keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Home sweet home

Kuulkaas. Nyt täytyy vallan kertoa että täällä kotona on ihanaa. Okei, enhän mä nyt ole ollut tässä vasta kuin muutaman viikon. Mutta olin aivan varma että seinät on niskassa välittömästi. Täällä on aivan mahtavaa eikä ole oikeasti kaduttanut tai harmittanut yhtään. Töihin on ikävä, tottakai, mutta ei sellaisella järjettömällä poltteella mitä etukäteen pelkäsin. Kotona on hyvä olla. Eikä mulla ole kiirettä pois.

Ensimmäinen viikko oli tietysti kamala. Kolmas ei nyt varsinaisesti tuntunut reagoivan miehistön vaihtoon mutta mulla itsellä oli vähän hakemista rutiineissa. Äkkiä opin kuitenkin nauttimaan siitä että ei kaiken tarvitse olla suunniteltua. Että aikuiselle toimii aika hyvin rutiineina myös rutiinittomuus. Kyllä mä sen kahvini saan juotua, en nyt välttämättä aina tasan samalla tavalla mutta kyllä se juotua tulee.

Itseasiassa tämä huolettomuus ja aikatauluttomuus on ollut niin mahtava juttu että ei olla juurikaan ketään vielä nähty. Ei ole vaan huvittanut sopia mitään koska on niin kiva elellä intuition mukaan. Vaikka ne meidän tekemiset onkin sitten rajoittuneet pieniin juttuihin, kuten Lähdetääs kirjastoon tai Leivotaan vaikka pullaa. Ei vaan ole kaivannut nyt mitään varsinaisia suunnitelmia. Näin on ollut hyvä. Ja sitäpaitsi mä voisin vaikka elää tällä. Voisin syödä pelkästään tuota ja hitto vaikka kylpeä siinä!

Ei me nyt sentään neljän seinän sisään olla jämähdetty. Perjantaisin käydään temppukerhossa ja jonain arkipäivänä uimassa. Monesti ollaan lastenaltaassa ainoat ja siellä on silloin itsekin kiva lillua kun ei ole ruuhkaa. Kolmas jaksaa kävellä jo tosi pitkiäkin matkoja joten ollaan käyty ihan kävelemässäkin. Leikkipuistoissa luuhataan ja sitten möllötellään välillä kotonakin. Vähän keleistä riippuen. Mä sain takaisin ne vauvavuoden aamuköllöttelyt. On ihan parasta kun Kolmas makaa kainalossa saman peiton alla ja sitten pikkuhiljaa aletaan huutelemaan kissoja sinne sänkyyn meidän kanssa. Rapsutellaan kisut ja heräillään ja sitten pikkuhiljaa noustaan.

Vaikka varsinaista omaa aikaa ei nyt ole yhtään sen enempää kuin töissä käydessäkään, niin on kuitenkin aikaa kuulostella itseään ja keskittyä johonkin omaan. Olen lukenut ihan järjettömästi. Juonut iltapäivisin kahvia ihan rauhassa kun koti on hiljainen. Itseasiassa kahvia tahtoo mennä vähän liikaakin kun sen juominen rauhassa on vaan niin mukavaa. Oon leiponut monta kertaa viikossa. Kokannut päivittäin. Polttanut kynttilöitä jo iltapäivähämärässä. Katsellut vain kotia ja miettinyt että miten kiva tämä on, vaikka kesken onkin. Lukenut hesaria päivittäin ja opetellut viimein käyttämään sitä netti-Hesariakin. Pystynyt tekemään suunnitelmia ihan toisella tapaa kun vuorotyö ei ole sanelemassa kaikkea. Liikkumaan älyttömästi enemmän koska on sekä virtaa että tilaisuuksia paremmin. Pikkujuttuja, mutta jokainen sellaisia, joihin ei viime vuonna oikein ehtinyt paneutumaan. Aina oli kiire. Ja juuri nuo pikkujutut tuntuu tässä tämän hetkisessä arjessa ihan parhaalta. Kyllä niitä olikin ikävä.

Kolmas on tehtaillut suuhunsa pari uutta hammasta. Tämä on sotkenut meidän öitä aikalailla ja tässä on viime viikkoina valvottu melko paljon. Viime yönä poika heräsi klo 3.20. Ei tällä kertaa kitissyt kuin kymmenisen minuuttia mutta oli sen jälkeen sitten täysin virkeä. Seuraavat 2,5h kaveri sitten hyöri mun kainalossa aina välillä vähän kysellen ja yrittäen että josko voitaisiin nousta. Uni ei vain tullut takaisin. Mietiskelin siinä että jos olisi aamulla kello soimassa ja töihinlähtö edessä niin ei olisi kyllä itku kaukana. Nyt sai kuitenkin jäädä kotiin ja vaikka ei saisikaan nukkua niin saa olla kotona. Siinä on aika vissi ero. Jossain vaiheessa olin torkahtanut ja havahduin siihen kun Kolmas pyysi päästä takaisin omaan sänkyyn. Nostin tyypin sinne ja jatkettiin unia.

Jokainen vanhempi on varmaankin kuullut ja ehkä jopa käyttänyt sanontaa pääsee töihin lepäämään. Nyt kun mulla on tässä tämä aika hyvä kontrasti tuoreena niin mä olen kyllä eri mieltä. Joo töihin pääsee kyllä pois sieltä koti-ilmapiiristä. Mutta jos olet siinä vaikka valvonut yön pohjille niin ei siellä töissä todellakaan ole lepoa. Kotona voi kuitenkin todennäköisesti ottaa sitten sen valvotun yön jälkeisen päivän vähän iisimmin. Nukkua kun lapset nukkuu (jos nukkuu). Vaikka lapset saneleekin sitä päivää siellä kotona niin kyllä siellä pystyy lunkistelemaan ihan eri tavoin kuin töissä. Jos vain haluaa.
Tai ehkä mä olen ymmärtänyt tuon sanonnan väärin. Ehkä sillä on tarkoitettukin henkistä lepoa. Sitä on toki töissä tarjolla ehkä enemmän. Mutta noin muuten, harvassa taitaa olla ne työpaikat jossa oikeasti pääsisi lepäämään ja helpommalla kuin kotioloissa. Mä olen rotkalti pirteämpi ja hyvinvoivampi nyt, kuin töissä käydessäni. Mä olen tosi iloinen ja kiitollinen siitä että olen saanut nämä kokemukset tämän kolmannen lapsen kanssa. Kokenut sitä kotona oloa että töissä käymistä. Nähnyt niitä molempia maailmoja. Nyt mä tiedän vähän paremmin mistä puhun.

Siinä yöllä valvoessani mietiskelin että kuinka paljon oikeasti onkin niin että naiset haluavat jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan koska se on helpompaa. Kun ei ole se herätyskello aamulla huutamassa ja käskemässä töihin. Eikä siinä ole musta mitään väärää. Sen vaan voisi sanoa ihan rohkeasti ääneen, sensijaan että se on sitä perinteistä mies tienaa paremmin-hapatusta. Ja sen lisäksi se sama oikeus pitäisi kyllä olla molemmilla vanhemmilla. Että saa jäädä kotiin koska se on helpompaa. Vaikka mä nautin tästä mahdollisuudesta niin hahmotan kyllä tosi hyvin sen että lasten hoitaminen kotona ei ole työ, se on valinta.

Mä ajattelin että tästä kotoilusta tulee tosi raskasta kun Kolmas on niin uhmainen. Sitten mä tajusin että se tuntuu musta niin uhmaiselta kun en tunne sitä lasta kunnolla. Kun olen ollut niin paljon poissa viime vuonna töiden takia. Nyt kun on tässä oltu useampi viikko yhdessä niin musta tuntuu taas että tiedän ton lapsen kotkotukset ja sen kanssa on paljon helpompaa. Tiedän mikä auttaa minkäkin kiukun kohdatessa ja ei tarvitse käydä koko repertuaaria läpi. Jotenkin surullista ja järkky tunne että samalla kun käy töissä, on olo että ei tunne omaa lastaan. Koska on niin paljon poissa eikä läsnä. Miksi se pitääkin olla niin ääripäistä. Että olet joko töissä tai kotona. Soisin nimittäin ehdottomasti Siipallekin enemmän aikaa Kolmosen kanssa. Että hän välttyisi siltä tunteelta, että ei tunne lastaan. Muistan että musta tuntui siltä monta kertaa viime vuoden aikana mutta sen kanssa vain eli ja oli. Koska oli pakko. Lapsi tuntui usein ventovieraalta. Ihan yhtä rakkaalta kuin aina mutta vieraalta.
Näillä suunnitelmilla Kolmas aloittaa hoidon syksyllä. Tässä on vielä pitkä aika kasvaa. Ja tulla isommaksi. Lähes kolmivuotias ei toivonmukaan enää tunnu niin ventovieraalta, kun ollaan päivät erossa. Ja jos joku on varmaa, niin se että täysiaikaisena en syksyllä töihin palaa. Joku roti.

Ps. Olenkohan koskaan maininnut täällä rekvisitööri kaveristani? Hänen kauttaan Kolmas suoritti näyttelijädebyyttinsä kymmenen päivän ikäisenä Kansan Mies tv-sarjassa. Samaiselle kaverille olen järjestänyt lainaan potilaspöytiä ja ties mitä sairaalasälää. Vähän väliä on hauska bongata kaverin kyselevän "olisko kellään lainata sellaista seinään kiinnitettävää hirvenpäätä, mahdollisimman iso" tai "saisikö keneltäkään positiivista raskaustestiä?". Tällä kertaa lainaan lähti Kolmosen ultrakuvat ja kantoliina. Jännä nähdä mihin päätyvät.

13 kommenttia:

  1. Kyllä teidän kahvit, uimiset ja lukemiset jne kuulostaa ihanille. Ei muuta kuin jatkakaa just noin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja arvaa oliko heti pari ihan horror-päivää kun tämän julkaisin. Kyllä kannatti <3

      Poista
  2. Kuulostaa todellakin seesteiseltä näihin mun arkipäiviin verrattuna... huooh. Aimakin tän ja eilisen päivän osalta taas. Mä oon alkanut haaveilla osa-aikavanhempainvapaasta ja -hoitovapaasta. Et toinen olis esim. 2 päivää viikossa töissä, toinenb kolme ja rahat ja palkat sais sen mukaan. (Esim. puoliso korotettua päivärahaa niiltä kahdelta kun on kotona ja minä miniä niiltä kolmelta kun olen kotona.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että kolmen alle viisivuotiaan kanssa mullakaan ei olis ihan näin seesteistä ;)
      Tuo kuulostaa ihanteelliselta. Jotain tuollaista mäkin haaveilisin mutta jos pääsen jatko-opiskelemaan duunin ohella niin tuskin onnistuu. Mutta eihän ne opinnotkaan loputtomiin kestä että ehkä sitten joskus. Just joku tuommoinen sabluuna että jompi kumpi on alkuviikosta kotona ja jompi kumpi loppuviikosta. Pitää miettiä tarkemmin kun tuntuu ajankohtaisemmalta.

      Poista
  3. Olipa kiva teksti. Mä välillä ikävöin noita aikoja, vaikka en enää vaihtaisi takaisin. Sellainen jännä lopullisuus kyllä tekee vähän haikeaksi, koska 99% varmuudella mulla ei enää koskaan ole edessä kotivuosia. Mäkään en koe, että pääsisin töihin lepäämään. Toisaalta ihmishetkinä tää on kyllä satasella helpompaa. Ja mulla on nyt vielä tämän kevään helppo työ ja lyhyet päivät, se helpottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh. Ihmishetket meinaavat uhmishetkiä. Eivät aina niin ihmismäisiä.

      Poista
    2. Hehee mä en edes huomannut tota sun typoa ennenkuin itse korjasit :D

      Kiitos! Tuntuu itselle tärkeältä ja hyvältä kirjoittaa myös kivoja asioita. Mä ainakin helposti kirjoitan ja puran vain niitä sellaisia vähän ankeampia hommia. Ja niitä on sitten kuitenkin ihan erilaista kirjoittaa.
      Meillä on kanssa tässä vedetty tämän postauksen julkaisun jälkeen sellaista uhmaa että on kiristänyt ja paljon. Mä uskon että varmaan osittain tämä ratkaisu tuntuu hyvältä ja kivalta osittain siksikin että mulla on tiedossa ihan konkreettinen päivä koska palaan töihin. Silloin kun on oikein huono hetki niin se kummasti lohduttaa.

      Poista
  4. Mun mielestä tossa on just se syy, miks on jotenkin väärin, että ihmiset joutuu käymään töissä 5 pv viikossa. Ne ei enää tunne läheisiään. Siis todella kunnolla tunne. Eikä tajua, mitä menettää. Ei se lapsia vaadi edes: miten tuntisi puolisonsa tosi hyvin, jos ei koskaan olla kunnolla yhdessä? Ja vaikka tuntisikin, niin jotkut asiat on helppo unohtaa tai sivuuttaa. (Ja eihän tämä kaikkien kanssa mene samalla tavalla tietenkään. Eli en halua ketään provosoida tai moittia.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot kyllä niin asian ytimessä! Ja ajattele vielä niitä pariskuntia joilla menee työajat ihan ristiin. Että kun toinen on himassa niin toinen on töissä jne. Mä en missään nimessä sano että töitä ei pitäisi tehdä. Kyllä pitää! Mutta mua jotenkin mietityttää ihan hirveästi että miksi nämä valinnat ja vaihtoehdot on jotenkin niin ääripäisiä. Että joko olet kotona tai olet töissä mutta ne välimuodot on kamalan vaikeita toteuttaa.

      Poista
  5. Mä tein pari vuotta töitä osittaisella hoitovapaalla. Ne vapaapäivät olivat ihan mahtavia, kun ehdin oikeasti keskittyä lapsiin.Se vauvavuosi on musta haastava ja silloin toivookin pääsevänsä töihin lepäämään, mutta kun lapsi saa vähän enemmän ikää, niin sitten se kotona olo muuttuukin mukavammaksi. Minusta ei kuitenkaan olisi ihan sellaiseen jatkuvaan kotonaoloon, mutta tuo osittainen hoitovapaa houkuttelee edelleen ja kovasti pohdin sille palaamista. Viikonlopun aikana ei oikein ehdi sekä rentoutua, harrastaa että keskittyä perheseen, mutta jo se yksikin lisäpäivä korjaa balanssia kummasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on moni kehunut ja ylistänyt tuota osittaista hoitovapaata. Ja olen itsekin siitä ihan ehdottoman kiinnostunut. Ja nimenomaan niin että niitä vapaapäiviä on enemmän, ei niin että työpäivät on lyhkäisempiä. Musta sellainen olisi kiva senkin takia että sitten saisi niitä hetkiä lasten kanssa ihan yksinkin. Toki perheenäkin on parasta puuhata kaikkea mutta tykkään siitäkin kun saan olla se joka kerää kaikki pusut ja jutut :) ja tiedän että miehellä on sama. Haluaa hänkin välillä niitä hetkiä vain lasten kanssa.

      Poista
  6. Sun hyvä olo tiedätkö välittyy tästä kirjoituksesta. Ihanaa, että kotona on ihanaa :)

    Alan itsekin oivaltaa tämän. Arki kolmen kanssa on ollut näin alkuun melkoista haparoimista ja hapuilua kaiken muun keskellä (jollain tavalla uskomatonta, miten paljon kaikenlaista uutta sitä tuleekaan oppineeksi ja oivaltaneeksi vielä kolmannenkin lapsen kanssa, liekö se näin silloinkin kun lapsia on vieläkin enemmän?) ja välillä on ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut että ei oo totta, ei tätä kestä. Mutta yleensä on helpottanut nopeasti. Niinä hetkinä, kun asiat luistaa niin ne luistaa kunnolla. Ja kaikenkaikkiaan voin kyllä myös sanoa olevani tähän tilanteeseen tyytyväinen; nyt, kun elämä vauvan kanssa on edes hieman rytmittyneempää, voi ajatella tekevänsä muutakin kuin pesivänsä (niin mukavaa kuin sekin on) ja hosuvansa päättömästi pitkin kotia saamatta kuitenkaan mitään aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun on ollut aina jotenkin vaikea ymmärtää sitä kun puhutaan että muut lapset kuin esikoiset syntyvät tavallaan jo liikkuvaan junaan. Tietysti se on se ensimmäinen lapsi joka muuttaa eniten mutta kyllä meillä on paletti mennyt uusiksi ihan joka kerta niiden seuraavienkin lasten syntyessä :D Ei toki yhtä radikaalisti kuin ekalla kerralla mutta kuitenkin.
      Mäkin koin kolmannen kanssa hirveästi ihan uusia asioita ja oivalluksia. Toisaalta se oli hirveän hyvä opetus itsellekin ja vähän veti nöyräksi sen suhteen että ei oikeasti vielä tiedä kaikkea. Ja hyvä niin!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?