perjantai 30. tammikuuta 2015

Mähaluunmähaluunmähaluun

Tämä on se Markus Kajosta lähtenyt haaste. Jonka Milla koppasi mulle. Kun pitää keksiä sitä sellaista listaa että jos haluais haluta jotain niin mitä haluais. Ajattelin unohtaa turhan vaatimattomuuden samantien ja haluta seuraavia:
  • Lottovoitto. Eikä mitään naurettavia pikkuhiluja vaan kunnon miltsit. Senjälkeen se olisi passien päivitys ja Hajotkaa pakkaseen-heipat.
  • Muutto. Koti ainakin täällä, siellä Italian maaseudulla sekä Siipan mieliksi jossain pohjoisessa.
  • Että joku muu hoitaisi sen muuton. Voin kyllä tarvittaessa olla organisoimassa.
  • Siivooja kerran viikossa. Aivan sama millaisen mallin se lapsille näyttäisi. Minä jaksa näitä kissankarvoja olla koko ajan häätämässä....
  • Paremmat stalkkerointitaidot. Yksi mun blogikirjoitus on lähtenyt räjähdysmäisesti leviämään facebookissa ja mua ärsyttää kun en osaa selvittää paremmin että missä se seikkailee.
  • Pippelivapaan alueen. 
  • Että olisi aina perjantai. Koska onhan tämä nyt ihan paras päivä. Enkä suostu uskomaan että jos olisi aina perjantai niin se perjantain mukana tuoma tunne jotenkin kärsisi.
  • Täysimittaisen ja hullun laajan brunssin joka olisi valmiina aamuisin. Siihen kaveriksi hesari ja rauha. Tietty.
  • Suitsukkeiden paketit helpommin avattavaksi. Tahtoo aivo revetä ennenkuin sen muovin on saanut irti ja siinä vaiheessa ei enää mikään maailman tuoksu riitä rauhoittamaan.
  • Kaikki maailman kirjat.
  • Kierukan tai vauvan.
  • Että ne perkeleen rakennusmiehet tulisi silloin kun sanovat eikä esimerkiksi 2-3 päivää sen jälkeen. En voi olla koko ajan himassa päivystämässä. Joo meillä vähän petti aikataulut. Oh really??!! I shit you not! Ja sitten kun ne tulee niin tietysti olen just vessassa laittamassa kuukuppia ja lapset nukkuu. Hyvin jännä että se tiedotus ei pelaa ikinä aikataulujen muuttuessa.
  • Ja edelliseen liittyen; haluaisin että kuukupista löytyisi joku ennakoiva varoitin kun tyhjennysaika alkaa lähestymään. Ettei se olisi niin että huomaat kohta synnyttäväsi sen kupin ja siitä hokaat että mjaha tarvis varmaan löytää vessa. Eri kiva kun siinä vaiheessa ei enää pysty kävelemään ja lantionpohjalihakset lähinnä nauraa sun ahdingolle.
  • Haluaisin että olis aina aamuisin sellainen virkeä. Että heräisi silleen puhkuen ja uhkuen sellaista tänään mä voin tehdä mitä vaan-oloa. Terveisin kissanraato sohvannurkasta.
  • Että olisi vähän vähemmän urpo olo kaikenmaailman muskareissa ja temppukerhoissa. En vaan solahda luontevasti sinne laululeikkeihin. Onks pakko jos ei haluu??
  • Saisin lukea aina kun siltä tuntuu tai huvittaa. Muu maailma vaan yksinkertaisesti pysähtyisi odottamaan että saan luettua vielä sen yhden luvun.
  • Edelliseen viitaten; se on aivan sama onko kello viisi vai yhdeksän aamulla niin taapero herää puolen minuutin sisään siitä kun olen ottanut kirjan käteen. Näin ei tarvisisi olla.
  • Aamuisin kainalossa voisi olla vähän vähemmän taaperoa ja mahan päällä vähän vähemmän kissaa.
  • Että maailmankaikkeus lopettaisi näiden julmien temppujensa tekemisen. Kolmosella on finni poskessa. Jota en saa kuulemma puristaa. Why, oh why?!?
  • Pikku Kakkosen Nimipäiväonnittelut-sikermä voisi kestää vähän pidempään. Kamalan vaikeaa elää ja suorittaa kahden minuutin sykleissä.
  • Irtokarkit osaksi ravintoympyrää.
  • Että jaksaisin valvoa Super Bowlin
  • Joku muu hoitaisi Kolmosen tuttivieroituksen. Parasta olisi jos se vaan itse jonain aamuna toteaisi että en mä näitä enää haluu. Tämä toki vaatisi myös sen että se oppisi puhumaan. Mutta eihän tämä alunperinkään mikään vaatimaton lista ollut.
En jaksa haluta enempiä. Muut kerkeskin jo toivomaan maailmanrauhaa. Mä lähden nyt sinne temppukerhoon näyttämään urpolta. Haastan Nakit ja MUTSI-blogin Päivin sekä Lupiinin.

EDIT Pistetään bonuksena vielä muutama:
  • Että kissanpaskat jotenkin itsestään levitoituisi hiekkalaatikosta pönttöön. Tai vastavuoroisesti, meidän kissat lakkaisi vääntämästä pienen vauvan kokoisia jöötejä.
  • Haluaisin osata laittaa poskipunaa tai aurinkopuuteria ilman että näytän ihan naamapuolelta. MITEN sen saa laitettua niin että näyttää edes kaukaisesti symmetriseltä.
  • Kissojen madotus. Se se vasta on hauskaa hommaa. Mielummin pesisin vaikka ruumiita. Haluan vapautuksen sisäloisiin liittyvistä toimenpiteistä.

torstai 29. tammikuuta 2015

Kirja joka muutti elämäni

En muista kuollaksenikaan mistä sain tietää WSOY:n Kirja joka muutti elämäni-teoksesta. Mutta sen muistan että kun muutama viikko sitten kuulin kirjasta ensimmäisen kerran, tiesin välittömästi että haluan lukea tämän. Kiitos muuten kirjastoille varausmaksujen poistamisesta! Terveisin nimimerkki 30 kirjaa odottamassa että ne luettaisiin ja toiset 30 varauksessa.

"Romaani vakuutti minut siitä, että kannattaa opiskella ja etsiä pelotta omaa johtotähteään, väistellä pehmeästi muiden kyynärpäitä ja vaalia rakkautta historiaan, lukemiseen ja kirjoittamiseen".

Kirja joka muutti elämäni, on saanut alkunsa Skotlannissa jossa kerättiin lukijoiden lukukokemuksia muutama vuosi sitten. Muutamaa vuotta myöhemmin Lukukeskus toteutti saman hankkeen Suomessa. Samojen kansien sisään kerättiin lähes kuusikymmentä lukukokemusta. Eri-ikäisiltä lukijoilta, eri yhteiskuntaluokkien edustajilta, eri elämäntilanteissa. Kaikilla se sama yhdistävä tekijä; on joskus lukenut jotain joka on koskettanut niin syvästi että sen muistaa aina.

Tarinat ja kertomukset etenevät samalla kaarella. Ensin kerrotaan mikä kirja on kyseessä, mistä kirja kertoo ja sitten avataan sitä, miten kirja on muuttanut lukijan elämää. Tarinat ovat kaikki vain muutaman sivun mittaisia. Pääpaino on lukukokemuksella, ei luetun kirjan sisällöllä. Kokemukset ovat hyvinkin erilaisia ja siksi kirja onkin niin rikas. Joskus elämäntilanne tai ympäristö on vaikuttanut siihen, miksi kirja on tuntunut elämää mullistavalta. Toisilla se on ollut se ihan ensimmäinen luettu kirja, toisilla taas vasta vanhempana löytynyt lukukokemus. Harvassa tarinassa itse kirjan sisältö paljastuu kovinkaan suurelti. Osaan kokemuksista pystyi samaistumaan niin vahvasti että melkein pakahtui, vaikka en ollutkaan lukenut sitä kirjaa, josta kokemus oli syntynyt .

"Kerran sairastuin Nepalissa ja jouduin sängyn pohjalle hyönteisiä kuhisevaan hökkeliin. Kirjan lauseiden lukeminen tuntui silloin melkein siltä kuin olisin pitänyt ystävää kädestä."

Kaikki tarinat eivät todellakaan ole ylistystä tai iloisia. Mukana löytyy todella ahdistavia ja surullisiakin kertomuksia. Mutta nekin herättävät mielenkiintoa itse kerrottavaa kirjaa kohtaan. Ei lukeminen ole kokemuksena aina puhdistava tai eheyttävä. Mutta parhaimmillaan kirja voi olla jopa hengenpelastaja. Tai syy pyytää treffeille. Tai apukeinona selviytymiseen vaikeista kasvuvuosista. Tämäkin tulee ilmi tarinoiden keskeltä.

"Oivalsin, että toisin kuin monesti ajatellaan tai annetaan ymmärtää, terveys ja hyvä elämä eivät ole sama asia."

Kirjasta sai runsaasti lukuvinkkejä itselle. Jos sulla on loma lähestymässä ja mietit että mitähän sitä lukisi, niin lainaa ensin itsellesi muutamaa viikkoa ennen lomaa tämä. Löydät sieltä ne vinkit lomalukemiseksi.
Mä olisin voinut lukea lähes jokaisen kirjan yhdeltä istumalta. Muutaman valkkasinkin omalle lukulistalleni. Kertomuksia löytyi lähes kaikenlaisista kirjoista. Seikkailuista keittokirjoihin, klassikoista tietokirjoihin ja psykoanalyysistä muistelmiin. Rehellisyyden nimissä mainittakoon että vastaan tuli myös kertomukset parista kirjasta, jotka jättivät jälkeensä vastenmielisen maun. Olon että tuota kirjaa en halua lukea ikinä!

Kirjojen mahti ilmeni jokaisesta kertomuksesta. Kirja voi toimia motivaattorina tai mentorina. Tulevaisuuden suunnanantajana tai haaveiden ruokkijana. Muutkin ovat saaneet lohtua kirjoista vaikeissa elämäntilanteissa. Tuntui hyvältä huomata että löytyy muitakin, jotka ovat lukeneet jonkun kirjan läpi itkien. Tuntui lohdulliselta että joku toinenkin on yhden ja saman kirjan aikana vetänyt kaikki mahdolliset tunteenkirjot läpi. Ärtymyksestä ihastukseen ja pelosta helpottuneisuuteen.
Kaikille kirjat eivät edusta vain hyviä asioita. Kirjat ovat myös sairastuttaneet.

"Kirja avasi toisen todellisuuden, fantasian ja unelman, jossa kaikki oli mahdollista."

Moni kirjoitti miten ei ole uskaltanut lukea valitsemaansa kirjaa uudestaan, koska pelkää että sen taika on hävinnyt. Vaikea sanoa onko elämän muuttava kirja sellainen, joka kestää monta lukukokemusta vai onko se sellainen, että se koskettaa vain kerran mutta unohtumattomalla voimalla. Itse olisin taipuvainen asettumaan jonnekin tuonne väliin. Elämän muuttava kirja voi tarjota uudelleenkin lohtua, mutta elämäntilanteen täytyisi olla suht samantyyppinen. Vääränlaisessa elämänkonseptissa se taika ei välttämättä enää tunnukkaan.
Vai onko se kirja, joka muutti elämän, aina automaattisesti se ensimmäinen kirja jonka on lukenut kokonaan? Kun on lopullisesti löytänyt tiensä sisään lukemisen maailmaan eikä halua sieltä pois. Vaikea sanoa.

"Eroissa vaikeinta on yksin syöminen. Se ettei enää ole ketään, jolle laittaa ruokaa päivittäin. Mutta kun on keittokirjoja, ei ole koskaan yksin."

Oli äärimmäisen avartavaa lukea esimerkiksi lastenpsykiatri Jari Sinkkosen valinnasta. Eikä yllätyksenä ollut, että hänen elämänsä mullistanut kirja oli osallisena myös Jarin tulevaan uravalintaan. Sinkkosen omia kirjoja olen lukenut muutaman ja rakastan hänen huumoriaan. Joka onneksi välittyy läpi tälläkin kertaa.

Mikä sitten olisi mun valinta? Se kirja joka muutti mun elämäni. En keksi kuin yhden vastauksen. Paulo Coelhon Alkemisti. Kirja oli mun ensimmäinen lukemani Coelho eikä ne muut ole mua koskettaneet samalla lailla. Coelhon tyyli kirjoittaa on aika identtinen kirjasta toiseen. Kaikkia Coelhoja en ole tuon takia edes lukenut. Tuntuu että ympyrä keksitään liian monta kertaa uudestaan. Mutta Alkemistia lukiessa törmäsin ympyrän keksijään ensimmäistä kertaa ja se oli menoa.
Luin Alkemistin ollessani vaikeassa elämäntilanteessa. En enää muista miksi luin sen ensimmäisen kerran juuri silloin kun luin. En nimittäin tiennyt etukäteen yhtään kirjan sisältöä enkä ollut juurikaan edes kuullut koko Paulo Coelhosta. Joku intuitio käski kuitenkin juuri sinä hetkenä valitsemaan Alkemistin. Ja pidän sitä edelleen hengenpelastajanani.
Olin kahden pienen pojan yksinhuoltaja ja sellaisessa elämäntilanteessa, että olin aika hukassa. Moni asia tuntui vaikealta ja oli hankalaa löytää maailmasta sitä omaa paikkaa ja arkeen jotain suuntaa. Tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta ymmärtää tapahtumia ja saada ne ammennettua kokemukseksi. Paljon kysymyksiä leijaili ilmassa vailla vastauksia. Alkemisti tarjosi lohtua ja konkreettisia voimalauseita, joista sain ammennettua uskoa omaan murusina olevaan mieleen. Sain vastauksia kysymyksiini kirjan kautta ja opin ammentamaan myös ikävät asiat voimaksi. Olen lukenut kirjan sittemmin myös toisissa vaikeissa elämäntilanteissa ja joka kerta kirjan loputtua olo on ollut sama; mä selviän!!

"Kauan eläköön kapinointi!"

Ps. Kirjoihin liittyen, Ani tarvisi vähän jeesiä. Pystytkö auttamaan? Ehkä jonain päivänä tuo on se kirja joka muuttaa jonkun elämän.

Kaikki kursivoidut lainaukset otteita teoksesta Kirja joka muutti elämäni.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Ilahduta bloggaajakaveria

Pitkästä, piiiiitkästä aikaa sain blogihaasteen! Jeeeeeeee :) Uraäiti haastoi mut jo aikaa sitten mutta mulla on nyt muka ollut taas niin paljon tähdellisempää asiaa että tämä meinasi hautautua luonnoksiin. Nyt ryhtiä, nainen!


- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat.
- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!

En taaskaan saa tuota haasteen tekstiä muokattua oman blogin ulkonäköön mutta yritetään nyt elää sen kanssa. Koitan ihan oikeasti keksiä jotakin kivaa heille, jotka jatkohaastavat. Muutakin kuin iloa haastetuksi tulemisesta. Yritän ainakin yrittää!
Kovin ihmeellisiä sääntöjä ei silmiin sattunut. Itse saa päättää määrällisesti että ketä haastaa. Siinäpä se.
Tässäpä siis heitä, jotka haastan:

Hän, jonka postauksia odotan lähes innosta tutisten! Ässän käkenä! Teiniaspektin vuoksi yllättäen mua kiinnostava. Propsit huumorista. Teksteistä tulvii ilmi seikkoja, joita mäkin arvostan meidän teinien opettajissa. Just näin!

Kädestä Pitäen-blogin Etna. Tuleva Meppi, sanokaa mun sanoneen. Kivaa ja vankkaa pohdintaa elämästä ja ilmiöistä. Kannanottoja ja mielipiteitä mutta myös riittävää nöyryyttä sille, että ihan kaikesta ei tiedä. Etna kasvaa jatkuvasti bloggaajana jota on ilo seurata. Arvostan!

Elsa-Aalia. Myös isojen ja pienten äiti. Siksi mun silmissä erityisen kiinnostava. Lisäksi mua kiinnostaa aina ihmiset, jotka ovat työkseen tekemisissä lasten kanssa. Itseänikin kun ehkä vähän kutkuttaisi, vaan epäilen kestäisikö kasetti...

Terveisiä elämästä-blogin Riimi. Onko teillä joku jonka postauksia odotatte aina ihan erityisesti? Riimi on mulle sellainen. Erityismaininta maailman parhaista blogiotsikoista!

Mä kirjoittelin, kuinka olen onnellinen pienistä asioista. Ja ne pienet asiat on ilahduttaneet ihan erityisesti tässä alkuvuodesta tätä bloggaajaa. Viime viikolla olin onnellinen mm. seuraavista asioita:
  • Maailman paras pizza. Yhdistelmällä rapea mutta sitkoisa pohja, täydellinen tomaattisoossi ja överisti juustoa päällä. Miten joku noinkin yksinkertainen voi olla niin hyvää. Foodgasm!!
  • Elokuvat. Mä olen niin kiitollinen elokuvista. Voin matkata toiselle puolelle maapalloa, uusiin maailmoihin tai vaikka meren alle kotisohvalta käsin. 
  • Oscar-gaala. Nyt näitä elokuvia on hehkutettu kahdessa viimeisimmässä postauksessa mutta kun olen vaan niin iloinen että ne on löytyneet takaisin mun elämään. Mua ei niinkään kiinnosta mikään pukuloisto mutta tykkään siitä, miten Oscar-gaala on tehty. Aikanaan tähtäsin itseni monesti gaalayönä yövuoroon että jaksoin valvoa ja nähdä edes osan gaalasta. Elokuvia ei voi juhlia liikaa. Kuten ei voi kirjojakaan. Näyttävät muuten tänä vuonna Baftankin Suomen telkkarissa!
  • Kirjat. Nyt on niin monta sivua tulessa että tahtoo muu jäädä. Kirjasto on maailman ihanin paikka ja tärkeä tukikohta. Kirjajuttuja ropisee toivonmukaan lähiaikoina bloginkin puolelle, josko joku muukin löytäisi niistä iloa.
  • Hotjooga. Mä olen myöhäisherännäinen. Jooga on vanha tuttu jo viime vuosikymmeneltä mutta kuumassa joogaaminen oli uutta. Olin aina kuvitellut että se ei ole mun juttu, en vaan pysty urkkaamaan kuumassa. Vaan vielä mitä. I-ha-naa, kuuletteko!! Menkää koukuttumaan.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Leffailta

Mun äiti leikataan pian ja toipumisaikana hän ei saa nostella mitään raskasta. Aika ei ole pitkä, mutta meille tämä tarkoittaa sitä että Kolmosta ei saada äidille sinä aikana laisinkaan hoitoon. Äidin toipumisaikana ei siis puuhata Kaksikonkaan kanssa mitään ihmeempiä, tai ainakaan mitään sellaista mikä vaatisi Kolmosen hoitoa. Se toki onnistuu että mä menen Kaksikon kanssa ja Siippa hoitaa Kolmosen sillä aikaa, mutta ei se ole kuitenkaan sitten sama. Aina silloin tällöin kun ollaan puuhattu niin että Kolmas on mummin kanssa ja me tehdään sitten nelistään jotain.

Äiti otti Kolmosen yökylään nyt vielä ennen operaatiota ja me pidettiin sitten leffailta kotona. Samalle viikonlopulle kun osui muutakin menoa ja melskettä niin tuntui aika kivalta olla vaan kotosalla. Syötiin järjettömästi liikaa ja ihan liian epäterveellisesti. Tuli tarpeeseen mutta seuraavana päivänä tuntui samalta kuin olisi ollut darra.

Kaksikko sai kumpikin valita yhden leffan mikä katsotaan. Ensimmäiseksi iskettiin pyörimään The Lone Ranger joka oli mun yllätykseksi tositosi hyvä. Upposi meihin kaikkiin. Tämähän on saanut tosi murskaavat arviot vähän joka suunnalta. Mutta tämä oli mun mielestä just sopiva sellainen perjantai-illan katseltava. Kevyt mutta kuitenkin mukaansatempaava juoni. Ikärajana 12 mutta voin suositella että aikuisen kanssa voi kyllä 10v katsoa jo aivan hyvin. Villin lännen menoa mutta ei kuitenkaan sellaista räminää ja räiskettä ettäkö 10v ei voisi katsoa. Elokuva on huumoripitoinen ja huumori on sellaista että koululainenkin ymmärtää. Ja aina parempi jos on nähnyt pohjille Johnny Deppin muitakin elokuvia. Näyttelijän taidoista saa silloin enemmän irti.

Illan toisena elokuvana oli Kummeli V. Sarjahan räjähti aikanaan suosioon mun ollessa yläasteella ja itseasiassa osa sarjan sketseistä tuntuu vieläkin hauskoilta. Mutta ne leffat.... mä en vaan ymmärrä niitä. En noita viimeisiä ainakaan. Ja tuo V ei tuntunut uppoavan Siippaankaan. Kaksikko tuntui tykkäävän, Eka tosin nukahti kesken kaiken. Me odotettiin Siipan kanssa koko ajan vain että koska tämä loppuu. Huono, huono ja huono! Puolitoista tuntia elämästä meni hukkaan ja me ei saada niitä koskaan takaisin.

Seuraavana aamuna mä heräsin ensimmäisenä ja hylkäsin suolapöhöissäni välittömästi ajatukset urheilusta. Miesväki tuntui vain nukkuvan ja nukkuvan joten mä vielä katsoin yhden elokuvan itsekseni. Keitin pintillisen kahvia ja otin ison palan suklaakakkua ja heitin hömpät silmille. Olisin halunnut katsoa Viaplaysta The hundred-foot journey mutta koska siitä puuttui tekstitys (tämä on Vuokraamon ainoa huono puoli. Kaikissa leffoissa ei ole tekstitystä ja lapsiperheessä harvoin voi katsoa leffoja niin kovalla että tekstitystä ei tarvitsisi) niin tämä jäi sitten sellaiseen kertaan kun lapsia ei ole kotona nukkumassa.

Katsoinkin sitten sensijaan jo jokunen aika sitten Netflixistä liputtamani Letters to Juliet. Elokuvassa päähenkilö matkustaa sulhasensa kanssa Veronaan, Italiaan etukäteiselle häämatkalle. Hän sattuu Via Cappellolle, jonka varrella olevassa pihassa sanotaan olevan Julian parveke. Juuri se sama parveke, jota pitkin Romeo kiipesi Julian luo. Päivittäin paikalle vaeltaa kymmeniä naisia itkemään ja kirjoittamaan kirjeitä Julialle. Päähenkilö näkee kuinka eräs nainen kerää kirjeet koriin ja vie ne pois. Hän lähtee seuraamaan korin kantajaa ja päästessään perille hän löytää naisporukan lukemassa kirjeitä. Selviää että he ovat Veronan kaupungin palkkaamia Julian sihteereitä, jotka vastaavat kirjeisiin joissa oli osoite mukana. He kertovat että päivittäin kymmenet sydämensä särkeneet naiset matkaavat Veronaan hakemaan lohtua. Ja tästä asetelmasta lähdetään liikkeelle.

Siis miksi mä en ole tiennyt tätä silloin kun sydän oli särki? Olisi varmaan ollut ihan järjettömän eheyttävä reissu. Mennä vaikka jokapäivä paikalle itkemään ja kirjoittamaan kirjeitä. Purkaa ihan kaikki siihen paperille ja jättää se pettymys ja suru ja sirpaleet sinne. Lähteä takaisin kotiin itkulla puhdistettuna ja toivoa täynnä.
Olin tuossa kymmenisen vuotta sitten Roomassa viikon verran ja rakastin sekä kaupunkia että maata. Hektisyyttä, töykeyttä, kovaäänisyyttä ja ennenkaikkea ruokaa. Pystyin helposti visioimaan itseni eläkepäivillä italialaisena mammana. Sittemmin myös Italian maaseutu on alkanut kiinnostamaan ja eläkepäivät siellä tuntuisi enemmän omalta. Huolisikohan Sikke siipeilijöitä?

Jokatapauksessa, takaisin elokuvaan. Leffa oli juuri sopivan lyhyt, liian pitkä annos romantiikkaa menee jo vähän turhan imeläksi. Elokuvassa esiintyvä Amanda Seyfried ei lukeudu mun suosikkeihin ja loppukin oli ehkä vähän turhan kliseinen mutta oli tämä silti kiva yksin katseltava hömpötys. Juuri sopiva sellaiseen sohvalla möllöttelyyn ja viikonloppuaamuun. Mietin vallan että jaksaisinkohan ottaa tämän tavaksi. Viikonloppuaamuisin olisi mun oma leffahetki. Iso kahvi ja suklaakakku kaverina. Huomasin nimittäin tässä kotona ollessani miten paljon mä olen kaivannut elokuvien katsomista. Toki niitä on tullut enempi vähempi katsottua aina. Mutta viime vuonna se leffojen katselu oli pitkälti sellaista arjen perässä olevaa pakkopullaa. Kun ei olisi ehkä edes jaksanut katsoa muttakun halusi että jotain tehdään yhdessä. Enempi kuin usein tuli nukahdettua kesken leffan tai todettua muuten vaan ettei jaksa keskittyä. Huonoakin leffaa voi analysoida että mikä siinä tökki mutta vaatii se aina sen että jaksaa seurata. Ennen ei jaksanut, nyt tuntuu että jaksaa. Ja ennenkaikkea nyt tuntuu siltä että leffat olisi saatava takaisin mukaan omaan arkeen. Kolme leffaa vuorokauteen oli nyt juuri hyvä nollaaja ennen uutta viikkoa.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Painava mieli

Nyt on mielellä painanut taas niin vaikea aihe että ei oikein tiedä miten sitä lähestyisi tai miten siitä kirjoittaisi. Aloitetaan nyt sillä että linkkailen jutut, joista koko asia edes alkoi ajatusmyllyä mun päässä pyörittämään. Isän pikajuna-blogissa pohdittiin kantaa pedofiileihin. Tai oikeastaan Jussi kirjoitti ajatuksia pedofilian uhreista.  Kirjoitukset on keränneet valtavasti kommentteja, osa niistä on ollut melko käsittämättömiäkin. Klik klik täällä sekä vielä täällä.

Mä tunnen erään henkilön joka joutui pedofiilin uhriksi kun oltiin lapsia. Erinäisistä syistä asia ei jäänyt meille lapsille epäselväksi tai salaisuudeksi vaan enempi vähempi kaikki suht samaa ikäluokkaa olevat tiesi asiasta. Muistan että asia tuntui todella pelottavalta. Mutta kuitenkin sellaiselta että lapsen mieli ei sitä oikein kyennyt käsittämään ja ymmärtämään. Se pedofiili joka tuon teki, muuttui välittömästi pelottavaksi ja ajatuksissa ahdistavaksi. Suurinpiirtein samoihin aikoihin osui myös Jammu-setä ja luulen että nämä molemmat tapaukset ruokki toisiaan ja sitä pelkoa ja muita tunteita. Isompi pelko osui tietysti siihen pedofiiliin, jonka itsekin tunsi. Se tuntui pahalta ihmiseltä. Pidemmälle ajatus ei kuitenkaan kantanut. Että olisi osattu ymmärtää ja auttaa sitä uhriakin oikeammin.

Muistan että kun asiasta yritti jutella jollekin aikuiselle niin reaktio oli sitä voi kamalaa-kauhistelua. Ja olihan se kamalaa. Ihan hirveää! Mutta lapsena sitä olisi jotenkin kaivannut apua niiden tunteiden käsittelyyn. Tunteiden, joita ei itse ymmärtänyt. Olisi halunnut ja tarvinnut niiden kauhistelujen sijaan keskustelua. Tai edes että joku kuuntelee. Apua ymmärtämään niitä omia tunteita. Nyt jälkikäteen tietysti on helppo ymmärtää niitä aikuisiakin vähän toisin. Siihen maailman aikaan ei uutiset tulleet samalla lailla kotisohvalle kuin nykyään. Silloin ihan oikeasti elettiin aikamoisessa lintukodossa missä ei voi tapahtua mitään pahaa. Kyllähän sitä pahaa tapahtui ihan yhtälailla muttakun siitä ei oltu tietoisia samalla lailla kuin nykyään. Ne aikuisetkin oli niin järkyttyneitä että menivät lukkoon.

Muistelisin myös että noina aikoina kantautui korviin välillä keskusteluja siitä, kuinka tämä meidän tuntema uhri olisi jotenkin itse aiheuttanut sen tapahtuneen. Ja koska me ei saatu näihin asioihin mitään keskusteluapua eikä sitä myötä muodostettua sellaista maailmankuvaa aiheesta, että mikä on oikein ja mikä väärin niin tuollaiset puheethan saivat levitä aika pitkään. Nyt tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä. Että miksi kukaan ei korjannut asiaa. Eihän tuollainen ole koskaan, ikinä lapsen syytä ja aiheuttamaa. Sitä ei vaan silloin ymmärtänyt, keskellä lapsuutta.

Kun lapset kohtaavat jotakin, jota eivät pysty ymmärtämään eivätkä saa apua ajatustensa kanssa, voi käydä niin että uhri eristetään. Kun tapahtuu jotain kamalaa, mitä oma mieli ei voi mitenkään käsitellä, niin sen tapahtuneen eristää siellä mielessäänkin. Lapsen logiikalla tämmöiset puheet yhdistettynä siihen omaan hämmennykseen aiheuttivat vähän sellaisen poissa silmistä, poissa mielestä-tapahtumasarjan. Uhria pidettiin muuttuneena ja erilaisena. Että kun on nyt tuommoista mennyt tapahtumaan ja ehkä ihan on sitä halunnutkin. Miten sairas näkökanta tuo voi olla? Ja kukaan ei sitä kyseenalaistanut. Ainakaan ääneen, ainakaan niiden leviävien juorujen keskellä eikä ainakaan oikeasti ajatellen. Kukaan ei korjannut sitä lapsen logiikkaa.

Toivon, että jos omat lapset jonain päivänä haluaisivat keskustella vastaavantyyppisistä vaikeista aiheista niin osaisin tehdä muutakin kuin kauhistella. Enkä vain jäätyisi. Saahan sitä aikuinenkin olla järkyttynyt ja näyttääkin järkyttyneeltä. Mutta että osaisi sen oman järkytyksensä takaa auttaa myös sitä lasta tai nuorta siinä jäsentelemään ja käsittelemään niitä asioita ja ajatuksia.
Myöhemmin, ajan ja kasvun myötä, sitä alkoi itsekin ymmärtää asioita. Ja alkoi ymmärtämään miten ne omat ajatukset silloin pienenä lapsena tuntui melko kamalilta. Siis nimenomaan sitä uhria kohtaan. Lapset voivat olla julmia toisilleen jos eivät ymmärrä. Aina se ei ole tahallista ja tarkoituksellista julmuutta. Empatia on vaikea asia ja sitä ei koskaan opi osoittamaan jos ei saa mistään sitä empatian mallia. Eipä näitä tapahtuneita voi silti mitenkään puolustella. Mutta harmittaa aidosti, vieläkin.

En oikein tiedä edes mitä yritän tai haluaisin tällä kirjoituksella sanoa tai välittää. Ehkä ainakin sitä että kaiken sen raivon ja vihan, jota tämä aihe useimmiten synnyttää, keskellä mietittäisiin myös sitä että miten kohdattaisiin pedofilian uhri. Käytäisiin ihan konkreettista, rakentavaa keskustelua. Ei vain jaettaisi tappotuomioita vaan keskityttäisiin tukemaan uhreja eteenpäin, varsinkin jos sellaisia lähipiiristä löytyy. Miten osattaisiin auttaa myös lapsia ja nuoria kohtaamaan ihmisiä, joille on tapahtunut kauheita. Asiasta pitäisi toki keskustella ikäryhmälle sopivasti. Ei voida luottaa vain siihen lapsen logiikkaan. Koska se voi olla ihan väärillä raiteilla. Puhuttaisiin niitä pelkoja auki ja kuunneltaisiin.

Mulla on vain tämä yksi kokemus jonka mukaan tätä asiaa mietin. Ja mä koen pelkästään sen perusteella että uhrit pitäisi saada paremmin suojattua. Että heillä itsellään on se vapaus valita että mitä kertoo ja kenelle kertoo. Sitä en osaa sanoa että mikä se ratkaisu sitten olisi. Pahoja asioita tapahtuu, vaikka ei pitäisi. Mä toivoisin että me ei pahennettaisi niitä enää entisestään.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Home sweet home

Kuulkaas. Nyt täytyy vallan kertoa että täällä kotona on ihanaa. Okei, enhän mä nyt ole ollut tässä vasta kuin muutaman viikon. Mutta olin aivan varma että seinät on niskassa välittömästi. Täällä on aivan mahtavaa eikä ole oikeasti kaduttanut tai harmittanut yhtään. Töihin on ikävä, tottakai, mutta ei sellaisella järjettömällä poltteella mitä etukäteen pelkäsin. Kotona on hyvä olla. Eikä mulla ole kiirettä pois.

Ensimmäinen viikko oli tietysti kamala. Kolmas ei nyt varsinaisesti tuntunut reagoivan miehistön vaihtoon mutta mulla itsellä oli vähän hakemista rutiineissa. Äkkiä opin kuitenkin nauttimaan siitä että ei kaiken tarvitse olla suunniteltua. Että aikuiselle toimii aika hyvin rutiineina myös rutiinittomuus. Kyllä mä sen kahvini saan juotua, en nyt välttämättä aina tasan samalla tavalla mutta kyllä se juotua tulee.

Itseasiassa tämä huolettomuus ja aikatauluttomuus on ollut niin mahtava juttu että ei olla juurikaan ketään vielä nähty. Ei ole vaan huvittanut sopia mitään koska on niin kiva elellä intuition mukaan. Vaikka ne meidän tekemiset onkin sitten rajoittuneet pieniin juttuihin, kuten Lähdetääs kirjastoon tai Leivotaan vaikka pullaa. Ei vaan ole kaivannut nyt mitään varsinaisia suunnitelmia. Näin on ollut hyvä. Ja sitäpaitsi mä voisin vaikka elää tällä. Voisin syödä pelkästään tuota ja hitto vaikka kylpeä siinä!

Ei me nyt sentään neljän seinän sisään olla jämähdetty. Perjantaisin käydään temppukerhossa ja jonain arkipäivänä uimassa. Monesti ollaan lastenaltaassa ainoat ja siellä on silloin itsekin kiva lillua kun ei ole ruuhkaa. Kolmas jaksaa kävellä jo tosi pitkiäkin matkoja joten ollaan käyty ihan kävelemässäkin. Leikkipuistoissa luuhataan ja sitten möllötellään välillä kotonakin. Vähän keleistä riippuen. Mä sain takaisin ne vauvavuoden aamuköllöttelyt. On ihan parasta kun Kolmas makaa kainalossa saman peiton alla ja sitten pikkuhiljaa aletaan huutelemaan kissoja sinne sänkyyn meidän kanssa. Rapsutellaan kisut ja heräillään ja sitten pikkuhiljaa noustaan.

Vaikka varsinaista omaa aikaa ei nyt ole yhtään sen enempää kuin töissä käydessäkään, niin on kuitenkin aikaa kuulostella itseään ja keskittyä johonkin omaan. Olen lukenut ihan järjettömästi. Juonut iltapäivisin kahvia ihan rauhassa kun koti on hiljainen. Itseasiassa kahvia tahtoo mennä vähän liikaakin kun sen juominen rauhassa on vaan niin mukavaa. Oon leiponut monta kertaa viikossa. Kokannut päivittäin. Polttanut kynttilöitä jo iltapäivähämärässä. Katsellut vain kotia ja miettinyt että miten kiva tämä on, vaikka kesken onkin. Lukenut hesaria päivittäin ja opetellut viimein käyttämään sitä netti-Hesariakin. Pystynyt tekemään suunnitelmia ihan toisella tapaa kun vuorotyö ei ole sanelemassa kaikkea. Liikkumaan älyttömästi enemmän koska on sekä virtaa että tilaisuuksia paremmin. Pikkujuttuja, mutta jokainen sellaisia, joihin ei viime vuonna oikein ehtinyt paneutumaan. Aina oli kiire. Ja juuri nuo pikkujutut tuntuu tässä tämän hetkisessä arjessa ihan parhaalta. Kyllä niitä olikin ikävä.

Kolmas on tehtaillut suuhunsa pari uutta hammasta. Tämä on sotkenut meidän öitä aikalailla ja tässä on viime viikkoina valvottu melko paljon. Viime yönä poika heräsi klo 3.20. Ei tällä kertaa kitissyt kuin kymmenisen minuuttia mutta oli sen jälkeen sitten täysin virkeä. Seuraavat 2,5h kaveri sitten hyöri mun kainalossa aina välillä vähän kysellen ja yrittäen että josko voitaisiin nousta. Uni ei vain tullut takaisin. Mietiskelin siinä että jos olisi aamulla kello soimassa ja töihinlähtö edessä niin ei olisi kyllä itku kaukana. Nyt sai kuitenkin jäädä kotiin ja vaikka ei saisikaan nukkua niin saa olla kotona. Siinä on aika vissi ero. Jossain vaiheessa olin torkahtanut ja havahduin siihen kun Kolmas pyysi päästä takaisin omaan sänkyyn. Nostin tyypin sinne ja jatkettiin unia.

Jokainen vanhempi on varmaankin kuullut ja ehkä jopa käyttänyt sanontaa pääsee töihin lepäämään. Nyt kun mulla on tässä tämä aika hyvä kontrasti tuoreena niin mä olen kyllä eri mieltä. Joo töihin pääsee kyllä pois sieltä koti-ilmapiiristä. Mutta jos olet siinä vaikka valvonut yön pohjille niin ei siellä töissä todellakaan ole lepoa. Kotona voi kuitenkin todennäköisesti ottaa sitten sen valvotun yön jälkeisen päivän vähän iisimmin. Nukkua kun lapset nukkuu (jos nukkuu). Vaikka lapset saneleekin sitä päivää siellä kotona niin kyllä siellä pystyy lunkistelemaan ihan eri tavoin kuin töissä. Jos vain haluaa.
Tai ehkä mä olen ymmärtänyt tuon sanonnan väärin. Ehkä sillä on tarkoitettukin henkistä lepoa. Sitä on toki töissä tarjolla ehkä enemmän. Mutta noin muuten, harvassa taitaa olla ne työpaikat jossa oikeasti pääsisi lepäämään ja helpommalla kuin kotioloissa. Mä olen rotkalti pirteämpi ja hyvinvoivampi nyt, kuin töissä käydessäni. Mä olen tosi iloinen ja kiitollinen siitä että olen saanut nämä kokemukset tämän kolmannen lapsen kanssa. Kokenut sitä kotona oloa että töissä käymistä. Nähnyt niitä molempia maailmoja. Nyt mä tiedän vähän paremmin mistä puhun.

Siinä yöllä valvoessani mietiskelin että kuinka paljon oikeasti onkin niin että naiset haluavat jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan koska se on helpompaa. Kun ei ole se herätyskello aamulla huutamassa ja käskemässä töihin. Eikä siinä ole musta mitään väärää. Sen vaan voisi sanoa ihan rohkeasti ääneen, sensijaan että se on sitä perinteistä mies tienaa paremmin-hapatusta. Ja sen lisäksi se sama oikeus pitäisi kyllä olla molemmilla vanhemmilla. Että saa jäädä kotiin koska se on helpompaa. Vaikka mä nautin tästä mahdollisuudesta niin hahmotan kyllä tosi hyvin sen että lasten hoitaminen kotona ei ole työ, se on valinta.

Mä ajattelin että tästä kotoilusta tulee tosi raskasta kun Kolmas on niin uhmainen. Sitten mä tajusin että se tuntuu musta niin uhmaiselta kun en tunne sitä lasta kunnolla. Kun olen ollut niin paljon poissa viime vuonna töiden takia. Nyt kun on tässä oltu useampi viikko yhdessä niin musta tuntuu taas että tiedän ton lapsen kotkotukset ja sen kanssa on paljon helpompaa. Tiedän mikä auttaa minkäkin kiukun kohdatessa ja ei tarvitse käydä koko repertuaaria läpi. Jotenkin surullista ja järkky tunne että samalla kun käy töissä, on olo että ei tunne omaa lastaan. Koska on niin paljon poissa eikä läsnä. Miksi se pitääkin olla niin ääripäistä. Että olet joko töissä tai kotona. Soisin nimittäin ehdottomasti Siipallekin enemmän aikaa Kolmosen kanssa. Että hän välttyisi siltä tunteelta, että ei tunne lastaan. Muistan että musta tuntui siltä monta kertaa viime vuoden aikana mutta sen kanssa vain eli ja oli. Koska oli pakko. Lapsi tuntui usein ventovieraalta. Ihan yhtä rakkaalta kuin aina mutta vieraalta.
Näillä suunnitelmilla Kolmas aloittaa hoidon syksyllä. Tässä on vielä pitkä aika kasvaa. Ja tulla isommaksi. Lähes kolmivuotias ei toivonmukaan enää tunnu niin ventovieraalta, kun ollaan päivät erossa. Ja jos joku on varmaa, niin se että täysiaikaisena en syksyllä töihin palaa. Joku roti.

Ps. Olenkohan koskaan maininnut täällä rekvisitööri kaveristani? Hänen kauttaan Kolmas suoritti näyttelijädebyyttinsä kymmenen päivän ikäisenä Kansan Mies tv-sarjassa. Samaiselle kaverille olen järjestänyt lainaan potilaspöytiä ja ties mitä sairaalasälää. Vähän väliä on hauska bongata kaverin kyselevän "olisko kellään lainata sellaista seinään kiinnitettävää hirvenpäätä, mahdollisimman iso" tai "saisikö keneltäkään positiivista raskaustestiä?". Tällä kertaa lainaan lähti Kolmosen ultrakuvat ja kantoliina. Jännä nähdä mihin päätyvät.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Einari Epätoivo

Tämä Imagen juttu ilmestyi jo yli seitsemän vuotta sitten mutta edelleen aina silloin tällöin siihen törmää. Eikä suotta. Onhan se tosi pysäyttävä. Itsellä se osui silmiin taas pari viikkoa takaperin tämän yhteydessä ja mulla heräsi vihdoin halu kirjoitella myös oma tarinani. Kirjoittelin aiheesta pinataraapaisuna kerran aiemminkin mutta tuolloin en kirjoittanut mitään omasta historiasta.

Alustus nyt saattoi vaikuttaa hieman dramaattiselta, en mä mitään noin ääripäätä ole kokenut mitä noista linkkaamistani saa lukea. En ole koskaan kokenut varsinaista parisuhdeväkivaltaa. Mutta jotain sinnepäin. Tästä kaikesta on jo hyvin, hyvin pitkä aika joten uskoisin että siitä voi puhua.

Mulla on menneisyydessä takana parisuhde joka ei fyysiseen väkivaltaan äitynyt koskaan mutta kaukana se ei ollut. Henkistä väkivaltaa oli suhteen koko ajan ja välillä sillä fyysisyydelläkin uhkailtiin. Tunnistan monta tuttua elementtiä eritoten tuosta Imagen jutusta. Tuo kehityskaari lähti kulkemaan juuri noin mullakin.

Suhteen alustapitäen oli selvää että kumppanilla oli hyvin huono itsetunto. Aivan käsittämättömän huono eikä oikein mitään arvostusta itseään kohtaan. Moni seikka oli ajanut hänet sellaiseksi. Sattumien summaa. Moni sellainen seikka, johon hän ei ollut itse voinut vaikuttaa. Vaikea lapsuus, toisen vanhemman mielenterveysongelmat ja toisen sadistinen, hieman narsistinenkin luonne. Noin muutaman mainitakseni. Mä olin itse silloin vielä niin nuori ja naiivi että kuvittelin suurinpiirtein parantavani sen ihmisen. Että kyllähän se itsetunto siinä mun kanssa nyt lähtee rakentumaan ja kun mä nyt olen näin normaali ja kiva ja niin ja näin niin ei mitään hätää.

Ensimmäisiä hälyttäviä merkkejä oli mun mielestä se, että hänellä ei ollut oikein kavereita. Senkin hän kyllä sai järkeiltyä ja seliteltyä ja mä uskoin. Koska se selitys kuulosti ihan järkeenkäypältä. Muistan että ihmettelin asiaa kuitenkin koska hän oli aikanaan ollut niin kovin sosiaalinen ja kavereita oli pilvin pimein.
Suhteen edetessä alkoi käydä ilmiselväksi että tämä ihminen koki osan mun kavereista vääränlaisiksi. Hyvin yllättäen heidät, jotka olivat sinkkuja ja jotka elelivät melko vauhdikasta sinkkuelämää. He kuulemma olivat mulle huonoa seuraa ja saisin heiltä vain huonoja vaikutteita. Hän ei pitänyt että vietin aikaa heidän kanssaa. Niinkuin en nyt itse osaisi tehdä itsenäisiä päätöksiä tai ratkaisuja siitä, kenen kanssa aikaani vietän. Uusiin ihmisiin ei myöskään saanut tutustua. Mullahan oli jo kavereita, miksi haluaisin uusia? Jälkikäteen ymmärsin että tässä oli kyse siitä että hänellä oli halu kontrolloida. Kaikkea ja kaikkia.

Ex-kumppanini luki myös salaa mun tietokoneelta sähköpostiliikennettäni, messenger-keskusteluja sekä selasi tekstiviestejä mun puhelimesta. Hän jäi kiinni siitä useamman kerran ja koin tuon hyvin loukkaavana. Kyseessä ei ollut kuitenkaan vain mun viestit vaan ainahan siinä oli joku toinenkin osapuoli jonka kirjeenvaihtoa ex-kumppani luki. Kaverit olivat kirjoitelleet tosi luottamuksellisistakin asioista, jotka ex-kumppani sitten omin lupineen luki. Koska ei luottanut muhun. Hänelle oli myös hyvin tärkeää että en vaan kerro tuosta kenellekään. Hän kun yritti rakentaa itsestään hyvää jätkää mun kavereiden silmissä, heidänkin joita ei hyväksyny.
Opin hyvin pian poistamaan kaiken vähänkin epäilyttävän. Tai itseasiassa, mitään epäilyttävää ei missään vaiheessa ollut mutta riittävän vainoharhainen ihminen näkee ihan mitä haluaa. Ja ikävintä oli se että mäkin aloin uskomaan niihin hänen harhoihin joten poistin sellaisia asioita, joista tiesin että syntyy vain turhaa riitaa. Vaikka mitään syytä riitaan ei ollut. Vaikka mitään syytä minkään peittelyyn tai poistamiseen ei ollut.

Pikkuhiljaa, eritoten riitatilanteissa, kumppani palasi tilanteisiin ja hetkiin joissa olin hänen mielestään toiminut huonosti tai sanonut asioita väärin. Niissä tilanteissa itsessään hän ei tietenkään ollut sanonut mitään. Kaikki tuli aina jälkikäteen. Joskus näihin juttuihin oli vaikea palata koska mä en itse niitä välttämättä edes muistanut. Koska saatettiin puhua kuukausienkin takaisista jutuista. Joskus oli kyse jutuista, jotka eivät edes liittyneet ex-kumppaniin millään lailla. Hän nyt vain halusi sanoa sanasensa aiheeseen. Kun oli jäänyt mielen päälle. Haukut ja kura tuli aina jälkikäteen ja piti selvitellä asioita jotka oli itse jo jättänyt taakse.

Koska kumppanin itsetunto oli käytännössä nolla, sain minä kannatella häntä aika pitkälle sellaisissa seikoissa, joista ihmisen pitäisi kuitenkin vastata itse. Päivät olivat jatkuvaa vakuuttelua tulevaisuudesta. Joskus oli päiviä ja hetkiä jolloin itsekin epäili sitä mitä sanoi. Mutta kun tiesi pääsevänsä helpommalla näin niin sitten sitä sanoi. Sen mitä toinen odotti mutta ei välttämättä sitä mitä itse tarkoitti. Muistan että noissa tilanteissa mua hävetti. Mutta en osannut oikein koskaan täysin osoittaa että kumman käytös mua hävetti.

Kuukausi kuukaudelta mun olo alkoi tuntumaan häkkieläimeltä. Ja vainoharhaiselta. Jos olin yksin kotona niin monesti tuntui että joku tarkkailee mua. Mietin ihan tosissani että kumppani on varmaan laittanut jonkun kameran vahtimaan mua. Huomasin että oman itsetunnon käyrä alkoi osoittamaan alaspäin. Aloin itsekin uskomaan että kai mä sitten olen just tasan noin huono ja kamala ihminen kuin tuo toinen sanoo. Hän itseasiassa haukkui mun olevan väkivaltainen. En tiedä edelleen tänäpäivänäkään mistä tuo väite kumpusi. Eikä sillä onneksi ole väliäkään. Mutta aloin itsekin uskoa siihen. Tuntui että hän yritti parantaa sitä omaa itsetuntoaan haukkumalla mua. Tuossakin osittain kyse siitä hallitsemisesta. Kun hän hallitsi tilanteita haukkumalla, mä alistuin. Ei ihminen jaksa loputtomiin pistää vastaan kun samoista asioista syytellään jatkuvasti.

Muistan että kyselin vähän kauttarantain kavereilta, eritoten miespuolisilta kavereilta että miten he toimivat tietyissä tilanteissa. Yksikään ei antanut mitään viitettä sinnepäinkään, miten mun kumppani toimi. Aika pian mun kaverit osasi tulkita että miksi utelen. Muistan myös että ihmisten keskellä kumppanini oli hyvin erilainen. Yritti hirveästi, varsinkin miespuolisten edessä.

Tiedän että tämän ihmisen edellisessä suhteessa oli nyrkki joskus viuhunutkin. Oli tullut musta hetki ja pimahdus. Hänen sanomansa mukaan se jäi siihen yhteen kertaan. Toista kertaa ei lyönyt. Seuraavista suhteista en tiedä. En tiedä millainen kumppani hän nykyään on. Se on kuitenkin jännä että miten sitä ajattelee. Automaattisesti meinasin kirjoittaa tuohon että eihän se mulle edes kuulu. Mutta jos tiedän että ihmisessä on väkivaltaisia piirteitä. Jos luulen että se riski siellä on? Mutta ehkä tuossa juuri onkin se oleellinen seikka. Mä luulen, en tiedä varmaksi.
Joskus mietin että pitäisikö mun olla yhteydessä tämän ihmisen uuteen kumppaniin. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen. Silloin kun minä olin sen ihmisen kanssa yhdessä, oli niin moni asia vinksallaan. Suhde alkoi ihan väärään aikaan. Sellaiseen saumaan jolloin sen toisen ihmisen olisi pitänyt rakentaa asioita kasaan yksin. Sellaisten asioiden keskellä, jotka pitäisi saada ensin selvitettyä ennenkuin on valmis mihinkään isompaan. Juttuja joista voi kyllä selvitä ihan ehjänä ihmisenä eteenpäin. Hän teki sen sitten meidän suhteen jälkeen.

Mä ymmärsin lopettaa suhteen riittävän ajoissa. Vieläkun itsetuntoa ja itsekunnioitusta oli jäljellä. Puhuin kaikenaikaa kavereilleni tosi avoimesti tuon suhteen epäkohdista. Toisen osapuolen kontrolloimisen halusta ja seikoista jotka ei mun korviin kuulostaneet "terveeltä". Sekin varmasti pelasti. Että joku ihan konkreettisesti sanoi että noin ei voi olla. Kaikesta paskasta huolimatta muistan että suhteesta oli tosi vaikea lähteä. Päätin suhteen aivan väärällä tavalla ja ikävästi mutta en osannut siinä tilanteessa muutakaan. Tuntui että olin nurkkaan ajettuna ja sieltä poispääseminen vaati riuhtaisun. Ja ei, en lyönyt vaan loukkasin muulla tavalla. Keinolla jonka tiesin että on hänen mielestään anteeksiantamaton. Varmistin että pääsen hänestä varmasti eroon. Koska en tiennyt muutakaan keinoa.

En halua lähteä miettimään asioita niin että mikä oli kenenkin vika. En halua puolustella tai syytellä kumpaakaan. En vähättele mutta en myöskään osoita sormella. Itse koen että tuo oli oikein hyvä oppitunti ihmismielestä. Ja ennenkaikkea siitä millaista elämää mä haluan ja en halua. Ja siitä että ihminen ei voi olla vastuussa kuin omasta onnellisuudestaan ja tasapainostaan. Toista ei saa rakennettua terveeksi. Se pitää ihmisen tehdä itse, joskus avun kanssa. Ja se apu ei voi olla parisuhde tai kumppani.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Kaunista vai käytännöllistä

Loppuvuodesta vähän yhdessä jos toisessa blogissa puhutteli kauneusleikkaukset. Mä kommentoin vähän sinne ja tänne mutta en kokenut sen ihmeemmin poltetta kirjoittaa omaa postausta. Mutta nyt on tullut vastaan vähän yhtä ja toista aiheeseen liittyvää joten nyt täytyy kirjoittaa.

Mä kävin tuossa tovi sitten uimassa ja huomasin saunassa vähän iäkkäämmän naishenkilön, jolla oli silikonirinnat. Ja kyllä, minä olen heitä jotka tarkkailevat alastomia ihmisiä. En laisinkaan irstain ajatuksin vaan ihan oman kehonkuvani takia. Sentakia, että oma pää pysyisi kasassa ja osaisin arvostaa sitä omaa vartaloani ja ulkonäköäni. Kun silloin tällöin, justiinsa vaikka uimahallissa, kuikuilee että minkälaisia naisvartaloita ympärillä on, niin saa aika hyvää realistista käsitystä siitä miten erikokoisia ja erilaisia me ollaan. En koe että mulla olisi varsinaisesti ongelmia kehonkuvani kanssa tai että naistenlehdet ja muut aiheuttaisi isommin mitään ihmeempiä paineita. Mutta eiköhän jokaisella ihmisellä ole silloin tällöin ajatuksia siitä omasta kropastaan ja joskus ne ajatukset voi olla sellaisia että on tyytymätön. Joskus voi olla ihan paikallaan tehdä jotain korjausliikkeitä, jotta muutosta syntyy mutta aika monesti jeesaa jo ihan sekin kun menee ja katsoo miltä vartalot ihan oikeasti näyttää. Normaalin sisään mahtuu aika monta muhkuraa ja kumparetta.

Mutta takaisin niihin tisseihin! Tämä vanhempi naishenkilö oli aika hoikahko ja nimenomaan sillälailla laiha, että lihasmassa on ikääntymisen myötä vähentynyt. Itse implantit ei varmastikaan olisi juurikaan silmiin pistäneet jos kropassa olisi ollut lihasta kompensoimassa. Mutta nyt ne hieman pisti silmään ja olivat ennenkaikkea niin lähellä leukaa että oli aika ilmiselvää että kirurgia on tavattu. Nyt painottelen heti tässä vaiheessa että en näe asiaa ollenkaan negatiivisena. En todellakaan! Mahtavaa että omaa kroppaa on muokattu, varsinkin kun kyseessä tosiaan ei ollut mitkään F-kupin koripallot. Mutta se, mitä mä jäin miettimään on juurikin tuo kropan ikääntyminen. Kun vanhenemisen myötä käy se että iho muuttuu pergamenttimaiseksi ja lihakset häviää. Jos olet käynyt kauneusleikkauksissa niin se voi olla melko silmiinpistävää siinä vaiheessa kun olet ikääntynyt. Näitä juttuja tuskin tulee mietittyä isommin jos nuorena käyt vaikkapa rintojensuurennuksessa. En tiedä mikä nykymeno on mutta joskus aikanaan silarit piti vaihtaa n. kymmenen vuoden välein. Uskoisin että suuntaus voisi nykyään ehkä olla se että voivat olla paikallaan pidempäänkin. Jolloin voi käydä niin että se kroppa ehtii siinä muuttua senverran että ne silikonitissit on eriparia sen muun kropan kanssa. Jos olet aikanaan ottanut vain vähän täytettä tisseihin, voi ehkä käydäkin niin että se vähäkin muuttuu huutomerkiksi. Ehkä sama voisi käydä peppuimplanttien kanssa? Vaikka leikkelisit jotain tiettyä kohtaa kropastasi, se muu siinä ympärillä muuttuu ajan kanssa. Jos olet leikkauksen jälkeen tyytyväinen siihen leikattuun kohtaan niin oletko tyytyväinen vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Tuleeko kauneuskirurgiasta itseasiassa eräänlainen oravanpyörä sentakia, että korjattuakin täytyy ajan myötä korjata?

Mä olen senikäinen että olen aika sinut ulkonäköni kanssa. Kuulun itseasiassa siihen ryhmään naisia, jotka tarvitsisivat kauneusleikkausta enempikin terveyssyistä. Mulla on rintojen vuoksi melkomoisia niska-ja hartiaongelmia ja ryhdin kanssa on vaikeuksia. En tiedä menenkö koskaan niin pitkälle, että hakisin apua leikkauspöydältä asti. Kaikki muu on kyllä aika pitkälti jo kokeiltuna. Koska en ole kuitenkaan vielä varma lapsiluvusta niin toistaiseksi ei tehdä mitään. Sitten kun tiedän niin harkitsen asiaa. Ehkä käyn jossain juttelemassa asiasta.
Mä tykkään ihan hirveästi liikunnasta ja se on yksi syy minkä vuoksi haluaisin pienemmät rinnat. En keksi äkkiseltään yhtään lajia jossa en olisi kokenut isoja rintoja haitaksi. Kuitenkin huomaan jatkuvasti ajattelevani että onko tuo riittävä syy. Vai enempi seikka johon pitäisi vaan sopeutua. Leikkaus on kuitenkin aina leikkaus, ei todellakaan mikään pikkujuttu.

Vaikka olen melkolailla sinut ulkonäköni kanssa niin aallonpohjamaisia tilanteita tulee silloin tällöin. Lapsethan tunnetusti sanovat totuuden aina ja kaikkialla ja näin kävi taas vaihteeksi mullekin. Kävin tuossa jumppailemassa itseni tärviölle ja uimahallin pesutiloissa pari pikkutyttöä alkoi kommentoimaan mun tissejä äidilleen. Kerta ei todellakaan ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen niin kauan kun julkisissa tiloissa alasti käyn. Ne on kuitenkin aivan älyttömän hämmentäviä juurikin mulle itselleni koska omasta mielestäni mun tissit nyt eivät edes ole sieltä valtavimmasta päästä. Joo, okei on ne isot kun suhteutetaan muuhun vartaloon mutta ei nyt kuitenkaan varmastikaan ne hallin isoimmat. Mä tiedän että lapset on lapsia mutta aina, aina nuo tilanteet tekee mulle sen että haluaisin valua sen pesuveden mukana viemäriin tai ainakin vetää hartioita vähän enemmän lysyyn.

Monesti kuulee puhuttavan, kuinka pienirintaisilla on huono itsetunto kun siellä tisseissä ei ole täytettä. No voin kertoa että ei se nyt ihan juhlaa ole silloinkaan kun sitä täytettä on liikaa. Jos ei vaatteet tahdo kunnolla istua pienirintaisille niin ei ne kyllä istu isorintaisillekaan. Toki aina on ompelijat mutta on se aika turhauttavaa raahata jokainen rintojen kohdalle menevä vaatekappale korjauttavaksi. Tiedän kyllä että valmisvaatteet istuu harvoin kenellekään mutta uskoisin että tiedätte mitä tarkoitan.

Mä tunnen itseni kyllä kauniiksi, alastikin. Mutta elämä tuntuu välillä vaikealta isojen rintojen kanssa. Käytäntö on vaikeaa. Raskaudet ja imetykset on toki muuttaneet kroppaa ja rintoja mutta koen kyllä että eniten pysyviä muutoksia on aiheuttaneet raskauksien ulkopuoliset lihomiset ja laihtumiset. Samaten vääränlaiset liivit etenkin urheillessa on myös tehneet peruuttamattomia muutoksia rintoihin ja myös muuhun kroppaan. Mä en koe että kirurgi saisi musta tehtyä kauniimman mutta ehkä käytännöllisemmän.

Mikä on sittten sallittua ja hyväksyttyä kauneuskirurgiaa? Itsetunnon vuoksi tehdyt operaatiot? Terveydellisistä syistä leikatut? Turhamaisuudesta tehdyt? Onko edes olemassa täysin oikeaa tai väärää kauneuskirurgiaa? Onko yleisesti hyväksytympää korjata näkönsä laserilla käytännön syistä kuin kiristää kasvojen ihoa ikääntyessä? Mua itseäni ärsyttää tuo termi kauneuskirurgia aika paljon. Pitäisi opetella puhumaan plastiikkakirurgiasta. Samaten mua hieman mietityttää se, että kauneusleikkauksiin suhtaudutaan suurinpiirtein ruokatunnilla hoidettaviksi jutuiksi. Vaikka kirurgisia toimenpiteitä voidaankin tehdä nukuttamatta, on kyse kuitenkin aina leikkauksesta. Ja se nyt ei vaan ole lähimainkaan sama asia kuin vaikka muste iholla tai tekotukka tai lävistys. Ja niitä ei voi eikä saa rinnastaa. Mua mietityttää että onko se kauneuskirurgian arkipäiväistyminen pelkästään hyvä asia? Onko kyse avoimuudesta vai vain sinisilmäisyydestä?

torstai 15. tammikuuta 2015

Lillan

Mulla on taas joku kymmenentoista kirjaa odottamassa lukijaansa. Lähes päivittäin käyn Helmetissä uusimassa jonkun lainan, vanhimmat on näköjään lainattu kesälomalla...
En jaksanut loppuvuodesta lukea juuri mitään. Kävin vain palauttelemassa vanhaksi menneitä ja maksamassa sakkoja. Samalla mukaan toki tarttui aina vain lisää luettavaa koska en vaan osaa poistua kirjastosta tyhjin käsin.

Lomalla aloin pikkuhiljaa aktivoitumaan. Eräällä kerralla menin taas palauttamaan lainoja ja huomasin Bestseller-hyllyssä Johanna Vesikallion Lillan - Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä kirjan. Jo esipuhetta lukiessa tiesin että nyt on menossa yksi parhaista lukemistani elämänkerroista.

Mun ensimmäiset muistikuvat Elisabeth Rehnistä asettuu jonnekin vuoteen -94. Olin yläasteella ja Rehn oli Martti Ahtisaaren vastaehdokkaana pressanvaaleissa. Meillä oli koulussa varjovaalit ja äänestin Rehniä. Ihan kaikkia perusteluja en muista mutta yksi oli se että hän on nainen. Sittemmin Rehnistä on tullut oltua montaa mieltä. Kaikista mielipiteistä huolimatta tämä oli antoisa elämänkerta ja lukukokemus.

Kirja on riittävän kevyttä luettavaa vaikka politiikasta ei olisikaan kiinnostunut mutta myös täynnä pieniä yksityiskohtaisia tarinoita heille, joita Arkadianmäki ja sen historia kiinnostaa. Ääneen pääsevät myös Rehnin kansanedustaja- ja ministeritoverit samoilta ajoilta. Puhumattakaan perheenjäsenistä ja muista yhteistyökumppaneista ja työtovereista.

Rehn on monilta osin edelläkävijä tasa-arvon suhteen. Hänet valittiin ensimmäiseksi nais-puolustusministeriksi länsimaissa vuonna 1990. Ja lisäksi voidaan sanoa että jo ennen sitä Rehn raivasi omalla esimerkillään uraa naispoliitikoille. Rehnin puolue RKP itsessään on ollut aina miesten dominoima temmellyskenttä eikä tuohon maailmanaikaan muutenkaan vielä voitu puhua tasa-arvosta samalla tavalla kuin nykypäivänä. Rehnin nimitys puolustusministeriksi aiheutti paljonkin närää ja eripuraa, sotiminen kun oli miesten hommia. Ajateltiin että nainen ei voi yksinkertaisesti tietää puolustusministerille kuuluvista asioista riittävästi. Ja näin ajatteli Rehn itsekin mutta otti tehtävän kuitenkin vastaan ajatellen "hemmetti, enhän mä nyt anna periksi, eihän me naiset koskaan päästä mihinkään, jos aina vaan kieltäydytään. Ei miehetkään mistään kieltäydy vaikkei osaamista ole senkään vertaa".

Rehn joutui tekemään kahta enemmän töitä uskottavuutensa eteen koska on nainen. Ja tämä ei koskenut vain kotimaata. Naispuolista puolustusministeriä hämmästeltiin ympäri maailmaa. Tokikaan kaikki uutisointi ei ollut sukupuoleen kohdistuvaa kritiikkiä, kehujakin sateli rohkeasta valinnasta. Mutta pääsääntöisesti vielä (tai vain, miten sen nyt haluaa ilmaista) reilu kaksikymmentä vuotta sitten oli aivan ennenkuulumatonta että nainen voisi olla puolustusministerinä.

Elisabeth Rehn oli naimisissa 49 vuotta. Puolisonsa kanssa he saivat neljä lasta. Luonnollisesti kirjassa seurataan hieman myös Rehnien avioliittoa. Ove Rehn oli Elisabethille aina ennenkaikkea valtaisa tuki, tärkein kannustaja ja kriitikko. Muu perhe ei välttämättä aina ollut samaa mieltä kaikesta, mihin Elisabeth lähti mukaan. Itseasiassa lapset arvostelevat äidin ja isoäidin valintoja eri kappaleissa rajustikkin.
Kirjassa tuotiin hauskalla tavalla esiin myös Ove Rehnin roolia. Koska puolustusministerinä oli nainen, niin oli aika oletettavaa että puolustusministerin puolisona on mies. Ove Rehn ei kuitenkaan valittanut vaan oli monipuolisesti kiinnostunut kaikesta mitä eteen tuli. Valtiovierailuilla hän jäi aamuisin iloisesti vilkuttelemaan rouva puolustusministerille ennen kuin suuntasi posliininmaalaukseen tai tutustumaan kulttuurikohteisiin tai mitä nyt minkäkin kohteen Ladies programiin oli suunniteltu. Elisabeth muisteleekin kirjassa että ei ole ihan varma kumpi heistä nyt vetikään sen pidemmän korren tässä ministerihommassa; hän vai Ove. Lillanin omat päivät kun olivat valtiovierailuilla täynnä virallisia tapaamisia. Jos Elisabeth Rehn oli ainokainen omalla kentällään niin sitä samaa oli myös Ove Rehn puolustusministerin puolisona.

Kirjassa paneudutaan hyvin myös Rehnin aikaan Balkanilla, YK:n erityisedustajana. Itse koin nämä kappaleet kirjan kaikista antoisimmiksi. Ja ylipäätään muutkin kuvailut YK:n ajoilta oli tosi mielenkiintoisia. Rehn on ollut esimerkiksi mukana yhdessä Liberian presidentin Ellen Johnson Sirleafin kanssa selvittämässä miten sodat ja konfliktitilanteet vaikuttavat naisiin ja lapsiin. En spoilaa sen ihmeemmin sisältöä mutta tutkimuksessa ilmi tullut "Ilman naisten osallisuutta ja edustusta - ilman puolta väestöstä - mikään maa ei voi todella sitoutua demokraattiseen kehitykseen ja osallistuvaan hallintoon" sai mut nyökyttelemään ja huokailemaan lähes ihastuksesta. Mua on henkilökohtaisesti ärsyttänyt aivan julmetusti kun ihmiset kyseenalaistaa ja miettii että miksi asioita on mietittävä sukupuolen kannalta. Että miksi tarvitaan naiskiintiöitä ja naisjohtajia jne. No juurikin tuon takia! Ja kun Rehn teki tutkimustaan nimenomaan ympäri maailman maissa, jotka ovat naisille kaikista vaarallisimpia, lauseet "kun naiset ovat turvassa, niin ovat kansakunnatkin. Kun naiset tuntevat olonsa turvalliseksi, rauha on mahdollinen" tuntuivat aika pysäyttäviltä.

Kirja ei todellakaan ole tyypillinen elämänkerta jossa käydään vain läpi päähenkilön saavutuksia, jotka saisivat muisteltavan loistamaan. Rehn toteaa itsekin jo kirjan esipuheessa että hän halusi kirjaan äänen myös heiltä, jotka eivät pidä hänestä ja jotka kritisoivat häntä. Hän halusi että kirja on ennenkaikkea olemassa siksi, että voimme lukea mitä mieltä hänestä on oltu ja missä hän on onnistunut tai epäonnistunut. Rehn kritisoi itsekin itseään ja miettii jälkikäteen esimerkiksi sitä, miten huonosti hän olisi sopinut presidentiksi. Vaikkakin on tärkeää muistaa että hänen ensimmäinen presidenttiehdokkuutensa vuonna -94 valmisteli tietä sille, että Suomessa voisi olla naispresidentti. Hän kävi läpi sen esitaiston, jonka myötä kuusi vuotta myöhemmin Tarja Halonen valikoitui maamme ensimmäiseksi naispresidentiksi.

Vaikka kuva Elisabeth Rehnistä on viime vuosina ollut melko neutraali, suhtaudun häneen jatkossa kyllä ihan eri tavalla. Harmi että Suomessa hänet muistetaan enempi poliitikkona kuin ihmisoikeuksien, naisten ja lasten oikeuksien ja tasa-arvon puolestapuhujana. Harva nainen on pystynyt elämänsä aikana samaan, kuin Elisabeth Rehn. Olen ehkä jopa vähän kateellinen. Tulipahan se tämäkin päivä vastaan. Kun olen kateellinen suomenruotsalaiselle isoäidille.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Paha, paha maailma

Milla tuossa jokin aika sitten perui hesariaan koska uutistulva alkaa pikkuhiljaa ylittää sietorajan. Mulla tilanne on taas täysin päinvastoin tällä hetkellä. Luen ihan kaikkia mahdollisia uutisia, niitä julmimpiakin, mahdollisimman paljon ja laidasta laitaan. Tunnistan kyllä Millan ahdingon, olen itse kärsinyt ihan samasta. Ja onhan täällä kotimaassa tapahtunut vuoden, parin sisään tosi kamalia juttuja. Puhumattakaan maailmanlaajuisesti.

Kolmosen raskausaikana mä en pystynyt katsomaan esimerkiksi Kakolaa ollenkaan koska visioin samantien omat lapseni vankilaan ja se ajatus tuntui niin ahdistavalta että meni yöunet. Muutama muu ohjelma tai mainos aiheutti samaa, joten pyrin sitten välttämään tarkoituksella kaikkea joka pisti ison pyörän pyörimään vähän liian kovilla kierroksilla. Mieli ei vaan silloin kyennyt suhteuttamaan asioita.

Mä koin pitkään että en pysty lukemaan uutisia jotka koskee vauvojen tai lapsien kuolemaa. Tai muita julmuuksia. Musta on tärkeää ymmärtää se, että vaikka omavalinteisesti "sulkisi silmänsä" tietyiltä asioilta, niin se ei tarkoita sitä että maailmassa ei tapahtuisi pahoja asioita. Kuitenkin, joskus on elämäntilanteita joissa on parempi tehdä se valinta, että sivuuttaa ne ikävät asiat. Jolloin on parempi suunnata se oma fokus sellaiseen suuntaan, joka ei syökse mieltä raiteiltaan. Että ei marinoi niitä omia ajatuksiaan ahdistaviksi. Se ei ainakaan poista sitä pahaa maailmasta. Eikä se, että valvoo yökaudet miettimässä.

Nyt kun kroppa on taas oma, ei ole raskautta tai imetyshormoneja sotkemassa päätä, luen taas kaikkea. En sensaatiohakuisuudesta enkä varsinaisesta ymmärtämisen tarpeesta. Enempi koen että kyseessä on omalla kohdalla sellainen suhteellisuudentajun palautus. Mä jään helposti itse vellomaan niihin melko mitättömiin omiin ongelmiin joten on ihan paikallaan palauttaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Ja toki joskus kyllä haen uutisista apua omille ajatuksille ja yrityksiin ymmärtää.

Maailmalla tapahtuu jatkuvasti kamalia julmuuksia. Ja ne uutiset tulee enempi ja enempi sinne kotisohvalle asti. Totaalisessa uutispimennossa on käytännössä mahdoton olla, jos olet minkäänlaisessa kontaktissa ulkomaailmaan. Ja koska se uutistulva on niin tauoton, on osittain jopa vaikeaa olla turtumatta siihen kaikkeen pahaan. Osittain se turtuminen voi olla jopa suojelureaktio. Kun ei vaan enää pysty ajattelemaan tai käsittämään.

Kaverini harmitteli viime viikolla, miten järkyttynyt oli Charlie Hebdoon tehdystä iskusta, kun samaan aikaan Jemenissä autopommi tappoi kolmekymmentä ihmistä. Asia uutisoitiin pienesti ja uutinen katosi pian uutistulvaan ja Charlie Hebdon jalkoihin. Tämä nosti esiin keskustelua siitä, että miksi lähellä tapahtuvat julmuudet järkyttävät enemmän kuin ne, jotka eivät tapahdu samalla mantereella, mutta ovat kokoluokassaan ihan yhtä kamalia asioita. Onko olemassa "viattomampaa" väkivaltaa tai väkivaltaa, jonka ymmärtää jollain tapaa "helpommin" koska sen tapahtumaympäristö on kulttuuriltaan toinen? Pitäisihän viattomien kuoleman järkyttää aina. Ja onko kyse aina edes varsinaisesti välimatkaan liittyvistä seikoista? Joku kamaluus jenkeissä saattaa järkyttää rutkasti enemmän kuin vastaava tuossa rajan takana Venäjällä.

En ole turtunut, ne kamalimmat uutiset hetkauttaa aina. Osasta tulee ihan fyysisesti paha olo. Mutta huomaan kyllä itsekin sen että samat uutiset vaikuttaa omaan tunnetasoon eri tavoin, riippuen missä ovat tapahtuneet. Lähi-idässä tapahtuvat itsemurhaiskut tuntuvat jopa "odotettavilta". Joka tuntuu musta todella absurdilta ajatukselta. Ja pahalta, todella pahalta. Miten mieli voi olla asettunut tämmöisiin taajuuksiin?

Ei ole kyse myöskään siitä ettäkö en voisi olla lukematta tai seuraamatta uutisia. Voin kyllä, helpostikin. Mulla ei ole tarve mässäillä maailman tapahtumilla joten voin olla ilmankin. Tunnen itseasiassa useammankin ihmisen jotka ovat enempi vähempi opetelleet elämään ilman uutisia. Koska haluavat keskittää ja kanavoida energiaa muuhun ja muulla tavoin. Ei välttämättä laisinkaan huono suuntaus! Koko maailman pahuutta ei muutenkaan voi kantaa harteillaan. Aivokapasiteetti pistää jossain välissä jo vastaan.

Tuossa joulun huitamilla, kun tsunamista oli kulunut kymmenen vuotta, uutisoitiin myös siitä että ei anneta unohtaa. Ja tämä onkin musta mielenkiintoinen seikka. Voiko pelkkä uutisointi tehdä sen että ei voi unohtaa? Jos mietitään tragediasta selviämistä niin kuinka isossa roolissa näyttelee se että voi unohtaa tapahtuneen? Vai voisiko oleellisempana olla se, että pikkuhiljaa oppii elämään asian kanssa. Toisaalta tsunamin kohdalla puhutaan sen kokoluokan katastrofista että se kosketti niin järjettömän montaa miljoonaa ihmistä että siitä on jotenkin hankala ehkä ottaa esimerkkiä sille, että ei anneta unohtaa.
Mutta ehkä tiettyjen seikkojen muistelu ja miettiminen tekee ainakin meille asiaankuulumattomille sen, että pysähdymme edes hetkeksi miettimään miten hyvin ne asiat siellä omassa elämässä on. Ehkä muistaisimme, miten äkkiä kaikki voi muuttua. Ja onneksi senkin valinnan pystyy tekemään että ei katso uutisia tai dokumentteja tai lue lehtiä. Tai ainakin tekee niin että säätelee sitä määrää, minkä verran seuraa. Siihen myllytykseen ei ole pakko mennä mukaan.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Vapaapäivä

Mulla on takana hyvin erilainen vuorokausi. Mä olen nimittäin ollut kotona suurimman osan ajasta ihan yksin! Siippa oli lauantain töissä ja lunastamassa joululahjaansa ja Kolmikko suuntasi mummolaan. Mun äiti on pyytänyt Kolmikkoa yökylään jo iät ja ajat mutta sairastelut ja muut härpäkkeet ovat siirtäneet ja siirtäneet. Mutta nyt onnistui!

Meillä on siitä kiva tilanne että jokainen lapsi viihtyy mummolassa tosi hyvin. Kolmas eilen lähestulkoon juoksi mummolan parkkipaikalta perille ja kun mummi ei heti pimpotuksen jälkeen avannut niin paukutti vielä nyrkillä ovea että tule nyt jo! Lapset on siis kiva viedä mummolaan. Kovin usein ei Kaksikkoa olla yön yli viime aikoina viety koska ovat kuitenkin Isilässä osan viikonlopuista. Joten sitten kun ovat kotona, on kiva olla ihan vaan porukalla yhdessä. Nyt toki entistä enemmän, koska en ole enää koko ajan viikonloppuja töissä. Viime vuoden huhkin pitkälti kuukauden viikonlopuista kaksi tai kolme töissä, joten vapaat oli niin vähissä että hoitopalveluita ei paljon käytelty muuten vain. Mutta koska Kaksikkokin mummolaan vielä haluaa niin toki sinne pääsevät.
Mun äiti joutuu hetken päästä pienehköön operaatioon jonka jälkeen on nostokielto ja äitini tuntien hän ei sitä tule noudattamaan eli toipumisaika venyy. Tämä yökyläily oli siis senkin takia tosi kiva juttu nyt tähän saumaan koska kohta tuota pienintä ei voi mummolaan yön yli viedä. Jotta äiti paranee.

En tiedä mikä teillä on tilanne mutta mä poden ainakin jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä miten meidän pitäisi nähdä perheenä enemmän. Kaksikko huitelee niin paljon omissa jutuissaan että tuntuu välillä melko haasteelliselta saada kaikki edes ruokapöytään samaan aikaan. Samaten omatuntoilen jatkuvasti siitä miten jokaisen lapsen kanssa pitäisi ehtiä viettää enemmän aikaa ihan vaan kahdestaan. Sensijaan aika vähissä on ne ajatukset, että mun pitäisi olla myös itseni kanssa joskus. Tehdä mitä mä haluan, ilman kompromisseja. Ne harvat kerrat kun on lapset viety hoitoon, on ollut jotain juhlia tai sitten vietetty laatuaikaa pariskuntana. Kolmosen syntymän jälkeen en ole kertaakaan ollut yksin itseni kanssa jos lapset ovat olleet mummolassa. Ja tämän vietetyn vuorokauden jälkeen herää lähinnä kysymys että miksi en ole?

Jo etukäteen oli kamala aivosolmu että mitä sitä nyt sitten tekee. Vuorokausi on kuitenkin aika lyhyt aika mihinkään ihmeelliseen eikä vuorokaudessa voi mitenkään ehtiä kaikkea. Lukisiko sitä ihan rauhassa vaikka hesarit? Katselisi vaikka leffan? Lakkaisi kynnet? Kiskoisi päiväkännit tai edes lasin viiniä ennen puoltapäivää? Urheilisi itsensä ihan hapoille? Nukkuisi? Lähtisi johonkin ihan ilman ajatuksia aikatauluista tai lastenvahdin poispäästämisestä? Siivoaisi?

Ihan ensialkuun tuntui jo tosi vapauttavalta, melkein kuulkaa kapinalliselta huudattaa autossa radiota aivan täysillä. Mun päättämää kanavaa, ilman että kukaan huutelee että laita nrj. Älysivät sentään soittaa klassikoita. Huutolauloin, tietysti.

Päädyin aika pian siihen että en tee yhtään mitään. Siivotaan sitten porukalla. Pesutupa oli varattuna joten se oli pakko hoitaa mutta muut velvollisuudet unohdin. Viinipullon avaamista mietin mutta hylkäsin senkin ajatuksen miltei samointein. Hippailua on tiedossa joten ei nyt, ei edes sitä lasillista. Ajatus siitä että saa oikeasti olla ihan yksin pidemmän aikaa oli liian houkutteleva. Sitäpaitsi musta ainakin tuntuu että nykyään uhmaisin mitä voit tehdä, on mennä päivällä nukkumaan niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa, täysin piittaamatta siitä miten pahasti yöunet saattaa sotkeutua. Yöelämässä sukkulointi ole kapinaa nähnytkään!

Siippa kotiutui töistä ja päädyttiin melkein ensimmäisenä vähän nukkumaan. Oltiin edellisenä yönä kukuttu Kolmosen kanssa pitkälti kolmatta tuntia koska nuoriherra heräsi klo 0.30 ja raivostui kun ei ollutkaan aamu. Kello taisi olla puoli neljä kun katsoin kelloa viimeisen kerran... joten kyllä kiitos päiväunille. Kissatkin kömpi meidän sänkyyn nukkumaan, mitä eivät ole tehneet sitten Kolmosen syntymän. Senverran mun vapautta riistettiin että ihan yhtä huonossa ja kramppisessa asennossa nukuin, kuin lasten ollessa kotona. Jos ei ole taapero kainalossa niin sitten näköjään kissa jalkojen päällä pitää huolen siitä että veri ei pääse kiertämään. Muutenkin kissat selvästi pisti merkille että nyt ne yhdet tyypit on poissa, nyt on meidän tilaisuus. Kumpikin oli koko vuorokauden aivan järkyttävän huomionkipeä. Edes ruokaa ei saanut tehdä ilman että kissa oli vieressä penkillä rapsuteltavana. Hassut!

Tehtiin rauhassa ruokaa, mä olen koko viikon himoinnut lemon-meringuepiirakkaa joten tein sitäkin. Jatkoin kapinointia ja join ruokajuomaksi limpparia! Mitä meillä ei tehdä ikinä. Höpöteltiin ja sitten Siippa lähtikin illanviettoonsa. Mä napsin kämpästä kaikki kynttilät palamaan ja rojahdin sohvalle. Ei uskoisi miten rentouttavaa voi olla pelkkä ajatus että saa vaan olla ilman että tarvitsee miettiä koska kuka herää tai on tulossa kotiin.

Koska sain kerrankin päättää kaukosäätimestä, nappasin pari leffaa pyörimään. Meillä ollaan muuten aivan rakastuttu Viaplayn vuokraamoon. Mä käyttäisin hyvin mielelläni ihan kivijalkaisiakin leffavuokraamoja vaan kun sellainen pitäisi olla kävelymatkan päässä. Ennen oli mutta se lopetti toimintansa. Kauemmaksi ei vain tule lähdettyä koska vuokraaminen pitää mun mielestä olla helppoa. Pitkin hampain siirryttiin siis käyttämään virtuaalista vuokraamoa. Ja se on ollut kyllä kiva.

Heittäydyin niin villiksi että keitin leffojen välissä yhdentoista pintaan illalla vielä kahvit piirakan kaveriksi! Sellainen koska mä voin-hetki! Hurja lauantai! Pistin illan toiseksi elokuvaksi suomalaisen 21 tapaa pilata avioliitto ihan vain siksi, että kerrankin pystyi katsomaan telkkaria niin että äänenvoimakkuutta pystyi säätämään vähän kovemmalle. Ei tarvinnut miettiä lasten nukkumaanmenoaikoja tai kuulokkeita.

Mä rakastan nukkua yksin mutta teen sitä tosi huonosti, silloin kun siihen on tilaisuus. Kuuntelen jokaista rasahdusta enkä meinaa millään vaipua sellaiseen hyvään ja syvään uneen. Tiesinkin etukäteen että tuskin nukun kovin kummoisesti yöllä mutta se ei nyt tuntunut haittaavan yhtään. Eikä se itsensä marinointi kofeiinilla varmaan ainakaan auttanut asiaa... kurkin kelloa vielä joskus kahden jälkeen mutta mitä sitten. Univelka on jo niin standardi että ei sitä yhdessä yössä selätetä mitenkään. Se hereilläolon maksimointi oli nyt se tärkein.

Vielä viimeiset olemiset ja kirjan lukemiset sängyssä peiton alla ja sitten suunnataan hakemaan Kolmikko kotiin. Parasta on ollut tämä hiljaisuus. Ja se että ei tehnyt mitään.
Nyt kun meillä on hiljaista niin naapurin koiran haukunta kuuluu aivan selvästi. En ole aiemmin edes tiennyt että täällä jollain on koira. Kodin äänimaailma on aina peittänyt kaiken alleen.

Vaikka mä olen sitä mieltä että jos haluaa omaa aikaa niin se voin olla minä, joka poistuu kodista eikä aina perhe, niin olihan tämä ihan mahtavan kiva vuorokausi. Sai kerrankin jopa kiroilla ihan vapaasti!

torstai 8. tammikuuta 2015

Vielä kerran; lasten yksityisyys intterin netissä

Tämä on aiheena jo aika monesti läpikoluttu mutta aina se mietityttää. Minuakin. Sinänsä en kovin aktiivisesti asiasta etsi tietoa. Aihepiiri tuntuu olevan esillä vähän aaltoilevasti ja siihen ei oikein voi olla törmäämättä. Viimeisin, joka osui silmiin oli tämä linkki, jonka kaveri oli laittanut Facebookiin. Sinänsä mitään uutta näkökantaa ei tuonkaan linkin takaa löydy. Ihan sitä samaa, mitä on saanut lukea siitä lähtien kun tämä aihe nousi esille.

Mä en ole lapsistani julkaissut koskaan blogissa tunnistettavia kuvia. Se on ollut mulla ihan selkeä linja alusta pitäen. Isoista pojista en julkaise missään koskaan kuvia ilman että kysyn luvan. On joitakin kuvia, joihin he ovat ensin antaneet luvan ja sitten jälkikäteen pyytäneet poistamaan. Mieli onkin muuttunut.
Mutta. Vaikka en näytäkään lapsistani kuvia blogistaniassa, kirjoitan välillä omasta mielestäni asioista, jotka tasapainoilevat sillä rajalla että voiko niistä kirjoittaa. Mä nimittäin en kysy lupaa lapsiltani siihen mitä kirjoitan. En ole edes kertonut lapsilleni että bloggaan. Harvoin kirjoitan lapsiin liittyvistä asioista ihan kokonaisuudessaan, niinkuin kaikki on mennyt, tänne. Mutta toki osa postauksista on ollut melko yksityiskohtaisia. Ihan kaikesta ei voi kirjoittaa ympäripyöreästi, vaikka miten yrittäisi.

Mä olen odotellut että koska räjähtää keskustelu siitä, mitä lapsista saa nettiin kirjoittaa. Koska alkaa keskustelu siitä että silläkin rikotaan yksityisyyttä. Että vaikka kasvot ei näy niin on, jos nyt ei eettisesti niin moraalisesti arveluttavaa keskustella tietyistä lapsiinsa liittyvistä aihepiireistä. Vaikka mä en postaa lapsistani noloja kuvia niin jotkut kirjoitukseni saattaisivat heistä olla noloja. Mä itseasiassa henkilökohtaisesti pidän isompana "pahana" kirjoituksia lapsista kuin valokuvia. Kun kerrotaan konkreettisesti lapsista. Vanhemman näkökanta on kuitenkin hyvin subjektiivinen. Ja vanhemman näkökanta jos mikä mun mielestä vääristää sitä digitaalista jälkeä lapsesta, enemmän kuin valokuvat. Jos laittaa lapsistaan valokuvia mutta jorisee yleisesti vain diipadaapaa, niin siinä ei mun mielestä kovin ihmeellisiä digitaalisia jälkiä jätetä. Riippuen toki hieman nyt siitä, millaisia kuvia laittaa. Mikä on oikein ja mikä väärin?

Pitkälti samasta syystä myös omat kasvot on pysyneet poissa blogista. Haluan voida kirjoittaa tietyistä seikoista ilman että lasten yksityisyys on uhattuna. Tai muiden läheisten. Toki mut on blogista tunnistettu. Mutta musta se on eri asia kun kyseessä on jo ennestään tutut ihmiset. Kirjoitustyyli on liian paljastava, liian lähellä sitä omaa puhetapaa. Mä kuitenkin koen että ne asiat joista haluan kirjoittaa, vaatii sen että myös mun naama pysyy piilossa. Jos ihan oikeasti haluan vaalia lasteni yksityisyyttä. Kirjoitustyylilleni en valitettavasti voi mitään. Näillä eväillä nyt mennään. He jotka ovat tunnistaneet, ovat kuitenkin niin läheisiä että ei oikeasti ole väliä.

Mä koen tämän itselleni luontevimpana vertaistuen väylänä. Vaikka käydään perhekerhoissa ym. niin en koe siellä luontevaksi puhua tietyistä vaikeista asioista. Ihan kaikelle avautumiselle joku perhekerho ei musta edes välttämättä ole se oikea paikka.
Viime viikkoina on laajalti uutisoitu esimerkiksi äitien hätäkahvit-ryhmistä. Joka onkin aivan mahtava idea! Jos nyt omakohtaisesti kuitenkin mietin niin mä koen tarvitsevani eniten sitä vertaistukea teinien vanhempana. Mä tiedän että ne about ikävuodet 1-3 on mulle ne rankimmat mutta ne on mulle Kolmosen kanssa kuitenkin suht tuttua huttua aiemmilta kierroksilta. Teinien vanhempana olosta mä en tiedä mitään. Paljon uutta tulee kaiken aikaa jota mä sitten räpiköiden opettelen. En koe että äitien hätäkahvit tai perhekerhot tai mitä näitä nyt pienten lasten vanhemmille suunnattuja on, olisi mulle se oikea paikka.  Ei niiden asioiden kanssa, joissa mä tarvitsen sitä tukea. Toki sielläkin varmasti ymmärretään ja nyökytellään. Mutta kun se ei ole se mitä mä haen. Teinien vanhemmille ei ole hätäkahveja.

Vaikka mä en kirjoita pelkästään perhehommista, on lapset toki yksi iso aihepiiri josta kirjoitan. Vanhemmuus on aihe joka mua mietityttää ja en oikein koe että pystyisin kirjoittamaan vanhemmuudestani ilman lapsia. Blogimaailma on se mun hätäkahvit, johon voin tarvittaessa kirjoittaa ne omat ikävät ajatukset ja asiat. Ja josta (useimmiten) löytyy se ymmärrys ja vastakaiku. Toki kaikista paras vaihtoehto varmaankin olisi se, että niitä asioita puisi läpi esimerkiksi jossakin pienen porukan keskellä kahvikuppien ääressä. Vaan kun aina sellaista ei ole siinä käsillä saatavilla, kun se tarve olisi. Tämä taas on paikkana aikatauluton. Koska vaan ja myös melkein mitä vaan.

Joskus puolittain ympäripyöreästi mainitsinkin että vaikka pitäisikin lastensa kuvat poissa netissä niin sitä omaakin yksityisyydensuojaa olisi ihan hyvä miettiä. Ja sitä, mitä haluaa lastensa näkevän itsestään netissä. Millaisia tilapäivityksiä tekee, millaisia ajatuksia välittää, millaisia kuvia itsestään laittaa. Myös aikuisilla on oikeus yksityisyyteen ja nimenomaan yksityisyyteen omilta lapsiltaan. Vaan kun aikuisetkin ovat tuoneet elämänsä niin isosti nettiin, on se yksityisyys uhattuna. Aikuisethan itseasiassa kulkee monta askelta lapsiaan jäljessä, jos nyt näitä digipuolen hommia mietitään. Ja sitä myötä kun lapset kasvaa, myös lasten kaverit on yhtenä "uhkatekijänä". Tokihan he tunnistavat valokuvista kavereiden vanhempia. Mulla on kavereita, jotka juurikin oman yksityisyytensä takia eivät halua lapsiaan esimerkiksi Facebookissa kavereiksi. Mä en ihan yhtä tiukkaa linjaa ole pitänyt, Eka kyllä on mulla kaverina. Mutta lasten kavereita en ole hyväksynyt omalle kaverilistalle. Mä haluan pitää yksityisyyteni suojattuna tietyiltä osin alaikäisiltä. Ja koen ihan vilpittömästi että vanhemmilla ja ylipäätänsä aikuisilla on siihen oikeus. Se sitten vaatii omalla kohdalla esimerkiksi sen että valokuvat pysyy täältä poissa. Aikanaan kun tein sen päätöksen että en lapsien tunnistettavia kuvia julkaise täällä, niin tein sen myös oman yksityisyyden suojani takia.

Toki asioista voisi nettiin kirjoittaa ympäripyöreästikin. Ilman että mukana tarinassa on ne lapset ja läheiset. Mutta kun en osaa. Mä en osaa jättää asioista pois sitä henkilökohtaista osiota. Enkä tiedä haluaisinko osatakkaan. Ja niin kauan, kun mulla ei ole täysin varmaa suuntaa ja oloa näistä yksityisyysasioista, pysyy meidän kaikkien kuvat pois näistä paikoista, jossa mä ruodin läheltä meidän perheen elämää.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kotihommia kakrujen kanssa

Nyt aletaan olla blogihommissa siinä vaiheessa että saatan jo toistaa itseäni. Blogi on sen ikäinen että voidaan puhua jo vuosista joten on aika todennäköistäkin että jauhan välillä samoista asioista ja keksin pyörän uudestaan. Itseasiassa on hyvin todennäköistä että kun kirjoitan jostain hommelista, josta olen postannut jo aiemminkin, saattaa näkökantakin olla jotain ihan toista kuin silloin aiemmalla kierroksella. Joku saattaisi sanoa sitä ristiriidaksi, mä sanoisin että kyse on ehkä enempi näkökantojen laajentumisesta, kasvusta ihmisenä sekä maailmankuvan syventymisestä. Mielipiteet saattaa muuttua ja uusia sävyjä voi tulla sitä myötä kun lapset kasvaa ja kun itselläkin on elämää takana taas vähän enemmän. Ja hyvä niin!

Lähtisin veikkaamaan että olen aiemminkin kirjoittanut lasten osallistumisesta kotitöihin ja ylipäätänsä lasten roolista perheenjäseninä. Ei se mitään, pistetään vähän lisää samaa aihetta vielä!

Tuossa joulun alla Janni kirjoitteli suurperheen lasten rooleista. No me ei olla suurperhe vaan ihan tavallinen helsinkiläinen kolme on uusi kaksi-perhe. Jannikin oli todennut että suurperheiden kohdalla on jotenkin "tuomittavampaa" kun lasten oletetaan osallistuvan kotitöihin ja lasten vahtimiseen. Jostain syystä pienemmissä perheissä se on myös pienempi paha. Mä olen hyvin pitkälti samaa mieltä. Tosin mun omien lasten kohdalla se kokemus on että heidän kavereitaan, jotka ovat ainoita lapsia, velvoitetaan tosi vähän osallistumaan kotitöihin. Toki poikkeuksiakin on mutta jos vertaan poikien kaveripiiristä suoraan niin kaikista helpoimmalla pääsevät ainoat lapset. He, joilla sisaruksia on, osallistuvat vaihtelevasti. Mutta kuitenkin osallistuvat. Suurperheen lapsia poikien kavereista ei löydy.

Meillä lapset osallistuu aika paljonkin kaikkeen. Osin vapaaehtoisesti ja osin sitten kehoitetusti. Aina sieltä yritetään löytää se juttu, mitä lapsi juuri sillä kerralla haluaisi tehdä ja olla avuksi, mutta ihan joka kerta sitä ei löydy. Kuitenkaan skippaamaan ei pääse, jos terveenä ja kotosalla on. Kaksikolla on jo niin paljon tekemistä takana että kyllä ne on sieltä löytäneet ne omat hommat mistä tykkäävät ja mitkä tekevät mukisematta.

Ihan pienestä pitäen Kolmikolle on perusteltu että jokaisella perheenjäsenellä on kotona velvollisuuksia. Että lapset eivät ole sen etuoikeutetummassa asemassa vaan heillekin kuuluu tiettyjä juttuja jotka katsotaan ikäkehityksen ja mielenkiinnon mukaan. Toki pelkkä mielenkiinto ei voi olla se ratkaiseva tekijä mutta jos lapsi mielummin tekee ruoan kuin imuroi niin se on mulle ok. Meillä saa valita mitä tekee, kunhan tekee. Kotityöt ja koulu on ne joista mä en palkitse. Meillä ei voi ansaita enemmän kuukausirahaa sillä että tekee esimerkiksi kotitöitä enemmän. Koska ne kuuluu meille jokaiselle ihan jo pelkästään sillä että on tässä perheessä. On väärin olettaa että aikuiset vastaavat kaikesta. Mä en halua kasvattaa lapsiani siihen käsitykseen että joku muu kyllä hoitaa kaiken.

No mitä meillä lapset sitten tekee? Kaksikko hoitaa kumpikin omat huoneensa. Siivouspäivänä pyyhkivät pölyt, lattiat ja imuroivat. Ottavat päivittäin pyykkitelineiltä omat kuivat vaatteensa ja huolehtivat likaiset vaatteet pyykkikoriin. Laittavat märkiä pyykkejä kuivumaan. Vievät roskat ja tyhjentävät/täyttävät astianpesukoneen. Siivoavat omat jälkensä jos sotkuja syntyy. Välillä imuroivat koko kämpän. Laittavat ruokaa ja osallistuvat ylipäätään näihin ruokakuvioihin. Mun mielestä aika perusjuttuja. Seuraavaksi aletaan pikkuhiljaa opettelemaan pyykinpesua ja pyykkikoneen käyttöä. Ja laajennetaan ruoanlaittohommia. Opetellaan pikkuhiljaa niitä taitoja joita tarvitaan kun elää itsenäisesti.
Kolmosen kanssa taas laitetaan yhdessä pyykkejä kuivumaan ja tyhjennetään tiskikonetta. Hänen kanssaan aletaan pikkuhiljaa opettelemaan sitä että hän saa käynnistää pyykki- ja tiskikoneen mutta ennen sitä täytyy vähän vielä kasvaa ja oppia että ne laitteiden napit ei ole leluja joita voi ränkätä. Ruoanlaitossa on Kolmaskin mukana mutta tokikaan tuollaisen parivuotiaan kanssa ei voi samalla tavalla laittaa ruokaa kuin jo isompien. Mutta sekoittelemassa ja maistelemassa hän on aina mukana. Lisäksi Kolmosen kanssa korjataan yhdessä leluja ym. pois ja opetellaan tavaroiden paikkoja.

Vuosi vuodelta Kaksikko on myös oppinut organisoimaan keskenään hommia. Imuroi sä sohvat niin mä hoidan lattiatasot. Tyhjennä sä tiskikone niin mä täytän sen. Vie sä biojäte ja pahvit ni mä vien sekajätteen. Meillä on pari sellaista sohvaa jotka on oikeasti tosi kettumaista pitää siistinä ja niiden imurointiin kuluu yhtä paljon aikaa kuin koko kämpän lattiatasoihin. Musta on mahtavaa että jakavat nuo hommat niin että toinen hoitaa ne sohvat kunnolla ja toinen sitten lattiat kunnolla. Eikä niin että vain yksi hoitaa ne kaikki suhaisten ja sinnepäin. Roskia meillä taas kertyy valitettavasti tosi kamalan paljon. Niitä ei yksin edes saa vietyä.

Meillä kannustetaan ja opetetaan, neuvotaan tarvittaessa ja kysyttäessä. Vältetään sellaista "teet näin"-tyyliä, jolla mut kasvatettiin ja saatiin inhoamaan jokaista kotityötä. Itseasiassa mun mielestä ei kotitöistä tarvitse edes tykätä mutta niitä on silti tehtävä. Ei mekään niistä tykätä. Me oltiin itseasiassa yhdessä vaiheessa jo palkkaamassa meille siivoojaa mutta hylättiin se ajatus juurikin lasten takia. Me halutaan että lapset saa opetella kotona tiettyjä taitoja ja siivoaminen on niistä yksi. Mun mielestä on tärkeää kasvattaa lapsia ymmärtämään että elämässä on myös niitä "paskahommia" joita on tehtävä. Tästä aasinsiltana tuli mieleen että nyt kun meilläkin on tänä vuonna ajankohtaista TET-jaksolle meno niin on tosi harmi että kouluilla ei ole valmiina harjoittelupaikkoja. Mun mielestä noille teineille tekisi tosi hyvää olla pari viikkoa opettelemassa esimerkiksi julkisten tilojen siivoamista tai kulkea esimerkiksi matkalippujen tarkastajan mukana. Mutta ehkä näistä sitten vaikka oma postaus...

Meillä annetaan vaihtoehtoja joista valita mitä tehdä ja tarjotaan myös vaihtoehtoa että tehdään yhdessä. Nykyään haluavat mielummin tehdä itse, omalla tyylillään ja omaa tahtia. Vaikka toki Kaksikko välillä nutisee ja natisee kun täytyy tehdä niin kummankin suusta kuuluu todella usein lause voinko auttaa? Hetkinä jolloin ei olla sanottu että nyt pitää tehdä ja auttaa. Mä en ihan hirveän monesta lauseesta tule lasteni suusta onnellisemmaksi kuin tuosta. Vaikka aina en apua tarvitsekaan tai edes halua niin silti, tuo lause on se joka antaa mulle sen olon että jotain menee välillä oikeinkin.

Mun mielestä kaikkiin lapsiin ei päde samat metodit mutta kaikilta voi odottaa jotakin. Toiset lapset on omatoimisempia ja vastuullisempia ja toisten kanssa sitten pitää yrittää kiertoteitä. Meillä Eka on luonteeltaan se vastuullinen ja joka tykkääkin kun luotetaan ja annetaan vastuuta. Toka taas mieluusti sluibailee niin paljon kuin mahdollista mutta osaa kyllä olla tunnollinenkin ja taitava, kun oikeista naruista vedellään.

Vielä tuosta ehdottomuudesta.. Vaikka monesti tekisi mieli sanoa että miten kannattaa tehdä niin yleensä kuitenkin vältetään sitä. Kyllä nuo osaa kysyä neuvoa jos kokevat tarvitsevansa apua tai vinkkejä. Samaten, kyllä ne oppii myös tekemisen kautta että miten kannattaa. Siinä on vaan se vissi ero että silloin se hoksaaminen tapahtuu onnistumisen (joskus toki epäonnistumisenkin) tunteen kautta eikä niin että joku antaa vain ehdottoman mallin minkä mukaan tehdä. Käytän tässä tätä suosikki-esimerkkiäni; Sen astianpesukoneen voi oikeasti täyttää oikein aika monella eri tavalla!

Meillä myös Kaksikko lapsenvahtii Kolmosta. Eka varsinkin, oikein mielellään. Koskaan Kaksikkoa ei ole pakotettu siihen vaan se halu on lähtöisin heistä itsestään. Toka on meidän lapsista se mukavuudenhaluisin joten hän tykkää väistellä vastuuta. Mutta on tuota ollut kertoja jolloin hänkin on omatoimisesti sanonut että voi olla Kolmosen kanssa.
Mistään pitkistä ajoista ei voida puhua. Kauppareissun ajan, juoksulenkin verran tai postissa käynnin aikaa. En ikinä pistäisi Kaksikkoa esimerkiksi uimahalliin tai rannalle Kolmosen kanssa ilman aikuista mutta esimerkiksi pulkkamäessä ovat monesti hetken verran kolmisin. Vesi on elementtinä senverran arvaamaton ja vaikka meilläkin Eka on hyvin tunnollinen niin hänelläkin saattaa keskittyminen herpaantua. Uimahallissa sekä rannalla on senverran meteliä ja hälinää että tunnollisinkin nuori ei välttämättä pysty koko ajan olemaan kaikki aistit virittyneenä ja vahtimassa. Meillä kävi itseasiassa kesällä rannalla sellainen tilanne että Eka oli vesirajassa Kolmosen kanssa kaksin. Mä katsoin heidän peräänsä koko ajan. Ekalla herpaantui tarkkaavaisuus ihan sekunniksi ja sillä aikaa Kolmas muksahti veteen. Tilanne ei ollut oikeasti edes mitenkään vaarallinen (Eka ei alunperinkään olisi ollut kaksin Kolmosen kanssa siinä jos sellaiseen olisi ollut mahdollisuus), Kolmas vain vähän mulahti eikä mennyt missään vaiheessa pinnan alle. Eka kuitenkin säikähti aivan älyttömästi ja oli pitkään tosi järkyttynyt. Vaikka mitään ei ollut edes lähellä sattua. Lapsenvahtiminen tehdään siis Kaksikon ehdoilla. He ovat toistaiseksi selviytyneet täysin malliikkaasti uhmakohtauksista, vaipan ohi menneistä pissoista sekä nälkäisestä taaperosta.
Pulkkamäessä taas Kaksikko todennäköisesti hallitsee ne mäenlaskuvehkeet paremmin kuin minä tai Siippa. Koska tekevät sitä niin paljon enemmän kuin me. Itseasiassa meidän pulkkamäen vieressä on sellainen lampi, jonka pintaa on aina joku lapsi rikkomassa. Ne on meidän teinit joka kerta ketkä siellä on sanomassa että nyt pois sieltä, se pinta ei teitä kestä. Omatkin osaa hölmöillä mutta kyllä niillä pelaa järkikin niissä oikeissa tilanteissa.

En ikinä jättäisi Kaksikkoa kaksin yön yli ilman aikuista, mitä mä kuitenkin sain tehdä ollessani Ekan ikäinen. En niinkään usko että mitään megabileitä pitäisivät mutta todennäköistä olisi että valvovat koko yön. Joka ei nyt sinänsä mitenkään hengenvaarallista ole muttakun noiden teinien unirytmi tahtoo tosi helposti pyörähtää ihan vinksalleen niin siksi en halua että kukkuvat aamuun asti. Eiköhän nuo ehdi sitä harrastaa sitten täysi-ikäisenäkin. Niin kauan kun pystyn asiaan vaikuttamaan niin nukkuvat riittävästi. Tai edes sinnepäin.

Mulla on tosi usein olo että meidän lapset "joutuu" tekemään jotenkin enemmän kuin kaverinsa. Lapsihan toki liioittelee ja yrittää hoitaa tilannetta aina itselleen etuisaksi. Kuitenkin, haluan että meidän muksut lähtee maailmalle aikanaan ensinnäkin sellaisilla eväillä että osaavat yksinkertaisia kotitöitä ja olisivat suht vähän uusavuttomia. Ja toisekseen uskon että vastuunantaminen myös kasvattaa vastuuntuntoa. Jännä nähdä sitten aikanaan jonain päivänä että menikö mäkeen vai osuiko osimoilleen sinnepäin.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Uusvanha arki

No nyt se on ohi. Joululoma ja Siipan hoitovapaa.

Virallisestihan mun hoitovapaa alkoi vuoden ensimmäisenä päivänä ja Siippa on ollut "vaan" lomalla mutta me on kaikenaikaa mielletty kuitenkin niin että se hänen hoitovapaa loppuu tänään ja mun alkaa huomenna. Siipan suunnatessa töihin me vietetään Kolmikon kanssa vielä pari yhteistä päivää. Ja itseasiassa vapaallahan Siippakin heti loppiaisena on. Talk about pehmeä lasku työelämään.

Viimeinen yhteinen viikonloppu vietettiin pitkälti kotosalla. Kaksikkokin kotiutui perjantaina viikon reissulta Isilästä. Valvottiin ihan liian myöhään, ajatellen että ihan just kohta alkaa taas koulujen aamuherätykset. Lisäksi meillä oli tiedossa lauantaille niinkin aikainen herätys kuin kello yhdeksän. Suunnattiin nimittäin koko perheen voimin kaverille muuttoavuksi. Kaksikon ylösrepiminen ei ollut ihan iisein pala kakkua, kumpikin kun on loma-aamunsa losotellut tuonne puolille päivin ja ylikin.

Vielä oli oma muutto senverran tuoreessa muistissa että itse tavaroiden siirto ei herättänyt kateutta. Mutta oli ehdottoman kivaa olla auttamassa kaveria uuden elämän alkuun ja saada meidän perheelle tärkeä ihminen maantieteellisesti rotkalti lähemmäksi. Muutto hoitui tosi vauhdilla koska kaikki oli hyvin organisoitu. Ja uusi koti on ihan kadehdittava! Sekä mulle että Siipalle iski pieni sormi suuhun-hetki koska meidän koti on yhä edelleen vaan keskeneräisenä. Viimeiset purettavat laatikot on sijoitettu kaapin päälle ja ne on asettuneet omaan silmään vallan sopivaksi sisustuselementiksi. Ei näin!!

Iltapäivästä käytin Ekan parturissa. Hän kun oli kipeimmillään silloin kun mä kävin Tokan kanssa siistimässä kuosia. Uusi aika saatiin onneksi vielä ennen koulujen alkua ja nyt on esikoisellakin frisyyri kunnossa. Eka totesikin että onpa kiva kun tästä harakanpesästä tehdään taas ruusupuska. Päässä on sama vanha ananas mutta ei sen näköisenä kuin aina yritetään yllyttää.

Kolmas palautui takaisin omaksi itsekseen isojen veljien tullessa kotiin. Yöt on välillä vieläkin mielenkiintoisia, kaveri haluaisi nousta keskellä yötä katsomaan telkkaria ja kilahtaa kun ei pääsekkään. Mutta monilta osin kaveri on paljon levollisempi, iloisempi ja enemmän oma itsensä kun isot veljet on kotosalla. Aina yhtä hassua miten isosti pienin ikävöi kun veljet on poissa.

Minkäänmoisia ulkoilukelejä ei näkynyt koko viikonloppuna ainakaan Helsingissä joten kuningasideana marinoitiin lapset lauantaina sokerilla; ensin crème bruléellä ja sen jälkeen itsetehdyillä pusuilla. Kyllä kannatti! Hermot meni kaikilla kun verensokeri lähti takaisin laskusuuntaan. Mutta saatiinpahan taituroitua täydellinen rapeaksi paahdettu sokeripinta ilman poltinta! Uuniin vastukset päälle ja voilà!

Minä käynnistelin urheilullisempaa arkea ja aloin herättelemään kroppaa hiilarihorroksesta. Perjantaina Mäkelänrinne oli täynnä muitakin elämäntapavinksahtaneita ja samaten lapsiperheet olivat karussa kurjaa säätä. Kyllä riitti polskijoita mutta sai siellä jotain tehtyäkin. Sunnuntaina kroppaa kolotti lauantain muuttolaatikoiden kantaminen mutta suuntasin silti kahvakuulaamaan. Puolet tunnista pidättelin oksennusta ja olin varma että kuolen ennenkuin viimeisetkin heilautukset on tehtynä. Hapotti aivan järkyttävästi ja otsalohkossa hakkasi muistutus välipäivien pitämisestä. Maikka oli onneksi päivitellyt soittolistan muutaman vuoden taakse ja tuli kyykättyä mm. tämän unohtuneen hitin tahdissa. En kuollut. Tai kahvakuulannut itseäni päähän, kuten yleensä.

Eka sai joululomaksi myös läksyjä ja niihin on keskitytty viimeisenä viikonloppuna. Kaksikko tosi harvoin kysyy läksyihin apua mutta tällä kertaa sain auttaa. Ekan piti valita yksi uutinen ja tarkastella sitä samaa uutista eri päivinä ja eri medioista. Havainnoida miten uutinen muuttuu ja miten se esitetään mediasta riippuen. Siis miksi mulla ei ollut koskaan tällaisia läksyjä? Aiheita oli useampi mistä valita mutta Eka päätyi raportoimaan OP- ja Nordeapankkiin tehdyistä palvelunestohyökkäyksistä. Oli tosi mielenkiintoista tutkia itsekin eri näkökulmia päivästä riippuen. Läksyt on nyt tehty ja vikat pari päivää voi vielä lomailla.

Viimeinen vapaapäivä vietettiin pitkälti vähän tylsästi siivoten. Mutta taka-ajatuksena oli se että sitten ei pariin viikkoon tarvitse toivonmukaan sitä miettiä vaan saa rauhassa opetella uutta ja vanhaa arkea, jokainen tahollaan. Mulla on vankka aikomus sille että en anna ton siivoilun langeta vain mun harteille vaan sitä suoritetaan silloin kun valtaosa väestä on kotosalla. Saa nähdä miten käy...

Kolmosen herättyä unilta pyörähdettiin sunnuntaina vielä yhden pienen tytön synttäreillä. Ajankulua tuli taas ihmeteltyä kun samoilla juhlilla nähtiin kaveri, joka on nähty viimeiksi Kolmosen ollessa muutaman päivän ikäinen. Samaten Kolmas on nyt aika tarkalleen samanikäinen kuin synttärisankari oli silloin kun Kolmas syntyi. Muistan miten ujo lapsi hän silloin oli. Ja nyt riitti tarinaa ja tanssia. Voi tätä ajanjuoksua ja lasten kasvua...

Loppuilta onkin loman tuttuun tapaan maattu sohvalla villasukat jalassa ja jalat sikinsokin. Katseltu Frozenia ja poltettu kynttilöitä. Vaikka isot pojat on ikänsä puolesta jo sillä vuosikymmenellä että heidän kanssaan voi katsoa vähän toisenlaisiakin elokuvia, niin meillä katsellaan edelleenkin melko paljon myös animaatioita. Mä tykkään itse leffoista joissa lauletaan paljon, elämässä vaan ei voi olla liikaa musiikkia. Ylipäätänsä yritetään katsoa paljon elokuvia laidasta laitaan. Ja olipa kiva katsoa pitkästä aikaa musikaalipainotteista animaatiota.

Viimeinen vapaapäivä alkaa olla kohta ohi. Kaikki lapset on jo sängyissä ja hiljenneet. Vaikka yleensä tähän aikaan meillä on viime viikkoina vielä ollut täysi meno päällä...
Nyt tuntuu hassulta. Sinänsähän meidän arki jatkuu samalla tavalla. Roolitus taas vain meni vaihtoon.  Töissäkäyvä jäikin kotiin ja kotilainen palasi töihin. Mun arki alkaa arvatenkin sillä että opettelen käyttämään meidän pyykkikonetta. Vaikka itse kone on meillä ollut jo sen kolmisen kuukautta niin mä en osaa sitä kunnolla vieläkään käyttää koska Siippa on hoitanut pitkälti pyykkihuollon. Lisäksi en tajua miten mä taas esimerkiksi teen ruokaa koko porukalle ilman että kukaan viihdyttää sillä aikaa Kolmosta. Miljoona muutakin käytännön asiaa arveluttaa ja varmaan toinen samanmoinen tulee eteen lähiviikkojen aikana, juttuja joita en osaa tai muista vielä ajatella. Apua...

perjantai 2. tammikuuta 2015

Loppuvuoden lapset

Vuosi ehti vaihtua uuteen mutta ei se mitään. Jutellaan vähän vielä loppuvuodesta. Tai no liittyy tämä alkuvuoteenkin.

Niin täällä blogimaailmassa kuin blogin ulkopuolellakin aika monella mun tutulla on ollut laskettu aika joulun huitamilla. Tai loppuvuodesta. Osa lapsista syntyi siis ihan vuoden viimeisinä päivinä. Sekä blogimaailmassa että blogin ulkoisissa hommissa tuli törmättyä tosi usein lauseeseen toivottavasti venyisi senverran lasketun ajan yli että syntyisivät uuden vuoden jälkeen alkuvuodesta. Tai sitten lauseeseen lapsen kannalta olisi kivempi jos syntyisi alkuvuodesta. Mä en ymmärrä. Siis millä tavalla kivempi? Miksi se alkuvuosi olisi parempi ajankohta? Onko edes olemassa "oikeaa" vuodenaikaa syntyä? Mun mielestä on todella kurjaa törmätä tämäntyyppisiin asenteisiin.

Mä ymmärrän sen että synnyttävällä äidillä on olo että ei haluaisi viettää pyhiä sairaalassa. Kukapa haluaisi? Mutta itse lapsen syntymän kannalta sillä ei taida olla suuremmin merkitystä että mille päivälle osuu. Sehän on vain ja ainoastaan järjestely- että asennoitumiskysymys että haluaako siitä tehdä sen isompaa ongelmaa että lapsen syntymä osuu pyhien kanssa päällekkäin.

Mä olen itse syntynyt marraskuun alussa eli suht loppuvuodesta ja mulla on yksi lapsi joka on syntynyt viikkoa ennen joulua. Muistan kyllä ihan hyvin että itseänikin joskus lapsena harmitti että omiin synttäreihin oli aikaa. Kuitenkin niitä kavereiden synttäreitä oli pitkin vuotta, ei ne olleet mitenkään jaottuneet vain vuoden ekalle puoliskolle. Joka kuu oli jollakin synttärit. Nyt kun tässä aikuisiällä on jutellut omien lapsuudenkavereiden kanssa aiheesta niin ei ne loppuvuoden lapset ole ainoita joita harmittaa johonkin tiettyyn vuodenaikaan syntyminen. Yhtälailla kesäaikana syntyneitä harmitti kun synttärit osui aina kesälomalle eikä voinut tuoda kouluun karkkia synttäripäivänä. Ja keskusteluissa kävi ilmi että melkeinpä kesäaikana synttäreiden järjestäminen oli hankalampaa kuin loppuvuodesta, joulun tienoilla syntyneillä. Kesäloma on ajallisesti kuitenkin niin paljon pidempi että oli hankalampaa löytää rako jossa kaikki kaverit olisi kotosalla ja kutsuttavissa.

Synttärit sekä mulla, että joulukuun lapsella Ekalla on pidetty aina. Joulu tai loppuvuosi ei ole ollut mikään ongelma. Riittävän ajoissa kun on liikkeellä niin kyllä ne kaverit tulee. Aina on heitä jotka eivät syystä tai toisesta pääsekkään, se ei ole vuodenajasta kiinni. Synttäreiden kannalta mun mielestä ennen joulua syntyminen on itseasiassa melkein kivempi kuin siinä uuden vuoden jälkeen. Ennen joulua ihmiset jaksaa vielä juhlia, uuden vuoden jälkeen taas voi olla helposti jo juhlaähky. Plus koulut myös alkaa monessa paikassa pitkin Suomea vasta loppiaisen jälkeen eli yhtälailla ne alkuvuodesta syntyneet viettää synttäreitä lomalla.

Mun mielestä on hyvä muistaa myös se että lapsuus ja nuoruus on kuitenkin niin älyttömän lyhyt osa elämästä jos katsotaan tilastollisesti ihmisen keskimääräistä elinikää. Tulee aika kun sillä ei ole mitään väliä koska olet syntynyt, alku- vai loppuvuodesta. Paljon pidempi vaihe elämässä on se, kun ne sun lapsuudenkaverit puhuu täyttävänsä ihan just vaikkapa 35 ja sä ihmettelet että mitä hittoa, mä täytin just 34.

Mistä ne asetelmat on sitten syntyneet että lapsen olisi "parempi" syntyä johonkin toiseen vuodenaikaan? Kaveripiirissä en ehtinyt tässä sen ihmeempää koontia tehdä mutta blogimaailman kommenteista ilmeni ainakin se että on huoli siitä että lapsi on pienempi kuin luokkakaverinsa. Että hän ei pysyisi välttämättä tahdissa mukana, koska osa luokkakavereista voi olla vuodenkin vanhempia. Ja huoli olisi nimenomaan niin oppimiseen liittyvissä kuin fyysistenkin juttujen kohdalla. Mä olen sitä mieltä että loppuvuodesta syntyminen ei ole se seikka joka määrittää sitä lapsen polkua. Tai että se olisi asia josta tarvitsisi olla isosti huolissaan. Ja samaa mieltä ovat myös tutkimukset.

On myös ihan tyypillistä että varsinkin teini-iän korvilla luokalla on pituuseroja paljonkin. Juttelin tästä aikanaan pitkät tovit Ekan ala-asteen opettajan kanssa jolla on takanaan yli kolmekymmentävuotinen ura. Ja hän sanoi että tietyillä luokilla on ihan aina lapsia, joilla pituusero on päänverran, huolimatta mihin vuodenaikaan ovat syntyneet. Se, että on loppuvuodesta syntynyt ei todellakaan tarkoita että olisi se luokkansa pienin fyysisesti. Olen kertonut aiemminkin siitä, kuinka Ekan ollessa ihan vauva, meillä oli silloisessa yahoogroupsissa äitiporukka. Kaikki saatiin joulukuussa 2000 vauva. Tätä nykyä pidetään yhteyttä Facebookin puolella. Nämä meidän joululapset ovat nyt siis 14-vuotiaita ja sieltä löytyy ihan kaikenkokoisia. Löytyy reippaasti yli 180-senttisiä ja sitten niitä päätä lyhkäisempiäkin. Jokainen asettuu kuitenkin sinne sen ikäisten normaalikokoisen käyrille.
Itseasiassa murrosiän kasvupyrähdyshän osuu pojilla keskimäärin ikävuosien 14-16 välille. Joku loppuvuodesta 14 täyttävä saattaa siis hurahtaa pituutta kauan ennenkuin se naapuripulpetin kaveri, joka on syntynyt alkuvuodesta, mutta kasvupyrähtääkin vasta täytettyään 16.  Se että synnyt tietyssä vaiheessa vuotta ei takaa sitä että kasvat ja kehityt tiettyä tahtia tai tiettyjen odotuksien mukaan. Tärkeintä on kuitenkin se, että jokainen kasvaa. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Omaa tahtiaan.