perjantai 23. tammikuuta 2015

Painava mieli

Nyt on mielellä painanut taas niin vaikea aihe että ei oikein tiedä miten sitä lähestyisi tai miten siitä kirjoittaisi. Aloitetaan nyt sillä että linkkailen jutut, joista koko asia edes alkoi ajatusmyllyä mun päässä pyörittämään. Isän pikajuna-blogissa pohdittiin kantaa pedofiileihin. Tai oikeastaan Jussi kirjoitti ajatuksia pedofilian uhreista.  Kirjoitukset on keränneet valtavasti kommentteja, osa niistä on ollut melko käsittämättömiäkin. Klik klik täällä sekä vielä täällä.

Mä tunnen erään henkilön joka joutui pedofiilin uhriksi kun oltiin lapsia. Erinäisistä syistä asia ei jäänyt meille lapsille epäselväksi tai salaisuudeksi vaan enempi vähempi kaikki suht samaa ikäluokkaa olevat tiesi asiasta. Muistan että asia tuntui todella pelottavalta. Mutta kuitenkin sellaiselta että lapsen mieli ei sitä oikein kyennyt käsittämään ja ymmärtämään. Se pedofiili joka tuon teki, muuttui välittömästi pelottavaksi ja ajatuksissa ahdistavaksi. Suurinpiirtein samoihin aikoihin osui myös Jammu-setä ja luulen että nämä molemmat tapaukset ruokki toisiaan ja sitä pelkoa ja muita tunteita. Isompi pelko osui tietysti siihen pedofiiliin, jonka itsekin tunsi. Se tuntui pahalta ihmiseltä. Pidemmälle ajatus ei kuitenkaan kantanut. Että olisi osattu ymmärtää ja auttaa sitä uhriakin oikeammin.

Muistan että kun asiasta yritti jutella jollekin aikuiselle niin reaktio oli sitä voi kamalaa-kauhistelua. Ja olihan se kamalaa. Ihan hirveää! Mutta lapsena sitä olisi jotenkin kaivannut apua niiden tunteiden käsittelyyn. Tunteiden, joita ei itse ymmärtänyt. Olisi halunnut ja tarvinnut niiden kauhistelujen sijaan keskustelua. Tai edes että joku kuuntelee. Apua ymmärtämään niitä omia tunteita. Nyt jälkikäteen tietysti on helppo ymmärtää niitä aikuisiakin vähän toisin. Siihen maailman aikaan ei uutiset tulleet samalla lailla kotisohvalle kuin nykyään. Silloin ihan oikeasti elettiin aikamoisessa lintukodossa missä ei voi tapahtua mitään pahaa. Kyllähän sitä pahaa tapahtui ihan yhtälailla muttakun siitä ei oltu tietoisia samalla lailla kuin nykyään. Ne aikuisetkin oli niin järkyttyneitä että menivät lukkoon.

Muistelisin myös että noina aikoina kantautui korviin välillä keskusteluja siitä, kuinka tämä meidän tuntema uhri olisi jotenkin itse aiheuttanut sen tapahtuneen. Ja koska me ei saatu näihin asioihin mitään keskusteluapua eikä sitä myötä muodostettua sellaista maailmankuvaa aiheesta, että mikä on oikein ja mikä väärin niin tuollaiset puheethan saivat levitä aika pitkään. Nyt tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä. Että miksi kukaan ei korjannut asiaa. Eihän tuollainen ole koskaan, ikinä lapsen syytä ja aiheuttamaa. Sitä ei vaan silloin ymmärtänyt, keskellä lapsuutta.

Kun lapset kohtaavat jotakin, jota eivät pysty ymmärtämään eivätkä saa apua ajatustensa kanssa, voi käydä niin että uhri eristetään. Kun tapahtuu jotain kamalaa, mitä oma mieli ei voi mitenkään käsitellä, niin sen tapahtuneen eristää siellä mielessäänkin. Lapsen logiikalla tämmöiset puheet yhdistettynä siihen omaan hämmennykseen aiheuttivat vähän sellaisen poissa silmistä, poissa mielestä-tapahtumasarjan. Uhria pidettiin muuttuneena ja erilaisena. Että kun on nyt tuommoista mennyt tapahtumaan ja ehkä ihan on sitä halunnutkin. Miten sairas näkökanta tuo voi olla? Ja kukaan ei sitä kyseenalaistanut. Ainakaan ääneen, ainakaan niiden leviävien juorujen keskellä eikä ainakaan oikeasti ajatellen. Kukaan ei korjannut sitä lapsen logiikkaa.

Toivon, että jos omat lapset jonain päivänä haluaisivat keskustella vastaavantyyppisistä vaikeista aiheista niin osaisin tehdä muutakin kuin kauhistella. Enkä vain jäätyisi. Saahan sitä aikuinenkin olla järkyttynyt ja näyttääkin järkyttyneeltä. Mutta että osaisi sen oman järkytyksensä takaa auttaa myös sitä lasta tai nuorta siinä jäsentelemään ja käsittelemään niitä asioita ja ajatuksia.
Myöhemmin, ajan ja kasvun myötä, sitä alkoi itsekin ymmärtää asioita. Ja alkoi ymmärtämään miten ne omat ajatukset silloin pienenä lapsena tuntui melko kamalilta. Siis nimenomaan sitä uhria kohtaan. Lapset voivat olla julmia toisilleen jos eivät ymmärrä. Aina se ei ole tahallista ja tarkoituksellista julmuutta. Empatia on vaikea asia ja sitä ei koskaan opi osoittamaan jos ei saa mistään sitä empatian mallia. Eipä näitä tapahtuneita voi silti mitenkään puolustella. Mutta harmittaa aidosti, vieläkin.

En oikein tiedä edes mitä yritän tai haluaisin tällä kirjoituksella sanoa tai välittää. Ehkä ainakin sitä että kaiken sen raivon ja vihan, jota tämä aihe useimmiten synnyttää, keskellä mietittäisiin myös sitä että miten kohdattaisiin pedofilian uhri. Käytäisiin ihan konkreettista, rakentavaa keskustelua. Ei vain jaettaisi tappotuomioita vaan keskityttäisiin tukemaan uhreja eteenpäin, varsinkin jos sellaisia lähipiiristä löytyy. Miten osattaisiin auttaa myös lapsia ja nuoria kohtaamaan ihmisiä, joille on tapahtunut kauheita. Asiasta pitäisi toki keskustella ikäryhmälle sopivasti. Ei voida luottaa vain siihen lapsen logiikkaan. Koska se voi olla ihan väärillä raiteilla. Puhuttaisiin niitä pelkoja auki ja kuunneltaisiin.

Mulla on vain tämä yksi kokemus jonka mukaan tätä asiaa mietin. Ja mä koen pelkästään sen perusteella että uhrit pitäisi saada paremmin suojattua. Että heillä itsellään on se vapaus valita että mitä kertoo ja kenelle kertoo. Sitä en osaa sanoa että mikä se ratkaisu sitten olisi. Pahoja asioita tapahtuu, vaikka ei pitäisi. Mä toivoisin että me ei pahennettaisi niitä enää entisestään.

8 kommenttia:

  1. <3 Sulla on sana hallussa ja sellainen ymmärtämisen taito, joka monelta aikuiselta puuttuu. Kun vaan itsekin osaisi selittää asioita omille muksuilleen syvemmälti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olipa kiva kommentti! Kyllä musta usein tuntuu että mä olen aivan kuutamolla ja ainakin yksittäisinä hetkinä mokailen vanhemmuudessa ja siinä miten puhun muksuille. Tosin koitan kyllä sitten puhua niitä juttuja auki myöhemmin. Musta isoin juttu on se että osaisi vähän ajatella niin että juttelee mielummin liikaa kuin liian vähän. Ja tarjota sitä empatiaa vähän ennakoidustikin. Musta lasten kanssa on helpoin lähteä tarjoamaan niitä syvempiä jutteluita kun kyselee vähän että mitä ne tietää. Ja sen mukaan sitten. Kahden kesken ja turvallisessa ympäristössä mistä ei pääse karkuun. Auto on esimerkiksi hyvä tai joku hiljanen kahvila.
      Mä uskon että moni aikuinen ja vanhempi kyllä ymmärtää mutta ehkä tämä nykyelo on vähän sellaista että aina ei jakseta paneutua tai ajatella asioita myös sieltä lapsen ja nuoren näkökannalta.

      Poista
  2. Kiitos linkeistä ja omien ajatusten ja kokemuksen jakamisesta. Tuo pikajunaisän tekstihän oli hyvä ja asiallinen. Minua kans kauhistuttaa kuinka some/ihmiset ryöpyttää nimiä julki. Yksi vaihtoehtohan on tosiaan myös väärien nimien esille tuonti. (Kuten esim. maahanmuuttajatapauksissa käy, siis esi. surmat, rikokset, jne..)

    Luen yhtä (suljettua) pedofilia uhrin blogia... ja kyllä aika usein jo pelkästä blogin lukemisesta tulee valtavan ahdistunut olo. Saati sitten että olisi lapsi ja kuulisi '/ tietäisi jonkun kärsineen mitään vastaavaa. Ja uhri - itku ja ahdistus.. että joku on joutunut vuosiakin kestämään läheisensä hyväksikäyttöä... Ja se kaikki muu päälle kun kukaan ei usko eikä auta.. :'( Maailma on joskus aivan liian julma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en tiedä mikä mun ajatusmaailma olisi sitten, jos olisin itse ollut pedofiilin uhri tai vaikka joku omista lapsista olisi. Voi olla että kokisin eritavoin. Jokatapauksessa, mitä olen lukenut uhrien kokemuksia niin se häpeä on yksi pysyvimmistä ja päällimmäisistä tunteista asian suhteen. Ja jotenkin kokisin että justiinsa tuolta pohjalta pitäisi puhua enemmän siitä että miten kohdata pedofiilin uhri. Että sillä omalla suhtautumisellaan, ruumiinkielellään ja kaikella osaisi viestiä että vika ei ole sun, sulla ei ole syytä hävetä. Olet tärkeä ja me ollaan tässä ja suhtaudutaan suhun niinkuin muihinkin.
      Maailman julmuudelle me ei voida mitään. Ei niin kauan kuin väkivalta naisia ja lapsia kohtaan toimii esimerkiksi yhtenä sodankäynnin välikappaleena. Mutta sille me voidaan jotain että miten me suhtaudutaan ja kohdellaan ihmisiä, kun kohdataan heitä jotka ovat kokeneet kovia.
      Mun lapsen luokalla on lapsia, jotka ovat tulleet sota-alueilta. Tämä näkyy mm. heidän käytöksessään ja tavassaan toimia ja on ollut antoisaa jutella omien lasten kanssa asiasta. Lapsetkin on tajunneet helpostikin että tottakai tuollainen vaikuttaa ja vaikka nyt ovat turvassa niin se ei tarkoita sitä että pystyisi vielä olemaan ajattelematta sitä kaikkea mennyttä. Lapsille ei edes tarvitse kertoa mitään konkreettisia esimerkkejä vaan kykenevät kyllä siihen empatiaan kun juttelee yleisestikin. Toki soisin ja toivoisin että kukaan ei joutuisi kokemaan vastaavia mutta niin kauan kun näin on niin yritän kyllä kaikin tavoin saada omat lapset maailmalle niin että osaavat kohdata ihmiset ihmisinä, eikä kokemuksina.

      Poista
  3. Eipä tähän ole mitään lisättävää kun koko teksti on asiaa täynnä.

    Tämä nyt vain raapaisee aihetta, mutta minä en nykyään kykene lukemaan uutisia, joissa kerrotaan pedofiilien uhreiksi joutuneista lapsista. Ne uutiset edes ajatuksellisella tasolla ahdistaa mua valtavasti ja tekevät pahan olon pitkäksi aikaa. Itku saattaa tulla aikojenkin päästä; musta on järkyttävää että tällaista tapahtuu. Tai ehkä sen pahan olon kuuluu tullakin, koska oikean ja väärän erottaa ja tiedostaa tämän asian suhteen. Silmiäni en missään nimessä näiltä tapauksilta halua sulkea, mutta koetan varjella itseäni ahdistumasta liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle kaikista vaikeinta käsittää ja ajatella tällä kentällä on se, miten paljon noita uutisia tuosta aiheesta tulee. Ihan tämän oman maan rajojen sisällä, saatika sitten maailmanlaajuisesti. Miten yleistä pedofilia tuntuu olevan. Ja siihen jos lisäät päälle vielä esimerkiksi kaiken netissä tapahtuvan itsensäpaljastelun ym. ahdistelun. Vai tuntuuko se vaan musta siltä, että sitä tapahtuu kamalan paljon?
      Onko oikeasti mitään mahdollisuutta saada lapsia kasvamaan aikuiseksi ilman, että he törmäävät tai joutumaan kokemaan asioita, joita lapsen ei tarvitsisi joutua kokemaan?

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?