sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Leffailta

Mun äiti leikataan pian ja toipumisaikana hän ei saa nostella mitään raskasta. Aika ei ole pitkä, mutta meille tämä tarkoittaa sitä että Kolmosta ei saada äidille sinä aikana laisinkaan hoitoon. Äidin toipumisaikana ei siis puuhata Kaksikonkaan kanssa mitään ihmeempiä, tai ainakaan mitään sellaista mikä vaatisi Kolmosen hoitoa. Se toki onnistuu että mä menen Kaksikon kanssa ja Siippa hoitaa Kolmosen sillä aikaa, mutta ei se ole kuitenkaan sitten sama. Aina silloin tällöin kun ollaan puuhattu niin että Kolmas on mummin kanssa ja me tehdään sitten nelistään jotain.

Äiti otti Kolmosen yökylään nyt vielä ennen operaatiota ja me pidettiin sitten leffailta kotona. Samalle viikonlopulle kun osui muutakin menoa ja melskettä niin tuntui aika kivalta olla vaan kotosalla. Syötiin järjettömästi liikaa ja ihan liian epäterveellisesti. Tuli tarpeeseen mutta seuraavana päivänä tuntui samalta kuin olisi ollut darra.

Kaksikko sai kumpikin valita yhden leffan mikä katsotaan. Ensimmäiseksi iskettiin pyörimään The Lone Ranger joka oli mun yllätykseksi tositosi hyvä. Upposi meihin kaikkiin. Tämähän on saanut tosi murskaavat arviot vähän joka suunnalta. Mutta tämä oli mun mielestä just sopiva sellainen perjantai-illan katseltava. Kevyt mutta kuitenkin mukaansatempaava juoni. Ikärajana 12 mutta voin suositella että aikuisen kanssa voi kyllä 10v katsoa jo aivan hyvin. Villin lännen menoa mutta ei kuitenkaan sellaista räminää ja räiskettä ettäkö 10v ei voisi katsoa. Elokuva on huumoripitoinen ja huumori on sellaista että koululainenkin ymmärtää. Ja aina parempi jos on nähnyt pohjille Johnny Deppin muitakin elokuvia. Näyttelijän taidoista saa silloin enemmän irti.

Illan toisena elokuvana oli Kummeli V. Sarjahan räjähti aikanaan suosioon mun ollessa yläasteella ja itseasiassa osa sarjan sketseistä tuntuu vieläkin hauskoilta. Mutta ne leffat.... mä en vaan ymmärrä niitä. En noita viimeisiä ainakaan. Ja tuo V ei tuntunut uppoavan Siippaankaan. Kaksikko tuntui tykkäävän, Eka tosin nukahti kesken kaiken. Me odotettiin Siipan kanssa koko ajan vain että koska tämä loppuu. Huono, huono ja huono! Puolitoista tuntia elämästä meni hukkaan ja me ei saada niitä koskaan takaisin.

Seuraavana aamuna mä heräsin ensimmäisenä ja hylkäsin suolapöhöissäni välittömästi ajatukset urheilusta. Miesväki tuntui vain nukkuvan ja nukkuvan joten mä vielä katsoin yhden elokuvan itsekseni. Keitin pintillisen kahvia ja otin ison palan suklaakakkua ja heitin hömpät silmille. Olisin halunnut katsoa Viaplaysta The hundred-foot journey mutta koska siitä puuttui tekstitys (tämä on Vuokraamon ainoa huono puoli. Kaikissa leffoissa ei ole tekstitystä ja lapsiperheessä harvoin voi katsoa leffoja niin kovalla että tekstitystä ei tarvitsisi) niin tämä jäi sitten sellaiseen kertaan kun lapsia ei ole kotona nukkumassa.

Katsoinkin sitten sensijaan jo jokunen aika sitten Netflixistä liputtamani Letters to Juliet. Elokuvassa päähenkilö matkustaa sulhasensa kanssa Veronaan, Italiaan etukäteiselle häämatkalle. Hän sattuu Via Cappellolle, jonka varrella olevassa pihassa sanotaan olevan Julian parveke. Juuri se sama parveke, jota pitkin Romeo kiipesi Julian luo. Päivittäin paikalle vaeltaa kymmeniä naisia itkemään ja kirjoittamaan kirjeitä Julialle. Päähenkilö näkee kuinka eräs nainen kerää kirjeet koriin ja vie ne pois. Hän lähtee seuraamaan korin kantajaa ja päästessään perille hän löytää naisporukan lukemassa kirjeitä. Selviää että he ovat Veronan kaupungin palkkaamia Julian sihteereitä, jotka vastaavat kirjeisiin joissa oli osoite mukana. He kertovat että päivittäin kymmenet sydämensä särkeneet naiset matkaavat Veronaan hakemaan lohtua. Ja tästä asetelmasta lähdetään liikkeelle.

Siis miksi mä en ole tiennyt tätä silloin kun sydän oli särki? Olisi varmaan ollut ihan järjettömän eheyttävä reissu. Mennä vaikka jokapäivä paikalle itkemään ja kirjoittamaan kirjeitä. Purkaa ihan kaikki siihen paperille ja jättää se pettymys ja suru ja sirpaleet sinne. Lähteä takaisin kotiin itkulla puhdistettuna ja toivoa täynnä.
Olin tuossa kymmenisen vuotta sitten Roomassa viikon verran ja rakastin sekä kaupunkia että maata. Hektisyyttä, töykeyttä, kovaäänisyyttä ja ennenkaikkea ruokaa. Pystyin helposti visioimaan itseni eläkepäivillä italialaisena mammana. Sittemmin myös Italian maaseutu on alkanut kiinnostamaan ja eläkepäivät siellä tuntuisi enemmän omalta. Huolisikohan Sikke siipeilijöitä?

Jokatapauksessa, takaisin elokuvaan. Leffa oli juuri sopivan lyhyt, liian pitkä annos romantiikkaa menee jo vähän turhan imeläksi. Elokuvassa esiintyvä Amanda Seyfried ei lukeudu mun suosikkeihin ja loppukin oli ehkä vähän turhan kliseinen mutta oli tämä silti kiva yksin katseltava hömpötys. Juuri sopiva sellaiseen sohvalla möllöttelyyn ja viikonloppuaamuun. Mietin vallan että jaksaisinkohan ottaa tämän tavaksi. Viikonloppuaamuisin olisi mun oma leffahetki. Iso kahvi ja suklaakakku kaverina. Huomasin nimittäin tässä kotona ollessani miten paljon mä olen kaivannut elokuvien katsomista. Toki niitä on tullut enempi vähempi katsottua aina. Mutta viime vuonna se leffojen katselu oli pitkälti sellaista arjen perässä olevaa pakkopullaa. Kun ei olisi ehkä edes jaksanut katsoa muttakun halusi että jotain tehdään yhdessä. Enempi kuin usein tuli nukahdettua kesken leffan tai todettua muuten vaan ettei jaksa keskittyä. Huonoakin leffaa voi analysoida että mikä siinä tökki mutta vaatii se aina sen että jaksaa seurata. Ennen ei jaksanut, nyt tuntuu että jaksaa. Ja ennenkaikkea nyt tuntuu siltä että leffat olisi saatava takaisin mukaan omaan arkeen. Kolme leffaa vuorokauteen oli nyt juuri hyvä nollaaja ennen uutta viikkoa.

4 kommenttia:

  1. Mä kaipaan kanssa elokuvien katselua. Ja syynä etten paljon katso, on vähän samat. Tällä hetkellä irtaudun maailmasta katsomalla sängyssä ennen nukahtamista Netflixin sarjoja. Pimeässä ja puhelimella, äänettömällä muiden jo uinuessa. Aika mälsät puitteet :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta eihän sarjatkaan huono ole! Netflix varsinkin on melko kultakaivos niiden suhteen. Meillä odotellaan ihan hulluna kuukauden päästä ilmestyvää House of Cardsin kolmoskautta. Ja Modern Familystäkin saisivat pistää pihalle jo sen vitoskauden.

      Poista
  2. Täytyypä katsoa tuo Letters to Juliet. Asuin yhden kesän Italiassa ja olen sen jälkeenkin käynyt eri puolela Italiaa useamman kerran. Jotenkin sillä maalla on paikka sydämessäni. Minäkin voisin kuvitella muuttavani sinne joskus eläkepäivillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsokatso :) aika mielettömissä maisemissa ovat kuvanneet. Mun Italian visiitit on jääneet vain tuohon yhteen kertaan mutta hinkuaisin kyllä takaisin. Ja ne eläkepäivät.....

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?