata eri kanavilta ihmisten joulunviettoa. Tosi monella tuntui olevan ihana ja onnistunut joulu. Oli tosi kivaa katsella kuvia ja postata vähän omiakin. Ja päästä seuraamaan toisten joulutraditioita.

Me ollaan perinteisesti käyty porukalla joko joulupäivänä tai tapanina leffassa. Tänä vuonna tuo jäi väliin koska ei oikein mennyt mitään eikä meitä ehkä huvittanutkaan. Katseltiin sitten kotona porukalla Kätyrit ja se upposi kivasti kaikkiin. Sensijaan mä suuntasin eilen Tokan kanssa tuohon meidän lähiteatteriin katsomaan uutta Star Warsia. Eka ja Siippahan kävi sen heti katsomassa kun leffa teattereihin pätkähti. Tokan suunnitelma oli käydä se katsomassa kavereiden kanssa mutta alkoi näyttää siltä että eivät saa ikinä päivää sovittua. Joten me käytiin se sitten katsomassa eilen. Mä en sen ihmeemmin ole Star Warsista seonnut koskaan, ainakaan samassa mittakaavassa kuin vaikka Eka ja Siippa. Mutta pakko sanoa että olipahan hyvä elokuva! Ehdottomasti paras kaikista noista uusista Star Warseista. Ja oikein jäi odottamaan sitä seuraavaa. Mä olen kyllä nähnyt kaikki ne kuusi muutakin elokuvaa mutta tykkäsin siitä että tämä seiska oli sellainen, että sen voisi periaatteessa katsoa sellainenkin ihminen, joka ei ole yhtäkään Star Warsia aiemmin nähnyt. Toki leffasta saa enemmän irti jos on nähnyt ne aiemmatkin mutta noin kokonaisuutena ei haittaa jos ei ole niitä nähnyt.

Joulupäivän blinit
Mutta nyt on sitten joulu ohi. Kai se on ihan hyvä että joulu oli niin kiva että sen loppuminen tuntuu tosi mälsältä. En kaipaa arkea vielä yhtään ja samaa tuntuu sanovan myös lapset. Nyt sitten aletaan oottamaan uutta vuotta ja taistelemaan Kaksikon kanssa raketeista. Lomaa on vielä viikko jäljellä. Eli painun takaisin kirjani kanssa sohvan nurkkaan.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Moi joulu, tuu vaan!

Hei tyypit, lomalla on aika mahtavaa!

No siinähän kävi just niinkuin etukäteen maalailinkin. Työt kun loppu niin hartioista suli kaikki ylimääräinen jännitys ja vaikka aika menoa ja meininkiä on olleet nämä lomapäivätkin, niin nyt on kaikki oikeasti ihan superkivaa! On ollut niin kivaa nähdä ihmisiä ja möllötellä tämän oman possen kanssa (miinus Siippa, se on joutunut huhkimaan vielä töissä ihan hullun lailla mutta tämän päivän jälkeen alkaa silläkin vapaa). Ja onneksi tätä lomailua on luvassa vielä se parisen viikkoa!

Käärin eilen hihat ja pistin paketoiden koko illan. Pienten kanssa on jotenkin ihan superhelppoa paketoida, koska ne nyt vielä nukkuu verrattain paljon. Mutta koitappa saada jotain paperia lahjan ympärille teinien kanssa. Jumankauta, ei ne nuku ikinä, ainakaan silloin kun sä olisit siinä vireystilassa että kykenisit paketoimaan. Puhelin piipitti koko ajan joko saa tulla-viestejä kun mä yritin askarrella mahdollisimman pian kamppeet piiloon. Vessahätä ja ties mikä akuutti vaiva iski katoppa just siinä samaan aikaan eikä millään voi odottaa. No nyt on onneksi suurinosa jutuista paketoituna ja piilossa. Ja eihän näitä tulisia hiiliä ole onneksi enää edessä kuin se vuorokauden verran.

Tänään pitää käydä kaupasta vielä ihan ne vikat jutut, maidot ja muut mitä on mahdoton varata monta päivää ennen. Mutta muuten mennään tosi hyvällä mallilla näiden hommien kanssa. Jeeeee!!

Oon niin iloinen että menneiden vuosien paskajoulujen jälkeen mä oon taas alkanut tykkäämään tästä juhlasta. Mitään pakkoa ei oo suuntaan eikä toiseen mutta on kivaa kun jouluun liittyen on useampi juttu, mistä tykkää ja mitä haluaa. Nykyään sitä ei tarvii enää jännitelläkään miten joulu menee koska sitä ajattelee jotenkin että ihan sama. Kun niitä hyviä jouluja on nyt pohjilla useampi, niin sitä ei selvästikään luo enää niin isoja odotuksia edes koko jutulle. Ja kun ei ole kovat odotukset niin ei myöskään pety niin helposti. Mulla ei edes ole historiassa mitään megamarttailua tai sellaista joulun laittoa, että väsyneenä täällä uhkuisin kun kaikki on niin kiittämättömiä. En tarkoita nyt mitään sellaista vaan puhtaasti ihmissuhdeperäisiä hommia. Ei se joulu ole arkea auvoisampi mulkkujen kanssa. Paska pysyy paskana myös pyhinä.

Onneksi aina voi muuttaa mielensä! Meillä on kuusi sittenkin.

Muksuille, niin isoille kuin pienille, se joulu syntyy aika pienistä jutuista. Ollaan yhdessä, ollaan lomalla, ei pingotella rutiinien kanssa, syödään hyvin ruokia jotka maistuu kaikille, saadaan lahjoja, ollaan iloisia ja onnellisia ja hyväntuulisia. Tuossapa ne mitä nämä omat piltit tuntuu joulusta kaipaavan eniten. Ja tuota ylläolevaa joulukuusta. Sitä toivoi hartaasti kaikki kolme lasta joten kuusi hankittiin. Toki tässä on ne varsinaiset päivät vasta edessä ja esim. mahdolliset lahjapettymykset vielä kokematta, hehe. Mutta en oikeasti usko moisiin ollenkaan. Se vaan toki on isojen lasten kanssa aina tietyllä tapaa takaraivossa kun se nyt näkyy kuuluvan näiden länkkärilasten kehitysvaiheeseen että aina kaikki muut saa ja mä en koskaan mitään. Mutta Eka on vieläkin niin sekaisin mopostaan ja mopokortistaan että luulen että pyhät menee siltä ihan ohi. En oo tainnut tuosta kertoakaan, palataan aiheeseen vähän myöhemmin... Mutta, loppupeleissä ne on pieniä ja helppoja juttuja jotka tekee joulusta joulun lapsillekin.

Tässä vuosien myötä, oikeastaan jo ennen Kolmosen syntymää, myös Siipasta on kuoriutunut pieni jouluhörhö. Mikä on siinä mielessä tosi jees että kun itsellä tökkii joku asiainhoito aiheeseen liittyen niin se koppaa homman mukisematta. Mikään jouluun liittyvä ei ole koskaan täysin vaan mun harteilla tai hoidettavana vaan se sutii menemään vaivatta. Vaikka mä en joulusta stressaa (arjesta ja siitä kaikesta muusta joulun ulkopuolisesta sitten kyllä stressaan, koska haluaisin joulutella jotenkin paljon enemmän mutta arki ja muu ei anna siihen mahdollisuutta) niin huomaan että sitä helposti haalii vain itselleen niitä hoidettavia asioita. Ja sitten miettii kalenterin kanssa että missä välissä minkäkin ehtii hoitaa. Ajattelematta että eihän mun tarviikkaan kaikkea kun voihan toi toinenkin. Meillä onneksi Siippa vaan sitten suvereenisti ilmoittaa että se hoitaa. Mitenhän paljon oikeasti joulujen kireydestä menee just sen piikkiin, että parisuhteissa se toinen (useimmiten nainen) ei joulunakaan osaa hellittää niitä ohjaksia ja antaa vastuuta sille toiselle?

Kävin eilen hakemassa meidän kalkkunan lihakaupasta. Luulin että ollaan ajoissa liikkeellä kun kurvattiin ennen kymmentä mutta niin vaan paikalla oli jo liikenteenohjaus. Kieltämättä vähän huvitti. Tipu saatiin kotiin ja vähän jännäillään että ryssitäänkö koko homma vai osataanko. Onneksi mutsi on tulossa aattona suht ajoissa iltapäivästä jo tänne niin ulkoistan touhun sille jos näyttää siltä että en vaan osaa. Mulla on tapana joskus vähän arvioida omat kulinaristiset taitoni yläkanttiin.... Mutta jos se kypsäksi saadaan niin eikö se ole yhtäkuin onnistunut?

Poika on tullut kotiin.
Muksujen kanssa haettiin kirjastosta neljä lautapeliä ja muutama pleikkapeli, joten meille on ihan sama millaiset kelit jouluna on. Tekemistä kyllä riittää! Mulla itselläni on älytön kirjakasa tuhottavana, yllärinä satuin saamaan pyhiksi itselleni myös himoamani Katja Ketun Yöperhosen. Mutta sitä ennen luen Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museon, jonka oon uusinut itselleni jo vissiin kolmesti...

Menin sitten aika moneen otteeseen huutelemaan täälläkin että kehittelen tälle vuodelle täydellisen jouluhalon. Joopa joo. Visio on hyvin selkeä ja yritin sitä kahdesti tässä toteuttaa ja sitten totesin että olkoot. En jaksa ja meidän joulu ei ole kiinni siitä hiton halosta. Ja toisaalta ehkä se on kivakin pitää sellaisena joulubuffien erikoisuutena. Mähän olen jouluhalkoon rakastunut joskus vuosia vuosia sitten Töölönlahden buffassa, se niiden on sellaista marenkista eikä sitä kääretorttua mitä muualla oon syönyt. No nyt tänä vuonna ei buffailtu ollenkaan Töölönlahdella, vaan Kulosaaren kasinolla, jossa myös oli vastassa marenkinen halko! Jeee. Hankin sensijaan meille juustoja ja suklaata niin saatanasti ja pyöräytän parit joulutortut tarpeen vaatiessa. Jos nyt kukaan niitä sitten jaksaa enää edes syödä. Ei olla nyt mitenkään ihan lapasesta vedetty tuota joulupöytää mutta selkeästi panostetaan tänä vuonna suolaisiin. Ja niitä mäkin nyt odotan eniten.

Mä taidan lopettaa tämän turhasta lätisemisen nyt tähän ja mennä ihmettelemään jotain aamupalaa. Unet on taas vähän hukassa mutta toisaalta ihan sama. Eipä nyt tarviikkaan kovin ihmeellisiä velvollisuuksia jaksaa ja sitäpaitsi tää aamujen oma aika on nyt ihan parasta. Mä toivottelen kaikille ihanaa ja hyvää joulua <3 Muistetaan ennenkaikkea levätä! En lupaa blogata mitään koko loppuvuonna, tai sitten olen heti huomenna porisemassa kaikesta ja en mistään. Joulu tulee, ja se on just hyvä.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Arkihuolesi kaikki heitä...

NYT ollaan ihan kalkkiviivoilla. Vika työvuoro on melkein taputeltu ja loma alkaa just. Jos nyt kysyttäisiin, sanoisin että loma on suomenkielen kaunein sana. Tänäkin vuonna se meinasi alkaa jo ennen aikojaan (ei sentään onneksi mitään viime vuoteen verrattavaa) kun selässä vihlaisi melko mojovasti lauantaina. Mutta riittävällä kipulääkityksellä ja varovaisuudella selvittiin. Selkä on ilmoitellut liian pitkäksi venähtäneestä liikkatauosta jo kahdesti syksyn aikana, joten ehkä tämä nyt oli se riittävä heräte.

Tänään on tämän viikon kuudes työpäivä. On ollut oikeasti aika pelottavaakin huomata miten väsynyt sitä on. Että oikeasti purskahtelee itkuun vähän kaikesta ja oikeasti haluaisi vain nukkua kaiken aikaa. Mikään kivakaan ei tunnu piristävän. Ainakaan siis sillä tavalla että tuntuisi piristyvän. Toki kivat jutut on aina kivoja juttuja. Kuten tänä aamuna ollut brunssi ystävän luona. Olipa ihan mahtavaa vaan herätä, kiskoa verkkarit ja villasukat jalkaan ja suunnata muualle ahtamaan aamupalaa ennen töihin menoa. Paikalle valui pikkuhiljaa muitakin kavereita. Kuka pyjaman housuissa, kuka kynähameessa. Siellä oltiin ja syötiin. Kuka laitettuna ja kuka ei. Yhtä lokoisasti sohvalla sekaisin. Pitkästä aikaa noilla naamoilla.

Kun pääsen tänään töistä kotiin, otan lasillisen cavaa ja teen vähän pukin bisneksiä. Yhtäkään pakettia ei ole vielä paketoitu, lahjahankinnat alkaa onneksi olla suurinpiirtein tehtynä. Aika monena vuonna ollaan Siipan kanssa menty sillä linjalla että ei olla ostettu toisillemme lahjoja ollenkaan tai jos niin maksimissaan yksi paketti. Tänä vuonna otin sitten takaisin näköjään vähälahjaisempia vuosia ja hankin Siipalle useammankin paketin. Teki mieli. Ainoa kriteeri meillä on aina että krääsää ei hankita, ei kenellekään. Mielummin jätetään lahjomatta. Mutta nyt keksin ja löysin oikeasti vain kivoja ja tarpeellisia lahjoja.

Pari lahjaa on otettu käyttöön jo etukäteen. Mä ostin Siipalle Black Fridaysta uuden kännykän edullisesti vanhan, jo kauan oikutelleen tilalle, ja hän sai sen käyttöönsä jo pari viikkoa sitten. Samaten ostin hyvän sähköhammasharjan vihdoin ja viimein, ja sekin on ollut jo pari viikkoa koko perheen käytössä. Nämä oli joululahjaksi ajateltu mutta oltiin nyt vähän early birdejä. Eettisiäkin lahjoja tuli hankittua, sekä Unicef että Pelastakaa lapset ry tarjosi vaihtoehtoja, jotka tuntuivat sekä itselle läheisiltä vaihtoehdoilta ja tiesin myös lahjan saajan (tai tässä tapauksessa hänen jonka nimiin lahjan antaminen menee, varsinainen lahjan saajahan tulee sitten yhdistyksen kautta) pitävän kohdetta tärkeänä. Muutenkin tuntuu tosi hienolta että eettisiä ja toisenlaisia lahjoja on vuosi vuodelta enemmän ja enemmän tarjolla. Sekä kotimaisina vaihtoehtoina että kehitysmaihin.

Lapsillekin ollaan keksitty aika kivoja ja hyödyllisiä lahjoja. Kaksikkohan toivoo ihan aina rahaa, mutta itse otin sen linjan tänä vuonna että meiltä he eivät tule rahaa saamaan lahjaksi. Vaan mielummin jotain tarpeellista ja kivaa. Oikeastaan tänä vuonna pitkästä aikaa joululahjojen hankkiminen tuntui kivalta. Jostain syystä lahjahankinnat oli tänä vuonna tosi vaivattomia hankkia. Ja uskon että paketit on myös mieluisia. Helppoahan teinien lahjominen ei ole koskaan, ellei tasan varmasti tiedä mitä ostaa. Ja oikeastaan teinien kanssa ei kannata liikoja lähteä sooloilemaan. Ne on niin hiton tarkkoja.

Lapsilla alkoi jo loma. Kolmosella perjantailta ja Kaksikolla eiliseltä. Ihan vielä ei olla kovin kummoisissa tiloissa lomasta (paitsi Kolmas. Tyyppi heitti samantien lomamoodin päälle, alkoi nukkua pitkään, viihtyy lähinnä alasti ja on kaikinpuolin lunkina kaiken suhteen) koska ollaan niin kovin väsyneitä. Toka on ollut ehkä mahdottomampi kuin koskaan ja toivon todella että loma on se avainsana näihin kuvioihin hänen kohdallaan. Siltä ainakin äkkiseltään vaikuttaisi koska eilisaamuna kouluun lähti ihan eri tyyppi, kuin sieltä sitten kotiutui pari tuntia myöhemmin. Loma sulatti tyypistä samantien tietyn kireyden pois. Oma naama ei muuten myöskään ole ehkä koskaan näyttänyt näin pahasti siltä, että loma tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen. Ei paljon huvita peiliin pällistellä.

Vaikka loma alkaakin niin ei sen myötä tule kyllä yhtään ylimääräisiä tunteja vuorokauteen. Aika on ihan kortilla lähipäivinä. Siippa jää lomalle vasta just ennen pyhiä ja nyt pitäisi keksiä missä välissä ehditään esimerkiksi käydä ruokakaupassa. Syömiset on kyllä sinänsä ihan hyvällä tolalla, säilöttävät tehtiin jo viikkoja sitten, kaikennäköistä on osteltu pikkuhiljaa ja Siippa toi Tallinnasta läjän syötävää. Mutta ne tuorekamppeet ja muut pitäisi jossain vaiheessa saada haettua. Lähipäivinä on luvassa joulujuhlaa ja ystävien tapaamista, joulubuffaa, joulumarkkinoita ja kirjastoissa ym. juoksemista. Välipäiville on pakko hakea jotain touhuamista jos kelit sitoo sisälle. Mutta ehkä me hoidetaan osa kauppakamoista vaikka kotiinkuljetuksen avulla.

Tänä vuonna oli ehkä ensimmäinen vuosi moneen aikaan kun mietin ihan tosissani että joulukuusi olisi tosi kiva. Vaikka meillä on pinta-alaa kämpässä kivasti niin kuusi ei meille kuitenkaan valitettavasti mahdu. Partsille joo mutta ei se olisi siellä niin kiva. Meillä on niin massiivinen sohva, että se vie vähän hölmösti tilaa eikä sitä saa minnekään muualle joten meidän joulu on kuuseton.

Ihan kohta alkaa reilu kahden viikon loma. Ihan kohta. Toivon että saataisiin ennenkaikkea levättyä hyvin koko porukka, tuntuu että en jaksa nyt yhtään tätä väsykiukuttelua enää. En itseltäni enkä Siipalta enkä lapsilta. Loma, olet hyvin tervetullut. Ja joulu kans!

torstai 17. joulukuuta 2015

15

Ei pitäisi ikinä näitä synttäripostauksia tehdä niin, että olen ihan kypsä kaikkeen ja kaikkiin. Vaan sillä lailla että kirjoittelisi valmiiksi kaikessa rauhassa ja ajan kanssa ja keskellä seesteistä arkea. Eikä silloin kun tekisi mieli myydä lapset. Tosin Ekaa tämä nyt ei sillä lailla koske, koska hän on mun suosikki, jos nyt näin voi sanoa. Ja tämä synttäripostaus koskee nyt nimenomaan Ekaa. Ne kaksi muuta lasta voisinkin sitten rykäistä maata kiertävälle radalle... (rakastan, rakastan. Ja jos yhtään lohduttaa niin uskoisin että ne lapsetkin olisi ihan valmiita nappaamaan mut pää edellä hankeen)

Eka täyttää tänään viisitoista. En voi ymmärtää. Ei mene päivääkään etten mä mieti sitä että miten tuo poika on jo noin iso. Ja se tuntuu ihan mahtavalta! Miten hienoa että mun esikoinen on just tuommoinen tyyppi. Mä olen väsymyksiin asti hokenut täälläkin miten yhtäkään lasta ei saisi suosia yli muiden mutta valehtelisin jos väittäisin että Eka ei olisi mun suosikki. Tuon ensimmäisen kautta sitä kokee itsekin asiat jotenkin eri tavalla, kuin muiden lasten kohdalla. Kaikki on niin uutta itsellekin. Sentakia Eka tuntuu tietyiltä osin mulle kaikista läheisimmältä. Ja oon niin vilpittömän iloinen että oon osannut kääntää tämän kuvion niin päin että se on kivaa, kuin että ahdistuisin pojan kasvamisesta. Toki alahuuli vähän vipattaa, ja jopa ehkä enemmän kuin muiden lasten kohdalla mutta se mulle suotakoon.

Vaikka iloitsen Ekan kasvusta, tuo esikoinen väistämättä mukanaan isoja virstanpylväitä. Otsalohkossa hakkaa jatkuvasti se että tuon peruskoulu on kohta ohi. Jos lapsen koulun aloitus oli jännittävää ja kamalaa ja ties mitä niin koulun lopettaminen se vasta ihan hirveää onkin! Kuitenkin lapsen mennessä kouluun siinä on yhdeksäksi vuodeksi tietoa tulevasta. Itseasiassa se yhdeksän vuotta tuntuu ihan loputtomalta ajalta koska lapsi on koulun alkaessa niin pieni. Yhdeksän vuotta on siinä vaiheessa ihmisikä. No nyt se yhdeksän vuotta on Ekalla kohta takana. Ja koko tulevaisuus tuntuu mun vinkkelistä ihan kysymysmerkiltä.

Ekan toiveet jatko-opiskelun suhteen tuntuu vaihtuvan päivittäin. Yritetään kannustaa ja pysytellä taka-alalla mutta selvästi teini kaipaisi selkeää ohjausta johonkin suuntaan. Mistä sitä tietää mikä suunta on se oikea? Ei me aikuisetkaan tiedetä. Yhdessä sitten koitetaan pohtia tätä elämän kulkua ja sitä että ei vielä tarvitsekaan tietää mikä on se oikea juna itselle. Matkan varrella voi hypätä toiseenkin jos siltä tuntuu.

Kovin isojahan nuo tuonikäiset jo miettii. Itsenäistymistä ja omaa kämppää ja kaikkea. Toivon että se nyt ei ajankohtaista ihan lähivuosina olisi, mutta jos on niin toivon että osaan päästää irti ja tukea. Ja tarvittaessa sitten kopata tyypin takaisin kotikoloon kasvamaan, jos maitojuna onkin se oikein kyyti sillä hetkellä. Se on jotenkin ehkä vähän hassuakin miten sitä on vähän aina esikoisen kohdalla hukassa ja raakileena vanhempana. Ensimmäisen lapsen syntyessä kaikki vauvaan liittyvät jutut pitää opetella. No, ei se muutu mihinkään tässä vuosien varrella. Kaikki on aina uutta esikoisen kanssa, itsenäistyminenkin. Ehkä muiden lapsen kohdalla sitä osaa kohdata senkin sitten paremmin?

Sensijaan että jauhaisin vain omasta viisitoistavuotisesta vanhemmuudestani, voisin yrittää kertoa vähän itse synttärisankarista.

Eka omaa aivan hillittömät sosiaaliset taidot. Hän ei mun mielestä pyri miellyttämään väkisin ketään mutta selvästi osaa hakea sieltä omista supliikeistaan ne keinot, mitkä kenenkin kohdalla on ne toimivimmat. Ihailen vilpittömästi tuota taitoa. Koen myös että juuri tämän takia mun lapsista mulla ja Ekalla kohtaa henkilökemiat kaikista parhaiten. Hän ei selvästikään nauti konflikteista ja on valmis itse mukautumaan, miellyttämättä kuitenkaan, jotta turhan kinat vältetään. Mähän olen itse just niitä tyyppejä jotka kiukuttelee ja yrittää provosoida ja saada riitaa mutta Eka ei lähde ollenkaan mukaan noihin mun kotkotuksiin. Hän osaa ohjailla mut ihan eri raiteille ja saada mun kylvämän katkun hälvenemään. Mua joskus jopa naurattaa, kun seuraa miten hyvin hän lukee tilanteita ja ihmisiä ja sitä, että millä taktiikalla kannattaa milloinkin lähestyä. Ja haluaisin uskoa että tässä ei ole nyt kyse mistään esikoisen roolista vaan siitä, että tuo nyt vaan on hänellä luonteenpiirteenä. Se on osa häntä, ei osa esikoisuutta.

Esikoisemme on myös senverran supliikki kaveri, että hän juttelee aika varauksetta myös meidän kavereille, sukulaisille, vanhemmille ihmisille jne. Häneltä puuttuu se sellainen teinin jurotus kokonaan. Toki meille perheen aikuisille häneltäkin saadaan huonona päivänä niitä yksitavuisia vastauksia ja jurottamistakin mutta noin yleisesti hän tykkää jutella ihmisten kanssa. Hänestä ei tarvitse nyhtää irti kuulumisia ja juttuja vaan hän vastaa hyvin omatoimisesti ja kyselee myös vastavuoroisesti muiden kuulumisia. Hän ei kuitenkaan ole mikään turhanjauhaja ja tyhjänpäiväisten lätisijä mutta ehkä kuitenkin keskivertoteiniä sosiaalisempi.

Kaikesta sosiaalisuudestaan huolimatta Eka ei viihdy yhtään parrasvaloissa. Eikä halua huomiota itseensä. Moni mun mielestä hyödyllinen juttu on mennyt Ekalta "sivu suun" koska hän itse kokee että ei halua mukaan asioihin, jossa pitää tuoda itseään esiin tai esimerkiksi käyttää kielellisiä lahjojaan. Uskon kyllä että jonain päivänä, riittävän vanhana ja itsevarmana, hän oppii hyödyntämään myös sitä, että osaa lukea ihmisiä ja tulee toimeen monenlaisten tyyppien kanssa.

Hän on ehdottomasti perheemme unikeko ja hankalin herääjä (kirjoitan tätä puoli seiskan pintaan aamulla ja tähän mennessä Ekan kello on soinut jo kolmesti mutta itse poikaa ei näy vielä missään). Mutta jollakin ihmeellä hyvin harvoin kuitenkaan myöhästyy mistään. Eka saattaa sujuvasti nukkua soiva puhelin kädessään. Toka sitten tulee viereisestä huoneesta herättämään veljen. Mä niin kadehdin noita unenlahjoja!!!

Eka harrastaa edelleen Parkouria. Jossain vaiheessa hän mietiskeli salilla käymistä ja mä yritän edelleen tasaisin väliajoin markkinoida sirkusta ja erityisesti jongleerausta. Mutta toistaiseksi Parkour on se joka pysyy. Eka on tosi lahjakas sekä diabolon että akryylipallon kanssa. Uskon että hän hyötyisi opetuksesta tosi paljon. Tähän asti hän on itseoppinut youtuben avulla, mutta motivaatioon vaikuttaa selvästi se, että kaikkea ei opi vain videon kautta, vaan tarvisi ns. kädestä pitäen-opetusta.

Toistaiseksi Ekan teini-ikä on osoittautunut melko helpoksi. Ei kivuttomaksi mutta helpoksi. Toki haastavia tilanteita on ollut ja on vähän väliä, mutta tyyppi on jotenkin niin järjellä toimiva tapaus että useimmiten ensin miettii ja sitten toimii. Unohtaa ja hukkaa toki kaiken mutta noin yleisesti ei anna tunteiden viedä mukanaan liikoja. Tuntuu tajuavan että tulevaisuus on tietyiltä osin nyt hänen omissa käsissään ja että on hänestä itsestään kiinni millaiseksi se tulevaisuus rakentuu. Vanhempana mua mietityttää että alkaako se varsinainen kapinointi sitten vasta täysi-ikäisenä. Kun vielä toistaiseksi Ekan teini-ikä ei ole sen ihmeempiä kapinoita sisältänyt. Ehkä se johtuu siitä, että Eka on se ensimmäinen lapsi, mutta ihan jatkuvasti huomaan miettiväni itseäni samanikäisenä. Eka on jo niin iso, että muistan tosi hyvin millainen olin itse samassa iässä. Muistelen jatkuvasti miten kamalan kapinallinen mä olin ja mitä kaikkea olin tuohon ikään mennessä tehnyt ja kokeillut ja kyseenalaistanut. 

Mä en osaa jotenkin ajatella että apua, kolmen vuoden päästä se on täysi-ikäinen. Kolme vuotta on ihan älyttömän lyhyt aika. Se hurahtaa ihan hetkessä. Kerran kun vetää syvempää henkeä niin se on siinä. Sitten se on vastuussa asioista ja itsestään ihan toisella tapaa. Mua ei itseasiassa ehkä se täysi-ikäisyys niinkään ahdista. Mutta se mua ahdistaa että Eka täyttää viiden vuoden päästä 20. Vain viiden vuoden. Itsehän olin äiti sen ikäisenä.

Tänään meillä juhlittiin ihan vaan perheen kesken. Eka sai synttärilahjaksi kokovartalopeilin (ihan itse toivoi, kyllä on toiveet muuttuneet sitten omien teinivuosien) ja Siippa vei pojan illalla leffaan katsomaan Star Warsia. Muulla porukalla taiteiltiin valkosuklaa-mokkapaloja kakuksi, Ekahan rakastaa valkosuklaata. Hän ei koskaan toivo kakkuihinsa muuta kuin valkosuklaata. Mä ostin vielä pieneksi yllärilahjaksi pojalle kumpparipantoja ja ponnareita, Eka kun kasvattaa pitkää ananasta ja pitää hiuksia välillä myös kiinni. Olivat mieluisia.

Eka säästää tällä hetkellä rahaa ja on aika kivasti onnistunutkin. Kohde vaihtelee kyllä viikoittain, milloin se on uusi kone, milloin mopokortti ja milloin joku konsoli ja telkkari. Eka ei välttämättä aina ole se pitkäjänteisin kaveri mitä tulee raha-asioihin, mutta tällä kertaa hän ajatteli säästää kevääseen/kesään asti ja sitten katsoa mihin sijoittaa.

Mä en ole enää moneen aikaan uskaltanut ostaa Ekalle mitään kysymättä. En vaatteita, en hiustuotteita, en dödöjä, en edes pesuaineita koska poika on tosi tarkka mitä haluaa. Tykkään ihan älyttömästi käydä Ekan kanssa kahdestaan ostoksilla koska hän on jotenkin tosi kulutuskriittinen ja ylipäätään tykkää tutkia tarkkaan. Monesti jutellaan samalla kaikenlaista ja käydään jossain syömässä. Kummallakin on näiden reissujen jälkeen aina tosi hyvä mieli.

Jos tästä nyt ei vielä paistanut läpi niin sanottakoon se vielä erikseen. Olen aivan järjettömän ylpeä esikoisestani ja iloinen siitä millainen hänestä on kasvanut. Hän on ehdottomasti mun päivieni ilo ja kirkas valaisija elämässä. Hyvää syntymäpäivää, sinä iso, mutta kuitenkin aina se mun Eka Vekara.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kulttuuria, kulttuuria; Talvisirkus ja Taivaslaulu

Viikon sisään on mahtunut pari kivaa kulttuuritapahtumaa, jotka niputan tässä nyt yhden ja saman postauksen alle.

Viime viikolla tuli käytyä Talvisirkuksessa. Vuosi sittenhän kävin katsastamassa Unen jopa kahdesti (rapsaa täällä), koska hurahdin Talvisirkukseen täysin ja meinasin että perheenkin pitää se nähdä. Pesueemme nuorisojaosto ei kuitenkaan tykännyt joten meinasin että tänä vuonna keksitään sitten perheen kanssa jotain muuta ja Talvisirkustelen muussa porukassa. Varmistelin vielä tuossa syksyllä että vieläkö on niin että Kaksikkoa ei kiinnosta ja koska edelleen oli näin, niin hankin lipun vain itselleni. Kuka arvaa mitä sitten kävi!!? Toka ilmoitti että hänkin haluaisi Talvisirkukseen. Ja sitten taas päätti että ei haluakaan.


Tämän vuoden teemana on Matkalla. Viime vuoden esityshän löi mut niin ällikällä, että odotukset oli tänä vuonna aika korkealla. Tämän vuoden esitys on tosi erilainen, mutta hyvällä tavalla. Kaunis, eteerinen, lämmin, innovatiivinen, loputtoman kekseliäs ja ennenkaikkea tosi hauska. Esitys on täynnä ihan huikeaa akrobatiaa ja taiturointia, mutta samanlaista sydämenpysäyttelyä kuten viime vuonna, ei tarjolla tällä kertaa ole. Tarkoitan siis sitä kuolemanpyörää. Sensijaan tänä vuonna suusta pääsi kesken esityksen useampikin aaaawwwwww.

Olin etukäteen kuullut että tämän vuoden Talvisirkuksessa olisi muutama kohta, jotka on sillä ja sillä rajalla että soveltuvatko lapsille. Noh, mun kanta on että siellä on pari sellaista juttua, jotka varmaankin vanhemmissa herättää olon että nyt ei ehkä ole tuo juttu suunnattu ihan perheen pienimmille, mutta oikeasti luulen että lapset eivät niitä edes tajua. Se vain tuntuu aikuisesta siltä, että tuo ei sovi lapselle. Edelleenkin mä kyllä olen sitä mieltä noin kokonaisuutena, että lasten kanssa kannattaisi suosia niitä tunnin pituisia päivänäytöksiä eikä niitä kahden tunnin iltaesityksiä.


Ajatuksia ja melko ääripäisiäkin mielipiteitä sensijaan tämän vuoden Talvisirkus herättää. Meitä oli taas tällä kertaa vähän isompi seurue katsomassa ja osa meidän porukasta oli sitä mieltä että esitys oli liian poliittinen. Tietyillä stereotypioilla leikiteltiin liikaa ja se ei tuntunut hauskalta. Mun mielestä esityksen aikana kannattaa lähinnä ottaa hyvä asento ja nauttia näkemästään ja unohtaa turhat poliittiset nyanssit. Mä en sellaisia esityksestä löytänyt mutta ymmärrän kyllä mitä teatteriseurueeni tarkoitti. Itsellä ei ihan niin syvällisiä ajatuksia ilmennyt mitä toisilla heräsi. Lähinnä toljottelin haavi auki ja olin kateellinen toisten kropan hallinnasta.

Osa meidän porukasta tykkäsi hurjasti tämän vuoden Talvisirkuksesta, osa sitten taas ei juurikaan. Esitys on tänä vuonna täynnä huumoria ja sehän on tunnetusti vaikea laji. Kaikki ei uppoa kaikkiin. Stereotypioilla leikittely on vähän vaikeaa, mutta ne auttaa kyllä tyypittämään missä mennään. Ja koska tällä kertaa teemana oli matkustaminen, helpotti aina kun tiesi missä reissataan.


Mä tykkäsin tämänkin vuoden Talvisirkuksesta ja jos Toka vielä haluaa niin vien hänet sitä katsomaan. Tiedän kyllä jo etukäteen kohdat, jotka meillä tulee herättämään kommentointia. Ei se mitään, hyvä että ajatuksia herää. Kannattaa muuten varata käteistä mukaan! Sirkuksen bändi kauppaa väliajalla levyään, kustanti muistaakseni kympin. Mullahan ei tietenkään käteistä ollut ja jäi harmittamaan.

Paria päivää myöhemmin suuntasin Tampereelle moikkaamaan Kolmosen kummitätiä ja lunastamaan synttärilahjaani. Kolmosen kummitäti nimittäin hankki mulle synttärilahjaksi teatteriliput tähän joulukuulle. Tampereen työväen teatterissa pyörii tulkinta rakastamastani Taivaslaulu-kirjasta. Tämä oli ihan hurjan mieluinen lahja koska en muista koska olisin viimeiksi käynyt teatterissa.

Ekaksi on pakko kertoa matkasta. Reissasin nimittäin ekaa kertaa Onnibusilla ja ei voi kyllä kuin kehua. En oo junallakaan huristellut moneen aikaan mutta ehdottomasti Onnibus oli miellyttävin matkakokemus koskaan. En yleensä tykkää olla "toisten kyydissä" mutta nyt ehdottomasti rupean kyllä käyttämään Onnibusia koska reissu oli mennen tullen niin kiva. Ei todellakaan mitään paikallisbussien rynkytystä ja vittuuntuneita kuskeja (kuka muistaa vielä tämän tyypin? Satuin muuten sen kyytiin viikko sitten ja ihan yhtä perseilijä se oli taas) . Ja hei wifikin toimi moitteettomasti! Tykkäsin kun sen automaattikuulutuksen jälkeen myös kuski vielä huikkasi että kuka on. Ja väärinkäsitysten välttämiseksi mainittakoon että maksoin matkani itse. Menopaluu 11 euroa.

Ennen teatteria käytiin syömässä. Edellisellä Tampereen kulttuurireissullahan käytiin Masussa, joka oli aivan mahtava. Masun menukokonaisuus motivoi ja inspiroi ihan älyttömästi ja vieläkin kaivelen joskus jostain makunystyröistä muistoja hillittömästä ruoasta. Nam!!! Tällä kertaa suunnattiin Lapland Hotelissa olevaan Dabbaliin. Päädyttiin tälläkin kertaa menukokonaisuuteen joka kyllä täytti ja oli hyvää, mutta ei räjäyttänyt samalla lailla tajuntaa kuin Masu.

Mä en muista koskaan käyneeni syömässä missään lappiteemaisessa paikassa. Mutta jotenkin tuntuu että jos teemana on pohjoinen, niin kai nyt olisi varaa käyttää mielikuvitusta vähän laajemminkin ja tarjota jotain muutakin kuin niitä ainaisia poronkäristyksiä ja lakkoja. Tai jos niitä tarjoaa niin ehkä niitäkin voisi ryydittää jollain uudella ja raikkaalla? Tai edes jollain lapinlisällä. En sinänsä nurise, itsehän ruokani valitsin ja se oli oikeasti hyvää. Mutta oisin ehkä kaivannut vähän mielikuvitusta lautaselleni.

Keittiön tervehdys
Tällä kertaa mielikuvituksellisin maku löytyi keittiön tervehdyksestä. Ennen alkuruokaa saimme kylmää porkkanakeittoa, jossa oli jujuna joku maku, joka tuntui ihan älyttömän tutulta mutta ei kuitenkaan keksitty että mitä se oli. Joku kivan pehmoinen ja pyöreä, vähän appelsiinimainen ehkä. Asian suhteen ollaan edelleen pimennossa. Keiton kylkiäisenä saapuneet leivät oli myös ihan taivallisia!

Alkuruoaksi syötiin lohikeittoa. Hyvä kokonaisuus ja hyvä maku. Mulla vaan on monesti vähän se että ravintolassa tykkäisin syödä sellaista ruokaa, johon en välttämättä itse taipuisi kotikeittiössä. Dabbelin lohikeitto maistui samalta kuin mun tekemä. Hyvää ja varmaa.


Pääruokana söimme poronkäristystä. Liha oli ihanan mureaa, en muista koskaan syöneeni yhtä hyvää poronkäristystä. Jotain pientä ylläriä jäin kuitenkin kaipaamaan. Lisäksi lihaa oli tosi paljon suhteessa muussiin. Puolukat sopi kokonaisuuteen kivasti ja toivat raikkautta. Riista pelkiltään on helposti vähän raskasta.


Jälkkärinä saatiin aina napakymppiin osuva herkku eli paistettua leipäjuustoa lakkojen kanssa. Seassa oli myös piparia ja nämä maut tukivat toisiaan kyllä todella hyvin. Tätä syödessä taas muistui miten hyvin leipäjuusto sopii myös jälkkäriksi, meillä kun siitä tehdään useimmiten ruokaa. Onneksi jääkaapista löytyy pala tätä herkkua, paistan sen iltapalaksi hillon kera.

Vatsat saatiin siis täyteen ja oltiin tyytyväisiä mutta ehkä sorruttiin Masun jälkeen luomaan Dabbelille vähän turhan korkeat odotukset. Nälkä kyllä lähti ja sitähän me lähdettiin hakemaan. Viini oli myös hyvää!



No sitten itse teatteriin. Aika moni on varmaankin lukenut kirjan ja mäkin yhtä linkkiä tuolla ylempänä tarjosin, joten en ala näytelmän lähtöasetelmia sen ihmeemmin kertomaan. En osaa oikein sanoa että oliko kirjan lukemisesta haittaa vai hyötyä. Yritin jo heti kättelyssä asennoitua siihen, että en vertaisi kirjaa ja näytelmää keskenään. Monena hetkenä onnistuinkin, mutta en ihan koko aikaa. Ihan aluksi piti vähän nieleksiä sitä että Aleksin ja Viljan näyttelijät olivat rutosti vanhemman näköisiä, miten kirjan mukaan heidät mielsin. Tosin näytelmäkin kulkee niin pitkän aikajanan läpi että sillä ei periaatteessa ole väliä. Se nyt vain oli se, mihin ensimmäisenä kiinnitin huomiota.

Lisäksi kirjan maailmahan on aina omanlaisensa. Sitä saa luotua itsekin omanlaisekseen. Mutta kun katsot, oli se näytelmä tai leffa, niin katsot toisen näkemystä. Ja silloin vaan pitää yrittää työntää sitä omaa näkemystä taka-alalle. Kirjassa oli muutama kohtaus, jotka koin hyvin voimakkaana. Näytelmässä ne eivät taas tavoittaneet vastaavaa tunnemyrskyä. Pari kohtausta jäi mun mielestä jopa vähän laimeiksi. Ainakin jos vertaan sitä tunnekuohua, mitä kirjan kanssa koin.

Tykkäsin että näytelmä kuitenkin oli aika uskollinen kirjalle, ei onneksi kuitenkaan orjallisen uskollinen. Lisäksi täytyy muistaa että mä olen lukenut Taivaslaulun vauvavuonna. Kun olen itsekin ollut välillä tosi väsynyt ja hormonipäissäni. Voi olla että jos lukisin sen nyt, niin reagoisin ihan eri tavalla kuin ekalla lukukerralla. Rakastin Taivaslaulun kielenkäyttöä ja jännitin ja pelkäsin etukäteen, että mitä jos näytelmä on ihan pelkistetty ja kieli muutettu. Kirja kun kosketti nimenomaan kielellisen antinsa vuoksi. Onneksi tämä osoittautui turhaksi peloksi, näytelmä mukaili kirjaa kielellisesti just eikä melkein.

Näytelmä on ehdottoman hienosti toteutettu ja täynnä mahtavia roolisuorituksia. Kirjan maailma roikkui paikoin pienenä painolastina mun nilkassa mutta en missään nimessä sanoisi että kirja oli parempi. Koska en halua verrata. Taivaslaulu näkyi herättävän suuria tunteita, välillä naurettiin ja välillä aika moni yleisössä näkyi pyyhkivän kyyneleitä. Mikään kepeähän tämä ei ollut. Suosittelen varaamaan nessuja riittävästi mukaan. Olisipa muuten mielenkiintoista tietää, miten oikeasti lestadiolaisyhteisössä kasvaneet näytelmän kokevat. Näytelmässä nimittäin kuvataan lestadiolaisuuden ristipaineita ihan älyttömän hyvin. Ja osuvasti, vähän kyseenalaistaenkin.

En osaa sanoa kumpaa suosittelisin, näytelmää vai kirjaa, jos jompi kumpi pitäisi valita. Kirja on aina kirja ja siksi kokemuksena laajempi. Mutta Taivaslaulu osoitti kyllä sen että näytelmäkin voi olla ihan mahtava, vaikka itsellä olisi isot ajatelmat valmiiksi siitä, millaista "pitäisi" olla. Kirjassa tykkäsin siitä, että raskaista aiheista huolimatta kirjan sanoma ei ollut vain uskonnon negatiivisia puolia täynnä. Kirjan hahmot kun saivat selvästi myös paljon lohtua uskostaan. Näytelmä noudatti onneksi samaa linjaa. Tykkäsin myös että näytelmään oli sisällytetty virsiä, jotka sopivat esityksen tematiikkaan aukottomasti. Muutenkin kokonaisuus oli ihanan pelkistetty. Näyttelijöitä oli vähän, lavastuksessa oli noudatettu vähemmän on enemmän-mentaliteettia ja yllättävän paljon jätettiin katsojan mielikuvituksen prosessoitavaksi. Mikä oli ihan mahtava tapa!

EDIT Ainoa kritisoitava seikka joka tuli vasta jälkikäteen mieleen, oli toisella puoliskolla eräässä kohtauksessa ollut viittaus Haavoitunut enkeli-maalaukseen, jonka koin itse korniksi kontekstiin nähden. Vaikka uskonto onkon suuresti esillä koko näytelmän läpi, viittaus Haavoittuneeseen enkeliin herätti mussa ajatuksen lähinnä rikkinäisestä äidistä. Mitä siinä varmasti haettiinkin. En kokenut että siinä olisi yritetty viitata mitenkään uskontoon. Äiditkin voi ja saa mennä rikki mutta eivät he enkeleitä ole. Äitien rinnastaminen enkeleihin ylläpitää mun mielestä lähinnä äitimyyttiä. Ja siitä ajatuksesta haluaisin eroon.

Sinänsä kyllä ehkä kuitenkin koen että kirjan lukemisesta oli "hyötyä" ennen näytelmän näkemistä. Osa kohtauksista aukesi tarkemmin, esimerkiksi suruvaippojen lentäminen. Olisi saattanut pyyhkiä ihan ohi jos en olisi kirjan perusteella tiennyt mitä tapahtuu. Niin tai näin, teatterissa pitää kyllä alkaa käymään useammin. Ja Tampereella. Myös Tampereella pitäisi käydä useammin. Ihana reissu!

Kaikki esityskuvat Talvisirkuksen kuvagalleriasta täältä. Ruokakuvat omia. Ja hei, Taivaslaulua esitetään muuten myös Oulussa!!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Joulupuuro with a twist

Meidän joulupöytä ei ole kai kovin perinteinen. Laatikoita meillä ei ole ollenkaan (joskus saatan jonkun pienen porkkanalaatikon tekaista muttakun mä olen ainoa joka sitä syö niin ei paljon maksa vaivaa tehdä), ei kinkkua eikä rosollia eikä lipeäkalaa. Me ollaan mukailtu niitä perinteisiä jouluruokia meidän suihin maistuviksi ja haettu eri maiden jouluista makuja meidän joulupöytään. Tehty joulupöytä meille.

Mun mielestä jouluna pitää syödä hyvin mutta pitää syödä sellaista joka maistuu. Jos ne perinteiset jouluruoat ei maistu niin mikä järki niitä on tehdä? Meidän miesväki huutelee joka vuosi kinkun perään mutta ne syö sitä vaan aattona, joten ollaan kylmästi tiputettu se kokonaan pois. Kaloja sensijaan meillä menee tosi hyvin joten panostetaan niihin. Tänä vuonna aion kunnianhimoisesti paistaa kokonaisen kalkkunan, saa nähdä jääkö kertakokeiluksi vai perinteeksi. Meidän joulupöydän tarjottavat elää ja tehdään sen mukaan, mitä nyt sinä vuonna tekee mieli. Kaikki on mennyt aina eikä ikinä ole tarvinnut pyöritellä päiväkausia ruokia että mitä näistä nyt keksisi ja kuka nää loput söisi pois.

Ainoa perinteinen jouluruoka meillä taitaa olla joulupuuro. Joka syödään aattona lounaaksi joululimpun kanssa. Sen perinteisen joulupuuronkin pistin viime vuonna uusiksi ja tein puuron kookosmaitoon. Ja olipahan muuten hyvää! Mä teen muuten ruokaisat puurot aina uunissa, en yksinkertaisesti jaksa päivystää lieden vieressä, uuni on paljon näppärämpi.

Joskus Kolmosen vauva-aikoina tein riisipuuroa kookosmaitoon. Vauvan ensipuuroksi. Ja se oli omastakin mielestä ihan älyttömän hyvää. Siitä jäikin kytemään että miksikä tätä ei tekisi ihan koko porukalle. Viime jouluna kokeiltiin ja meidän joulupuuro jäi kookoksen makuiseksi. Puuroon olen puskenut monia muitakin kasviperäisiä maitoja aina, mutta kookos on riisipuurossa se ehdoton suosikki.

Kookoksen makuiseen joulupuuroon tarvitset:

litran kookosmaitoa (toki voit tehdä mixinkin eli esim puolet tavallista ja puolet kookosta,  mutta kookos ei silloin maistu laisinkaan. Eli kannattaa tehdä joko kokonaan kookoksesta tai sitten ei ollenkaan)
pari desiä puuroriisiä
suolaa
voita

Voitele iso uunivuoka. Mittaa puuroriisi vuokaan ja laita suolaa makusi mukaan. Kaada perään kookosmaito ja sekoita varovasti. Kypsennä 175 asteisessa uunissa n. puolitoista tuntia. Sekoita pari kertaa kypsennyksen aikana.

Kookoksesta huolimatta ne perinteiset tilpehöörit, kaneli ja sokeri tai luumusoppa sopii puuron kylkeen oikein hyvin.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Tiskirätti, kissanraato, valuva räkä...

Mun piti kirjoittaa jostain ihan muusta mutta tämä kiilasi nyt ohi. Mä oon nimittäin aivan loppu! On ihan kaikkensa antanut olo tälle syksylle ja talven tapaiselle ja nyt, nyt on ihan kissanraato. Tämä viikko on enää töitä mutta toki se on juurikin tämä viimeinen viikko, joka on koko perheellä aivan järjettömän raskas, kiireinen ja... no, raskas.

Vaikka koko joulukuu on aika haipakkaa, on tämä viimeinen viikko se pahin. On ollut tosi vaikea ottaa iloa irti vapaapäivistä tai levätä, kun on tiennyt mikä siellä kalkkiviivalla odottaa. Kun tietää että koko vuoden rankin puristus on vasta edessä. On tosi hankala motivoitua siihen että viikon päästä on vapaata, kun haluaisi jo nyt vaan pötköttää peiton alla ja syödä juustoa (ja tämäkin! Mihin on kadonnut ainainen joulusuklaiden himo?!?! Juustoa vaan napsisin, Keisarinnaa ja cheddaria vuorotellen).

Kiukuttaa ja murjotuttaa koska on jo niin väsy. Tämä väsy on sitä laatua, joka ei nukkumalla katoa mihinkään koska kalenteri näyttää vielä velvollisuuksia. Tämä väsy tarvitsisi taltuttamiseensa ehdasti irtiottoa ja aikatauluttomuutta. Riittävät yöunet ei tarjoa kumpaakaan. Ja itseasiassa oon alkanut harjoittamaan sitä että skippailen päikkäreitä ja muita torkkuhetkiä koska ei niistä nyt ole mitään apua, päinvastoin kiukuttaa vaan kahta enemmän kun tietää että ei piristy kuitenkaan. Vaikka just ne pienet torkut on vuorotyöläiselle ehdottoman tärkeitä jaksamisen kannalta. Mutta kapina se on pienikin kapina, joskin tämä versio kusee kyllä vain omille nilkoille. Toki varmasti lomalla tulee nukuttuakin. Nollattua univelkoja ja nukuttua vähän varastoonkin. Kävin papassa ja meinasin sielläkin nukahtaa siihen pritsille. Kesken näytteenoton?!?

Oon pääsääntöisesti vaan kiukkuinen ja ärtynyt ja jos nyt ei vielä tullut selväksi niin väsynyt. Ympärillä on samanlaista porukkaa sekä töissä että kotona joten keskenämme oikein ruokitaan tätä kehää. Kotona saa taas setviä kadonneita bussikortteja, esiintymisharjoituksia ("mitkä vuosijuhlat? en mä oo esiintymässä missään vuosijuhlissa! mitkä harkat? ai menee iltaan asti? onks mun pakko?" AAAAEEERRGGHHHHHH!!!!!!) ja jotain hiien joululahjatoiveita. Voin kertoa että helppoa on vielä pienten kanssa nämä tämmöiset. En jaksa enää yhtäkään väittelyä keskustelua teinin kanssa siitä että onko 500 euroa maksava puhelin liian kallis. En jaksaisi herättää enää yhtenäkään aamuna taaperoa hoitoon (vaikkakin niitä aamuja on enää yksi, wihiiii!! Yhtä lukuunottamatta kun kaikki työpäivät on iltavuoroja) enkä jaksaisi huolehtia että teinit ei taas nuku pommiin. En jaksaisi taistella vitamiineista ja monipuolisesta ravinnosta päivän aikana ja ainakaan yhtäkään vääntöä en jaksaisi käydä skipatuista aterioista. En jaksaisi taistella tekemättömistä läksyistä tai wilma-viesteistä. Kamalasti olisi kaikkea mistä haluaisi tännekin kirjoittaa vaan kun pää on mössöä niin en jaksa nyt kirjoittamistakaan.

Kaipaan ihan älyttömästi niitä sellaisia kivoja viikoittaisia juttuja, jotka sanelee vähän raameja ja joista mä esimerkiksi tiedän mitä viikonpäivää eletään. Kaipaan sunnuntaisia pataruokia, säännöllisiä kauppapäiviä, toistuvia harrastuksia enkä tätä jäätävää säätämistä että ehditään kaikki ennen joulua. Miksi tämän joulunalusajan edes täytyy olla tämmöistä? Missä välissä oikeasti kalenterin kaappasi joku joulu ja miksi se vaan puskee sinne lisää kaikkea? Asiat pyyhkii ohi vasemmalta ja oikealta ja ihan joka kerta en ehdi edes tajuamaan että taisin missata jotain. Pari kertaa on ratin takana mietityttänyt että mun ei todellakaan pitäisi edes ajaa, koska havainnointikyky on olematon.

Mun tekisi ihan älyttömästi mieli vaan tiputtaa lapaset käsistä tonne kuvitteelliseen hankeen ja todeta että vittu olkoon. Nukkukaa pommiin, syökää mitä syötte ja koska syötte, olkaa lahjoitta ja antakaa mun olla rauhassa! Älkää tehkö läksyjä tai lukeko kokeisiin, aivan sama mulle! Ja tiedän, että sillä hetkellä sunnuntai-iltana, kun duunin ovi pamahtaa kiinni ja vika työvuoro on tehty niin helpottaa. Mä tiedän että sitten se pakottavin kiristys hartioissa hellittää ja vanne katoaa pään ympäriltä. Kun jaksaisi hengitellä nämä muutamat työpäivät. Tai edes puhallella, jos tuntuu että henki ei kulje.

En odota valkoista joulua enkä edes kultaista joulua enkä lahjoja mutta joulun tuomia vapaapäiviä.... niitä mä odotan! Ihan tarkoituksella oon yrittänyt saada loputkin systeemit tälle viikolle, jotta sitten ensi maanantaista lähtien voi alkaa hiljentymään. Laskeutumaan lomalle ja lepäämään. Sanokaa nyt että mä en ole aina ainoa joka loman lähestyessä ei enää millään meinaisi jaksaa. Mikä siinä onkin että ennen lomaa nuupahtaa täysin? Onko se merkki siitä että lomaa ei ole riittävän usein vai siitä että hommat on huonosti organisoitu, jos vikoina päivinä pitää huhkia kahta kovemmin? Täällä siis väsyttää, mitäs teille kuuluu?

real housewives sleep sleeping real housewives of orange county rhoc
Todellakin! Ei soiteltais lomalla!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Luciapullat

Meidän poppoosta 3/5 on Lucianpäivänä liesussa, joten tehtiin Luciapullia vähän etukäteen. Me ei itseasiassa joka vuosi näitä edes joulun alla leivota koska saatan vasta Lucianpäivänä tajuta että hei Luciapullaa olisi voinut tehdä. Nämä on meillä sellainen joulunalusherkku joka tehdään jos muistetaan.

Luciapullat eli Lussekatter ei itseasiassa edes liity mitenkään Lucian päivään. Niitä on kuulemma leivottu ensimmäisen kerran jo 1600-luvulla. Pullien keltaisella värillä karkoitettiin kissaksi pukeutunutta paholaista, siitä niiden ruotsalainen nimi lussekatt. Nykyään niitä kuitenkin leivotaan nimenomaan tässä joulun alla ja sahramin tuoksu on ainakin mulle sellainen, että aina siitä tulee mieleen joulu ja Luciapullat.

Mä rakastan sekä pullaa että sahramia, joten sahramia löytyy meidänkin Luciapullista. Muuten oonkin pistänyt perinteiset Luciapullat uusiksi. Rusinaa ei meidän pullista löydy koskaan ja ylipäätään Luciapullia varten en kovin ihmeitä suostu ostamaan koskaan, vaan pusken pullan sisään mitä kaapeista löytyy. Hävikkipullaa siis!

Tarvitset:
75g grammaa huoneenlämpöistä voita
0,5g sahramia. Ei ole väliä laitatko jauhetta vai niitä suikeroita. Mä laitoin suikeroita
2,5 dl maitoa. Meillä oli mantelimaitoa menossa vanhaksi joten käytin sitä.
yhden pussin kuivahiivaa
125g maitorahkaa. Jos sulla on jääkaapissa turkkilaista tai kreikkalaista jugurttia niin sekin käy
1 dl sokeria HUOM!!! Sahrami maistuu pullassa jonkun verran. Jos haluat peittää sahramin makua niin kannattaa laittaa sokeria enemmän, esim puolisen desiä lisää.
(puoli rkl kardemummaa. Tätä ei ole pakko laittaa mutta jos ei osaa syödä pullaansa ilman kardemumman makua niin voi pistää, se itseasiassa hautaa alleen myös sahramin makua. Mä en Luciapulliin ole kardemummaa laittanut)
puoli tl suolaa
puoli desiä-desi mantelirouhetta. Jos sulla ei ole mantelirouhetta niin ei haittaa. Voit rouhia mitä vaan pähkinää sekaan. Tai laittaa vaikka mantelijauhetta
7-8 dl vehnäjauhoja + vähän lisää siinä vaiheessa kun kaulit taikinaa levyksi

Täytteeseen:
n. 100g pehmeää voita
reilu tl kanelia. Kanelilla voi myös peittää sahramin makua. Eli sitäkin voi laittaa enemmän halutessaan.
ripaus vaniljajauhetta
puolisen desiä-desi sokeria, riippuen miten makeaa täytettä haluat. Mä suosittelen tosi makeaa.

Jos sulla on jäänyt kaappiin syystä tai toisesta pyörimään mantelimassaa, niin senkin voi käyttää Luciapulliin. Älä silloin käytä ylläolevaa täytettä laisinkaan vaan pyöritä pullat normipulliksi ja tökkää parilla sormella keskelle pieni aukko, vähän niinkuin tekisit voisilmäpullia. Sekoita mantelimassaa kermatilkan kanssa sössömäiseksi ja lisää halutessasi sekaan myös kanelia. Laita koloseen lusikallinen mantelimassasössöä, voitele kananmunalla ja paista ohjeen mukaan.

Päälle:
kananmunalla voitelu & mantelilastuja. Tai jotain muuta jos ei ole mantelilastuja
sulaa voita ja sokeria
          tai
tomusokeria

Sulata voi kattilassa. Laita sahrami sinne myös. Sekoittele sahramia hyvin voin sekaan, jotta sahramin väri liukenee. Kaada kattilaan myös maito ja lämmitä vähän kädenlämpöä lämpimämmäksi. Kaada seos kulhoon ja liota hiiva joukkoon. Lisää sen jälkeen taikinaan sokeri ja suola (ja kardemumma jos haluat sitä laittaa, mä jätän sen Luciapullista pois). Lisää lopuksi mantelirouhe ja maitorahka. Lisää jauhoja pikkuhiljaa ja sekoita ja vaivaa. Alusta taikinaksi normaalisti. Vaivaa, vaivaa, vaivaa. Anna kohota 30-45 min.

Vaivaa kuplat pois alustaa vasten. Kauli taikina levyksi, vähän niinkuin tekisit korvapuusteja. Sekoita täytteen ainekset sekaisin ja levitä levylle. Rullaa levy napakaksi rullaksi (liian löysästä rullasta valuu täyte pois paistovaiheessa) ja leikkaa annospaloiksi (tällä tulee muuten n. 13 kpl). Muotoile millaiseksi haluat, voi tehdä vaikka korvapuusteiksi. Mä tein niin että rullauksen jälkeen leikkasin paloiksi ja leikkasin saksilla palat puoliksi ja käänsin auki (kuvallinen ohje täällä). Anna kohota sen aikaa kun uuni lämpenee (225 astetta), voitele kananmunalla ja ripottele päälle mantelilastuja. Paista uunissa kunnes ovat kauniin värisiä.

Anna jäähtyä hyvin ja voitele pullat sulalla voilla ja kasta ne sitten sokeriin (sirusokeri on parasta näihin dippailuihin). Tai ripota pelkkää tomusokeria päälle. Meillä monesti heti syötävät pullat dippaillaan sokerilla ja säästöön jäävät taas jätetään kuorruttamatta. Sitten juuri ennen tarjoilua käytetään mikron kautta ja hunnutetaan tomusokerilla.

Hyvää Lucianpäivää!


Huonosti näkyy kuvassa mutta on ne keltaisia. 

torstai 10. joulukuuta 2015

Yövuorotalk eli diippiä shittiä

Mulla oli tuossa vika yövuoroputki vähään aikaan. Seuraavat on vasta kuukauden päästä. Vika yövuoro oli niin kamala että en muista koska viimeiksi olisi noin vaikeaa ollut. Olin nukkunut tosi huonosti siinä vuorojen välissä koska mulla oli iltapäivällä yksi kokous ja lisäksi mulla alkoi menkat. Mä reagoin nykyään ihan kaikkeen mahallani. Ei tarvitse olla kuin vähän kovempi stressi tai päänsärky tai univelka tai mitä nyt vaan niin mä nieleskelen oksennusta. Sama homma menkkojen aikana. Parina päivänä on ihan todella huono olo ja oksettaa. Nyt toinen niistä päivistä osui sinne yövuoroon.

Siinä maksimoidessani kurjuutta (ja yrittäessä pitää mahan sisältöä ihan omanani) aloin jostain syystä miettiä synnytystä. Ja eritoten Kolmosen synnytystä. Vaikka se oli pitkälti ahaa-elämystä ja mulle jäi siitä olo että hei NYT mä osaan synnyttää, niin onhan se synnyttäminen oikeasti paikoin jotenkin tosi alentavaa hommaa. En tarkoita nyt mitään kätilöitä joiden kanssa ei henkilökemiat kohtaa tai komplikaatioita tai mitään. Vaan sitä että siellä alasti heilut ja esittelet alapäätäsi jokaiselle joka vaan ovesta sisään sattuu tulemaan. Sitä että sun itsemääräämisoikeus sun vartaloa kohtaan säilyy sulla itselläsi. Mä en ole millään lailla häveliäs ihminen eikä alastomuus ole mulle ongelma. Mutta oman kehon kontrollointi on mulle iso juttu ja se, että päätän itse kehostani. Synnyttäessähän se ei aina ihan noin mene.

Kolmosen synnyttyä mun kohtu ei oikein jaksanut supistella riittävästi. Hyytymät jäi kohtuun ja niitä alkoi kertyä sinne lisää ja lisää kun sitä verta vaan valui sinne kohtuonteloon mutta se ei tullut pois. Mulla oli tosi mahtavat kätilöt jotka onneksi tekivät useammankin kikan jotta kaavintaan ei päädytä. Mutta vaikka olivat mahtavia ja tiesivät mitä tekivät, niin mä koin sen tilanteen jotenkin tosi ristiriitaisena. Koin sen kohdun kovakouraisen runtelemisen todella alistavana, jopa väkivaltana. Tiedostin ja tiedän toki miksi niin piti tehdä. Järki tajuaa. Mutta tunnepuoli viestitti silti muuta. Kaikista nöyryyttävimpänä koin sen että kohdun supistelemattomuuden takia mulle laitettiin kolme cytotecia. Ja koska ne oli saatava vaikuttamaan äkkiä ja täydellä teholla, ne laitettiin takapuoleen. Siippa seisoi viistosti mun jalkopäässä lavuaarin luona pesemässä vastasyntynyttä Kolmosta. Karjuin sille vaan henkihieverissä että älä katso tänne!! Se alentuneisuuden tila oli jotenkin sellainen että sitä kuvitteli että tätä ei tapahdu jos se toinen ei katso ja näe mitä nää tässä nyt tekee mulle.

Jälkikäteen oon miettinyt että mitä jos vaan olisin heittänyt liinat kiinni. Sanonut että nyt loppu se murjominen ja ette tasan laita mulle perseeseen mitään. Että mun henkilökohtaisen koskemattomuuden rajat menee nyt tässä ja piste. En osaa tätä ihan edes selittää tai pukea sanoiksi mutta vaikka järki leikkasi ja sitä tiedosti että miksi näin, niin oikeasti tunnepuoli karjui täyttä häkää että tässä toimitaan nyt väärin mua kohtaan. Vaikka ei edes toimittu. Mutta ne mun rajat on piirtynyt niin, että jotkut hälytyskellot kilkatti noin. Mitä olisi tapahtunut jos mä olisin kieltäytynyt? Kyettäisiinkö tollaisessa tilanteessa tajuamaan että mulla ei ole tarkoitus olla hankala henkilö siinä vaan yksinkertaisesti koen tilanteen liian traumaattisena.

Se on jännä homma että miten erilailla nämä asiat kokee, riippuen millä puolella joukkoja seisot. Tuo edellä kuvaamahan on kätilöille vain työtä. He tekevät siinä kaikkensa sen eteen, että mä en joudu kaavintaan ja että vältetään tietyt komplikaatiot. He tekevät vastaavaa todennäköisesti viikoittain. Ei ole oikein vaihtoehtoja että mitenkä ne asiat tehtäisiin vähemmän synnyttäjää häpäisemättä. Välttämättä ei ole edes aikaa mihinkään neuvotteluihin tai vaihtoehtoihin. Kokeeko kaikki synnyttäjät edes sitä tilannetta niin että ovat alistettuina? Vaikka synnyttäminen miten on maailman luonnollisinta niin muuttuvista tekijöistä ei kyllä kukaan missään valmennuksissa tai muissa puhu mitään. Ei niihin pysty varautumaan tai valmistautumaan jos ei edes tiedä. Eikä se, että on jo aiemmin synnyttänyt, tee ihmisestä ammatikseen synnyttäjää. Tai takaa sitä että tietää.

Vähän samantyyppistä puitiin mun töissä joku aika sitten. Mun töissä kun ihmiset (toim huom ei me työntekijät!) on useimmiten lähes alasti. Mä näen lukuisia alastomia vartaloita aina ollessani töissä. Miehiä, naisia, nuoria, vanhoja. Ryppyisiä, kimmoisia, tummia, vaaleita. Ihan kaikkea. Yksikään kropan kuhmura tai poimu ei järkytä tai yllätä mua enää. Ja kun siinä on se alaston vartalo niin ei sitä työtilanteessa mieti koskaan että hei tossa on muuten perse. Ei ikinä. Vaikka työtä ei tee liukuhihnamaisesti niin mieli on tavallaan tietynlaisella liukuhihnalla. Vartalo toisensa perään. Ei tunnu missään. Sieltä bongaa ne työhön liittyvät jutut ja se siinä. Sitä ei kiinnitä huomiota että onko tissit tai millanen muna tai onko siinä nyt sellainen vartalo joka mun silmää hivelee. Ne ei liity siihen mistä mä palkkani saan. Mutta kun kuvitteleekin itsensä siihen toiselle puolelle, siihen alastomaksi osapuoleksi, sitä ei enää suhtaudukaan ja ajattele ihan samalla tavalla. Hassuja juttuja. Mitenhän noissä tilanteissa sitä objektin ja subjektin eroa saisi vähän kavennettua?

tiistai 8. joulukuuta 2015

Maustenäkkäri

Itsetehty näkkäri on aika kiva lisä joulupöytään. Sen teko on melko vaivatonta ja helppoa, mutta jos nyt ihan rehellinen olen niin vähän vittumaista. Tosin tämä täysin minäkohtainen mielipide menee sen alle että inhoan kaikkea kaulimista. Mutta, tämä on kaiken sen ärtymyksen ja kiroilun arvoista!

Maustenäkkäri sopii tosi monipuolisesti joulupöytään. Parhaiten se sopii erilaisten juustojen ja sillien kanssa. Mutta voi sitä rouskutella ihan muutenkin vaan. Koostumus ei tokikaan ole samanlainen kuin vaikka koulunäkissä, tämä on enempi sellainen kuivattu varrasleipämäinen. Jos sulla on heikot hampaat niin jätä väliin!

Tällä ohjeella saat näkkäriä pari pellillistä. Ohjeen voi helposti puolittaa ja tehdä vain yhden pellillisen. Palat voi leikata valmiiksi jo ennen paistoa, mä tykkään taas paistaa levyt kokonaisina ja pätkiä sitten isoiksi paloiksi kun ovat paistuneet rapeaksi. Makuasia, voi tehdä mitä vaan. Pinnalle voi myöskin laittaa ihan mitä nyt sattuu keksimään. Mustia seesaminsiemeniä, unikonsiemeniä, pinjansiemeniä, auringonkukansiemeniä tai vaikka näiden sekoitusta. Kaikki toimii! Mutta koska tämä on nyt nimenomaan joulunäkkäriä niin ohjeistetaan tällä kertaa jouluisilla mauilla. Laita sä mistä sä tykkäät!

Tarvitset:

2 dl maitoa
reilun teelusikallisen kuivahiivaa
2 tl hunajaa
2 dl karkeita ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa

Pinnalle:
1 rkl fenkolinsiemeniä
2 rkl seesaminsiemeniä
1-2 tl suolahiutaleita

Lämmitä maito reilusti kädenlämpöiseksi ja liota sekaan hiiva. Sekoita kaikki muut taikinan ainekset keskenään (paitsi ei tietenkään pinnalle tulevia siemeniä) ja kumoa ne monitoimikoneen kulhoon. Lisää maito ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Jos sulla ei ole monaria niin vatkainkin pelittää ihan hyvin.
Laita valmis taikina muovipussiin ja nakkaa jääkaappiin n. tunniksi.

Levitä leivinpaperia alustalle, jauhota se reilusti ja kippaa taikina siihen. Vaivaa jauhoja hieman taikinan sekaan, jotta se ei tarraa joka paikkaan. Lisää jauhoja, reippaasti. Kauli taikina niin ohkaiseksi kuin saat, oikeasti se saa olla vain millin paksuinen. Voitele kaulittu taikinalevy vedellä.
Sekoita pinnalle tulevat siemenet ja suola keskenään ja levitä taikinalevyn pinnalle. Paina siemeniä joko käsin tai kaulimella taikinaan kiinni. Jos haluat leikata näkkärin valmiiksi annospaloiksi, tee se tässä vaiheessa. Anna kohota puolisen tuntia.

Kuumenna uuni 225 asteeseen. Töki haarukalla reikiä näkkärilevyyn sinne tänne. Paista näkkäriä uunin keskitasolla 8-10 minuuttia, kunnes ovat saaneet vähän väriä. Jos et jaksanut kaulia riittävän ohkaiseksi (mä en yleensä jaksa) niin todennäköisesti näkkäri saa väriä ja rapeutuu vain reunoilta, keskeltä se jää sellaiseksi leipämäiseksi. Ei haittaa mitään, sekin kyllä kovettuu päivässä, parissa. Anna kypsän näkkärin jäähtyä ritilän päällä.

Jos näkkäri sitkistyy, sitä voi kuivattaa uunissa. Levitä leivät ritilälle ja kuivata 150 asteisessa uunissa n. 20 minuuttia. Anna jäähtyä hyvin.



Namnam! Aina ohimennessä tulee napattua pieni maistiainen..

perjantai 4. joulukuuta 2015

Mielipide ja siinä pysyminen

Olenko mä ainoa ketä ärsyttää Minttu Virtasen järjetön pröystäily miehensä rahoilla? Ja mua itseasiassa ärsyttää kaikista eniten se, että en edes tiedä varmaksi onko näin, kunhan oletan. Peilaten Virtasen työhistoriaan. Ja oikeastaan ihan kaikista ensteks eniten mua äryttää se, että jos tuo olisi toisinpäin, eli mies pistäisi haisemaan vaimonsa rahoja, niin mua ei todennäköisesti ärsisi ollenkaan.

Ylipäätään mua on taas vähän kiristellyt nämä sukupuolihommelit. Kun mielipiteen muodostaminen ja kanta näihin on jotenkin ihan helvetin hankalaa. Ja varsinkin se omassa kannassa pysyminen on vaikeaa. Kun nämä on osittain sellaisia mutkun-sitkun-niinkun.

Naiset saa mun puolesta olla vähissä vaatteissa. Tai vaikka free the nipple-aatteen mukaisesti ilman paitaa ja se ei ole seksuaalisesti provosoivaa. Vaikka jokainen saa määrittää itse sen oman seksuaalisuutensa niin mä koen tämän määrittämisen äärimmäisen hankalaksi. Missä menee se raja, milloin ollaan seksuaalisesti provosoivia ja milloin ei? Koska hei let's face it, löytyy roppakaupalla naisia, eritoten julkisuudessa heiluvia, jotka provosoivat sillä omalla seksuaalisuudellaan. Kukaan ei kerjää että tulisi raiskatuksi tai ahdistelluksi. Mutta osa kyllä aivan selvästi leikittelee sillä seksuaalisuudella. Haluaa saada huomiota nimenomaan sillä seksuaalisuudellaan. Onko se silloin sitä free the nippleä? Mun mielestä varauksetta ei. Vaikka painotan sitä että jokainen tuo sen oman seksuaalisuutensa esiin omilla ehdoillaan, kuka enempi peittäen ja kuka enempi paljastaen. Vaikka sulla olisi oikeus tehdä jotakin niin ei se välttämättä tarkoita sitä että tekisit tai ajattelisit sitä asiaa siltä kantilta että mulla on oikeus tehdä näin. Vaan voi olla että motiivina on pelkästään tehdä jotain sellaista, joka varmasti päätyy puheisiin. Ja silloin ei ole välttämättä kyse pelkästään siitä että mä voin. 

Esimerkiksi pitkin tätä syksyä ja talvea on ollut erinäköisiä gaaloja, joiden pukusatoa seuratessa mua on mietityttänyt että mikä siinä nakuilussa oikein on? Kun tuntuu että se muuttuu jo ihan skabailuksi että kenellä näkyy ihoa eniten ja kenellä meinaa genitaalit vilkkua. Jokaisella on tuohon toki oikeus mutta mä en vaan ihan ymmärrä. Mikä juttu tuo nyt oikeasti on? Ei tuossa ole kyse millään lailla naisten seksuaalisuuden vapauttamisesta vaan silkasta shokeeraamisen halusta. Toiveesta päästä lööppeihin. Löytyy ihan valtava määrä naisia, jotka ajavat naisten rintojen seksualisoimisen poistamista ihan toisin keinoin, kuin pukeutumalla tuhansia euroja maksaviin luomuksiin ja samalla vilauttaen vähän alapäätä.

Rumer Willis ja Free the nipple. Just näin.
kuva täältä
Sitäkin olen miettinyt että onko tuosta nyt sitten enempi haittaa vai hyötyä. Kun halutaan vaan kohahduttaa ja verhotaan se sitten naisten oikeuksiin. Voitaisiinko asioista puhua niiden oikeilla nimillä? Musta tuntuu että itse aatetta ajatellen tuosta on enempi haittaa. Siis nimenomaan jos toiveena on että naisten pukeutuminen ei olisi seksualisoitua. Koska eihän noissa genitaalivermeissä näy kuin tietyn sektorin naisia. Nuoria ja hoikkia. Niitä tyyppejä, jotka tahtoo helposti hukkua sinne oman alansa massaan. Missä ovat pluskoon kohahduttajat? Tai yli 50-vuotiaat? Tai edes ne imettävät äidit.

Mun mielestä siinä ei ole mitään väärää jos haluaa näyttää omaa vartaloaan. Mutta mikä on kaunista? Mikä on näyttämisen arvoista? Onko se aina se timmi ja treenattu kroppa? Ja onko se aatteen ajaminen sitä että saan heilua alasti? Tästä on tosi vaikea muodostaa mielipide. Koska ehdottomasti oon sillä kannalla että naisten rinnat on liian seksualisoituja mutta en ihan allekirjoita niitä keinoja, joilla tätä pinttymystä yritetään poistaa.

No sitten tämä rahankäyttö. Oon mä monesti miettinyt sitä että olishan se mukavaa olla jonkun elätettävänä. Vaan en kyllä tiedä miten siihen osaisi sopeutua. Koska mulle siinä on jotenkin pohjimmiltaan kyse kunniasta. Että mä pystyn elättämään itseni enkä tarvitse siihen ketään toista. Että en nyt miestä tai kumppania tarvitse ainakaan siihen elättämiseen. Mulle yksi ehdottoman iso seikka sille, että mä olin töissä ja Siippa hoitovapaalla, oli se että pystyin osottamaan ennenkaikkea itselleni että mä pystyn elättämään meidät. Että mun työnteko ja tienestit elättää tämän kokoonpanon. Sain siitä ihan hemmetisti itsevarmuutta, sekä ammatillisesti että siviiliin. En tiedä tuntuuko esimerkiksi miehistä tuolta. Koska se elää edelleen niin vahvana oletuksena että mies elättää perheen. Miehillä ei oikeastaan edes ole vaihtoehtoja. Se on elätettävä koska naiset niin mielellään heittäytyy elätettäväksi. Ja sitä mä en ymmärrä. Ja en ymmärrä että miksi nämä minttuvirtaset haluaa vahvistaa noita mielikuvia.

Mä en varsinaisesti koe oloani kateelliseksi jos toisilla on rahaa millä mällätä. Mutta ajattelen kyllä tosi vahvasti niin, että tuhlataan sitten niitä omia rahoja. Toisaalta taas jos nyt kävisi niin että jostain syystä mä saisin järjettomän lastin rahaa jostain, niin toki antaisin Siipan tuhlata. Ihan kyselemättä. Koskahan maailma olisi siinä mielessä valmis ja siinä pisteessä, että näitä asioita ei aina ajattelisi sukupuolen kautta? Nämä ei olekaan ihan niin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä juttuja miettiä, kuin toivoisi.