perjantai 6. helmikuuta 2015

1 down, 7 to go...

Edellisessä postauksessa huutelin että seuraavaksi tulee uni- ja syömäongelmia. No ei tulekkaan. Ei huvita nyt kirjoittaa niistä sittenkään. Tuolla se luonnoksissa kypsyy ja syntyy sitten kun on syntyäkseen. Mulla on vähän motivaatio-ongelmia koko tietokonetta kohtaan tällä hetkellä. Ja en usko että millään pakkopakolla niitä ainakaan selätetään. Joten muuta tähän väliin.

Sinne meni sitten ensimmäinen kuukausi hoitovapaata! Yksi takana, seitsemän jäljellä. Ja eihän tämä elämänmuutos nyt ihan täysin kivutta ole sujunut. Mä olen kyllä onnellinen ja kotona on kivaa mutta eihän se missään nimessä ole vain se koko totuus.

Mä kipuilin enempi vähempi koko syksyn ja loppuvuoden sitä kotiinjäämistä. En tiedä enkö vain antanut Siipan ajatuksille ja tunteille siinä oman märehtimiseni keskellä tilaa vai alkoiko hän kipuilemaan vasta sitten kun se vaihto konkreettisesti tapahtui. Veikkaan vähän molempia. Ei tässä nyt missään parisuhdekriisissä vellota mutta ei myöskään ihan tyynissä ja tasaisissa vesissä.
Töiden alkamisen lähestyessä silloin joulukuun lopussa, alkoi Siipankin suusta kuulumaan onneksi mä pääsen kohta töihin-tyyppisiä lausahduksia kun Kolmas veti jotain maailmanlopun uhmakilareita. Jos mä rakensin töistä sitä pahaa paikkaa jotta sieltä oli helpompi jäädä pois, niin Siippa selvästi yritti tehdä kodista sitä pahaa paikkaa, jotta töihin olisi helpompi palata. Ymmärrän tuon tunteen mutta on tässä ollut päiviä jolloin on ihan tosissaan saanut hillitä itseään että ei olisi mustasukkainen siitä että hänellä on kodin ulkopuolisia velvollisuuksia. Me ollaan oltu vähän puolin ja toisin kateellisia toisillemme. Mä Siipan töistä ja Siippa mun kotona olemisesta.

On mahdotonta vertailla täysin mutkat suorina että kummin päin arki sujuu paremmin; mun ollessa hoitovapaalla vai Siipan. Osa jutuista toimi paremmin kun Siippa oli kotona ja osa sitten taas skulaa nyt. Kaikessa on puolensa ja useimmitenhan ihminen hinkuaa vain niitä hyviä puolia. Niin nyt tälläkin kertaa. Mä kadehdin Siipalta niitä töissä olemisen hyviä puolia ja hän sitten niitä kotona olemisen hyviä puolia.

Siippa on ollut myös tosi väsynyt töiden alettua. Toki osittain menee varmasti vielä arjen muutoksen piikkiin mutta ero on huomattava siihen, mikä tilanne oli kun hän oli vielä kotona. Tai ajalta ennen hoitovapaata. Toki muistan että olin itsekin muutaman viikon tosi väsynyt kun vuosi sitten menin takaisin töihin. Mutta lähinnä nyt miksi se on niin pistänyt Siipan kohdalla silmään, on ollut se että aikaisemmin väsymys ei ole häntä koskaan juurikaan hidastanut. Mä olen aina aiemmin ihmetellyt että miten se jaksaa husata himassa ja suunnata salille tai painua lenkkipolulle niin väsyneenä ja vähillä unilla. No nyt ei ole jaksanut. Ja se on häneltä tosi poikkeuksellista. Hän ei ole koskaan ollut mikään väsykiukuttelija, toisin kuin minä, mutta nyt meinaa Siipaltakin pinna leikata kiinni ihan käsittämättömän pienistä jutuista. Moinen on jotenkin hänen luonteelleen ihan ennenkuulumatonta, mun osalta taas kaikki on tottuneet siihen että riittävän väsyneenä kiukuttelen. Toki hänelläkin on oikeus tuntea mitä tuntee mutta kun me muut ei olla totuttu tuohon toimintamalliin, millä se väsymys ja turhautuneisuus ilmenee.

Vaikka mä itse tykkään siitä että kalenteri loistaa nyt tyhjyyttään niin on tässä kyllä huomannut että miten tärkeää mun toimimiselle on päivärutiinit. Mä olen jotenkin aina kuvitellut olevani tyyppi joka kykenee äkillisiin muutoksiin ja elelemään rutiinitta. Ja olenkin, mutta en enää päivittäin. Työ saneli kuitenkin aika isolla muotilla niitä omia päivärutiineja. Nyt on pitänyt opetella ja kehittää uudet päivärutiinit jotta selviää. Ja se on kieltämättä ollut pieni kriisin paikka itselle. Tämä tuli ihan oikeasti aika isona yllätyksenä. Onneksi niiden rutiinien nyt ei tarvitse olla mitenkään suurensuuria. Mutta jotain kiintopisteitä mä selvästi tarvitsen pitkin päivää. Yhtenä tärkeänä on esimerkiksi nämä iltapäivät kun Kolmas on päiväunilla. Silloin mä istuudun nojatuoliin, laitan suitsukkeen palamaan ja juon ison kupin jotain lämmintä. Olen koneella tai luen tai nukun. Nautin vain hiljaisuudesta. Nimenomaan se hiljaisuus tuntuu olevan se rutiini jonka tarvitsen päiviini. Joskus kuitenkin ne rutiinit rikkoutuu ja silloin tuntuu maailmanlopulta. Onkin ollut vähän opettelemista siinä että kun kyse on loppupeleissä aika pienistä asioista, niin kannattaako niistä tehdä sitten niitä oman maailman isoimpia henkireikiä.

Vaikka mulla on tiedossa ihan konkreettinen töihinpaluupäivä niin huomaan että vähän väliä pintaan pulpahtelee niitä ajatuksia, että onko tämä mun elämä nyt vain pelkkää hiekkakakkua ja pyykinpesua. Ja samalla tuntuu ihanalta olla lapsen kanssa. Ajan kanssa ja rauhassa. Silti mietin jatkuvasti että onko se pelkkä koti mun paikka. Eikä tämä suinkaan ole tähän jäänyt. Olen myös mietiskellyt sitäkin että onko kolmivuorotyö kuitenkaan mun juttu. Olenko edes oikealla alalla? Ja jos en ole niin mikä sitten olisi se mun juttu? Kun nyt olen seurannut tuota Siipan väsymystä ja muistellut omaa työperäistä väsyä niin on tullut kyllä mietittyä sitä työn arvoa. Että onko se idea väsyttää itsensä niin, että kaikki muu tuntuu raskaalta suorittamiselta? Jos tuntuu että työ imee ihan kuiviin niin pitäisikö ottaa kantaa jaloillaan?

En muista että Siippa olisi koskaan ainakaan mulle pohtinut sitä että pelkää miten hoitovapaalla olo vaikuttaa työminään. Enkä muista koskaan kuulleeni isien suusta mitään sentyyppisiä ajatuksia. Ehkä miehet osaa paremmin elää siinä hetkessä. Keskittyä asioihin jotka on nyt ja unohtaa sen tulevan. Kadehdittava piirre. Musta tuntuu että mä kehitän stressiä tässä kotiloissa vähän kaikesta. Kehitin jo silloin aiemmin. Mutta silloin Siippa toimi jotenkin hillitsevänä tekijänä ja se mun hulluilu ei lähtenyt niin lapasesta. Nyt kun hänkin on ollut väsynyt ja stressaantunut niin se on vähän ruokkinut niitä mun ajatuksia entisestään.

Se turhista saivarteleva tyyppi on aika hyvin pysynyt poissa, jonka läsnäoloa vähän jännittelin kun kotiin jäi. Että mitenkä pian se koti alkaa tuntua niin pieneltä että sitä takertuu itse ihan olemattomiin pikkuseikkoihin ja tekee niistä järjettömän isoja. Hyvin olen tuota tyyppiä saanut hillittyä mutta kyllä se vähän päätänsä on nostanut. Ne on tilanteita jotka kyllä itse tunnistan. Pikkujuttuja jotka tuntuvat tässä kotimaailmassa paljon isommilta. Joskus olen hengitellyt muutaman kerran syvään ja unohtanut koko homman mutta muutaman kerran olen kyllä suuni avannutkin. Tosin se saivartelija löytyy kyllä Siipastakin. Saatiin riita aikaiseksi kun mä laitoin sen mielestä Kolmosen pipon väärin päähän. Lohduttavaa.

Opettelua arjessa on vaatinut nyt myös taas kotityöt. Me kun tehdään Siipan kanssa asiat vähän eri tavalla eli nyt sitten totutellaan toisenlaisiin toimintamalleihin. Esimerkiksi mun ollessa kotona keittiö on paljon siistimpi mutta Siipan ollessa kotona pyykkihuolto toimi paremmin. Siippa ei kestä täysiä pyykkikoreja, mua taas ei haittaa ne yhtään mutta en kestä jos keittiön kaikki työtasot on täynnä. Nyt sitten opetellaan puolin ja toisin päästämään irti tietyistä malleista ja sopeudutaan toisenlaiseen. Mä olen aina uskonut että ihminen on sopeutuvainen. Jännä vaan huomata miten vaikeaa se sopeutuminen vuosi vuodelta on.

Omaa päätä on hieman puristellut se että olen ollut vain tässä kotona. Siis toki olen huiskannut vähän siellä ja täällä mutta tarkoitan nyt nimenomaan sitä että en ole ollut töissä. Se kuitenkin toimi mun yhtenä voimana että pystyin miettimään sitä että tulen tässä kuukausien aikana tekemään töitäkin. No, sitten tulikin äidin leikkaus ja äidin nostokielto eli ei sinne töihin nyt sitten välttämättä niin vaan mennäkään koska en saa Kolmosta mihinkään hoitoon. Eikä sillä, ei sieltä töistä ole soiteltukkaan että pääsisitkö tulemaan. Mutta jo se pelkkä ajatus, se että pystyi miettimään että onneksi pääsen välillä töihinkin, on nyt vähän murusina. Se auttoi jaksamaan varsinkin vähän vaikeampina päivinä. Nyt siihen ajatukseen ei voi ihan yhtä voimakkaasti nojata koska ei ole varmuutta että pääsisin jos kysyisivät. Ja se vähän syö.

Lisäksi tämä mutsin tilanne kiristelee muutenkin. Kun se on nyt niin selvää että sieltä suunnalta ei pysty auttamaan. Tuntuu ihan hassulta että miten isona henkireikänä ne kerrat oli kun mutsi oli tässä sen pari tuntia ja tästä pääsi urheilemaan tai kauppaan tai mihin nyt vaan halusikaan. Mietin jo että onnistuisiko sellainen että Kaksikko olisi tässä paikalla hoitelemassa ne nostelut ja mutsi sitten orkesterinjohtajana. Mutta ei. Mä tiedän että äiti ei olisi nostamatta jos tilanne tulisi. Se oli jo tuossa nähtävissä leikkauksen jälkeen että ei se vaan osaa ottaa niin iisisti kuin pitäisi. Eli parempi nyt vaan antaa olla.

Mä kaipaan viikkovapaita. Nyt tuntuu että kaikki jää viikonlopuille. Tai illoille. Vaikka päivät olisikin kalenterissa vapaita niin tuntuu että illat ja viikonloput on ihan ruuhkaisia. Kaikkien harrastukset yritetään ympätä jouhevasti limittäin, kaupassa pitäisi ehtiä käydä (ollaan kyllä käytetty välillä noutopalveluakin. Vaan kun nekin on välillä niin ruuhkaisia että vapaa aika löytyisi kahden päivän päästä niin ei paljon auta jos kaappi on jo tyhjä), pesutupa hoitaa ja niin edespäin. Mun viikkovapailla saatiin aika hyvin askarreltua arkea niin että pystyttiin olemaan vapaalla sillon kun oltiin kaikki kotona. Nyt se ei ihan tahdo onnistua.

Nyt kun näitä vanhempien etuuksia taas puidaan ja pohditaan hallituksessa asti, tuntuu että ei saisi sanoa ääneen että ei haluaisi olla vain kotona. Että nyt pitäisi äitinä vetää yhdessä rintamassa ja pitää kiinni oikeuksistaan. Ei saisi yhtään miettiä niitä ei mukavia asioita tai tuntea oloaan epämukavaksi kun on vaan kotona. Ylipäätään musta jotenkin tuntuu, että jos olet hoitovapaalla niin ei saisi tuntea muuta kuin kiitollisuutta. Eikai se tarkoita sitä, että olisi kiittämätön, jos se kotona olo ei ole pelkästään hattaraa ja serpentiiniä. Tai jos kiinnostaa muukin kuin lasten kanssa oleminen. Ja jos sitten puhuu niistä negatiivisista niin pitää kyllä muistaa mainita myös ne positiiviset ja ihanat asiat ja sitten vielä painottaa sitä että miten on kiitollinen kun voi olla kotona. Mua vähän turhauttaa tuo.

Tuntuu kuitenkin että pikkuhiljaa aletaan olla kiinni uudessa arjessa ja ei murista jatkuvasti vaan puolin ja toisin. Varmasti ottaa vielä aikaa ennenkuin homma toimii saumattomasti mutta nyt ainakin näyttäisi siltä että siihen suuntaan ollaan menossa. Missään nimessä nämä roolinvaihdot ei kuitenkaan kaduta, ei silloin vuosi sitten eikä nytkään. Itseasiassa mun tuli ihan järjettömän hyvä mieli kun Siippa kertoi, että hänen töistään on muutama muukin isä nyt uskaltautunut jäämään kotiin lasten kanssa pidemmäksi aikaa. Kun näkivät meiltä että ihan hyvin se pelaa niinkin päin. Tarvittiin vain joku ottamaan se ensimmäinen askel ja näyttämään esimerkkiä.

2 kommenttia:

  1. Eiköhän se siitä lutviudu. :) Ja ihanaa, että teidän esimerkistä muutkin on rohkaistuneet vaihtamaan kotivanhemman roolia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuo on musta ollut niin hienoa, että meidän esimerkki on rohkaissut. Mä olen sitä mieltä että muutoksia tarvitaan rakenteisiin asti mutta tärkeintä on se esimerkin näkeminen läheltä. Se rohkaisee parhaiten.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?