lauantai 28. helmikuuta 2015

Kirjastossa

Tässä meidän kodin lähellä on kaksi kirjastoa. Ihan naapurissa oleva ja sitten yksi kauppareissun varrelta löytyvä. Aikanaan kun asuttiin seitsemän vuotta Alppilassa, yksi mun rakkaimpia paikkoja maailmassa oli Kallion kirjasto. Siitä muotoutui vuosien varrella varsinainen turvapaikka, sellainen takuuvarma onnellisuuden tyyssija. Sinne oli aina ihana mennä rauhoittumaan ja onhan se tosi kaunis rakennuskin. Tätä nykyä Kallioon asti tulee lähdettyä harvemmin, joskin se edelleen on Siipan suosikki kattavan musavalikoimansa takia. Edelleen me siellä silloin tällöin käydään, koko perheen voimin. Moikkaamassa tutut työntekijät ja fiilistelemässä.

Kallion kirjastohan on ennenkaikkea vähän sellainen vanhanajan makuinen kirjasto nykypäivän jipoilla höystettynä. Niin kirjasto kuin voi kirjasto olla. Kun astuu ovista sisään, ei voi kuvitella sinne muuta kuin kirjaston. Siellä on hyvin rentoa ja lämminhenkistä mutta se miljöö on nimenomaan hyvin samantyyppinen kuin lapsuuden kirjastoissa aina oli. Kun aikanaan muutettiin tänne eri kaupunginosaan, mulla meni hetken aikaa tottua siihen että kirjasto voi olla muutakin kuin sellainen mun mielikuvista löytyvä. Musta itseasiassa tuntui vähän jopa väärältä käydä tuossa lähikirjastossa. Se kun on niin erilainen kuin Kalliosta löytyvä sisarensa. Mutta funktiohan niissä kaikissa on kuitenkin sama.

Tätä nykyä tuo lähikirjasto on mun kotikirjasto. Olen muodostanut sen tunnesiteen sinne ja siellä on hyvä olla. Tunnen työntekijät ja siellä tulee käytyä ainakin se kerran viikossa. Itse rakennus on kaikkea muuta kuin luokseen kutsuva ja kirjastoonkin kantautuu aina viereisen työpaikkaruokalan häly. Mutta siitä on muodostunut mulle hyvin tärkeä paikka. Niin tärkeä, että jos käyn muualla kirjastossa, tulee vähän levoton ja syyllinen olo. Niinkuin tekisin jotain väärää. Pettäisin sitä omaa kirjastoani. Kotikirjastossa tiedän missä mikäkin on. Se tuntuu turvalliselta.

Musta tuntuu hirvittävän lohdulliselta että maailmassa on paikka, joka tuo mulle turvaa. Paikka, joka ei ole sidottu kehenkään ihmiseen vaan nimenomaan se paikka itsessään on se juttu. Jossa voin inspiroitua, oli elämäntilanne mikä tahansa. Menin muutama päivä sitten kirjastoon hyvin surullisena ja lähtiessä pois olo oli vain toiveikas ja täynnä varmuutta ja uskoa tulevaisuuteen. Sen varmisti sylissä oleva kirjakasa. Musta on ihanaa tulla kotiin syli täynnä kirjoja.

Jos mä jotain kaipaan ajalta ennen lapsia, niin sitä että vapaapäivän aamuna saattoi tarttua kirjaan laskeakseen sen käsistään vasta illalla ennen nukkumaanmenoa. Välissä ehkä syöden ja kellosta todeten päivän liikkumista. Mä en edelleenkään poistu kotiovesta mihinkään ilman että mulla on kirja mukana. Olen lukenut baarissa, unettomina öinä ja imuroidessa. Turistibussissa, leffassa ja aamuyön pikkutunteina. Olen sotkenut kirjan sivuja Guinnessilla, ketsupilla ja hattaralla. Mä olen lukemisen takia tinkinyt yöunistani, sosiaalisista suhteista ja olen joskus kieltäytynyt työvuorostakin liian hyvän kirjan vuoksi. Mä jään joskus mielummin lukemaan, kuin näen ihmisiä. Lukeminen ei ole koskaan ajanhukkaa, ei silloinkaan kun luettu materiaali ei ole hyvää. Lukutaito on yksi suurimmista rikkauksista joka meillä on ja liian usein me unohdetaan se. Mun elämän suurimpia tragedioita olisi unohtaa miten luetaan. Se tuntuu ajatuksena siltä että joku tärkeä kuolisi pois. Jos liike on lääke niin lukeminen on vähintäänkin euforia.

Mä olen alkuvuoden lukenut aika raskaita asioita. Tarinoita pakolaisista, sodan runtelemista naisista ja lapsista, aidosta hädästä. Asioista joita Suomessa asuva ei vaan voi käsittää. Kun nuo samat aiheet tuli töissäkin vastaan yhden ainoan illan aikana, totesin että nyt mä tarvitsen jotain kevyempää silmille tähän väliin. Jotain missä on rakkautta ja huumoria. Otinkin työn alle Sophie Kinsellan Hääyöaie-romaanin. Kinsellahan tunnetaan nimenomaan Himoshoppaaja-kirjasarjastaan. Olen nekin lukenut mutta ne ei muhun uponneet oikein koskaan, Kinsellan parasta edustaa nimenomaan nämä muut. Tuon jälkeen olisi tarkoitus tarttua Hillary Clintonin Tahdon voimalla-kirjaan. Luin jo aiemmin Tahtonaisen, joka keskittyi enempi aikaan presidentin puolisona. Mulla oli muodostunut Hillarysta ihan toisenlainen käsitys ja muutinkin mieleni täysin lukukokemuksen jälkeen. Siinäkin on muuten hyvä osoitus kirjojen voimasta. Mulle on monesti käynyt niin että olen muuttanut näkökantaani täysin, kun olen lukenut asiasta tai ihmisestä. Nyt mua hieman jännittääkin tarttua tuohon Tahdon voimalla-teokseen. Mitä jos se onkin ihan paska? Ja käsitykseni Hillarysta muuttuu jälleen. Se tuntuu tällä hetkellä aivan ylivoimaiselta asialta kohdata ja käsitellä. Lohdullista sekin että oman elämän ongelmat painii näin pienessä mittakaavassa. Tietyn sivumäärän verran.


Yritän ilmeisesti lainata kaikki maailman kirjat. Älkää kukaan lainatko mulle enää mitään ennenkuin nämä on hoidettu alta pois! Etualalla keittokirjoja. Niitäkin on ihana vain lukea. En jaksanut siistiä ympäristöä kuvauskelpoisemmaksi. Siellä on limpparit jemmassa.

2 kommenttia:

  1. Kirjastorakkautta! Ihanaa!

    Mä en oikein nykyään koe pettäväni mitään kirjastoa - päin vastoin. Haluaisin käydä kaikissa pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Olen ipanaakin roudannut vaikka ja minne, kerran tehtiin eksku Sellon kirjastoonkin. Oli hauskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu että mitä vanhemmaksi mä tulen niin sen enempi mä kangistun kaavoihini. Ja tarvitsen tuttua kirjastoa :P Menisi varmaan yöunet jos menisivät siellä vaikka muuttamaan hyllyjärjestystä tjtn. Kamala painajainen.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?