torstai 15. tammikuuta 2015

Lillan

Mulla on taas joku kymmenentoista kirjaa odottamassa lukijaansa. Lähes päivittäin käyn Helmetissä uusimassa jonkun lainan, vanhimmat on näköjään lainattu kesälomalla...
En jaksanut loppuvuodesta lukea juuri mitään. Kävin vain palauttelemassa vanhaksi menneitä ja maksamassa sakkoja. Samalla mukaan toki tarttui aina vain lisää luettavaa koska en vaan osaa poistua kirjastosta tyhjin käsin.

Lomalla aloin pikkuhiljaa aktivoitumaan. Eräällä kerralla menin taas palauttamaan lainoja ja huomasin Bestseller-hyllyssä Johanna Vesikallion Lillan - Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä kirjan. Jo esipuhetta lukiessa tiesin että nyt on menossa yksi parhaista lukemistani elämänkerroista.

Mun ensimmäiset muistikuvat Elisabeth Rehnistä asettuu jonnekin vuoteen -94. Olin yläasteella ja Rehn oli Martti Ahtisaaren vastaehdokkaana pressanvaaleissa. Meillä oli koulussa varjovaalit ja äänestin Rehniä. Ihan kaikkia perusteluja en muista mutta yksi oli se että hän on nainen. Sittemmin Rehnistä on tullut oltua montaa mieltä. Kaikista mielipiteistä huolimatta tämä oli antoisa elämänkerta ja lukukokemus.

Kirja on riittävän kevyttä luettavaa vaikka politiikasta ei olisikaan kiinnostunut mutta myös täynnä pieniä yksityiskohtaisia tarinoita heille, joita Arkadianmäki ja sen historia kiinnostaa. Ääneen pääsevät myös Rehnin kansanedustaja- ja ministeritoverit samoilta ajoilta. Puhumattakaan perheenjäsenistä ja muista yhteistyökumppaneista ja työtovereista.

Rehn on monilta osin edelläkävijä tasa-arvon suhteen. Hänet valittiin ensimmäiseksi nais-puolustusministeriksi länsimaissa vuonna 1990. Ja lisäksi voidaan sanoa että jo ennen sitä Rehn raivasi omalla esimerkillään uraa naispoliitikoille. Rehnin puolue RKP itsessään on ollut aina miesten dominoima temmellyskenttä eikä tuohon maailmanaikaan muutenkaan vielä voitu puhua tasa-arvosta samalla tavalla kuin nykypäivänä. Rehnin nimitys puolustusministeriksi aiheutti paljonkin närää ja eripuraa, sotiminen kun oli miesten hommia. Ajateltiin että nainen ei voi yksinkertaisesti tietää puolustusministerille kuuluvista asioista riittävästi. Ja näin ajatteli Rehn itsekin mutta otti tehtävän kuitenkin vastaan ajatellen "hemmetti, enhän mä nyt anna periksi, eihän me naiset koskaan päästä mihinkään, jos aina vaan kieltäydytään. Ei miehetkään mistään kieltäydy vaikkei osaamista ole senkään vertaa".

Rehn joutui tekemään kahta enemmän töitä uskottavuutensa eteen koska on nainen. Ja tämä ei koskenut vain kotimaata. Naispuolista puolustusministeriä hämmästeltiin ympäri maailmaa. Tokikaan kaikki uutisointi ei ollut sukupuoleen kohdistuvaa kritiikkiä, kehujakin sateli rohkeasta valinnasta. Mutta pääsääntöisesti vielä (tai vain, miten sen nyt haluaa ilmaista) reilu kaksikymmentä vuotta sitten oli aivan ennenkuulumatonta että nainen voisi olla puolustusministerinä.

Elisabeth Rehn oli naimisissa 49 vuotta. Puolisonsa kanssa he saivat neljä lasta. Luonnollisesti kirjassa seurataan hieman myös Rehnien avioliittoa. Ove Rehn oli Elisabethille aina ennenkaikkea valtaisa tuki, tärkein kannustaja ja kriitikko. Muu perhe ei välttämättä aina ollut samaa mieltä kaikesta, mihin Elisabeth lähti mukaan. Itseasiassa lapset arvostelevat äidin ja isoäidin valintoja eri kappaleissa rajustikkin.
Kirjassa tuotiin hauskalla tavalla esiin myös Ove Rehnin roolia. Koska puolustusministerinä oli nainen, niin oli aika oletettavaa että puolustusministerin puolisona on mies. Ove Rehn ei kuitenkaan valittanut vaan oli monipuolisesti kiinnostunut kaikesta mitä eteen tuli. Valtiovierailuilla hän jäi aamuisin iloisesti vilkuttelemaan rouva puolustusministerille ennen kuin suuntasi posliininmaalaukseen tai tutustumaan kulttuurikohteisiin tai mitä nyt minkäkin kohteen Ladies programiin oli suunniteltu. Elisabeth muisteleekin kirjassa että ei ole ihan varma kumpi heistä nyt vetikään sen pidemmän korren tässä ministerihommassa; hän vai Ove. Lillanin omat päivät kun olivat valtiovierailuilla täynnä virallisia tapaamisia. Jos Elisabeth Rehn oli ainokainen omalla kentällään niin sitä samaa oli myös Ove Rehn puolustusministerin puolisona.

Kirjassa paneudutaan hyvin myös Rehnin aikaan Balkanilla, YK:n erityisedustajana. Itse koin nämä kappaleet kirjan kaikista antoisimmiksi. Ja ylipäätään muutkin kuvailut YK:n ajoilta oli tosi mielenkiintoisia. Rehn on ollut esimerkiksi mukana yhdessä Liberian presidentin Ellen Johnson Sirleafin kanssa selvittämässä miten sodat ja konfliktitilanteet vaikuttavat naisiin ja lapsiin. En spoilaa sen ihmeemmin sisältöä mutta tutkimuksessa ilmi tullut "Ilman naisten osallisuutta ja edustusta - ilman puolta väestöstä - mikään maa ei voi todella sitoutua demokraattiseen kehitykseen ja osallistuvaan hallintoon" sai mut nyökyttelemään ja huokailemaan lähes ihastuksesta. Mua on henkilökohtaisesti ärsyttänyt aivan julmetusti kun ihmiset kyseenalaistaa ja miettii että miksi asioita on mietittävä sukupuolen kannalta. Että miksi tarvitaan naiskiintiöitä ja naisjohtajia jne. No juurikin tuon takia! Ja kun Rehn teki tutkimustaan nimenomaan ympäri maailman maissa, jotka ovat naisille kaikista vaarallisimpia, lauseet "kun naiset ovat turvassa, niin ovat kansakunnatkin. Kun naiset tuntevat olonsa turvalliseksi, rauha on mahdollinen" tuntuivat aika pysäyttäviltä.

Kirja ei todellakaan ole tyypillinen elämänkerta jossa käydään vain läpi päähenkilön saavutuksia, jotka saisivat muisteltavan loistamaan. Rehn toteaa itsekin jo kirjan esipuheessa että hän halusi kirjaan äänen myös heiltä, jotka eivät pidä hänestä ja jotka kritisoivat häntä. Hän halusi että kirja on ennenkaikkea olemassa siksi, että voimme lukea mitä mieltä hänestä on oltu ja missä hän on onnistunut tai epäonnistunut. Rehn kritisoi itsekin itseään ja miettii jälkikäteen esimerkiksi sitä, miten huonosti hän olisi sopinut presidentiksi. Vaikkakin on tärkeää muistaa että hänen ensimmäinen presidenttiehdokkuutensa vuonna -94 valmisteli tietä sille, että Suomessa voisi olla naispresidentti. Hän kävi läpi sen esitaiston, jonka myötä kuusi vuotta myöhemmin Tarja Halonen valikoitui maamme ensimmäiseksi naispresidentiksi.

Vaikka kuva Elisabeth Rehnistä on viime vuosina ollut melko neutraali, suhtaudun häneen jatkossa kyllä ihan eri tavalla. Harmi että Suomessa hänet muistetaan enempi poliitikkona kuin ihmisoikeuksien, naisten ja lasten oikeuksien ja tasa-arvon puolestapuhujana. Harva nainen on pystynyt elämänsä aikana samaan, kuin Elisabeth Rehn. Olen ehkä jopa vähän kateellinen. Tulipahan se tämäkin päivä vastaan. Kun olen kateellinen suomenruotsalaiselle isoäidille.

4 kommenttia:

  1. Kiitos kiinnostavasta vinkistä! Mä olen jo pitempään etsinyt tosi hyvää elämänkertaa luettavaksi. Haluaisin lukea niitä mutta jostain syystä mullr on noussut kynnys lukea niitä, koska elämäkerrat kuulostaa jotenkin niin vakavilta isolla E:llä. Uskaltaisikonhan tuohon tarttua...? (Siis jos löydän jostain aikaa...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä :) En mä tätä omaan hyllyyni hankkisi mutta on kyllä ihan lukemisen arvoinen. Tämä ei ollut musta vakava, vaikka paljon asiaakin siellä oli.
      Nyt kun taas on ollut aikaa lukea niin huomasi miten on ihan kärsinyt siitä että ei ollut sille aikaa.

      Poista
  2. Mä fanitan Elisabeth Rehniä tosi paljon (se on muuten myös tosi mukava asiakkaana!). En ole aina samaa mieltä poliittisesti, mutta tehnyt pitkän ja hienon uran (ja vaikuttaa, ettei yksityiselämä ole kärsinyt siitä, vaan nyt esim reissaa lastenlastensa kanssa). Hieno esimerkki, say I, ja kunhan olen tyhjännyt lukulistaani (josta löytyy mm. Helena Rannan elämänkerta) niin täytyypä tarttua tähänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin fanitan nyt! En ollut ennen tuota kirjan lukemista juurikaan perehtynyt siihen Rehnin ei-poliittiseen puoleen ja se kyllä pisti fanittamaan.
      Lue ihmeessä jos ehdit, en ala tässä kertomaan etten pilaa lukukokemusta mutta siellä tosiaan tulee kritiikkiä Rehnille vähän joka suunnasta :) Helena Rantakin muuten pääsee ääneen tuossa kirjassa. Mun ehdoton sudenloukku on tällä hetkellä Helmetin poistuneet varausmaksut. Mistä aika kaikkeen?

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?