tiistai 13. tammikuuta 2015

Paha, paha maailma

Milla tuossa jokin aika sitten perui hesariaan koska uutistulva alkaa pikkuhiljaa ylittää sietorajan. Mulla tilanne on taas täysin päinvastoin tällä hetkellä. Luen ihan kaikkia mahdollisia uutisia, niitä julmimpiakin, mahdollisimman paljon ja laidasta laitaan. Tunnistan kyllä Millan ahdingon, olen itse kärsinyt ihan samasta. Ja onhan täällä kotimaassa tapahtunut vuoden, parin sisään tosi kamalia juttuja. Puhumattakaan maailmanlaajuisesti.

Kolmosen raskausaikana mä en pystynyt katsomaan esimerkiksi Kakolaa ollenkaan koska visioin samantien omat lapseni vankilaan ja se ajatus tuntui niin ahdistavalta että meni yöunet. Muutama muu ohjelma tai mainos aiheutti samaa, joten pyrin sitten välttämään tarkoituksella kaikkea joka pisti ison pyörän pyörimään vähän liian kovilla kierroksilla. Mieli ei vaan silloin kyennyt suhteuttamaan asioita.

Mä koin pitkään että en pysty lukemaan uutisia jotka koskee vauvojen tai lapsien kuolemaa. Tai muita julmuuksia. Musta on tärkeää ymmärtää se, että vaikka omavalinteisesti "sulkisi silmänsä" tietyiltä asioilta, niin se ei tarkoita sitä että maailmassa ei tapahtuisi pahoja asioita. Kuitenkin, joskus on elämäntilanteita joissa on parempi tehdä se valinta, että sivuuttaa ne ikävät asiat. Jolloin on parempi suunnata se oma fokus sellaiseen suuntaan, joka ei syökse mieltä raiteiltaan. Että ei marinoi niitä omia ajatuksiaan ahdistaviksi. Se ei ainakaan poista sitä pahaa maailmasta. Eikä se, että valvoo yökaudet miettimässä.

Nyt kun kroppa on taas oma, ei ole raskautta tai imetyshormoneja sotkemassa päätä, luen taas kaikkea. En sensaatiohakuisuudesta enkä varsinaisesta ymmärtämisen tarpeesta. Enempi koen että kyseessä on omalla kohdalla sellainen suhteellisuudentajun palautus. Mä jään helposti itse vellomaan niihin melko mitättömiin omiin ongelmiin joten on ihan paikallaan palauttaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Ja toki joskus kyllä haen uutisista apua omille ajatuksille ja yrityksiin ymmärtää.

Maailmalla tapahtuu jatkuvasti kamalia julmuuksia. Ja ne uutiset tulee enempi ja enempi sinne kotisohvalle asti. Totaalisessa uutispimennossa on käytännössä mahdoton olla, jos olet minkäänlaisessa kontaktissa ulkomaailmaan. Ja koska se uutistulva on niin tauoton, on osittain jopa vaikeaa olla turtumatta siihen kaikkeen pahaan. Osittain se turtuminen voi olla jopa suojelureaktio. Kun ei vaan enää pysty ajattelemaan tai käsittämään.

Kaverini harmitteli viime viikolla, miten järkyttynyt oli Charlie Hebdoon tehdystä iskusta, kun samaan aikaan Jemenissä autopommi tappoi kolmekymmentä ihmistä. Asia uutisoitiin pienesti ja uutinen katosi pian uutistulvaan ja Charlie Hebdon jalkoihin. Tämä nosti esiin keskustelua siitä, että miksi lähellä tapahtuvat julmuudet järkyttävät enemmän kuin ne, jotka eivät tapahdu samalla mantereella, mutta ovat kokoluokassaan ihan yhtä kamalia asioita. Onko olemassa "viattomampaa" väkivaltaa tai väkivaltaa, jonka ymmärtää jollain tapaa "helpommin" koska sen tapahtumaympäristö on kulttuuriltaan toinen? Pitäisihän viattomien kuoleman järkyttää aina. Ja onko kyse aina edes varsinaisesti välimatkaan liittyvistä seikoista? Joku kamaluus jenkeissä saattaa järkyttää rutkasti enemmän kuin vastaava tuossa rajan takana Venäjällä.

En ole turtunut, ne kamalimmat uutiset hetkauttaa aina. Osasta tulee ihan fyysisesti paha olo. Mutta huomaan kyllä itsekin sen että samat uutiset vaikuttaa omaan tunnetasoon eri tavoin, riippuen missä ovat tapahtuneet. Lähi-idässä tapahtuvat itsemurhaiskut tuntuvat jopa "odotettavilta". Joka tuntuu musta todella absurdilta ajatukselta. Ja pahalta, todella pahalta. Miten mieli voi olla asettunut tämmöisiin taajuuksiin?

Ei ole kyse myöskään siitä ettäkö en voisi olla lukematta tai seuraamatta uutisia. Voin kyllä, helpostikin. Mulla ei ole tarve mässäillä maailman tapahtumilla joten voin olla ilmankin. Tunnen itseasiassa useammankin ihmisen jotka ovat enempi vähempi opetelleet elämään ilman uutisia. Koska haluavat keskittää ja kanavoida energiaa muuhun ja muulla tavoin. Ei välttämättä laisinkaan huono suuntaus! Koko maailman pahuutta ei muutenkaan voi kantaa harteillaan. Aivokapasiteetti pistää jossain välissä jo vastaan.

Tuossa joulun huitamilla, kun tsunamista oli kulunut kymmenen vuotta, uutisoitiin myös siitä että ei anneta unohtaa. Ja tämä onkin musta mielenkiintoinen seikka. Voiko pelkkä uutisointi tehdä sen että ei voi unohtaa? Jos mietitään tragediasta selviämistä niin kuinka isossa roolissa näyttelee se että voi unohtaa tapahtuneen? Vai voisiko oleellisempana olla se, että pikkuhiljaa oppii elämään asian kanssa. Toisaalta tsunamin kohdalla puhutaan sen kokoluokan katastrofista että se kosketti niin järjettömän montaa miljoonaa ihmistä että siitä on jotenkin hankala ehkä ottaa esimerkkiä sille, että ei anneta unohtaa.
Mutta ehkä tiettyjen seikkojen muistelu ja miettiminen tekee ainakin meille asiaankuulumattomille sen, että pysähdymme edes hetkeksi miettimään miten hyvin ne asiat siellä omassa elämässä on. Ehkä muistaisimme, miten äkkiä kaikki voi muuttua. Ja onneksi senkin valinnan pystyy tekemään että ei katso uutisia tai dokumentteja tai lue lehtiä. Tai ainakin tekee niin että säätelee sitä määrää, minkä verran seuraa. Siihen myllytykseen ei ole pakko mennä mukaan.

6 kommenttia:

  1. Pakko tykätä tuosta suhteellisuuden tajun palautuksesta. Teen just sitä uutisten suhteen. Ne antavat perspektiiviä moneen juttuun.
    Toi tsunami ja esim 11/9 ja Je suis Charlie kosketti kyllä taas meitä länsimaisia, mutta jotkut lapsisotilas/lähi-itä kuviot pääsevät kyllä menemään porukoilta vähän ohi. Niin. Mutta edes lukemalla niitä uutisia haluan olla tietoinen kaikesta tuskasta ja vääryydestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linkkaanpa tähän kaverin kirjoittaman kolumnin joka sopii musta hirveän hyvin tähän yhteyteen http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2600385

      Poista
    2. No jopas laitoit linkin! Kiitos. Hyvä kirjoitus.

      Poista
    3. No minä linkillä nyt paiskasin :D Meinasin aluksi tehdä koko linkistä oman postauksensa mut pistinkin sen nyt vaan sulle.

      Poista
  2. Kun meitä ympäröivä maailma on niin synkkä, on syytä itse aktiivisesti hakea valonpilkkuja. Minä haluan ilahduttaa sinua: http://uraaidinruuhkavuodet.blogspot.de/2015/01/ilahduta-bloggaajakaveria-haaste.html Lähde mukaan haasteeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oooooh, haaste!! Kiitos :) Lähden ehdottomasti mukaan.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?