maanantai 19. tammikuuta 2015

Einari Epätoivo

Tämä Imagen juttu ilmestyi jo yli seitsemän vuotta sitten mutta edelleen aina silloin tällöin siihen törmää. Eikä suotta. Onhan se tosi pysäyttävä. Itsellä se osui silmiin taas pari viikkoa takaperin tämän yhteydessä ja mulla heräsi vihdoin halu kirjoitella myös oma tarinani. Kirjoittelin aiheesta pinataraapaisuna kerran aiemminkin mutta tuolloin en kirjoittanut mitään omasta historiasta.

Alustus nyt saattoi vaikuttaa hieman dramaattiselta, en mä mitään noin ääripäätä ole kokenut mitä noista linkkaamistani saa lukea. En ole koskaan kokenut varsinaista parisuhdeväkivaltaa. Mutta jotain sinnepäin. Tästä kaikesta on jo hyvin, hyvin pitkä aika joten uskoisin että siitä voi puhua.

Mulla on menneisyydessä takana parisuhde joka ei fyysiseen väkivaltaan äitynyt koskaan mutta kaukana se ei ollut. Henkistä väkivaltaa oli suhteen koko ajan ja välillä sillä fyysisyydelläkin uhkailtiin. Tunnistan monta tuttua elementtiä eritoten tuosta Imagen jutusta. Tuo kehityskaari lähti kulkemaan juuri noin mullakin.

Suhteen alustapitäen oli selvää että kumppanilla oli hyvin huono itsetunto. Aivan käsittämättömän huono eikä oikein mitään arvostusta itseään kohtaan. Moni seikka oli ajanut hänet sellaiseksi. Sattumien summaa. Moni sellainen seikka, johon hän ei ollut itse voinut vaikuttaa. Vaikea lapsuus, toisen vanhemman mielenterveysongelmat ja toisen sadistinen, hieman narsistinenkin luonne. Noin muutaman mainitakseni. Mä olin itse silloin vielä niin nuori ja naiivi että kuvittelin suurinpiirtein parantavani sen ihmisen. Että kyllähän se itsetunto siinä mun kanssa nyt lähtee rakentumaan ja kun mä nyt olen näin normaali ja kiva ja niin ja näin niin ei mitään hätää.

Ensimmäisiä hälyttäviä merkkejä oli mun mielestä se, että hänellä ei ollut oikein kavereita. Senkin hän kyllä sai järkeiltyä ja seliteltyä ja mä uskoin. Koska se selitys kuulosti ihan järkeenkäypältä. Muistan että ihmettelin asiaa kuitenkin koska hän oli aikanaan ollut niin kovin sosiaalinen ja kavereita oli pilvin pimein.
Suhteen edetessä alkoi käydä ilmiselväksi että tämä ihminen koki osan mun kavereista vääränlaisiksi. Hyvin yllättäen heidät, jotka olivat sinkkuja ja jotka elelivät melko vauhdikasta sinkkuelämää. He kuulemma olivat mulle huonoa seuraa ja saisin heiltä vain huonoja vaikutteita. Hän ei pitänyt että vietin aikaa heidän kanssaa. Niinkuin en nyt itse osaisi tehdä itsenäisiä päätöksiä tai ratkaisuja siitä, kenen kanssa aikaani vietän. Uusiin ihmisiin ei myöskään saanut tutustua. Mullahan oli jo kavereita, miksi haluaisin uusia? Jälkikäteen ymmärsin että tässä oli kyse siitä että hänellä oli halu kontrolloida. Kaikkea ja kaikkia.

Ex-kumppanini luki myös salaa mun tietokoneelta sähköpostiliikennettäni, messenger-keskusteluja sekä selasi tekstiviestejä mun puhelimesta. Hän jäi kiinni siitä useamman kerran ja koin tuon hyvin loukkaavana. Kyseessä ei ollut kuitenkaan vain mun viestit vaan ainahan siinä oli joku toinenkin osapuoli jonka kirjeenvaihtoa ex-kumppani luki. Kaverit olivat kirjoitelleet tosi luottamuksellisistakin asioista, jotka ex-kumppani sitten omin lupineen luki. Koska ei luottanut muhun. Hänelle oli myös hyvin tärkeää että en vaan kerro tuosta kenellekään. Hän kun yritti rakentaa itsestään hyvää jätkää mun kavereiden silmissä, heidänkin joita ei hyväksyny.
Opin hyvin pian poistamaan kaiken vähänkin epäilyttävän. Tai itseasiassa, mitään epäilyttävää ei missään vaiheessa ollut mutta riittävän vainoharhainen ihminen näkee ihan mitä haluaa. Ja ikävintä oli se että mäkin aloin uskomaan niihin hänen harhoihin joten poistin sellaisia asioita, joista tiesin että syntyy vain turhaa riitaa. Vaikka mitään syytä riitaan ei ollut. Vaikka mitään syytä minkään peittelyyn tai poistamiseen ei ollut.

Pikkuhiljaa, eritoten riitatilanteissa, kumppani palasi tilanteisiin ja hetkiin joissa olin hänen mielestään toiminut huonosti tai sanonut asioita väärin. Niissä tilanteissa itsessään hän ei tietenkään ollut sanonut mitään. Kaikki tuli aina jälkikäteen. Joskus näihin juttuihin oli vaikea palata koska mä en itse niitä välttämättä edes muistanut. Koska saatettiin puhua kuukausienkin takaisista jutuista. Joskus oli kyse jutuista, jotka eivät edes liittyneet ex-kumppaniin millään lailla. Hän nyt vain halusi sanoa sanasensa aiheeseen. Kun oli jäänyt mielen päälle. Haukut ja kura tuli aina jälkikäteen ja piti selvitellä asioita jotka oli itse jo jättänyt taakse.

Koska kumppanin itsetunto oli käytännössä nolla, sain minä kannatella häntä aika pitkälle sellaisissa seikoissa, joista ihmisen pitäisi kuitenkin vastata itse. Päivät olivat jatkuvaa vakuuttelua tulevaisuudesta. Joskus oli päiviä ja hetkiä jolloin itsekin epäili sitä mitä sanoi. Mutta kun tiesi pääsevänsä helpommalla näin niin sitten sitä sanoi. Sen mitä toinen odotti mutta ei välttämättä sitä mitä itse tarkoitti. Muistan että noissa tilanteissa mua hävetti. Mutta en osannut oikein koskaan täysin osoittaa että kumman käytös mua hävetti.

Kuukausi kuukaudelta mun olo alkoi tuntumaan häkkieläimeltä. Ja vainoharhaiselta. Jos olin yksin kotona niin monesti tuntui että joku tarkkailee mua. Mietin ihan tosissani että kumppani on varmaan laittanut jonkun kameran vahtimaan mua. Huomasin että oman itsetunnon käyrä alkoi osoittamaan alaspäin. Aloin itsekin uskomaan että kai mä sitten olen just tasan noin huono ja kamala ihminen kuin tuo toinen sanoo. Hän itseasiassa haukkui mun olevan väkivaltainen. En tiedä edelleen tänäpäivänäkään mistä tuo väite kumpusi. Eikä sillä onneksi ole väliäkään. Mutta aloin itsekin uskoa siihen. Tuntui että hän yritti parantaa sitä omaa itsetuntoaan haukkumalla mua. Tuossakin osittain kyse siitä hallitsemisesta. Kun hän hallitsi tilanteita haukkumalla, mä alistuin. Ei ihminen jaksa loputtomiin pistää vastaan kun samoista asioista syytellään jatkuvasti.

Muistan että kyselin vähän kauttarantain kavereilta, eritoten miespuolisilta kavereilta että miten he toimivat tietyissä tilanteissa. Yksikään ei antanut mitään viitettä sinnepäinkään, miten mun kumppani toimi. Aika pian mun kaverit osasi tulkita että miksi utelen. Muistan myös että ihmisten keskellä kumppanini oli hyvin erilainen. Yritti hirveästi, varsinkin miespuolisten edessä.

Tiedän että tämän ihmisen edellisessä suhteessa oli nyrkki joskus viuhunutkin. Oli tullut musta hetki ja pimahdus. Hänen sanomansa mukaan se jäi siihen yhteen kertaan. Toista kertaa ei lyönyt. Seuraavista suhteista en tiedä. En tiedä millainen kumppani hän nykyään on. Se on kuitenkin jännä että miten sitä ajattelee. Automaattisesti meinasin kirjoittaa tuohon että eihän se mulle edes kuulu. Mutta jos tiedän että ihmisessä on väkivaltaisia piirteitä. Jos luulen että se riski siellä on? Mutta ehkä tuossa juuri onkin se oleellinen seikka. Mä luulen, en tiedä varmaksi.
Joskus mietin että pitäisikö mun olla yhteydessä tämän ihmisen uuteen kumppaniin. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen. Silloin kun minä olin sen ihmisen kanssa yhdessä, oli niin moni asia vinksallaan. Suhde alkoi ihan väärään aikaan. Sellaiseen saumaan jolloin sen toisen ihmisen olisi pitänyt rakentaa asioita kasaan yksin. Sellaisten asioiden keskellä, jotka pitäisi saada ensin selvitettyä ennenkuin on valmis mihinkään isompaan. Juttuja joista voi kyllä selvitä ihan ehjänä ihmisenä eteenpäin. Hän teki sen sitten meidän suhteen jälkeen.

Mä ymmärsin lopettaa suhteen riittävän ajoissa. Vieläkun itsetuntoa ja itsekunnioitusta oli jäljellä. Puhuin kaikenaikaa kavereilleni tosi avoimesti tuon suhteen epäkohdista. Toisen osapuolen kontrolloimisen halusta ja seikoista jotka ei mun korviin kuulostaneet "terveeltä". Sekin varmasti pelasti. Että joku ihan konkreettisesti sanoi että noin ei voi olla. Kaikesta paskasta huolimatta muistan että suhteesta oli tosi vaikea lähteä. Päätin suhteen aivan väärällä tavalla ja ikävästi mutta en osannut siinä tilanteessa muutakaan. Tuntui että olin nurkkaan ajettuna ja sieltä poispääseminen vaati riuhtaisun. Ja ei, en lyönyt vaan loukkasin muulla tavalla. Keinolla jonka tiesin että on hänen mielestään anteeksiantamaton. Varmistin että pääsen hänestä varmasti eroon. Koska en tiennyt muutakaan keinoa.

En halua lähteä miettimään asioita niin että mikä oli kenenkin vika. En halua puolustella tai syytellä kumpaakaan. En vähättele mutta en myöskään osoita sormella. Itse koen että tuo oli oikein hyvä oppitunti ihmismielestä. Ja ennenkaikkea siitä millaista elämää mä haluan ja en halua. Ja siitä että ihminen ei voi olla vastuussa kuin omasta onnellisuudestaan ja tasapainostaan. Toista ei saa rakennettua terveeksi. Se pitää ihmisen tehdä itse, joskus avun kanssa. Ja se apu ei voi olla parisuhde tai kumppani.

11 kommenttia:

  1. Onneks sä kirjoitit sen, mitä mä olisin tänään halunnut kirjoittaa, niin mun ei tarvi. Mikä ihme tässä päivässä on vikana...?

    VastaaPoista
  2. palaanpa anona kommentoimaan vielä illemmalla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun piti mennä ajoissa nukkumaan, mutta koska aion laittaa pyykit vielä kymmeneltä yösähkölle niin saan siihen asti olla koneella - eikös? :D

      Tärkeä aihe kirjoitettavaksi, keskusteltavaksi ja luettavaksi. Ensin tästä sun tekstistä heräsi ajatuksia, että onko kavereiden puuttuminen siis merkki jostain vakavammasta? Millä tavalla tuon kaverijutun ajattelit? Mitkä on järkeenkäyviä selityksiä ja ok selityksiä/ syitä puuttumiselle ja mitkä taas herättää epäilystä ja millaista epäilystä?

      Hmmm.. miten tämän nyt muotoilisi... niin, jos on vanhemmissa ollut narsistipiirteitä ja huono parisuhteen malli ja (vastapuolen) pettämistä omassa aiemmassa suhteessa (tai mahdollisen suhteen alussa), niin toki se näkyy helposti sitten siinä uudessa suhteessakin. Ainakin meillä näkyi. Molemmilla. Kumpikaan ei ollut elänyt yksin. Ei käsittellyt asiaa edellisestä suhteista tai lapsuudestaan.

      Isot elämänmuutokset, nopea seurustelutahti, yhteenmuutto, valtavaa mustasukkaisuutta (molemmilla), aivan älytöntä draamaa, joka tosiaan pahimmillaan äitiy molemmin puoliseksi fyysiseksi kiinnipitämiseksi ja potkimiseksi. Kummankin kaverisuhteiden väljentyminen (mikä kai kauas muuttaessa ja parisuhteen alkaessa on muutenkin yleistä..?)

      Olisihan se ollut ehkä järkevää laittaa suhde pakettiin. Rakkaus on todellakin ihmeellinen. Niin vain kaikesta siitä on päästy askel kerralla eteenpäin. Kasvettu yhdessä ja samalla kumpikin suhteessa myös itse peiliin katsoen. On tullut niitä muita kriisejä, jotka on kasvattaneet. Toki ne olisi voineet viedä suhteen aivan toiseen suuntaan.

      Että niin, jos molemmat on kumminkin lähes samankaltaisessa tilassa ja molemmilla löytyy tahtoa katsoa peiliin ja tehdä parisuhde paremmaksi, sekin on mahdollista. Toki, jos toinen on alusta asti se valtaa pitävä ja haaliva osapuoli, sitten tilanne tuskin voinee muuttua. Mutta uskon senkin olevan mahdollista, joskin harvinaista.

      Jo tuosta sun tekstistä tuli mieleen (en nyt lukenut sitä uudelleen) jossain kohti, että kyllä ne naisetkin voivat olla narsistisia ja väkivaltaisia.

      Ja sama pyöri mielessä koko ajan kun luin tuota imagen juttua (joka muuten oli todella hyvä ja valaiseva monin puolin - esim. parisuhdeväkivallan ehkäisemiksi tehtävän työn osalta). Ja että pisti ärsyttämään tekstin puolivälissä lause, jossa todettiin että kohta joku varmaan kysyy että mties se miesten kokema väkivalta. Ja sitten vedottiin siihen, että koska naisia hakataan enemmän niin....

      Niin mitä?! Kyllä minä pidän ihan yhtä kamalana niin miesten kuin naisten (ja erityisesti lasten) kokemaa perheväkivaltaa (parisuhdekin on/ voi olla perhe). Miesten kokema väkivalta ehkä jopa tietyllä tavalla raadollisempaa, koska siitä ei puhuta niin paljoa, se on ehkä vielä häpeällisempää ("hävitä naiselle") ja vielä huonommin löytyy vertaistukea tai miesten ensi- ja turvakoteja kuin naisilla.

      Noin muuten, pidän kyllä asiaa molempien osalta yhtä vakavana ja että yhtälailla molemmat pitäisi ottaa huomioon perheväkivallan ehkäisyn edistämisessä / avun saannissa / jne.

      Paljon muutakin oli mielessä.. vaan unohtui ja kello juoksee. Joka tapauksessa hyvä, että olet (olette Sankarin kanssa?) päässyt yli ja pois tuollaisesta suhteesta. Halauksia!

      Poista
    2. Sitä mä en tajua, että miksi aina puhuttaessa naisten kokemasta väkivallasta täytyy se koettu kumota sillä, että jossain joku nainen pahoinpitelee miestään. Siis en vaan tajua. Joo, mä oon nykyään turvassa ja pois, mutten missään tapauksessa yli. Ja mun kokemus on jokaisen kerran, kun oon yrittänyt avata suuni, mitätöi tuolla "kyllä ne naisetkin". Ja se pariterapia. Sekö vasta syvältä olikin. Ekalla yrityksellä mun masennus oikeutti mun hakkaamisen ja tokalla ex teki itsestään marttyyrin.

      Sain oman elämäni ja lapset, mutta hävisin kahta lukuunottamatta kaikki ystäväni. Ja ne jäljelle jääneet ovat miehiä, ylläri.

      Poista
    3. Niin ja se terapia. Sitä ei saa, koska oireilu on olosuhteista johtuvaa. (Sori Kukkis... mä taaaas sekoilen täällä)

      Poista
    4. Anonyymi mä ajattelin sen kavereiden puuttumisen sillälailla että musta oli outoa että ihmisellä ei ole yhtään kaveria tai ystävää. Pari työkaveria, joiden kanssa oli jutuissa mutta ei varsinaisesti yhtäkään kaveria tai ystävää siinä sen hetkisessä elämässä. Ei harrastusten, ei netin, ei minkään kautta. En sanoisi että se ei ole normaalia mutta outoa se musta yhä edelleen on. Ihmisellä, oli minkä ikäinen tahansa, täytyy olla joku ystävä tai kaveri. Edes se yksi. Nuo pari työkaveria eivät täytä sitä määrettä mitä mä tässä haen mutta en halua niin yksityiskohtiin mennä, että kertoisin miksi ei. Samasta syystä jätän vastaamatta tuohon sun viimeiseen kysymykseen. En halua mennä yksityiskohtiin että mitkä selitykset on järkeenkäypiä ja mitkä ei. Mulla on parisuhteista vain tämä yksi tämäntyypinen kokemus ja koska siinä oli luonnollisesti mukana tämä toinenkin osapuoli, jonka historiaa nämä erinäiset asiat on, niin en halua heittää tarkkoja yksityiskohtia esiin. Kun tämä on kuitenkin vain se mun puoli asiasta. Mä olin loppupeleissä vain pienen hetken mukana siinä hänen elämänpolulla ja sitä sattumusta ja muuta oli siinä aika rutkasti mukana ennen mua. Yksityiskohtiin menemättä, paljon asioita sattui ennen kuin me tutustuttiin jotka sitten vaikutti yhteen ja toiseen asiaan. Tämän enempää en näe tarpeelliseksi tuoda esiin sitä aikaa ennen sitä meidän parisuhdetta.

      Tästä kaikesta on niin kauan aikaa että ihan kaikkea en äkkiseltään edes muistanut. Tekstistä jäi ulkopuolelle noiden sähköpostien ja muiden lukemisten lisäksi mm. se että ex-kumppani soitteli mun kavereita läpi jos ei tiennyt missä mä olen. Ja kyse ei ollut mistään huolesta tai muusta vaan pelkästä dominoinnista, mustasukkaisuudesta ja tarpeesta alistaa. Sillä on käytännössä aikamoinen sävyero että oletko huolissasi jos et tiedä missä toinen on vai onko kyse muusta. Lisäksi ex-kumppani oli välillä passissa mun kämpällä että koska tulen ja menen. Jos hän epäili että en ole kotona, vaikka sanoin olevani, hän tuli tarkastamaan. Tuossa nyt muutama esimerkki lisää.

      Mun mielestä suhteeseen lähdettäessä, lähtökohtaisesti luottamus on olemassa. Ei niin päin että toiseen ei luoteta yhtään vaan se luottamus rakennetaan mustasukkaisuuden, viestien lukemisen jne kautta. Tuo ei ole musta tervettä. Luottamus ei rakennu noin.
      Mullakin on kaveripiirissä pariskuntia jotka on suhteen aluksi esimerkiksi tutkineet toistensa tietokoneet. Menneisyydessä on tapahtunut jotain joka on jättänyt niin isot haavat luottamukseen että on koettu tarpeelliseksi tehdä noin. Mä en halua samanlaista. En sano että tuo ei ole tervettä mutta mun suhteeseen se ei kuulu. Jos menneisyydessä tai lapsuudessa tai ihan missä vaan on tapahtunut jotakin, joka vaikuttaa sun tuleviin suhteisiin, sun täytyisi käsitellä ne asiat itsesi kanssa ensin. Ennen kuin lähdet yrittämään jotain suhteita. Toisten ihmisten tekemisistä ei saa rankaista syyttömiä. Mun mielestä asia on noin yksinkertainen. Nuo sun kuvailemat asiat omasta suhteestasi on esimerkiksi seikkoja jotka ei mulla onnistuisi. En vaan halua tuollaista. Mun mielestä nuo ei ole niitä seikkoja millä suhdetta kehitetään ja kasvatetaan. Ne on sellaisia perusasioita jotka mun mielestä jokaisella pitäisi olla itsellä kondiksessa suhteeseen lähtiessä. On eri asia puida ennen suhdetta tapahtuneita kriisejä suhteen aikana kuin kriisejä, jotka ovat tapahtuneet suhteen aikana.

      Poista
    5. Jatkan Anonyymi vielä sulle, ei mahtunut kerralla julkaisemaan kaikkea :)

      On totta että myös naiset voi olla väkivaltaisia tai narsistisia. Ei se katso sukupuolta. Mun mielestä on kuitenkin tärkeää erottaa näitä keskusteluja. Jos puhutaan väkivallasta ja väärinteosta naisia kohtaan, niin sitten puhutaan naisten näkökulmasta. Jos puhutaan väkivallasta ja väärinteosta miehiä kohtaan, niin sitten puhutaan miesten näkökulmasta. Kokemus on aina yksilön ja ei ole mitään syytä väheksyä sen yksilön kokemaa toteamalla että kyllähän miehet/naisetkin voi pahoinpidellä. Joo niin voi ja ihan yhtä väärin se on. Tietenkin! Mutta se toteamus väärällä hetkellä, on väheksyvää sille ihmiselle, joka juuri avaa sitä sisintään. Sillä on väliä miten asioista puhutaan.

      Mun mielestä on mahdotonta sanoa kummalle väkivalta on raadollisempaa, naisille vai miehille. Ihan yhtä väärin se on. Jokainen lyönti on liikaa ja musta tuo olisi se tärkein mihin pitäisi keskittyä, ei siihen että kuka pahoinpitelee.

      Kiitos kuitenkin pitkästä kommentistasi. Näistä ei ole helppo puhua julkisesti, anonyyminäkään. Halauksia sinnekin :)

      Poista
    6. SanKari voi ei, olen tosi pahoillani :( Ei ollut tarkoitus saada sua itkemään ja repiä liikaa haavoja auki. Tämä on aiheena vaan osunut omaan silmään viime viikkoina jotenkin tosi monta kertaa ja iski halu kirjoittaa. Vaikka mun kokema ei lähimainkaan ole samassa kuin sun. Ja sekoile ihan niin paljon kuin haluat vaan :) Kyllä tänne mahtuu ja saa sekoilla, jos tuntuu että siellä oman blogin puolella ei halua ihan kaikesta murista :) Mua ei haittaa yhtään eikä sun tarvitse sitä pahoitella, muulloinkaan.
      Jaksuja ja aurinkoa sulle!

      Poista
    7. Noo, sä et repinyt mitään auki, sen teki ihmiset, joiden luulin tietävän paremmin. Sä vaan sit sopivasti kirjoitit siitä mikä oli jo auki :)

      Poista
  3. Kuulostaa kovin tutulta. Olen myös itse eräässä aiemmassa suhteessani (aika ennen lapsia) ollut äärimmäisen mustasukkaisen ja kontrolloivan ihmisen armoilla. Nyrkit ei siinä suhteessa viuhuneet, eivät kai ehtineet.

    Surullisen tutulta kuulostaa myös, kun mietin erään jo edesmenneen läheisen uutta suhdetta. Juurikin tuo, että asioita kaiveltiin kuukausien - tai jopa vuosienkin - takaa ja että kaikki "epäilyttävä" piti pyrkiä piilottamaan ettei siitä vain olisi tullut riitaa. Sitä kun saattoi tulla vaikkapa ihan vain siitä, että toinen halusi värjätä tai leikata hiuksensa (jotta olematon vieras mies ei tunnistaisi tätä naista) tai vaikkapa siitä, että toinen sattui kävelemään sisään kioskiin, jonka ovenpielessä pelikoneen ääressä seisoi mies (mustasukkaisen osapuolen mielestä toinen kuikuili tätä miestä innokkaasti) jne. Siinä suhteessa viuhui nyrkitkin, tosin muutkin esineet lentelivät ja osuivat mitä monimuotoisimmin tavoin.

    Käsittämättömän sairas kuvio ja mitä epätervein parisuhde, jonka toista osapuolta, tätä läheistäni, yritin parhaan kykyni mukaan auttaa ja tukea. Kaipa pelko ja jonkinlainen rakkaus (?) sekä epätoivoinen ajatus paremmasta huomisesta esti lähtemästä...

    Anteeksi tämä kamala, synkähkökin vuodatus. Surettaa silti, että tuollaisessa tilanteessa elää edelleen lukemattomia ihmisiä ilman tietoakaan ulospääsystä.

    Omaa nykytilannettani en voi kuin kiitellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sun tutun tarina kuulostaa valitettavan tutulta. Mä en tuota omaani halunnut ihan täysin yksityiskohtiin avata koska vaikka koen ja haluan että asiasta pitää puhua niin ei se helppoa ole. Eikä sitä helpommaksi saada sillä että retostellaan yksityiskohdilla. Mutta olen myös kokenut nuo puheet siitä että jos vaikka luen kirjaa jossa päähenkilö pettää niin multa tentataan että "miksi sä luet tollasta, sä hyväksyt pettämisen kun sä luet tollasta, oleksä pettänyt"-vainoharhat. Tämmöiset johtopäätöksethän voidaan vetää sen perusteella että mitä toinen lukee. Varsinkin jos juoni ei ollut tiedossa ennenkuin kirjaan tarttui.

      Meilläkään ei ne nyrkit ehtineet viuhua enkä toki varma voi olla että olisiko niin käynytkään, jos olisimme jatkaneet yhdessä. Mutta jos katsoo sitä kehityskaarta, mikä suhdetta edeltää ennenkuin siinä on mukana myös fyysinenkin väkivalta niin siltä se näyttää että aika todennäköisesti se väkivaltakin olisi mukaan astunut.

      Ja toki saa vuodattaa. Eihän nämä ole muuta kuin synkeitä ja kamalia asioita mutta pitää niistä silti puhua.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?