lauantai 28. helmikuuta 2015

Kirjastossa

Tässä meidän kodin lähellä on kaksi kirjastoa. Ihan naapurissa oleva ja sitten yksi kauppareissun varrelta löytyvä. Aikanaan kun asuttiin seitsemän vuotta Alppilassa, yksi mun rakkaimpia paikkoja maailmassa oli Kallion kirjasto. Siitä muotoutui vuosien varrella varsinainen turvapaikka, sellainen takuuvarma onnellisuuden tyyssija. Sinne oli aina ihana mennä rauhoittumaan ja onhan se tosi kaunis rakennuskin. Tätä nykyä Kallioon asti tulee lähdettyä harvemmin, joskin se edelleen on Siipan suosikki kattavan musavalikoimansa takia. Edelleen me siellä silloin tällöin käydään, koko perheen voimin. Moikkaamassa tutut työntekijät ja fiilistelemässä.

Kallion kirjastohan on ennenkaikkea vähän sellainen vanhanajan makuinen kirjasto nykypäivän jipoilla höystettynä. Niin kirjasto kuin voi kirjasto olla. Kun astuu ovista sisään, ei voi kuvitella sinne muuta kuin kirjaston. Siellä on hyvin rentoa ja lämminhenkistä mutta se miljöö on nimenomaan hyvin samantyyppinen kuin lapsuuden kirjastoissa aina oli. Kun aikanaan muutettiin tänne eri kaupunginosaan, mulla meni hetken aikaa tottua siihen että kirjasto voi olla muutakin kuin sellainen mun mielikuvista löytyvä. Musta itseasiassa tuntui vähän jopa väärältä käydä tuossa lähikirjastossa. Se kun on niin erilainen kuin Kalliosta löytyvä sisarensa. Mutta funktiohan niissä kaikissa on kuitenkin sama.

Tätä nykyä tuo lähikirjasto on mun kotikirjasto. Olen muodostanut sen tunnesiteen sinne ja siellä on hyvä olla. Tunnen työntekijät ja siellä tulee käytyä ainakin se kerran viikossa. Itse rakennus on kaikkea muuta kuin luokseen kutsuva ja kirjastoonkin kantautuu aina viereisen työpaikkaruokalan häly. Mutta siitä on muodostunut mulle hyvin tärkeä paikka. Niin tärkeä, että jos käyn muualla kirjastossa, tulee vähän levoton ja syyllinen olo. Niinkuin tekisin jotain väärää. Pettäisin sitä omaa kirjastoani. Kotikirjastossa tiedän missä mikäkin on. Se tuntuu turvalliselta.

Musta tuntuu hirvittävän lohdulliselta että maailmassa on paikka, joka tuo mulle turvaa. Paikka, joka ei ole sidottu kehenkään ihmiseen vaan nimenomaan se paikka itsessään on se juttu. Jossa voin inspiroitua, oli elämäntilanne mikä tahansa. Menin muutama päivä sitten kirjastoon hyvin surullisena ja lähtiessä pois olo oli vain toiveikas ja täynnä varmuutta ja uskoa tulevaisuuteen. Sen varmisti sylissä oleva kirjakasa. Musta on ihanaa tulla kotiin syli täynnä kirjoja.

Jos mä jotain kaipaan ajalta ennen lapsia, niin sitä että vapaapäivän aamuna saattoi tarttua kirjaan laskeakseen sen käsistään vasta illalla ennen nukkumaanmenoa. Välissä ehkä syöden ja kellosta todeten päivän liikkumista. Mä en edelleenkään poistu kotiovesta mihinkään ilman että mulla on kirja mukana. Olen lukenut baarissa, unettomina öinä ja imuroidessa. Turistibussissa, leffassa ja aamuyön pikkutunteina. Olen sotkenut kirjan sivuja Guinnessilla, ketsupilla ja hattaralla. Mä olen lukemisen takia tinkinyt yöunistani, sosiaalisista suhteista ja olen joskus kieltäytynyt työvuorostakin liian hyvän kirjan vuoksi. Mä jään joskus mielummin lukemaan, kuin näen ihmisiä. Lukeminen ei ole koskaan ajanhukkaa, ei silloinkaan kun luettu materiaali ei ole hyvää. Lukutaito on yksi suurimmista rikkauksista joka meillä on ja liian usein me unohdetaan se. Mun elämän suurimpia tragedioita olisi unohtaa miten luetaan. Se tuntuu ajatuksena siltä että joku tärkeä kuolisi pois. Jos liike on lääke niin lukeminen on vähintäänkin euforia.

Mä olen alkuvuoden lukenut aika raskaita asioita. Tarinoita pakolaisista, sodan runtelemista naisista ja lapsista, aidosta hädästä. Asioista joita Suomessa asuva ei vaan voi käsittää. Kun nuo samat aiheet tuli töissäkin vastaan yhden ainoan illan aikana, totesin että nyt mä tarvitsen jotain kevyempää silmille tähän väliin. Jotain missä on rakkautta ja huumoria. Otinkin työn alle Sophie Kinsellan Hääyöaie-romaanin. Kinsellahan tunnetaan nimenomaan Himoshoppaaja-kirjasarjastaan. Olen nekin lukenut mutta ne ei muhun uponneet oikein koskaan, Kinsellan parasta edustaa nimenomaan nämä muut. Tuon jälkeen olisi tarkoitus tarttua Hillary Clintonin Tahdon voimalla-kirjaan. Luin jo aiemmin Tahtonaisen, joka keskittyi enempi aikaan presidentin puolisona. Mulla oli muodostunut Hillarysta ihan toisenlainen käsitys ja muutinkin mieleni täysin lukukokemuksen jälkeen. Siinäkin on muuten hyvä osoitus kirjojen voimasta. Mulle on monesti käynyt niin että olen muuttanut näkökantaani täysin, kun olen lukenut asiasta tai ihmisestä. Nyt mua hieman jännittääkin tarttua tuohon Tahdon voimalla-teokseen. Mitä jos se onkin ihan paska? Ja käsitykseni Hillarysta muuttuu jälleen. Se tuntuu tällä hetkellä aivan ylivoimaiselta asialta kohdata ja käsitellä. Lohdullista sekin että oman elämän ongelmat painii näin pienessä mittakaavassa. Tietyn sivumäärän verran.


Yritän ilmeisesti lainata kaikki maailman kirjat. Älkää kukaan lainatko mulle enää mitään ennenkuin nämä on hoidettu alta pois! Etualalla keittokirjoja. Niitäkin on ihana vain lukea. En jaksanut siistiä ympäristöä kuvauskelpoisemmaksi. Siellä on limpparit jemmassa.

perjantai 27. helmikuuta 2015

Kun tutti meni rikki

Mä olen ennenkin miettinyt että tarvitsisin aina loman jälkeen loman. Niinkuin lomaa siitä lomasta. Sama olo oli myös hiihtoloman jälkeen. Olen ihan tolkuttoman väsynyt. Toki se menee todennäköisesti sairastamisen piikkiin ja toipumiseen mutta kuitenkin. Vä-syt-tää!!! Nyt tosin hieman piristyin ja olen ihan tutinoissani koska olen töissä! TÖISSÄ!!! Vihdoin joku sairastui ja soittivat ja täällä sitä nyt ollaan yhden illan verran. Jeee!

Edellisessä postauksessa jo vähän vihjasinkin että meillä ollaan nykyään tutittomia. Koko tuttivieroitus oli mulle jo etukäteen superahdistava ajatus koska vieroitus venyi musta liian pitkälle. Enkä voi kyllä edelleenkään kuin vain ihmetellä ja kysyä että miksi me ei tehty sitä aiemmin?

Mä olen haaveillut Kolmosen tuttivieroituksesta varmaan jo lähemmäs vuoden. Kaksikko vieroitettiin reippaasti alle kaksivuotiaana ja samaa olin suunnitellut Kolmosenkin kohdalle. Mutta sitten isi jäi kotiin. Eikä mulla ollut selkärankaa ylimääräisiin itkuihin kun olin niin paljon poissa. Ja sitten aika vain kului ja kului ja.... niin. Vieroitus venyi liian pitkälle.

Alunperin meidän piti viedä loppuvuodesta tutit Joulupolun tuttipataan vai mikälie se hökötin siellä nyt olikaan mihin niitä sai viedä. Mutta sitten todettiin että ei kyllä onnistu tuon lapsen kanssa. Sehän ei niistä nimittäin suostu luopumaan. Vaikka luvattaisiin vastineeksi mitä niin Kolmas ei niitä vapaaehtoisesti vie yhtään mihinkään. Saattaa siinä keskustellessa joo nyökytellä mutta itse tilanteessa... ei ikinä. Hän on hyvin huono luopumaan yhtään mistään.
No sitten suunniteltiin että vieroitetaan joululomalla. Mutta sairasteluthan iski silloin isosti ja kaikki kipuili ristiin enempi ja vähempi ja Kolmas tehtaili pari hammastakin. Sitten loppui loma ja mä jäin kotiin ja halusin tottua ensin siihen kotoiluun. Enkä ollut halukas yksiinkään ylimääräisiin yöhuutoihin jotta koululaiset ja Siippa saisi arkena nukuttua. Ja siinä oli pohjilla niitä öisiä hammashuutoja.
Seuraava etappi oli suunniteltu hiihtolomaksi. Kunnes kaksi viikkoa ennen hiihtolomaa mulla leikkasi eräänä iltapäivänä kiinni kun olin käynyt 283837486547 kertaa nostamassa niitä tutteja päiväunille nukahtamisen aikana ja nuoriherra kiskoi niitä takaisin lattialle sitä tahtia kun mä niitä nostin hänelle. Parhaimmillaan kaikki tutit oli nakattu lattialle ennenkuin ehdin edes ulos makkarista. Mulla leikkasi aivan totaalisesti ja nappasin mukaani kaikki tutit mitkä käteen osui ja saksin niistä kärjet rikki.
Oltiin jo puhuttu ja sovittu aikuisvoimin että vieroitus hoidetaan niin että tutit "menee rikki". Että Kolmas itse veisi ne roskiin ja toteaisi käyttökelvottomaksi. Mä vähän sitten nopeutin tätä prosessia. Olin omavaltainen vaikka muuta oltiin päätetty.

Noh. Kolmas ei tokikaan nähnyt mitä tuteille tein. Toin ne hänelle takaisin ja heitin vaivihkaa sinne sänkyyn pojan sekaan. Kolmas nappasi yhden ja.... se ilme. Kun ei sitä tuttia saanutkaan syötyä. Se järkytys oli jotain sellaista että mua oikeasti alkoi naurattamaan. Kuulostaa varmaan ihan kamalalta mutta se ihan oikeasti oli niin koominen kun siinä viittoi ja elehti että mikä tätä tuttia nyt vaivaa. Aivan sarjakuvamainen tapahtumasarja. Siinä sitten juteltiin että oho, se on mennyt rikki.

Vaikka Kolmas on monesti nukkunut tutti suussa niin sitä on tarvittu lähinnä nukahtamiseen. Kun hän nukkuu, niin nukkuu ilman tuttiakin. Tutin kanssahan Kolmas vain vietiin omaan sänkyyn ja sinne hän itsekseen rauhoittui. No, ne päivät ovat nyt takanapäin. Tällä hetkellä poika ei nukahda kuin meidän sänkyyn ja vain jos siellä on joku vieressä. Jos hänet laittaa omaan sänkyyn niin huuto alkaa samantien. Päiväunille hän nukahtaa aika vaivattomasti. Mutta yöunille ei sitten millään. Aivan älytöntä vatulointia ja hyörintää. Ja ongelma on nimenomaan se nukahtaminen. Sitten kun nukkuu niin nukkuu aivan yhtä hyvin tai levottomasti kuin tutin kanssa.

Mä myönnän ihan suoraan että nukuttaminen on mulle aivan vesikidutusta. Päiväunille nukutus vielä menee, musta on kiva itsekin ummistaa ne silmät siinä hetkeksi ja kerätä voimia. Mutta yöunille nukuttaminen... voi jösses. Jos mä jotain inhoan niin sitä. Aika pitkälti kaikki keinot alkaa olla kokeiltuna, raha on varmaan ainoa jolla en ole vielä yrittänyt Kolmosta lahjoa nukahtamaan.
Silloin jos käyn itse yöunille samaan aikaan niin nukuttaminen ei ole ongelma. Koska mä voin siinä nukahtaa ja taapero sammuu sitten kun sammuu. Aika harvoin vain tulee tehtyä niin.

Meillähän lapset käy arkisin nukkumaan n. tuntia ennen kuin me aikuiset. Ajallisesti siis ei puhuta isosta heitosta, vaikka sinne nyt sitten jäisikin Kolmosen kanssa jo itsekin yöunille. Mutta se yksi tunti iltaisin ilman lapsia on ollut tärkeä ihan muista syistä. Tuo yksi tunti on ainoa hetki meille aikuisille. Joko olla yhdessä tai sitten itsekseen. Ja se yksi ainoa tunti tuntuu itselle tosi tärkeältä. Että ennen nukkumaanmenoa saa rauhoittua kuten itse haluaa. Lukea tai pötkötellä toisen kainalossa. Eikä niin että se loppuilta menee taaperon vieressä, samalla tökkien sen etusormea pois mun navasta. Opettelukysymyshän tämä pitkälti olisi. Siis mun, ei taaperon. Mutta mä en ole ihan varma että haluanko luopua siitä yhdestä tunnistani, haluanko opetella siitä pois. Kun meillä on vain yksi melko pieni lapsi niin mun mielestä yksi tunti vuorokaudessa aikuisille ja parisuhteelle ei pitäisi olla liikoja pyydetty. Ja vaikka se on vain yksi ainoa tunti, niin tämä asia syö mua tällä hetkellä todella paljon. Se yksi ainoa tunti on liian tärkeä sekä omalle päälle että parisuhteelle, jotta siitä haluaisi luopua.

Mä olen aina ollut sitä mieltä että ihan sama missä nukkuu, kunhan nukkuu. Ja niin ajattelen edelleen. Nukkukoot vaikka joka yö meidän välissä, ei haittaa! Mutta se nukahtaminen... miksimiksimiksi sen pitää nyt olla niin vaikeaa.
Lisäksi mä koen hyvin ahdistavaksi myös sen, että Kolmas kelpuuttaa vain mut nukutushommiin. Jos siis olen kotona, jos en ole niin kuka vain käy. Mutta jos mä olen kotona niin lähtökohtaisesti hän haluaa aina mut mukaan pötköttämään. Aivan järjetön älämölö alkaa jos Siippa yrittää sinne mun sijaan. Ja kuitenkin hän nukahtaa isänsä kanssa paljon helpommin kuin mun kanssa.

Ilman päiväunta tuo tyyppi ei selviä, se on aivan selvä. Päiväunien poisjättäminen ei siis ole todellakaan vaihtoehto. Tuntuu että se on iltaisin ihan sama mihin aikaan pojan kanssa menee nukuttelemaan, se on aina se vähintään tunti ennenkuin se nukkuu. On yritetty väsyttää poikaa. Ulkoiltu illasta, käyty uimassa, saunottu, milloin mitäkin. Ei apua. On yritetty rauhoittaa iltoja ja varsinkin sitä viimeistä tuntia ennen nukkumaanmenoa. Ei hyötyä. Ihan yhtä vaikeaa on.

Mä ymmärrän ja tiedän että tuttivieroitus on iso asia. Eikä tässä vielä ajallisestikaan ole kamalan pitkään oltu tutitta, onkohan tämä nyt neljäs viikko ilman. Ja että se on nimenomaan iso asia tuolle pienelle, ei mulle. Mutta, kun nukuttaminen on se mun kompastuskivi ja se ehdoton inhokki, niin siksi tämä tuntuu itsestäkin niin ällöttävän raskaalta. Minä inhoan nukuttamista enkä arkaile myöntää sitä ääneen.

Että ihan vaan note to self, jos koskaan ikinä lisää lapsia tulee niin tuttivieroitus ajoissa!!

maanantai 23. helmikuuta 2015

Hiihtoloma kuvina

Ja näköjään vähän tekstinäkin...

Elsa-Aalia postasi tuossa männä viikolla keskiviikon kuvina. Mä olen aiemmin toteuttanut Viisi kuvaa arjesta- sekä Viikko kuvina- haasteet. Tykkäsin niistä kovasti. Vaikka mä miten yrittäisin niin en vaan muista ottaa yhdestä päivästä riittävästi kuvia. Tuo viisi kuvaa arjesta oli jo ihan riittävän haastava muistaa. Mulla ei ole kamera tai kännykkä koko ajan sillä lailla hollilla, että tulisi räpsittyä. Kovasti teki taas mieli tehdä kuvapostausta joten ajattelin pistää muutaman viime viikolta, joka oli hiihtoloma.

Meidän tunnolliset koululaiset tähtäsivät tauteilut taas lomalle. Edellinen settihän oli joululomalla. Tällä kertaa oli vuorossa oma henkilökohtainen suosikkini norovirus! Aiemmista vuosista poiketen saatiin tällä kertaa kasaan bingo, eli sairastettiin koko porukka. Yleensähän edes yksi on pysynyt terveenä. Tiistaina sairastui Toka, torstaina Eka ja viikonlopuksi sitten me loput. Pikkuhiljaa aletaan olemaan tolpillaan mutta kyllä vaan vetää vetämättömäksi ja väsyneeksi tuollainen parin päivän pöntön halailu.

Meillä ei ollut lomalle mitään hirveän isoja suunnitelmia mutta nyt ne vähätkin tosiaan karisi sitä mukaa kun porukkaa kaatui pöntön pohjalle. Mun suunnitelmat sijoittui lähinnä ruoan ympärille. Piti tehdä vaikka mitä herkkuja mutta tuolla ne raaka-aineet nyt jääkaapissa odottaa ja nahistuu. Osa herkuista väkerretään sitten täksi illaksi Oscareita varten. Osan gaalasta valvoinkin mutta josko nyt sitten Kaksikon kanssa vahdataan se illalla vielä uudestaan kun tulee vähän inhimillisempään kellonaikaan.
Ulkona oli onneksi alkuviikkoa lukuunottamatta melko järkky keli. Kovin ihmeitä ei siis missattu. Mun piti myös avata juoksukausi mutta juokseminen rajoittui nyt vain sängyn ja vessan väliseksi. Itseasiassa menee varmaan vielä muutama päivä ennenkuin voi edes harkita urheilua. Ei riitä vielä puhti. Keskityn syömään takaisin menettämääni.

Noroviruksen aikana jos koska tarvitaan huumoria. Minä ainakin meinasin valehtelematta kuolla. Siltä se ainakin tuntui. Mä itseasiassa myönnän että mulla on viime aikoina ollut vähän työn takana löytää kumppanista niitä hyviä puolia. Vika ei ole ollut hänessä vaan täysin mussa. Poden nyt jotain identiteettikriisiä (taas..) ja sen oheisista ei valitettavasti välty kumppanikaan. But I'm working on it! Mutta tämän sairastelun myötä taas huomasin miten rakas toinen on. Jos yhteisen lapsen syntymä saa rakastumaan kumppaniin uudestaan niin mulle käy niin myös aina silloin kun mä olen kipeä. Ylipäätään koko meidän perhe on aivan parhaimmillaan silloin kun sairastetaan. Se empatian ja lämmön määrä on niin hillitöntä. En selviäisi hetkeäkään ilman Siippaa. Vaikka se olisi itsekin miten kipeänä. Se pistää parisuhdettakin ihan uudelle levelille kun pääsee heittämään toisen kanssa ylävitosia sille että tavara kestää taas sisuksissa.

Oman sairastamisen myötä jään aina vähän mietiskelemään myös sitä myyttiä että äidit ei saisi olla kipeänä. Mä en itseasiassa ole koskaan ymmärtänyt näitä äidit ei saa sairastaa-hommia joista äiti-ihmiset monesti puhuu. Varmasti on olemassa parisuhteita ja kumppaneita, joilta ei löydy empatiaa tai myötätuntoa sairastaessa. Mutta voisiko kyse olla siitäkin, että äidit ei osaa hellittää sairaanakaan? Kaikkien lankojen pitää yksinkertaisesti pysyä käsissä ja kukaan muu ei osaa tehdä asioita oikein kuin äiti. Mammat hei, relatkaa ja sairastakaa. Kyllä ne kumppanit selviää siitä muusta jos te vaan maltatte antaa niille mahdollisuuden. Ja itse sairastaa rauhassa.

Meillä Siippa onneksi sairasti aika pienellä voluumilla koska allekirjoittanut oli täysin poissa pelistä pari vuorokautta. Kaikista vähimmällä selvisi onneksi tuo pienin, joka opetteli muinaisnorjan alkeita vain vähimmäismäärän eli kahdesti yön aikana ja aamulla herättyään oli täysin terve. Huonona puolena tässä toki oli se, että virtaa riitti kuten aina. Onneksi Kaksikko oli jo viikonloppuna kondiksessa ja viihdytysvalmiudessa.

Niin piti niitä kuvia laittaa eikä vaan jauhaa noroviruksesta. Toteutus hieman kärsi, idea oli siis olemassa jo ennen sairastumista, mutta pää pöntössä on hieman haasteellista kuvata.


75 minuuttia taivasta alkamassa
Ihanan kamala Rölli-tietokone.
Meillä ei pottatouhut kiinnosta juuri nimeksikään. Mutta tämän avulla on pikkuhiljaa alettu kokeilemaan.


Aamukahvi. Ei pisaraakaan vähempää. Darth on itseasiassa alunperin Ekan muki mutta rikoin omani ja omin tämän.
Osa tulppaaneista heitti kupin nurkkaan.
Bromance


Laskiaispullia tehtailtiin heti maanantaina. Pulkkamäessäkin käytiin mutta se jäi kuvaamatta. Ehdittiin onneksi, koska koko loppuviikon satoi vettä.

Yksi Kolmosen lempparipuuhista on tällä hetkellä luuhata mun saappaat jalassa ympäriinsä ja ne löytyy sitten milloin mistäkin. Tällä kertaa olkkarista.

No nyt on leipää! Tehtaanmyymälässä käyty.

Tiukka ote, jopa unien aikana. Kuka huomaa mikä puuttuu?


Kovasti oli hiljaista. Syykin selvisi.

Yksi pienempi ja yksi vähän isompi joogaaja.  Toka tuossa muuten tekee sitä varista, jonka uudelleenoppimisesta mä haaveilen. Tyyppihän muutenkin tekee aina ihan tasan jokaisen liikkeen kun sen vaan selittää että mitenkä tehdään. Ei menee montaa hetkeä kun poika on asanassa ja kysyy että "ai näin vai?". Kiitti vaan letuista, tosi motivoivaa...

perjantai 20. helmikuuta 2015

Vastapaino

Mä olin miettinyt tälle kotona oleilulle kaiken maailman itseni sivistämistä ja kehittämistä. Ja on ne nekin edelleen kuvioissa mukana. Mutta sitten aloin miettimään myös että hittojako mun tarvitsee tästä mitään pelkkää pingottamista tehdä. Että voinhan mä keksiä jotain kivaa ja aivan täysin turhanpäiväistäkin. Jotain, jolla en ihan oikeasti varsinaisesti tee mitään mutta joka voisi olla ihan vain ja ainoastaan kivaa! Vastapainoa.

Päätinkin että mä opettelen uudelleen kävelemään korkkareilla.

Mitäänhän en tuolla taidolla varsinaisesti tee, korkkarit ei ole kovin käytännölliset hiekkalaatikolla eikä mun työkään vaadi koroissa kipsuttamista. Mutta se voisi olla ihan hauskaa ja virkistävää. Vaikka kauppareissun ajaksi kiskoa jalkaan piikkarit. Tuntuu että ehkä mä tarvitsen verkkareiden tilalle joskus myös vähän hömppää ja turhaa.

Kerrotaan sen verran historiaa että muutama vuosi sitten mä käytin paljonkin korkkareita. Mä en ole koskaan ollut mikään kenkäfriikki mutta kyllä multa popoja löytyy. Korkkareiden käyttö jäi kun sattui pienehkö tapaturma, joka ajoi mut yhdeksän viikon sairaslomalle ja melkein leikkauspöydälle. Syy ei ollut yksistään korkkareiden mutta kyllä ne yhtenä osatekijänä oli. Olen silloin tällöin korkeampaa korkoa kokeillut mutta alitajuntaan on selvästi jäänyt joku klikki. Nyt voisin opetella siitä pois.

Nyt on vielä aivan liian liukasta lähteä pihalle kipsuttelemaan, kun ei ole tottunut korkkareita pitämään. Mutta jahka jää sulaa niin sitten. Tuleepahan samalla kokeiltua että mitä kenkiä pystyy pitämään vai onko jalka muuttanut Kolmosen raskauden myötä muotoaan. Lupaan pistää ne kengät kiertoon, jotka ei vaan enää istu. Pois kaapeista tilaa viemästä. Mukavathan korkkarit ei ole jalassa about koskaan eli se on huono mittari. Aion opetella kävelemään uudestaan myös niillä mun pahimmilla "horokoroilla". Jotka vie tunnon jaloista ja varpaat amputaatiokuntoon.

Lisäksi tämän hoitovapaan aikana mä haluan opetella thaikeittiön saloihin. On ollut aika kivaa oppia ruoanlaiton saralla jotain ihan uutta, sen ainaisen leipomisen tilalla. Ei leipomistakaan ole hylätty mutta olen nyt ihan fanahtanut opettelemaan noita thaikeittiön saloja. Ei se mitään rakettitiedettä ole mutta vähän tarvii opiskella, että alkuun pääsee. Varsinkin kun en ole koskaan käynyt sielläpäin maailmaa. Makumuistot asettuu tänne kotimaan kamaralle, ravintoloihin ja kavereiden keittiöihin. Ne mausteista ja raaka-aineista leviävät tuoksut on ihan mielettömiä näin talvella. Nenään parkkeeraa lämpö, joka pikkuhiljaa leviää muuallekkin kehoon.
Vähitellen tässä on kokeiltu vähän yhtä ja toista, hylätty ketjukaupat etnisten ruokien ostopaikkana ja siirrytty Vii Voanin asiakkaaksi. Meillä suositaan pääsääntöisesti luomua ja lähiruokaa mutta Vii Voanista ei löydy kumpaakaan. Jännä miten sitä siellä sekoaa ihan täysin, ihan miettimättä ja välittämättä mistään lisäaineista ja muista. Mutta minkäs teet. Kun maku voittaa ihan 6-0 sen markettikaman josta luomuakin löytyisi. Mä olen aina pitänyt itämaista keittiötä jotenkin haasteellisena ja wokkipannua kamalan vaikeana mutta näköjään, kun ainekset on kunnossa niin hyvää tulee vähän pienemmälläkin osaamisella. Lisäksi se mun ei-tykkäämä tofukin on alkanut maistumaan törkeän hyvältä kun sen osaa valmistaa. Muksutkin tykkää ja se on paljon se. Ylipäätään kasvisruokailua ajatellen Aasian suuntaiset maut on ihan ässiä. Tulisuutta ja makuja on helppo säädellä annoskohtaisesti. Ja itseasiassa maku on melkein parempi kun ei liikaa lotraa tulisten makujen kanssa.

Lisäksi mä haluaisin pitkän tukan. Mikä on siinä mielessä taas oikein käypä haave että kävin juuri kynimässä hiukset aivan lyhkäisiksi. Haluaisin sotkunutturoita, lettejä ja kiharoita. Hiuksia tuskin saa riittävään pituuteen kasvatettua tässä hoitovapaan aikana, ei riitä aika eikä tahti hiusten kasvussa. Mutta ehkäpä tässä taas alan kasvattelemaan, ehkäpä... Jotta voin sitten heti pätkäistä ne takaisin lyhkäiseksi.

Harrastusrintamalla toivoisin että oppisin vihdoin tekemään joogassa variksen ilman että rämähdän aina naamalleni. Mulla on toisessa kyynärpäässä vamma (sen ylläkerrotun korkkarionnettomuuden seurausta..), joka tekee sen että käsien varassa tehtävät hommat on vaikeita, lajissa kuin lajissa. Mutta kun tuossa ei nyt varsinaisesti kyynärpää hullun rasituksen alle joudu niin näkisin sen ihan konkreettisena tavoitteena. Sivuvaris olisi myös kiva osata. Kumpikin on ennen kyynärpään telomista onnistunut joten saavat luvan onnistua tulevaisuudessakin. Päälläseisonta pelottaa mua mutta niin se ope vaan joka kerta siihen yllyttää että kai se pitää jossain vaiheessa niellä pelkonsa sen suhteen ja vaan... rämähtää.

Varis. Kuva täältä.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Mitä jos ei?

Mä olen urheillut aika ison osan elämästäni. Lapsena ja nuorena harrastin kovaa, jopa vähän liian kovaa. Harrastin joukkuelajia, jossa tavoitteet oli korkealla ja kilpailu jo pelkästään joukkueen sisällä oli raadollista. Päällä ollut teini-ikä ei ainakaan helpottanut asiaa. Pikkuhiljaa rakkaus lajiin kääntyi ärtymykseksi. Harkkoja ennen koulua oli useampi kerta viikossa, puhumattakaan sitten kerroista koulun jälkeen. Jos en omiani muista niin viikosta löytyi vain yksi vapaapäivä ilman treenejä. Se on aika vähän lapselle ja teini-ikäiselle. Jolla pitäisi olla elämässä muutakin kuin koulu ja harrastus. Eikä kyseessä ollut mikään leppoisa kehoahuoltava laji. Vaan joka kerta tehtiin ja kovaa.

Jälkikäteen sitä on miettinyt että miten meidän vanhemmat esimerkiksi suostui tuohon. Eihän tuo oikeasti ole millään muotoa "tervehenkistä" harrastamista. Lapsen ja nuoren elämästä täytyy löytyä muutakin kiintopistettä kuin harrastus, joka sanelee koko perheen aikataulut ja arjen. Muutakin kuin jatkuvaa kilpailua. Kun välistä jäi jatkuvasti kavereiden synttäreitä ja koulun discoja ja yökyläilyjä koska oli pakko mennä aikaisin nukkumaan jotta jaksaa, niin pikkuhiljaa se harrastus muuttui inhokiksi. Oli sen syytä että kaikki muu jäi väliin.

Jälkensä nuo harrastusvuodet jätti. Inhosin urheilua vuosikaudet. Ihan todella inhosin. Pidin vuosien tauon kaikkea liikuntaa kohtaan ihan vain sen inhon takia, joka jatkui pitkälle aikuisikään asti. Ja taukoja pitkitti myös raskaudet, terveysongelmat, elämänmuutokset. Kun aikanaan joskus kasiluokalla sain vihdoin lopettaa harrastuksen, aloitin ihan täysipäiväisen kapinoinnin kaikkea urheilua liittyvää kohtaan. Otin takaisin niitä hetkiä ja vuosia, jotka olin lajin takia menettänyt. Vähän turhankin kanssa. On tullut monesti jälkikäteen mietittyä että varmaan vähempikin kapinointi olisi riittänyt, jos siinä harrastamisen ohella olisi ollut mahdollisuus muihinkin aktiviteetteihin. Jos laji ei olisi aina ollut kaikessa ensimmäisenä vaan joskus sen edelle olisi voinut laittaa muutakin.

Jossain vaiheessa aikuisvuosia urheilu alkoi taas maistumaan. Löytyi uusia lajeja ja huomasi taas miten hyvältä ne endorfiiniryöpyt tuntuu. Mutta. On kertoja kun urheilu ei tunnu hyvältä. Kun ei jaksa eikä huvita ja vilkuilee vain kelloa koko ajan että koska tämä loppuu. Nyt alkuvuodesta olen ollut taas ihan rakastunut joogaan. Paastoamisen myötä kroppa tuntuu elastisemmalta ja venyminen on ihanaa. On kuitenkin ollut kertoja kun joogakaan ei ole tuntunut hyvältä ja se nenän kautta hönkiminen on vain vituttanut. Huomaan, että näiden tuntemusten keskellä tekisi vaan mieli heittää hanskat tiskiin. Unohtaa taas koko urkka ja syödä vaikka suklaata. Mun liikkumisessa on edelleen paikoin vahva suorittamisen maku. Se on muistona sieltä teinivuosista. Ja siitä opetellaan nyt aktiivisesti pois. Liikunta ei aina tunnu hyvältä eikä aina ole kivaa. Liikkuessa ei tarvitse aina kilpailla ketään vastaan, ei edes itseään. Ja se on ihan ok hyväksyä nuokin tuntemukset.

Useimmiten puhutaan vain siitä miten urheilu tuntuu hyvältä. Miten ihana olo siitä tulee. Olen sortunut samaan hehkuttamiseen itsekin. Mutta entä jos se ei aina tunnukkaan hyvältä? Entä jos aina ei olekkaan kivaa ja ihan tosissaan saa motivoida itseään lähtemään? Koska sitäkin tapahtuu. Ja se on ihan normaalia. Siitä ei vaan koskaan puhuta koska on tärkeämpää hehkuttaa sitä hyvää oloa. Miten kivaa on liikkua. No minä sanon että aina ei todellakaan ole kivaa. Eikä tunnu hyvältä. Ei sellaisia asioita ole olemassakaan jotka tuntuu _aina_ hyvältä ja kivalta. Mä en tunnista yhtään sitä sellaista kertaakaan ei ole ollut olo että en olisi halunnut lähteä liikkumaan vaan jäisin mielummin sohvalle-ajatusta. No mulla on ollut monestikkin olo että en halua lähteä. Joskus olen mennyt ja joskus olen jäänyt sinne sohvalle. Pakolla en ala.

Joskushan käy myös niin että kun vain lähtee niin sitten sen tekemisen myötä alkaakin tuntumaan hyvältä. Aina se lähteminenkään ei kuitenkaan auta. Joskus se liikunta on ihan pakkopullaa ja ei vaan kulje ja silloin on yritettävä löytää sieltä se joku, jolla homma lähtisi rullaamaan. Esimerkiksi ne kerrat kun joogassa se hengittäminen ei ole tuntunut hyvältä niin sitten olen hengittänyt normaalisti ja yrittänyt keskittyä muuhun. Kuulostellut mikä tänään tuntuisi hyvältä ja yrittänyt löytää siitä sitä intoa lopputunniksi. Aina se ei ole auttanut. Sitten on vain kestetty ja ajateltu että tänään näin. Väkisin se ei hyvältä ala tuntumaan. Pitää vain opetella siihen että vaikka ei tuntuisi hyvältä ja kivalta niin se ei ole yhtäkuin huono treeni.

Mun mielestä sen kaiken hehkuttamisen tilalla voitaisiin joskus jutella siitäkin että mitäs sitten kun treeni ei kulje. Kun ei huvita. Kun lapset valvottaa ja töissä on kiire ja räntää sataa naamaan. Koska se itsensä motivoiminen tuolloin on tosi vaikeaa. Kun siitä liikkumisesta ei saakaan voimaa ja virtaa jaksaa. Kaikki eivät saa endorfiineistä sitä hyvää oloa, monen viikon liikkumisen jälkeenkään. Heillä ei ole mitään käsitystä siitä hyvän olon tunteesta mistä hehkutetaan. Miten heidät saataisiin motivoitua liikkeelle? Miten heille saataisiin markkinoitua se liikkaamisen hyöty? Koska vaikka se liikunta ei tuntuisi kivalta, niin sitä ei kannata lopettaa. Eikä kannata olla liikkumatta. Vaikka se hyöty ei aina tuntuisi niin se näkyy solutasolla. Mitä enemmän sitä hyvää oloa liikkumisesta hehkutetaan, sen vastenmielisemmältä koko homma tuntuu silloin kun ei tunnu hyvältä. Me ihmiset ollaan kyllä jänniä. Me ajatellaan automaattisesti että kaiken täytyy tuntua hyvältä että me viitsitään vaivautua tekemään. Ja että pitää olla kivaa. Me ollaan niin mukavuudenhaluisia että halutaan kaikesta vaan niitä hyviä tuntemuksia. Me piiskataan itseämme äärimmäisiin siellä urheilun saralla, vain sillä ajatuksella että hei tää tuntuu hyvälle. Mutta mitä jos ei tunnukkaan? Pitäisikö sen tuntemisen sijaan keskittyä puhumaan enemmän siitä että miten hyvää se liikkuminen tekee?
Harvemmin se liikkumaan lähteminen varsinaisesti kaduttaa mutta mä kaipaisin keskustelua myös niistä seinistä, joita eteen välillä nousee urheillessa. Kun päässä hakkaa vaan että evvk.

Ps. Hiihtoloma ja oksennustauti. Hyvin jännä nähdä miten isolla voluumilla kiertää.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Pullaa uuniin!

Ei. En ole raskaana.

Kaikkien maatalojen suosikkiemäntäni Olga Temonen julkaisi pullakirjan. Mä en asuta maataloa tai ole julkaissut kirjaa mutta tätä nykyä mäkin olen aika taiturimainen pullakuiskaaja. Ja varsinainen pullasorsa. Olen pullataidoillani lesoillut täällä ja muualla ennenkin. Ja lesoilen muuten jatkossakin koska mun tekemä pulla on yksinkertaisesti vaan niin hyvää.

Jos nyt vielä jäi epäselväksi jollekin niin mä rakastan pullaa. Onnekseni myös perhe jakaa tämän rakkauden joten pulla on meillä tosi suosittu homma. Vaikka mä luovutankin keittiön mielihyvin usein myös perheen miesväelle, pulla on se josta vastaan minä. Ja koska helmikuu jos mikä on pullakuu niin nyt täytyy suoda yksi postaus pelkälle pullalle.

Pakko muuten tähän vielä rustata pari ajatusta. Mietiskelin tuossa termiä pullantuoksuinen äiti. Ja mun mielestä siinä on jotenkin kamalan negatiivinen sävy. En oikein osaa purkaa sitä ulos että mikä ja miksi mutta mun mielestä siinä on. Ehkä se johtuu ylipäätään mun ajatuksista kotiäideistä tai siitä että tuota termiä käytetään vähän vähätellen tyyliin no mä nyt olen tällainen pullantuoksuinen. Tai vastavuoroisesti musta ei ainakaan tule mikään pullantuoksuinen äiti. Vaikka oikeastihan pulla on paras tuoksu. Mikään ei ole kivempaa kuin tulla himaan, jossa tuoksuu tuore pulla. En keksi kahville parempaa kaveria.

Jäädessäni aikanaan Kolmosesta äitiyslomalle, mä päätin että opettelen tekemään täydellisiä pullia ja sämpylöitä. Molemmissa onnistuin mutta kumpaankin on olemassa omat kikkansa. Jotka oppii vain tekemällä ja kuuntelemalla ja kokeilemalla. Olen lupautunut pitämään parille kaverille pullakoulua ja ajattelin jakaa viisauteni nyt myös täällä. Itseasiassa, lähes kaiken olen täällä jo kirjoitellut, mitä pullasta tiedän. Mutta kokoan ne nyt vielä saman postauksen alle. Jatkossa ne mun leivontataivaan tähdet löytyy myös slurps-tunnisteen alla. Pyrin muutenkin puskemaan sinne ne jutut, joita mä tarjoan ja joilla yritän jättää itsestäni leiman ihmisten makunystyröihin.

Pullan suhteen kaikkihan lähtee taikinasta. Kaikki!! Hyvästä taikinasta tulee hyvä pulla. Ja tärkein juttu hyvän pullataikinan suhteen on se, että älä laita sinne kananmunaa!! Ikinä. Pullat voi kyllä voidella kananmunalla (allergiset maidolla) mutta itse taikinaan se ei kuulu. Ihan siksi että taikinasta tulee paljon pehmeämpi. Se taikina ei sitä kananmunaa tarvitse joten älä sinä sitä sinne pane.

Vaikka tekisit minkälaista pullaa, on taikina yleensä aina melko sama. Sillä on kuitenkin se merkitys, että mitä pullaa teet. Jos teet esim. ihan niitä normiympyräpullia niin pullataikinan voi silloin jättää vähän löysemmäksi, koska ne pallerot pyöritellään käsissä. Mitä pehmeämpi taikina, sitä pehmeämpi pulla. Kovasta taikinasta tulee kuivia pullia ja ne on yök. Jos taas teet korvapuusteja tai muita täytepullia, taikina kannattaa vaivata jo tekovaiheessa sellaiseksi että ei jää kiinni astiaan tai käsiin. Käsiin taikina saa jäädä vähän kiinni mutta sen pitää irrota rullatessa.

Älä koskaan ikinä tee pullataikinaa veteen! Aina maitoon. Myös kasviperäiset valmisteet käy. Mantelimaito tai kauramaito. Sämpylät tehdään veteen, ei pullaa!
Hyvässä pullassa maistuu muuten aina vivahde suolaisuutta. Eli älä luista suolan kanssa, taikina tarvitsee sen.

HUOM! Vaikka pullataikinan perus on suht sama ja ne on ne täytteet ja muut millä voit varioida niin muista kuitenkin aina tarkistaa kulloisenkin pullan ohjeesta paistoasteet ja -aika. Ne voi vaihdella riippuen siitä millaista pullaa olet tekemässä.

Taikinaterapiaa

Pehmeä voi kannattaa aina lisätä siinä vaiheessa taikinaa, kun ohjeellistetusta jauhomäärästä on laittamatta enää pari desiä. Ja voi ei saa olla jääkaappikamaa. Jos muistat niin nosta ajoissa huoneenlämpöön pehmenemään. Tai sitten sulata kattilassa tai pehmitä mikrossa. Kun voi on vaivattu taikinaan, kannattaa loput jauhot lisätä n. puoli desiä kerrallaan koska se on tosi pienestä kiinni koska pullataikina on jo liian kovaa. Ne jauhomäärät on aina viitteellisiä, käsi kertoo koska taikina on valmis, ei se minkä verran jauhoja on jo laittanut tai mitä ohje sanoo. Kun kerran oppii tekemään hyvän pullataikinan, sen oppii kyllä tunnistamaan sitten joka kerta kädellä että koska se on valmis. Pullataikinan pitää aina tuntua pehmeältä. Ja myös näyttää pehmeältä. Löysä taikina näyttää "märältä" ja liian kova taikina taas vastavuoroisesti vähän kuivalta, jopa vähän murenevalta.

Vaikka taikinan tulee olla pehmeä, täytyy taikinan rakenteesta löytyä sitko, jotta pullasta tulee pullaa. Ja sitkon saa vaivaamalla, ei sillä että lappaa sinne sitä jauhoa vaan lisää ja lisää. Eli kun taikina on kimmoisaa ja venyvää, sulla on siinä sitko. Aika monessa paikassa ohjeistetaan käyttämään yleiskonetta mutta mä olen sitä mieltä että ehdottomasti käsin. Sitko syntyy n. viidessä, kymmenessä minuutissa. Hyvä taikina vaatii kunnon vaivaamisen.

Pulla ei myöskään ole mikään pikaleivonnainen. Taikinaa ei koskaan saa alkaa tehdä liian kiireessä koska silloin tulee huono taikina. Ajan kanssa ja rakkaudella. Kun taikinaa vaivaa rauhassa, se rakkaus maistuu myös lopputuloksessa. Malta myös kohottaa taikina rauhassa ajan kanssa. Taikina tarvitsee lämpöä osakseen kohotusvaiheessa. Meillä parhaaksi taikinoiden kohotuspaikaksi on osoittautunut lattialämmitetty kylppäri. Siellä ei vedä vaikka ovi olisi selällään.

Pulla on parasta tuoreena. Kannattaakin aina miettiä vähän sitä kysynnän ja tarjonnan kohtaamista. Ylimääräisen pullan voi pakastaa mutta se pitää tehdä kun pulla on tuoretta. Sitten se on sulaessakin tuoretta. Meillä ei tänä vuonna laskiaispullailtu laskiais-sunnuntaina koska Kaksikko ei ollut kotona. Sensijaan huomenna tiistaina meillä on pullatehdas. Ja tarkoitus olisi tehdä laskiaispullia ainakin mantelimassa-, hillo- ja nutellaversioina. Periaatteessa laskiaispullatkin voi pakastaa (riippuu kermasta ja muista täytteistä) mutta melkeinpä kannattaa tehdä niin että täyttää osan pullista ja jättää syötäväksi ja pakastaa loput.

Peruspullataikinan ohje on melko simppeli:

200g pehmeää voita. Ei mitään margariineja vaan voita!!!
5 dl maitoa (toiset sanoo että täymaitoa. Mä teen milloin täysmaidosta, milloin kevytmaidosta)
50g hiivaa tai 2 pss kuivahiivaa
2 dl sokeria (voi olla tavallista tai inkkari tai ruokokide tai mitä nyt haluat laittaa)
vaniljaa (tai vaniljasokeria ruokalusikallisen verran) maun mukaan
2 rkl kardemummaa
2 tl suolaa
n. 15 dl vehnäjauhoja

Tästä määrästä tulee n. 2,5 pellillistä normaaleja, sut isokokoisia pullia. Eli jos haluaa pienemmän satsin niin puolita kaikki. Mä teen yleensä puolikkaana.

Muista ottaa se voi lämpenemään. Lämmitä maito (jos käytät kuivahiivaa niin reippaasti, vähän lämpimämmäksi kuin kädenlämpö, normihiivalla riittää vähempikin) ja murenna joukkoon hiiva. Kuivahiivan voit sekoitella ja odotella että liukenee. Nakkaa sekaan sokeri, vanilja, kardemumma ja suola ja sekoittele kaikki hyvin sekaisin. Lisää n. puolet jauhoista aina desi kerrallaan ja vaivaa hetken aikaa. Tähän asti pystyy taikinaa sekoittelemaan vispilällä tms. kapustalla mutta pikkuhiljaa pitää siirtyä käsihommiin. Sekoittele pikkuhiljaa loppuja jauhoja taikinaan mutta jätä syrjään n. pari desiä vehnäjauhoja. Lisää taikinaan pehmeä voi ja vaivaa se taikinaan hyvin. Lisää pikkuhiljaa loput jauhot ja tunnustele mikä määrä riittää. Vaivaa, vaivaa, vaivaa kunnes sulla on hyvä sitko.
Peitä taikinakulho liinalla ja kohota. N. 45 minuuttia riittää mutta voi hyvin olla pidempäänkin. Taikinan pitäisi olla suurinpiirtein kaksinkertainen. Nyt sulla on valmis pullataikina mistä voit alkaa varioimaan sellaista pullaa kuin haluat.

Normipullahan vaivataan ensin pöydälle pitkoksi ja leikataan sitten yhtäsuuriksi palasiksi. Tässä vaiheessa taikinaan voi vielä vaivata vähän lisää jauhoja jos taikina tuntuu liian löysältä. Mutta vain jos teet normipullia, täytepullien ym. taikinan täytyy tässä vaiheessa olla täysin valmista ja käsiteltävissä.
Leikatut palaset pyöritellään kämmenien välissä ja huom.!!! Älä jää pyörittelemään niitä taikinapalloja pitkäksi aikaa. Se kovettaa taikinaa ja edelleen, pehmeästä taikinasta tulee pehmeä pulla. Mitä vähemmän pyörität kämmenien välissä, sen parempi. Nosta pullat pellille ja kohota vielä sellaiset 15-20 min. Voitele kananmunalla (tai maidolla), ripota raesokeria päälle ja pistä uuniin 200 asteeseen n. vartiksi. Riippuu vähän minkäkokoisia pullia olet tehnyt ja miten tehokas uuni sulla on.

Bostonpullaan kirjoittelin aiemmin ohjetta täällä. Se on edelleen yksi meidän suosikkipullista. Se vain on ihan todella, todella, todella tuhti pulla. Vaihtoehdoksi sille on löytynyt kevyempi vaihtoehto, Puolukkaboston. Se on meillä enemmän aikuisten makuun mutta kyllä lapsetkin sitä natustaa. Ja on hyvää...

Puolukkaboston

puolikas annos yllä olevaa pullataikinaa

Täyte:
n. 2 dl pakastepuolukoita
0,5-1 dl ruokokide- tai fariinisokeria (säätele pullan makeutta tällä, puolukkahan on melko hapan eli sinänsä sokeria voi kyllä olla se desikin.)
1 rkl perunajauhoja

Kuorrutus:
200g philadelphiaa
3 rkl vaaleaa siirappia tai hunajaa
1,5 dl tomusokeria
yhden limen mehu

Ota puolukat sulamaan. Voitele n. 20 senttinen vuoka. Kauli pullataikina levyksi, vähän niinkuin olisit tekemässä korvapuusteja. Sekoita puolisulaneet puolukat, sokeri ja perunajauho keskenään erillisessä kulhossa. Levitä täyte kaulitun taikinan päälle. Rullaa varovasti rullaksi, niinkuin korvapuustit. Käännä sauma pöytää vasten. Paloittele rulla samankokoisiksi paloiksi. Nosta pullakierteet vuokaan. Jos täytettä on tursunnut paljon työalustalle niin voit kaapaista ne siitä ja ripotella pullakierteiden päälle. Anna kohota n. 20 min. Voitele kananmunalla, paista uunin alaosassa 200 asteisessa uunissa 30-40 min.

Anna puolukkabostonin jäähtyä hyvin. Valmista kuorrute ja truuttaa pullan päälle.

Puolukkaboston. Meillä liioitellaan aina vahvasti kaikkien kuorrutteiden kanssa. Tuo vaan on niiiiiiin hyvää mutta oikeasti puolikaskin kuorrutemäärästä riittäisi.

Sticky Buns

Tämän bongasin joskus yövuoron jälkeen Leila leipoo-sarjasta. Olen vähän varioinut alkuperäisestä. Ehdottomasti kaikille pähkinän ystäville! Tämäkin on tosi tuhti pulla mutta niin sen pullan joskus pitää ollakkin.

Tarvitset puolikkaan annoksen ylläinfotusta pullataikinasta

Täyte:
50g pekaanipähkinöitä
50g saksanpähkinöitä
250g pehmeää voita (EDIT jäin nyt jälkikäteen ihan miettimään että voiko se voimäärä olla noin paljon. 250 grammaahan on aivan helvetisti voita mutta niin tuolla mun ohjeessa sanotaan. Lähtisin kuitenkin uskomaan että oikeampi määrä on 150, korkeintaan 200 grammaa. Pitää muistaa kokeilla ja tarkistaa asian kun ensi kerran tätä teen. Yritän muistaa tulla korjaamaan asian tänne, jos tuossa virhe on)
1,5 dl fariinisokeria
1 rkl kanelia
(rusinoita jos haluaa. Mä en halua)

pähkinöitä päälle ripoteltavaksi
raesokeria
ruokokidesokeria

Murskaa täytepähkinät käsillä pienemmäksi. Sekoita ne voin, fariinisokerin, kanelin ja niiden mahdollisten rusinoiden kanssa. Kauli taikina niinkuin ed. ohjeistetussa bostonissa ja levitä täyte pullalevyn päälle. Rullaa taikina rullaksi ja leikkaa paloiksi. Aseta palat uunipellille tai vuokaan senverran lähekkäin että paistuessa osuvat toisiinsa. Anna pullien kohota vielä n. tunnin verran. Voitele kananmunalla ja ripottele päälle pähkinät ja sokerit. Jos et halua laittaa päälle mitään niin voitele pelkällä kananmunalla ja tee vaikka päälle puolukkabostonista tuttu kuorrute. Siis sitten kun pullat on paistettu! Paista pullia 200 asteisessa uunissa n. 10-15 min.

Eikun syömään!

lauantai 14. helmikuuta 2015

Yllätyksiä

Meillä on tänään on ihan perinteinen lauantai, vaikka eräs Valentinus päiväänsä tänään viettääkin. Muutamia yllätyksiä on sentään tähän tavalliseen lauantaihinkin mahtunut.

Kolmas ajoi mut ylös aamulla jo puoli seitsemältä. Luonnollisesti nuori herra jatkoi itse unia välittömästi kun sai mut nousemaan. Keitin kahvit ja nautin hiljaisuudesta. Kaksikko on isilässä joten voluumia himassa on melkolailla vähemmän. Treffasin kahvikupilliseni kanssa Marttia, rapsuttelin kissoja ja otin vähän lisää kahvia. Päivän hesarinkin ehdin lukemaan jopa saman päivän aikana! Uskomatonta.

Jossain vaiheessa selästä rusahti vähän jotain. Koko päivän se on tuntunut epämukavalta ja huomaa että siellä on jotain nyt ihan väärin. Rutina käy jatkuvasti, vähänkin kun rankaa liikuttaa. Toivonen että aamuksi olisi kunnossa, tahdon kahvakuulaamaan. Ei onneksi vaivaa mahdottomasti, vaan onpahan epämukavan tuntuinen. Kroppa hapottaa muutenkin eilisen bodypumpin jälkeen joten muu lihaksisto ei nyt jaksa tukea riittävästi. Tuntuu siltä että olisipa ihanaa jos joku hyppäisi mun lantion päälle ja se rusahtaisi oikein kunnolla.

Löysin eilen jääkaapista pullollisen Ugoa jonka olen ostanut kesällä kaverin tupareihin. Se ei niillä helteillä maistunutkaan ja kaveri käski kiikuttamaan sen takaisin kotiin, hän kun oli silloin itse raskaana eikä halunnut kaappeihin pyörimään pulloja jotka on vain tiellä. Luulin että se on kuivahkoa valkkaria ja poksautin eilen auki. Tein kanalle marinadia ja halusin sinne viiniä. Pullosta tupsahtikin kesän tuoksu ja hiilihapon pärskeitä. Tein siitä marinadin silti. Tänään innostuin itsekin maistamaan. Kesäinen, ehdottomasti. Vähän limuviinamainen mutta ei makea vaan pikemminkin kirpeä. Sekaan jäitä ja tuoretta minttua niin tämä olisi täydellinen kesähelteille. Harmi ettei kuulu enää alkon valikoimaan. Miksi menin avaamaan sen?

Käytiin päivällä ystävän tupareissa. Ihanaa kun juhlat on nykyään päiväseltään lapsellisia ja sitten illasta aikuisten juhlia. Ei tarvitse aina miettiä lastenvahteja tai sitä kumman vuoro mennä vaan voidaan mennä koko porukalla. Me marinoitiin itsemme järjettömän hyvällä bataattikeitolla ja lapsi sokerilla, keitto kun oli turhan tulista hänen makuunsa. Oli niin kivaa nähdä miten itse juhlakalu ilahtui meidän tosi vaatimattomasta lahjasta. Tässä aletaan olla senikäisiä että harvemmin kenellekkään tarvitsee viedä mitään ihmeempää lahjaksi. Me esimerkiksi saatiin tuparilahjaksi mausteita, joka olikin aivan järjettömän hyvä lahja! Vähän samoilla linjoilla lähdettiin tänään tuparilahjan kanssa ja oikeaan osui. Tavattiin lapsellisia ystäviä ja vietettiin kiva päivähetki yhdessä. Saman vuoden ja kuukauden aikana on syntynyt useampikin lapsi ja on aina hauskaa kun noita samanikäisiä sattuu saman katon alle useampi. Kun on bondattu jo maha-aikoina.
Kotiuduttuamme mä kömmin Kolmosen kanssa unille ja Siippa suuntasi kauppaan.

Sain tulppaaneja ja irtokarkkeja. En niinkään sen päivän kunniaksi, jota tänään vietetään, vaan lähinnä siksi että olen jauhanut tulppaaneista koko viikon. Jos Siippa ei olisi niitä tuonut niin olisin hakenut ne itse. Ostin viime kauppareissulla vielä satsin tuikkuja ja päätin että ne on tämän talven viimeiset. Kun ne loppuu niin uusia ei osteta ennen ensi syksyä. Talvi on sitten virallisesti päättynyt ja pöydällä keikkuvat tulppaanit lupaavat jo kevättä alkavaksi. Kun sain kukat maljakkoon, aloin välittömästi haikailemaan Hollannin tulppaanimereen. Ihan huikean näköisiä esimerkiksi lentokoneen ikkunoista. Menkää ihmiset Hollantiin nyt keväällä! Vaikka ei kukista tykkäisikään niin niistä tulppaaneista ei voi kuin seota.
Jouluvalot saivat vielä jatkoaikaa. Olkoot parvekkeella niin kauan kuin illat on pääsääntöisesti pimeitä. Sitäpaitsi ne ei ole jouluvalot vaan tunnelmavalot.

Jo alkuviikosta päätettiin että lauantaina on herkkupäivä. Me ollaan enempi vähempi koko alkuvuosi syöty hyvin askeettisen terveellisesti. Leivottu on joo mutta ruokaruoat on olleet niin monipuolista ja ravintorikasta kuin mahdollista. Taiteiltiin sitten tänään vastapainoksi hodareita ja tiramisua. Jos sulla on somemisu kokeilematta niin täältä vilpitön suositus! Nopea tehdä, toki parin tunnin vetäytymisaika siinä on mutta itse tekeminen on vain muutaman minuutin homma. Ja on se hyvääkin!

Meidän hodarit edustaa aina vahvaa liioittelua täytteiden osalta. More is more! Jos et sotke itseäsi ja ympäristöäsi tätä syödessä, teit jotain väärin. Ei-potentiaalinen treffiruoka.

Illalla olisi kaverin bändin keikka. Mua baarituttaisi aivan mahdottomasti mutta taidan kuitenkin jäädä villasukkineni sohvalle. Hautoa selkää kuumalla kauratyynyllä ja vartoa Uuden musiikin kilpailua. Pestä vessat. Tai no ei nyt sentään. Ehkä huomenna. Tai ehkä delegoin. Lapsilla on hiihtoloma ja kaikki aika maailmassa...
Ugon maistelu ei muuten ainakaan helpota menomonoa. Mulla on kyseinen kengänkappale vispannut viime aikana melko mahdottomasti muttakun viihdyn niin hyvin kotona. Tai muiden kotona. En yhtään hinkua sitä ravintolahälyä ja mölöä. Humalaiset ihmiset on pääsääntöisesti ärsyttäviä. Myös minä. Mä olen virallisesti sen ikäinen että soittavat musiikkia liian kovalla ja lattiat on kamalan tahmeat ja on lähdettävä ajoissa jotta välttää taksijonot. Krapulaa ei vältä mitenkään ja joskus sen saa pelkästään jo siitä että miettii ottavansa lasin viiniä. Pitäisiköhän tässä keväällä vielä pistää pystyyn jotkut kotibileet? Vai pitäisiköhän kuitenkin livahtaa sinne tupareiden iltajuhliin?

Mun vajaalukuinen miesväki karkasi vielä illaksi pihalle. Kolmas on kaikessa uhmassaan jotenkin ihan superhauskassa iässä. Tyyppi ei puhu vielä muutamaa yksittäistä sanaa lukuunottamatta mutta osaa tosi hyvin ilmaista itseään niin elein, viittomin kuin äänenpainoinkin. Olisipa jotenkin tosi hauskaa jos se säilyisi aina tuollaisena. Älkää ymmärtäkö väärin, toki sen täytyy oppia puhumaankin, sitten jonain päivänä. Mutta tuo sen tänhetkinen kommunikointi on niin omalaatuista ja erityistä että siksi toivoisin sen säilyvän aina. Se ei ole pelkkää taapero-talkia vaan sekoitus ruumiinkieltä, äänteitä ja ilmeitä. Ihan hillitön!

Olen pitkin päivää lukenut niin blogeista, lehdistä kuin verkostakin ystävänpäiväaiheisia kirjoituksia. Mua jaksaa aina ihmetyttää näiden ystävänpäivien, äitienpäivien ja muiden vastaavien kohdalla se että ihmiset on niin pessimistisiä ja negatiivisia. Taas yksi kaupallinen juhla. Onko ollut pakko tämäkin tuoda tänne meille. Väärin juhlitaan kun oikeasti pitäisi viettää noin ja näin. Oikeasti mitä väliä? Ei tässä maailmassa voi liikaa ihmisiä muistaa ja musta on ihan pöljää heittää aina kehiin näitä "kyllä jokainen päivä on ystävänpäivä/äitienpäivä/kaikkien päivä". Antakaa ihmisten juhlia ja antaa hyvää mieltä eteenpäin ja nielkää joskus ne pessimisminne tai pitäkää ne ainakin omana tietonanne. Kyllä joo on ihan totta että nekin rahat voisi laittaa johonkin muuhun ja nönönönönöö. Hiljaa sanon minä. Loppuu se rutina.

Nyt mä otan vielä yhden annoksen tiramisua ja katson Prinsessa Ruususta Teemalta. Kolmashan on sujuvasti nassutellut pitkin iltaa nakkia ja tiramisua sekaisin. Mahtavaa ennakkoluulottomuutta! Tai makujen sekoittelua. Riippuu ihan miltä kantilta asiaa haluaa tarkastella.

Tiramisua. Ei mikään visuaalisesti houkutteleva annos mutta törkeän hyvän makuinen! Muistatteko muuten sieltä jostain vuodelta 2000 sitä "misut ja misut"-mainosta? Jossa pariskunta oli illalliskutsuilla ja Leena tarjoili lohiterriiniä ja kylläpä sillä Leenalla olikin näpsäkkä mekko? Ehkä hauskin mainos ikinä!

perjantai 13. helmikuuta 2015

Lähtölaskenta

Meillä ollaan taas samassa tilanteessa kuin kaksi vuotta sitten. Yläkoulu kutsuu syksyllä. Mä olen tässä yrittänyt nieleskellä sitä faktaa, että vielä tämän vuoden puolella mulla on kaksi yläkoululaista. Itseasiassa, syksyllä mulla on täällä lapsi joka käy viimeistä oppivelvollisuusvuottaan. Mitä täällä tapahtuu??? Jatko-opintoja on jo mietitty ja pureskeltu. Mitään kovin isoja yllätyksiä ei ole tullut mutta ehtiihän tässä vielä lapsella mieli muuttumaan. Jokatapauksessa, vuoden päästä tähän aikaan meillä varmaan mietitään kuumeisesti lähestyvää yhteishakua. Mä muistan niin hyvin omalta ysiltä tuon. En vaan voi uskoa että mulla on lapsi joka elää kohta sitä samaa vaihetta. En vaan voi.

Tokan tulevan yläkoulun suhteen toivon että selvittäisiin hommasta vähän helpommalla kuin Ekan kanssa. Tokakin kun haluaa muuhun kuin tuohon lähikouluun, joka on pojalle täysin vieras koska on tosiaan käynyt sitä vanhan kotimme lähikoulua kaiken aikaa. Tihrustelin jo valintakriteereistä että on siellä olemassa vielä se pykälä että sisarukset pääsisivät samaan kouluun. Muistelen joskus kuulleeni että siitä saatettaisiin luopua. Eihän se tietenkään täysin aukoton varmistaja ole sille, että Toka pääsee sinne mihin haetaan. Mä itseasiassa kannatan kyllä Helsingin kaupungin linjausta siinä, että lapset ohjataan lähikouluihinsa. Että vanhemmat ei harrasta mitään koulushoppailua ja hae lapsiaan "parempien alueiden kouluihin". Meillä ei ole kyse tuosta että haluttaisiin lapset parempaan kouluun. Itseasiassa jos tarkkoja ollaan niin tämä nykyinen asuinalue on paremmalla alueella kuin se, jossa poikien koulut on. Mutta silloin aikanaan kun tänne muutettiin, kumpikin poika toivoi että saisivat jatkaa siellä omassa koulussa. Jossa ovat koulutaipaleensa aloittaneet ja jossa on tutut kaverit ja opettajat. Koulukin liputti tätä vaihtoehtoa joten niin tehtiin. Ei osattu silloin vielä ajatella että niin tosiaan, onhan se yläkoulukin sitten vielä edessä. Poikien ala-aste ei ole (vielä..) yhtenäiskoulu eli yläkouluun siirtyminen ei tapahdu samalla tavalla kuin yhtenäiskouluissa. Yläkouluun siirrytään sen mukaan, mikä on se oppilaan lähikoulu ja jos haluaa muualle niin sinne sitten haetaan. Yhtenäiskouluissahan siirryt automaattisesti sen koulun yläasteelle. Näin olen ainakin antanut itseni ymmärtää.

Silloin pari vuotta sittenhän Ekan kohdalla asiat menivät sitten loppu hyvin, kaikki hyvin mutta toisaalta nämäkin on muuten juttuja mitä ei silloin tullut täysin ajateltua loppuun asti. Nyt jos oltaisiin siinä tilanteessa, mitä oltiin silloin kun tuota koulunvaihtoa mietittiin, niin voi olla että Kaksikko olisi siirtynyt muuton mukana tuohon lähikouluun. En tiedä. Olen kyllä ollut ihan järjettömän tyytyväinen kummankin kouluun mutta jotenkin käytännön kannalta olisi ehkä helpompaa jos olisivat lähikoulussa. Toisaalta tässä vuoden sisään lähikoulusta on kantautunut erinäisiä sisäilmaongelma-uutisia että sinänsä hyvä näin...
Haku yläkouluun tehtiin jo tuossa kuukausi takoperin ja nyt sitten odotellaan ja toivotaan parasta.


Mulla on myös suuret odotukset sen suhteen että Tokankin siirtyessä yläkouluun mä oppisin vihdoinkin lukemaan näitä lukujärjestyksiä. Siis monelta se koulu loppuu?



Mä yritän pikkuhiljaa orientoitua siihen että tosiaan tässä nyt tahkotaan viimeisiä kuukausia ala-asteen puolella. Viimeisiä kuukausia!! Neljän kuukauden päästä tähän aikaan ollaan jo kesälomalla. Sehän on ihan kohta?!?! Hyvä muuten miettiä asiaa tuosta vinkkelistä näin hiihtoloman alkaessa.. Jokatapauksessa, opettajan kimppalahja on jo vilkkaan sähköpostiliikenteen alla ja muutakin mukavaa on mietinnässä vikoille hetkille. Mä tuossa yritin makustella että miltä musta nyt tuntuu. Kun silloin Ekan kohdalla pelotti ja jännitti tosi paljon. Mutta nyt on aika lunki olo. Koska Ekan yläkoulu, toivottavasti myös Tokan tuleva yläkoulu, on aivan mahtava.

Kuten sanoin, mä olen ollut todella tyytyväinen molempiin kouluihin. Yläkoulu vetää kuitenkin hieman pidemmän korren mun vinkkelistä. Asiaan voi toki vaikuttaa se, että olen mukana yläkoulun vanhempainyhdistyksessä ja sitä myötä enemmän tekemisissä niin opettajien kuin muunkin henkilökunnan kanssa. Puhumattakaan muista vanhemmista.

Yläkoulussa on mun mielestä puututtu asioihin ja ongelmatilanteisiin paremmin. Siellä on monen asian suhteen nollatoleranssi mutta ei siellä kuitenkaan karttakeppiä heilutellen hallita. Ongelmien edessä yhtenä keinona käytetään myös sitä, että niitä asioita tuodaan sekä oppilaskunnan että vanhempainyhdistyksen ratkottavaksi. Jolloin tulee ihan oikeasti olo, että meillä on joku muukin tarkoitus siinä kuin joku kahvikassojen miettiminen. Että myös vanhemmilta halutaan aktiivista otetta koulun yleiseen viihtyvyyteen, eikä vain takapiruilemaan sinne omien lasten koulunkäynnin taakse.

Ala-asteen puolella olen muutaman kerran joutunut ottamaan ihan tosi hölmöistä asioista yhteyttä kouluun. Seikoista, jotka mun mielestä opettajan olisi pitänyt ratkoa siinä tilanteessa eikä mun ulkopuolisena jälkikäteen kotona. Nämä on kuitenkin olleet tilanteita, jotka on olleet opettajakohtaisia. Joku toinen ope olisi hoitanut homman ihan toisella tapaa. Esimerkiksi, aikanaan Ekan kieltenopetuksessa oppilaita oli pariton määrä. Eka oli aina se joka jäi ilman paria. Mun mielestä se on opettajan homma hoitaa tuo tilanne niin että joko hän sekoittaa ne parit tasaisin väliajoin jos lapset eivät osaa sitä itse tehdä tai sitten hän alunperinkin määrää milloin kukakin on kenenkin pari. Lähtökohtaisesti tottakai lapsia pitää tukea oppimaan siihen suuntaan että kykenevät itse tasapuolisesti huomioimaan toisensa. Mutta jos se ei onnistu niin sitten se on paikalla olevan aikuisen, siis opettajan vastuu nähdä se tilanne ja ratkoa asia niin ettei kukaan tunne oloaan ulkopuoliseksi. Samaisen opettajan kohdalla kävi erään kerran myös niin, että hänen johdollaan oppilaat valmistivat erään esityksen. Tässäkin oppilaita oli pariton määrä ja Eka se pariton. Esityspäivän koittaessa Eka sairastui ja jäi siis kokonaan kotiin. Viestin asiasta normaalisti Wilmassa, muttakun kyseessä oli vähän erikoisempi päivä esityksineen kaikkineen, niin opettaja ei ollut sitä viestiä ehtinyt lukemaan. Hän soittikin minulle ja totesi että se ohjaava opettaja oli ajatellut että josko Eka pahoitti mielensä siitä kun oli pariton ja ei siksi tullut kouluun. Mun mielestä jotain on mennyt vikaan jos opettaja näkee jo harjoitustilanteessa sen että joku on pahoittanut mielensä eikä koe esiintymishalukkuutta, mutta ei tee asian eteen sitten kuitenkaan mitään. Ja välittömästi epäilee että poissaolo johtuisi mielipahasta eikä sairastumisesta. En sano että tämä kyseinen opettaja olisi huono, ei todellakaan. On vain ollut tilanteita joissa se hänen logiikkansa ei ole auennut mulle yhtään ja musta on ollut tosi hölmöä alkaa jälkiselvittelemään asioita, jotka alunperinkin olisi aika pienillä jutuilla sujuneet ihan toisin. Mitään tällaista ei ole tullut vastaan yläkoulussa. Mulla on ollut alusta pitäen olo että siellä on se me-henkisyys hyvin vahvana. Suositaan enemmän ryhmä- kuin parityöskentelyä, toki poikkeuksiakin on. Mutta jotenkin mulla itsellä on olo että siellä on hommat tosi hyvissä käsissä ja ihan kaikkeen puututaan. Jokaista osapuolta kuullaan tasapuolisesti ja ongelmat oikeasti ratkotaan eikä jätetä ilmaan leijumaan.
Mulla nyt ei ole sen isompi tarve alkaa ruotimaan kenenkään opettajan taitoja koska se on yksi niistä duuneista joihin mä en kykenisi ikinä. Mutta vanhempana sitä joskus aina vähän ihmettelee asioita.

Tuohon me-henkisyyteen yläkoulussa on varmasti vaikuttanut se, että yläkoulu on luokaton. Mä kuvittelin silloin Ekan siirtyessä seiskalle, että se olisi jotenkin tosi huono juttu, mutta onkin käynyt ihan päinvastoin. Luokattomuus on ollut vain ja ainoastaan hyvä asia. Kun luokka-asteet on sekaisin ja kaikki opiskelevat yhdessä, huolimatta siitä minkä ikäinen olet, oppivat nuoret ihan toisenlaista vastuuta. Automaattisesti vanhemmat ohjaavat nuorempiaan ja kaikki tutustuvat toisiinsa. Toki konfliktejakin syntyy, mutta niissäkin on monesti vanhempia oppilaita mukana ratkomassa, ei aina vain opettajia. Musta tuntuu että Eka on päässyt oikein kuorestaan ulos nyt yläkoulun myötä. Toki hän kasvaa kaiken aikaa että senkin piikkiin voi mennä osa, mutta mun mielestä hänelle tuo luokattomuus on tehnyt vain hyvää. Kun ei tarvitse koko ajan olla taistelemassa siitä paikastaan luokassa, koska porukka vaihtuu aina kurssien myötä. Siellä on naamoja useimmiten kaikilta luokka-asteilta ja jakson vaihtuessa saattaa vaihtua ne naamatkin. Näkisin että meidän sosiaalisia tilanteita karttavalle Tokallekkin tämä tulee olemaan oikein hyvä paikka jossa saa turvallisesti opetella sitä toisiin tutustumista. Jos hänelle nyt tuon yläkoulun ovet aukeaa.
Vastuu opinnoista on toki nyt toisella tapaa opiskelijalla ja kotijoukoilla, mutta opetussuunnitelma sanelee niin pitkälti sen, mitä yläkoulussa opitaan että väkisinkin sieltä koulun puolelta tulee ne raamit lukujärjestyksille. Mutta tämä on ollut ennenkaikkea oikein hyvää harjoitusta ja pikkuhiljaista vastuunsiirtoa jatko-opintoja ajatellen.

Me ollaan muuten tuolla vanhempainyhdistyksessä monesti sitä mietitty että miksi vanhemmat on niin vähän kiinnostuneita yhdistystoiminnasta siinä vaiheessa kun lapsi menee kouluun? Ja varsinkin siinä vaiheessa kun alkaa yläkoulu. Se ero on oikeasti aivan huomattava jos vertaat päiväkodin ja ala-asteen ja sitten vielä ala-asteen ja yläkoulun välillä. Mä olen itse henkilökohtaisesti sitä mieltä että jos nyt pitää valita niin ehdottomasti mielummin koulun toimintaan mukaan, kuin päiväkodin. Toki päiväkotikin ON tärkeä ja sielläkin pitää löytyä porukkaa vanhempainyhdistyksen toimintaan. Mutta oppivelvollisuus kestää yhdeksän vuotta ja se on jo ajallisesti niin paljon pidempi kuin se lapsen hoitotaival. Vanhempainyhdistyksen kautta saa koko touhuun ihan erilaisen otteen ja luotua kontakteja myös opettajiin. On ollut ihana tutustua niihin ihmisiin nimien ja oppiaineiden takana. Mun luotto opettajien ammattitaitoa ja osaamista kohtaan on vain kasvanut yläkoulun myötä. Ja tuntuu tosi etuoikeutetulta että mun lapsi (lapset) saa olla mukana niillä oppitunneilla. En muista omalla koulutaipaleellani törmänneeni koskaan opettajiin, jotka suhtautuvat noin intohimoisesti työhönsä. Tosin toki silloin olin itse oppilaana eikä noita varmastikkaan osannut miettiä ja tarkastella siltä kantilta. Mutta vastavuoroisesti en kyllä koskaan tullut kotiinkaan niin innostuneena koulupäivistä, kuin Eka välillä tulee. Tämä jos mikä on ollut myös tosi iso mittari sille, että koulu on kiva ja turvallinen paikka. Ja että siihen voi ihan oikeasti luottaa että lapsella on päivisin kaikki hyvin.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Erityistä

Kuka katsoi eilen A2: Kehitysvamma-illan? Mä meinasin unohtaa koko jutun joten ihan alusta en nähnyt. Mä myös pitkälti puuhasin samalla muutakin eli kuuntelin kyllä mutta en nähnyt koko ajan että kuka seksuaaliterapeutti tai poliitikko tai erityisvanhempi oli kulloinkin äänessä.

Musta on hienoa että kun suvaitsevaisuus on viime vuodet ollut isosti tapetilla, niin sitä suvaitsevaisuutta ajetaan ihan joka kentällä. Aivan kaiken suhteen pusketaan siihen suuntaan että saataisiin maailmasta suvaitsevampi paikka. Ja se on hienoa!

Mä haluan ensi alkuun todeta että mä en ole erityislapsen vanhempi. Mulla ei ole omakohtaista käsitystä siitä mitä on olla erityislapsen vanhempi. En pysty siis puhumaan erityislapsen vanhempana. Juttelin aiheesta eilen Kolmosen kummitädin kanssa muutaman lauseen verran ja siitä tuli halu kirjoittaa. Nämä mistä kirjoitan on ajatuksia, ei kokemuksia.

Mulla on ollut jotenkin kaksijakoiset ajatukset noiden sikiöseulojen suhteen. Ihan jokaisella on oikeus syntyä mutta musta on kyllä ihan paikallaan aina miettiä myös elämänlaatua. Jos on tiedossa että elämää tulee värittämään erilaiset kovat kivut ja muut kivun myötä tulevat vaivat niin on pakkokin miettiä että onko se laadukasta elämää. Muu on yksinkertaisesti väärin sitä syntyvää elämää kohtaan. Haluaisiko sellaista itselleen jos voisi valita? Mikä on elämisen arvoista elämää? Jos on tiedossa että tämä ja tämä sairaus tulee johtamaan kuolemaan niin musta on ihan aiheellista miettiä että mikä olisi paras ratkaisu. Mun mielestä ei voida käyttää sanoja oikea tai väärä. Tai helppo tai vaikea. Elämän kohdalla noi on aika isoja sanoja. Vähän samantyyppisiä keskustelujahan käydään esimerkiksi eutanasian kohdalla. Ihan yhtä vaikea aihepiiri sekin. Toki sikiöseulojen suhteen on aina muistettava myös se että ei ne kaikkea kerro. Mitä vaan voi tapahtua raskauden edetessä tai synnytyksen aikana. Lisäksi läheskään aina niistä ei myöskään selviä se että onko syntyvä lapsi syvästi vai lievästi kehitysvammainen. Niilläkin kun on eroa.

Kuitenkin, jos on tiedossa että perheeseen on syntymässä kehitysvammainen lapsi niin ehdottomasti se keskustelu ja apu pitäisi olla muutakin kuin sitä abortin tarjoamista. Ei se ole ainoa vaihtoehto eikä sellaista kuvaa saa antaa kenellekkään tulevalle vanhemmalle. Eikä kaikki vanhemmat koe pettymykseksi sitä että lapsi ei nyt synnykkään ihan samoilla kromosomimäärillä kuin muut. Mä en ole ollut siinä tilanteessa että tietäisin miten niistä asioista puhutaan mutta ainakin musta tuntuu että on jotenkin tosi kurjaa jos lähtökohtaisesti, jo hoitohenkilökunnan puolelta, se asenne on pettymys. Lapsi on aina lapsi, syntyy hän millaisena vain. Se on niin monesta seikasta kiinni että millaisena vanhempi ottaa tuollaisen uutisen. Ei ole olemassa mitään oikeaa tai väärää tunnetta. Olisi tärkeää antaa tilaa kaikille tunteille. Antaa se viesti että kaikki tunteet hyväksytään. Toisille se voi olla aivan kamala shokki ja toiset taas sopeutuu heti. En jotenkin jaksa yhtään uskoa että sille kaikista järkyttyneimmällekkään se abortti olisi kaiken korjaava tunne. Tai lohtu. Musta vammaisen lapsen vanhemmuudesta on tärkeää puhua. Silloinkin, kun se vammaisen lapsen saaminen tuntuu pettymykseltä tai surulta.

Mutta. Mä olen myös sitä mieltä että on hyvin tärkeää että sitä vammaisen lapsen vanhemmuutta ei myöskään maalata turhan ruusuiseksi. Mulla itsellä on tuttavapiirissä muutama erityislapsen vanhempi ja erityisesti yksi äiti on sellainen, joka on vähän lähempänä ja jonka perheen tarinaa saa seurata läheltä. Vanhemmuushan on aina täynnä tunteiden ääripäitä, ihan sama onko siinä ns. terve lapsi vai muunlainen. Ihania asioita on erityislapsen vanhempanakin, paljon. Mutta, siellä saattaa myös olla sitä toista ääripäätä. Paljonkin ja potenssiin tuhat. Lapsen käytöshäiriöitä, väkivaltaisuutta, kipuja. Arvaamattomuutta, vaikeuksia liikkua, hankaluuksia kommunikoida ja ilmaista tunteita. Isoja asioita jotka vaikuttavat lapsen toimintaan ja olemukseen ja sitä myötä koko perheeseen. Ns. terveille lapsillekin lapsuus ja teini-ikä on vaikeaa aikaa. Se on sitä myös kehitysvammaisille lapsille. On kuitenkin eriasia nostella taaperoa kuin nostella viisitoistavuotiasta. Se on hyvin erilaista olla vanhempana kaiken aikaa kehittyvälle lapselle, kuin lapselle joka tulee aina olemaan henkisesti kolmivuotiaan tasolla. Lapsi on silti aina oma ja rakas. Mutta vanhemmuus voi olla hyvin eritavoin raskasta.

Kuten sanoin, mulla ei ole kokemusta vammaisen lapsen vanhemmuudesta. Mä en myöskään voi täysin varmaksi sanoa että tulkitsen oikein sitä, mitä näen ja kuulen. Mutta he, joiden vanhemmuutta erityislapsen vanhempana olen päässyt seuraamaan läheltä, elävät arkea jota on kovin vaikea sanoittaa. Siellä on paljon iloa ja ihanaa mutta myös paljon haastetta asioihin, jotka tekevät normaaliarjesta erilaista ja sitä myötä myös vanhemmista erityisvanhempia. Kun vanhempi miettii että koska olisi kaikkien kannalta parempi vaihtoehto, että lapsi muuttaisi asumaan laitokseen, ei oikein tiedä että mitä siihen vastaisi. Mä koen että oleellista ei aina ole niinkään ehkä se, että puhutaan ns. normaaleista tai erityislapsista. Koska ihan jokainen vanhempi toivoo lapselleen normaalia ja hyvää elämää. Se on sitten yksilökohtaista että mitä ja millaista pitää normaalina. Vanhemmuuden mukana tulee aina myös suru ja huoli, olet vanhempana millaiselle lapselle hyvänsä.

Vammaisuuden kohdalla on myös hirveän tärkeä muistaa se että kehitysvammaisuutta on eriasteista. Kaikki eivät ole samanlaisia. Toiset pärjää pienillä tukitoimilla, toiset taas tarvitsevat ympärivuorokautista sairaanhoitoa. Keskustellessa ei mitenkään voida ympätä kaikkia kehitysvammoja saman lauseen alle.
Kuitenkin, kun keskustellaan vammaisuudesta, tuntuu että monesti törmätään aikamoiseen lynkkausmielialaan. Tuntuu että ihmisiä ei saisi pelottaa erilaisuus. Se pitäisi välittömästi hyväksyä, vaikka omalla mielellä saattaa olla paljonkin epäselvyyksiä mitä ei vaan tiedä. Lapsihan kyselee ja on utelias jos vastaan tulee jotain, mikä arveluttaa. Aikuiset taas eivät tunnu juurikaan kyselevän. Aikuisten toimintamalli tuntuu menevän niin, että suljetaan silmät ja korvat ja leikitään että mitään erilaisuutta ei ole olemassakaan. Tämä ei tokikaan ole mikään kovin rakentava toimintamalli mutta mä en näe kovin rakentavana sitä lynkkaamistakaan mihin monesti törmää. Siinä alennutaan ihan samalle tasolle heidän kanssa, jotka eivät kestä erilaisuutta. Eikä sekään ole rakentavaa keskustelua. Siitä ei ole mitään apua eikä se ratko itse asiaa. Urpoja on aina ollut maailmansivu täynnä. Se ei tarkoita että urpoiluun pitäisi vastata urpoilulla.

Miten asenteita sitten voi muuttaa? Mun mielestä ainakin A2-illassakin esille tulleilla seikoilla; vietetään aikaa yhdessä kehitysvammaisten kanssa. Mun tulee äkkiseltään mieleen että esimerkiksi kaikki lapset voisivat harrastaa yhdessä. Ja se miksi nyt tuon haluan mainita johtuu siitä että omien lasten harrastusryhmistä löytyy myös erityislapsia. Ja koska haluan kertoa asioista tässä nyt rehellisesti niin myönnän että on ollut kertoja että ollaan Kaksikon kanssa keskusteltu harkkojen jälkeen muutamasta tilanteesta. Mä en voi mennä yksityiskohtiin koska mukana on ollut muitakin kuin omia lapsia. Mutta senverran kerron että on ollut tilanteita joissa omia lapsia on jopa vähän pelottanut se erityislasten toiminta. Kun niitä omien lapsien tunteita ei ole vähätellyt vaan on ottanut ne tosissaan ja yhdessä juteltu ja mietitty sitä erilaisuutta, niin sillä ne vaikeat ajatukset on lähteneet laukeamaan. On annettu omien lasten tuntea ja pohtia sitä erilaisuutta. Ei olla hyssytelty tai sanottu että ei saisi tuntea jotakin tai sanoa ääneen jotakin. On yritetty selittää sitä erilaisuutta. Ja nyt ollaan siinä pisteessä että Kaksikko aika hyvin itsekin pohtii ja kykenee ymmärtämään erilaisuutta sekä antamaan empatiaa. Kumpikin tuntuu hyväksyvän sitä erityislapsen erilaisuutta ihan toisella tapaa. Nimenomaan tällä mallilla se erilaisuuden kohtaaminen tuntuu toimivan tosi hyvin; ollaan yhdessä ja jos tulee jotain pulmatilanteita niin niistä puhutaan.

Mulla itselläni on työhistoriassa pätkä kehitysvammaisten kanssa työskentelystä. Ihan vieras kenttä se mulle ei siis ole. Mutta myönnän ihan auliisti että esimerkiksi omille lapsille en aina osaa kaikkea selittää. Tai puhua asioita etukäteen. Ei kaikesta voi mitenkään osata puhua etukäteen. Eikä kaikkea erilaisuutta edes pysty sanoittamaan lapsille. Siksi mun mielestä onkin hyvä että he viettävät aikaa erityislasten kanssa itse. Näkevät ja kokevat. Ja sitten jos on halua keskustella niin me jutellaan.
Aikuisetkin toki voisivat viettää aikaa yhdessä kehitysvammaisten kanssa. Mutta mä näkisin tässä myös avainsanana ne meidän omat lapset. Kun me nähdään miten vaivattomasti he toimivat erilaisten lasten ja nuorten kanssa, ehkä me aikuisetkin osattaisiin rentoutua ja pystyttäisiin ymmärtämään erilaisuutta vähän avoimemmalla mielellä. Suvaitsevaisuutta voi opetella. Ja mä olen oppinut sitä kaikista parhaiten lapsilta.

Loppuun vielä linkkivinkki Meriannen postaukseen.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Uskonnollinen kasvojenkohotus

Riimi heitti tuossa postauksensa yhdessä valokuvassa ilmoille mietinnän siitä, että mitä meidän uskonto tekee väärin. Mä olin Ekan rippikoulun aloituksessa mukana pari viikkoa sitten ja siihen kuului osana se että osallistuttiin messuun. Mulla tuli sen reilu tunnin aikana mieleen heti muutamakin asia, jossa olisi parantamisen varaa.

Kirkon penkit
Mä käyn kirkossa ehkä keskimäärin kerran vuodessa. Kun on näitä häitähautajaisiakonfirmaatioitajotainmuuta. En kuulu itse enää kirkkoon, tosin mulle ei ole mikään ongelma mennä sinne. Mutta en muista että olisin koskaan, ikinä missään istunut niin epämukavilla penkeillä kuin kirkon penkit on. Siinä ei yksinkertaisesti saa hyvää asentoa ja jos siinä läpikäyt juuri jotain kolmituntista konfirmaatiota niin ei ole itku kaukana. Verenkierto loppuu takapuolesta viimeistään puolessa välissä. Penkit kuntoon ja mukavammiksi! Jos olo on suurimman osan ajasta epämukava niin ei siitä koko touhusta jää kovin hyvän maku suuhun.

Lämpötila
Talvella on kirkossa aivan liian kylmä ja kesällä taas liian kuuma. Istuin pari viikkoa sitten kirkossa untuvatakki päällä ja pipo päässä ja säälin riparilaisia jotka tutisivat etupenkeissä. Vilttejä jakoon tai lämmitys kondikseen! Saatte itse valita kumpi.

Akustiikka
Kirkoissa on yleensä aina ihan hillitön akustiikka. Miksi tätä ei hyödynnetä enemmän. Urut raikaa joko niin että korviin koskee tai sitten laulu on sellaista piipitystä että siitä ei saa mitään selvää. Akustiikka kuntoon ja musiikki miellyttäväksi. Niskavillat pystyssä ei saa mitenkään päin miellyttävää musiikillista kokemusta. Ei vaikka miten hampaat irvessä yrittäisi.

Uudelleensovitus
Vähän tuohon edelliseenkin liittyen; virret pitäisi sovittaa ihan uudelleen. Hartaudessa ei ole mitään vikaa muttakun kaikki virret on enempi vähempi vedetty saman nuottisapluunan läpi niin pläääääääh. Samaa biisiä vedetään alusta loppuun, virren numero vain on eri.

Uskonto osaksi arkea
Meillä on Ekan koulun puolelta aivan järjettömän hyvät kokemukset koulun ja moskeijan yhteistyöstä. Ja vanhempainyhdistyksen kokouksessa juteltiin viimeiksi että miten kiva olisi jos saataisiin vähän vastaavaa yhteistyötä aikaiseksi myös ev. lut. seurakunnan kanssa. Meillä on onneksi tässä parissa lähiseurakunnassa tosi valovoimaisia nuorisopappeja joten ihan mahdoton ajatus tuo ei ole. Enempi vastaan tulee ehkä asenteet. Uskonto ei ole suurimmalla osalla ihmisistä samalla lailla mukana arjessa kuin nyt vaikka muslimeilla. Joka on musta toisaalta sääli. Mitä voi olla vaikea uskoa jos nyt vaikka mietitään asiaa siitä vinkkelistä miten negatiivisena koen vaikka rippileirit.

Asenteet
Mä olen elämäni aikana saanut olla tekemisissä pappien kanssa, jotka ovat osoittautuneet aivan huipputyypeiksi. Koenkin että kirkolliset asenneongelmat löytyy enempi sieltä jäsenien piiristä. Unohdetaan nyt jo se jumalanpelko ja keskitytään siihen hyvään jota usko mukanaan ihmisille tuo. Rakkautta ja lohtua ja levollisuutta. Parhaimmillaan yhteenkuuluvuuttakin. Asenteet uusiksi ja tähän päivään!

Markkinointi
Kirkko pitäisi brändätä ihan uudelleen. Ja oikeastaan koko kristinusko. Nyt kun tässä on läheltä seurannut tätä riparitouhua niin ei voi kuin ihmetellä että MITEN tuosta voi oikeasti kukaan kiinnostua? Tuon messun aikana, jossa siis olin mukana osana Ekan riparinaloitusta, saarnan aikana pappi kertoi että tutkimusten mukaan suurinosa ihmisistä käy kirkossa kirkkokahvien vuoksi. Mun mielestä ei mikään varsinainen ylpeyden aihe.

Ripari
Toki jossain takaraivon huitamilla on jotkut muistinrippeet omastakin riparista mutta en muistanut että se ihan tuollaista tahkoamista oli. Riparista pitäisi saada paljon mielekkäämpi ja mielenkiintoisempi jotta nuoret olisi ihan tosissaan siinä touhussa mukana. Nyt heitä kiinnostaa vain se leiri ja konfirmaatiolahjat. Leirikokemuksia voi hakea muiltakin leireiltä, riparista pitäisi saada ainutlaatuisempi sisältönsä takia. Pelkkä ulkoaopettelu ei vaan voi olla se sisältö. Ja jos halutaan että kirkonkirkoissa jäseniä säilyy niin nimenomaanhan ne on ne nuoret jotka pitäisi nyt saada kirkosta sekoamaan ja innostumaan. Tottakai jokaisen usko on henkilön oma asia mutta en usko että kirkkokaan pahakseen panisi jos sieltä porukasta löytyisi niitä pelkkiä tapauskovaisia vähän vähemmän ja arkiuskovaisia vähän enemmän.

Turha pönötys
Vaatiiko hartaus todellakin sen että kaikki istuu selät suorana hiljaa ja tapittaa pappia kuuliaisesti? Jotta ihmiset kiinnostuisivat enemmän kirkosta ja uskonnosta, pitäisi kirkon tilaisuuksien henkiä lämpöä ja olla paljon ihmisystävällisempiä. Ei kaikista perinteistä tarvitse luopua mutta niitä voisi päivittää tähän päivään. En muista nähneeni yhdenkään messun aikana koskaan yhtäkään hymyilevää ihmistä. Ei kovin luokseen kutsuvaa.

Nämä saa ihan vapaasti ottaa käyttöön, lupaa kysymättä!

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Kyseenalaista terveysbingoa

Oletteko bonganneet viime aikoina uutisia tuhkarokkoepidemioista? Tämähän nyt ei suinkaan ole ainoa uutinen tuhkarokon leviämisestä, onhan niitä saanut bongata aina tasaisin väliajoin vuosien varrella. Yhteistä näillä on se, että siellä taustalla on aina kieltäytyminen rokotteista.
Mä en tykkää disclaimereista mutta nyt tässä yhteydessä heitän sellaisenkin kehiin. Joskus on syytäkin kieltäytyä rokotusohjelman mukaisista rokotteista. On olemassa ihan selkeitä ja perusteltuja syitä jolloin on parempi jättää rokotus tai rokotteet ottamatta. Ne on eri asia kuin rokotekielteisyys. Toivottavasti jokainen ymmärtää näiden eron.

Isojen poikien ollessa pieniä kohistiin tosi paljon MPR-rokotteen mahdollisesta yhteydestä autismiin. Tässä kakkoskierroksella, Kolmosen ollessa pieni, ei häly ja älämölö ole ollut läheskään samaa tasoa. Vaikka intterin netti on kymmenessä vuodessa levinnyt ja kasvanut aivan järjettömästi ja aiheesta pystyisi ihan toisella tapaa rummuttamaan. Silloin 2000-luvun alussa niitä foorumeita näille ei vielä ollut niin paljoa. Vauva-lehden keskustelupalstat sentään löytyi silloinkin. Tässä vuosien varrellahan rokotteen yhteys autismiin on kumottu. Yllättäen se mölinä siitä aiheesta ei ole yltänyt läheskään samoihin sfääreihin, kuin se autismiin yhdistely. Kuitenkin se uskomus näiden yhteydestä elää yhä edelleen. Vaikka mitään tieteellistä faktaa aiheeseen ei löydy.

Kävin tuossa jokunen aika sitten samassa rakennuksessa, jossa meidän vanha neuvola on. Kyseisen neuvolan seinällä on valtava maailman kartta, johon on laitettu nuppineula jokaisen kaupungin kohdalle, josta neuvolalla on asiakkaita. Ja niitä nuppineuloja on jokaisen mantereen kohdalla useampi. En tiedä yltääkö nuppineulojen määrä sentään tuhansiin mutta varmasti niitä siinä taulussa on useampi sata. Lapsia, jotka ovat syntyneet alunperin muualla. Tai joiden perheet ovat tulleet Suomeen muualta. Osa olleet varmasti rokottamattomia siihen asti kunnes ovat päässeet Suomen terveydenhuollon piiriin.

Rajat maailmassa ovat aina vain enemmän ja enemmän auki. Matkustaminen on entistä helpompaa ja vaivattomampaa. Myös tänne meille matkustaminen on tehty helpommaksi. Kuitenkaan kukaan ei ole siellä rajalla tarkistamassa että kuka on rokotettu mitenkin ja kenellä on mikäkin suoja voimassa. Se ei oikeasti ole ollenkaan niin kaukaa haettua, että ihan täällä oman kotimaan rajojenkin sisällä voi altistua sairauksille, joilta kuvittelee olevansa turvassa. Aina isommaksi riskit kasvaa jos itsekin matkustelee.

Jos nyt puhutaan vaikka siitä tuhkarokosta, ei rokotettujenkaan suoja välttämättä ole riittävä, jos tauti lähtee leviämään. Mitä useampi alkaa rokotteista kieltäytymään, sen isompi riski meillä kaikilla on sairastua. Musta on suoraan sanottuna aivan järkyttävän typerää kieltäytyä rokotusohjelman rokotteista. Typerää ja itsekästä. Olisi mun mielestä sinänsä mielenkiintoista nähdä, että kuinka moni näistä rokotusvastaisista kieltäytyisi rokottamasta lapsiaan jos olisivat vaikka Afrikassa, jossa tuhkarokkoa esiintyy eniten. Eikä itseasiassa tarvitse lähteä Afrikkaankaan asti törmätäkseen tiheämmin esiintyviin tuhkarokkoepidemioihin.

Rokotusvastaisuus on homma, joka menee musta täysin länkkärien "ongelmaksi". Meillä on varaa kyseenalaistaa. Koska me ei olla nähty läheltä, mitä ne taudit joita vastaan meitä rokotetaan, aiheuttaa. Me voidaan googlailla sairauksien oireista ja rokotusten sivuvaikutuksista ja sitten pelata todennäköisyyksillä. Ja ehkä tämä onkin yksi niistä syistä, miksi ihmiset kuvittelee että rokotteista on turvallista kieltäytyä. Vaikka ei ole. Ei ne taudinaiheuttajat ole maailmasta mihinkään hävinneet.

Ja tottakai pitääkin kyseenalaistaa. Ei pidäkkään niellä kyselemättä asioita. Meillä esimerkiksi pohdittiin tosi pitkään että saako Kolmas rotarokotteet vai ei. Rotarokotushan on puhtaasti säästökysymys, siihen sairastuneiden hoitaminen on kallista. Epidemioiden aikana infektio-osastot ruuhkautuvat rotaa sairastavista ja kuormittavat potilaspaikkoja muilta tarvitsevilta. Kaksikko ei ole rotarokotteita saanut, koska se ei rokotusohjelmaan silloin vielä kuulunut, eivätkä ole koskaan rotavirusta sairastaneet. Päädyimme kuitenkin ottamaan rokotteet Kolmoselle. Rotaviruskin kun ajaa puolet sairastuneista sairaalahoitoon.
Mutta, jos faktat on kiistattomia, kuten nyt vaikka tuhkarokon kohdalla niin on vastuutonta kieltäytyä. Musta on tosi pelottavaa että joku uskaltaa lähteä leikkimään näin isojen asioiden kanssa. Lottoamaan lastensa terveydellä ja nojaamaan todennäköisyyksiin. Kieltäytymään rokotteista. Ilman mitään terveyteen sidottua syytä. Erityisen pelottavana koin sen, että nyt tämän viimeisen jenkkilästä kantautuneen rokotuskielteisyyden takana on korkeasti koulutettuja vanhempia. Joilla kyllä tasan varmasti on taito ja mahdollisuudet etsiä tietoa. Eriasia on sitten se, mitä lähteitä lähtee uskomaan.

Mä olen tosi huono minkään totaalikieltojen suhteen mutta mä alan olla sitä mieltä että jotain tarvis kyllä tehdä. Kun koko rokotusten hyöty ja teho perustuu laumaimmuniteettiin niin voidaanko rokotekielteisyyttä oikeasti perustella sanomalla "vanhemmilla täytyy olla mahdollista kieltäytyä lastensa rokotuksista"? Jos sieltä ei löydy muuta kuin aatteellista syytä kieltäytyä. Ja mihin asti omat aatteetkaan on syy kieltäytyä toisen terveyteen liittyvistä asioista? Kun nimenomaan kieltäydytään rokottamasta lasta. Siinä et päätä itsestäsi vaan nimenomaan toisesta. Ja kun jätät rokottamatta lapsesi, pelataan myös muiden kuin omien lasten terveydellä. Laumaimmuniteetti ei suojaa vain sitä sun lasta vaan kaikkia. Ja kun tuhkarokko ei ole mikään kausiflunssa.
Tykkään itse tosi paljon thl:n sivuilta löytyvästä lauseesta "Kaikilla lapsilla ja aikuisilla tulee olla joko joko sairastettujen tautien tai MPR-rokotuksen tuottama suoja tuhkarokkoa, vihurirokkoa ja sikotautia vastaan". Missään kohtaa ei puhuta pakosta vaan sanotaan että _tulee olla_. Voikun tämä leviäisi sinne rapakon taaksekin.

Rokotusvastaisuuden kohdalla törmää usein siihen että heitetään kehiin näitä "lääkeyhtiöt yrittävät vain rahastaa rokotteilla"-ajatuksia. Mikä on musta ehkä vähän hassu ja aavistuksen naiivikin näkökanta. Tämä maailma kun pyörii pitkälti taloudellisten seikkojen pyörittämänä, valitettavasti. Kaikki maksaa. Ei se terveydenhuoltokaan ilmaista ole. Kyllä se tuhkarokon ja niiden jälkitautien hoitokin maksaa. Kuitenkin näitä seikkoja on pakko miettiä myös vähän isomman kuvan kannalta. Että mikä tulee halvemmaksi pitkällä juoksulla. Ja halvempaa on rokottaa väestö kuin kuormittaa sairaalat sellaisten tautien hoidolla, jotka voitaisiin ennaltaehkäistä. Ja kun ne rokotukset on meille ilmaisia! Paljon olisi kehitettävää meidänkin julkisessa terveydenhuollossa ja siinä, miten siitä saataisiin toimivampi ja yksilötehokkaampi. Mutta on siinä paljon hyvääkin. Kuten nyt vaikka ilmaiset rokotukset. Toki stiplujakin on matkan varrella sattunut, kuten sikainfluenssa-rokotteiden kanssa kävi. Mutta uskon että niistä mokistakin otetaan opiksi.

Vaikka nämä viimeisimmät uutisoinnit on kantautuneet jenkkilästä, ei tästä ole kuin vähän yli vuosi kun homma oli meilläkin ajankohtaisempi. Toki kantani on subjektiivinen mutta musta on aivan käsittämätöntä että kiistattomia tieteellisiä faktoja lähdetään kyseenalaistamaan kieltäytymällä rokotteista. Onneksi sen ns. vapaan maailman pomo on mun kanssa aika samoilla linjoilla. Ja onneksi myös valtaosa vanhemmista täällä kotomaassa.

Mahtoikohan mun kanta asiaan tulla selväksi? Harvoin jaksan asennoitua paasaamaan mutta tämä on niitä aiheita josta jaksan. Vaikka ei tässä mitään kovin uusia näkökulmia asiaan tullut. En vaan kykene miltään kantilta tarkasteltuna ymmärtämään. Nyt vittu oikeesti!

perjantai 6. helmikuuta 2015

1 down, 7 to go...

Edellisessä postauksessa huutelin että seuraavaksi tulee uni- ja syömäongelmia. No ei tulekkaan. Ei huvita nyt kirjoittaa niistä sittenkään. Tuolla se luonnoksissa kypsyy ja syntyy sitten kun on syntyäkseen. Mulla on vähän motivaatio-ongelmia koko tietokonetta kohtaan tällä hetkellä. Ja en usko että millään pakkopakolla niitä ainakaan selätetään. Joten muuta tähän väliin.

Sinne meni sitten ensimmäinen kuukausi hoitovapaata! Yksi takana, seitsemän jäljellä. Ja eihän tämä elämänmuutos nyt ihan täysin kivutta ole sujunut. Mä olen kyllä onnellinen ja kotona on kivaa mutta eihän se missään nimessä ole vain se koko totuus.

Mä kipuilin enempi vähempi koko syksyn ja loppuvuoden sitä kotiinjäämistä. En tiedä enkö vain antanut Siipan ajatuksille ja tunteille siinä oman märehtimiseni keskellä tilaa vai alkoiko hän kipuilemaan vasta sitten kun se vaihto konkreettisesti tapahtui. Veikkaan vähän molempia. Ei tässä nyt missään parisuhdekriisissä vellota mutta ei myöskään ihan tyynissä ja tasaisissa vesissä.
Töiden alkamisen lähestyessä silloin joulukuun lopussa, alkoi Siipankin suusta kuulumaan onneksi mä pääsen kohta töihin-tyyppisiä lausahduksia kun Kolmas veti jotain maailmanlopun uhmakilareita. Jos mä rakensin töistä sitä pahaa paikkaa jotta sieltä oli helpompi jäädä pois, niin Siippa selvästi yritti tehdä kodista sitä pahaa paikkaa, jotta töihin olisi helpompi palata. Ymmärrän tuon tunteen mutta on tässä ollut päiviä jolloin on ihan tosissaan saanut hillitä itseään että ei olisi mustasukkainen siitä että hänellä on kodin ulkopuolisia velvollisuuksia. Me ollaan oltu vähän puolin ja toisin kateellisia toisillemme. Mä Siipan töistä ja Siippa mun kotona olemisesta.

On mahdotonta vertailla täysin mutkat suorina että kummin päin arki sujuu paremmin; mun ollessa hoitovapaalla vai Siipan. Osa jutuista toimi paremmin kun Siippa oli kotona ja osa sitten taas skulaa nyt. Kaikessa on puolensa ja useimmitenhan ihminen hinkuaa vain niitä hyviä puolia. Niin nyt tälläkin kertaa. Mä kadehdin Siipalta niitä töissä olemisen hyviä puolia ja hän sitten niitä kotona olemisen hyviä puolia.

Siippa on ollut myös tosi väsynyt töiden alettua. Toki osittain menee varmasti vielä arjen muutoksen piikkiin mutta ero on huomattava siihen, mikä tilanne oli kun hän oli vielä kotona. Tai ajalta ennen hoitovapaata. Toki muistan että olin itsekin muutaman viikon tosi väsynyt kun vuosi sitten menin takaisin töihin. Mutta lähinnä nyt miksi se on niin pistänyt Siipan kohdalla silmään, on ollut se että aikaisemmin väsymys ei ole häntä koskaan juurikaan hidastanut. Mä olen aina aiemmin ihmetellyt että miten se jaksaa husata himassa ja suunnata salille tai painua lenkkipolulle niin väsyneenä ja vähillä unilla. No nyt ei ole jaksanut. Ja se on häneltä tosi poikkeuksellista. Hän ei ole koskaan ollut mikään väsykiukuttelija, toisin kuin minä, mutta nyt meinaa Siipaltakin pinna leikata kiinni ihan käsittämättömän pienistä jutuista. Moinen on jotenkin hänen luonteelleen ihan ennenkuulumatonta, mun osalta taas kaikki on tottuneet siihen että riittävän väsyneenä kiukuttelen. Toki hänelläkin on oikeus tuntea mitä tuntee mutta kun me muut ei olla totuttu tuohon toimintamalliin, millä se väsymys ja turhautuneisuus ilmenee.

Vaikka mä itse tykkään siitä että kalenteri loistaa nyt tyhjyyttään niin on tässä kyllä huomannut että miten tärkeää mun toimimiselle on päivärutiinit. Mä olen jotenkin aina kuvitellut olevani tyyppi joka kykenee äkillisiin muutoksiin ja elelemään rutiinitta. Ja olenkin, mutta en enää päivittäin. Työ saneli kuitenkin aika isolla muotilla niitä omia päivärutiineja. Nyt on pitänyt opetella ja kehittää uudet päivärutiinit jotta selviää. Ja se on kieltämättä ollut pieni kriisin paikka itselle. Tämä tuli ihan oikeasti aika isona yllätyksenä. Onneksi niiden rutiinien nyt ei tarvitse olla mitenkään suurensuuria. Mutta jotain kiintopisteitä mä selvästi tarvitsen pitkin päivää. Yhtenä tärkeänä on esimerkiksi nämä iltapäivät kun Kolmas on päiväunilla. Silloin mä istuudun nojatuoliin, laitan suitsukkeen palamaan ja juon ison kupin jotain lämmintä. Olen koneella tai luen tai nukun. Nautin vain hiljaisuudesta. Nimenomaan se hiljaisuus tuntuu olevan se rutiini jonka tarvitsen päiviini. Joskus kuitenkin ne rutiinit rikkoutuu ja silloin tuntuu maailmanlopulta. Onkin ollut vähän opettelemista siinä että kun kyse on loppupeleissä aika pienistä asioista, niin kannattaako niistä tehdä sitten niitä oman maailman isoimpia henkireikiä.

Vaikka mulla on tiedossa ihan konkreettinen töihinpaluupäivä niin huomaan että vähän väliä pintaan pulpahtelee niitä ajatuksia, että onko tämä mun elämä nyt vain pelkkää hiekkakakkua ja pyykinpesua. Ja samalla tuntuu ihanalta olla lapsen kanssa. Ajan kanssa ja rauhassa. Silti mietin jatkuvasti että onko se pelkkä koti mun paikka. Eikä tämä suinkaan ole tähän jäänyt. Olen myös mietiskellyt sitäkin että onko kolmivuorotyö kuitenkaan mun juttu. Olenko edes oikealla alalla? Ja jos en ole niin mikä sitten olisi se mun juttu? Kun nyt olen seurannut tuota Siipan väsymystä ja muistellut omaa työperäistä väsyä niin on tullut kyllä mietittyä sitä työn arvoa. Että onko se idea väsyttää itsensä niin, että kaikki muu tuntuu raskaalta suorittamiselta? Jos tuntuu että työ imee ihan kuiviin niin pitäisikö ottaa kantaa jaloillaan?

En muista että Siippa olisi koskaan ainakaan mulle pohtinut sitä että pelkää miten hoitovapaalla olo vaikuttaa työminään. Enkä muista koskaan kuulleeni isien suusta mitään sentyyppisiä ajatuksia. Ehkä miehet osaa paremmin elää siinä hetkessä. Keskittyä asioihin jotka on nyt ja unohtaa sen tulevan. Kadehdittava piirre. Musta tuntuu että mä kehitän stressiä tässä kotiloissa vähän kaikesta. Kehitin jo silloin aiemmin. Mutta silloin Siippa toimi jotenkin hillitsevänä tekijänä ja se mun hulluilu ei lähtenyt niin lapasesta. Nyt kun hänkin on ollut väsynyt ja stressaantunut niin se on vähän ruokkinut niitä mun ajatuksia entisestään.

Se turhista saivarteleva tyyppi on aika hyvin pysynyt poissa, jonka läsnäoloa vähän jännittelin kun kotiin jäi. Että mitenkä pian se koti alkaa tuntua niin pieneltä että sitä takertuu itse ihan olemattomiin pikkuseikkoihin ja tekee niistä järjettömän isoja. Hyvin olen tuota tyyppiä saanut hillittyä mutta kyllä se vähän päätänsä on nostanut. Ne on tilanteita jotka kyllä itse tunnistan. Pikkujuttuja jotka tuntuvat tässä kotimaailmassa paljon isommilta. Joskus olen hengitellyt muutaman kerran syvään ja unohtanut koko homman mutta muutaman kerran olen kyllä suuni avannutkin. Tosin se saivartelija löytyy kyllä Siipastakin. Saatiin riita aikaiseksi kun mä laitoin sen mielestä Kolmosen pipon väärin päähän. Lohduttavaa.

Opettelua arjessa on vaatinut nyt myös taas kotityöt. Me kun tehdään Siipan kanssa asiat vähän eri tavalla eli nyt sitten totutellaan toisenlaisiin toimintamalleihin. Esimerkiksi mun ollessa kotona keittiö on paljon siistimpi mutta Siipan ollessa kotona pyykkihuolto toimi paremmin. Siippa ei kestä täysiä pyykkikoreja, mua taas ei haittaa ne yhtään mutta en kestä jos keittiön kaikki työtasot on täynnä. Nyt sitten opetellaan puolin ja toisin päästämään irti tietyistä malleista ja sopeudutaan toisenlaiseen. Mä olen aina uskonut että ihminen on sopeutuvainen. Jännä vaan huomata miten vaikeaa se sopeutuminen vuosi vuodelta on.

Omaa päätä on hieman puristellut se että olen ollut vain tässä kotona. Siis toki olen huiskannut vähän siellä ja täällä mutta tarkoitan nyt nimenomaan sitä että en ole ollut töissä. Se kuitenkin toimi mun yhtenä voimana että pystyin miettimään sitä että tulen tässä kuukausien aikana tekemään töitäkin. No, sitten tulikin äidin leikkaus ja äidin nostokielto eli ei sinne töihin nyt sitten välttämättä niin vaan mennäkään koska en saa Kolmosta mihinkään hoitoon. Eikä sillä, ei sieltä töistä ole soiteltukkaan että pääsisitkö tulemaan. Mutta jo se pelkkä ajatus, se että pystyi miettimään että onneksi pääsen välillä töihinkin, on nyt vähän murusina. Se auttoi jaksamaan varsinkin vähän vaikeampina päivinä. Nyt siihen ajatukseen ei voi ihan yhtä voimakkaasti nojata koska ei ole varmuutta että pääsisin jos kysyisivät. Ja se vähän syö.

Lisäksi tämä mutsin tilanne kiristelee muutenkin. Kun se on nyt niin selvää että sieltä suunnalta ei pysty auttamaan. Tuntuu ihan hassulta että miten isona henkireikänä ne kerrat oli kun mutsi oli tässä sen pari tuntia ja tästä pääsi urheilemaan tai kauppaan tai mihin nyt vaan halusikaan. Mietin jo että onnistuisiko sellainen että Kaksikko olisi tässä paikalla hoitelemassa ne nostelut ja mutsi sitten orkesterinjohtajana. Mutta ei. Mä tiedän että äiti ei olisi nostamatta jos tilanne tulisi. Se oli jo tuossa nähtävissä leikkauksen jälkeen että ei se vaan osaa ottaa niin iisisti kuin pitäisi. Eli parempi nyt vaan antaa olla.

Mä kaipaan viikkovapaita. Nyt tuntuu että kaikki jää viikonlopuille. Tai illoille. Vaikka päivät olisikin kalenterissa vapaita niin tuntuu että illat ja viikonloput on ihan ruuhkaisia. Kaikkien harrastukset yritetään ympätä jouhevasti limittäin, kaupassa pitäisi ehtiä käydä (ollaan kyllä käytetty välillä noutopalveluakin. Vaan kun nekin on välillä niin ruuhkaisia että vapaa aika löytyisi kahden päivän päästä niin ei paljon auta jos kaappi on jo tyhjä), pesutupa hoitaa ja niin edespäin. Mun viikkovapailla saatiin aika hyvin askarreltua arkea niin että pystyttiin olemaan vapaalla sillon kun oltiin kaikki kotona. Nyt se ei ihan tahdo onnistua.

Nyt kun näitä vanhempien etuuksia taas puidaan ja pohditaan hallituksessa asti, tuntuu että ei saisi sanoa ääneen että ei haluaisi olla vain kotona. Että nyt pitäisi äitinä vetää yhdessä rintamassa ja pitää kiinni oikeuksistaan. Ei saisi yhtään miettiä niitä ei mukavia asioita tai tuntea oloaan epämukavaksi kun on vaan kotona. Ylipäätään musta jotenkin tuntuu, että jos olet hoitovapaalla niin ei saisi tuntea muuta kuin kiitollisuutta. Eikai se tarkoita sitä, että olisi kiittämätön, jos se kotona olo ei ole pelkästään hattaraa ja serpentiiniä. Tai jos kiinnostaa muukin kuin lasten kanssa oleminen. Ja jos sitten puhuu niistä negatiivisista niin pitää kyllä muistaa mainita myös ne positiiviset ja ihanat asiat ja sitten vielä painottaa sitä että miten on kiitollinen kun voi olla kotona. Mua vähän turhauttaa tuo.

Tuntuu kuitenkin että pikkuhiljaa aletaan olla kiinni uudessa arjessa ja ei murista jatkuvasti vaan puolin ja toisin. Varmasti ottaa vielä aikaa ennenkuin homma toimii saumattomasti mutta nyt ainakin näyttäisi siltä että siihen suuntaan ollaan menossa. Missään nimessä nämä roolinvaihdot ei kuitenkaan kaduta, ei silloin vuosi sitten eikä nytkään. Itseasiassa mun tuli ihan järjettömän hyvä mieli kun Siippa kertoi, että hänen töistään on muutama muukin isä nyt uskaltautunut jäämään kotiin lasten kanssa pidemmäksi aikaa. Kun näkivät meiltä että ihan hyvin se pelaa niinkin päin. Tarvittiin vain joku ottamaan se ensimmäinen askel ja näyttämään esimerkkiä.