perjantai 27. helmikuuta 2015

Kun tutti meni rikki

Mä olen ennenkin miettinyt että tarvitsisin aina loman jälkeen loman. Niinkuin lomaa siitä lomasta. Sama olo oli myös hiihtoloman jälkeen. Olen ihan tolkuttoman väsynyt. Toki se menee todennäköisesti sairastamisen piikkiin ja toipumiseen mutta kuitenkin. Vä-syt-tää!!! Nyt tosin hieman piristyin ja olen ihan tutinoissani koska olen töissä! TÖISSÄ!!! Vihdoin joku sairastui ja soittivat ja täällä sitä nyt ollaan yhden illan verran. Jeee!

Edellisessä postauksessa jo vähän vihjasinkin että meillä ollaan nykyään tutittomia. Koko tuttivieroitus oli mulle jo etukäteen superahdistava ajatus koska vieroitus venyi musta liian pitkälle. Enkä voi kyllä edelleenkään kuin vain ihmetellä ja kysyä että miksi me ei tehty sitä aiemmin?

Mä olen haaveillut Kolmosen tuttivieroituksesta varmaan jo lähemmäs vuoden. Kaksikko vieroitettiin reippaasti alle kaksivuotiaana ja samaa olin suunnitellut Kolmosenkin kohdalle. Mutta sitten isi jäi kotiin. Eikä mulla ollut selkärankaa ylimääräisiin itkuihin kun olin niin paljon poissa. Ja sitten aika vain kului ja kului ja.... niin. Vieroitus venyi liian pitkälle.

Alunperin meidän piti viedä loppuvuodesta tutit Joulupolun tuttipataan vai mikälie se hökötin siellä nyt olikaan mihin niitä sai viedä. Mutta sitten todettiin että ei kyllä onnistu tuon lapsen kanssa. Sehän ei niistä nimittäin suostu luopumaan. Vaikka luvattaisiin vastineeksi mitä niin Kolmas ei niitä vapaaehtoisesti vie yhtään mihinkään. Saattaa siinä keskustellessa joo nyökytellä mutta itse tilanteessa... ei ikinä. Hän on hyvin huono luopumaan yhtään mistään.
No sitten suunniteltiin että vieroitetaan joululomalla. Mutta sairasteluthan iski silloin isosti ja kaikki kipuili ristiin enempi ja vähempi ja Kolmas tehtaili pari hammastakin. Sitten loppui loma ja mä jäin kotiin ja halusin tottua ensin siihen kotoiluun. Enkä ollut halukas yksiinkään ylimääräisiin yöhuutoihin jotta koululaiset ja Siippa saisi arkena nukuttua. Ja siinä oli pohjilla niitä öisiä hammashuutoja.
Seuraava etappi oli suunniteltu hiihtolomaksi. Kunnes kaksi viikkoa ennen hiihtolomaa mulla leikkasi eräänä iltapäivänä kiinni kun olin käynyt 283837486547 kertaa nostamassa niitä tutteja päiväunille nukahtamisen aikana ja nuoriherra kiskoi niitä takaisin lattialle sitä tahtia kun mä niitä nostin hänelle. Parhaimmillaan kaikki tutit oli nakattu lattialle ennenkuin ehdin edes ulos makkarista. Mulla leikkasi aivan totaalisesti ja nappasin mukaani kaikki tutit mitkä käteen osui ja saksin niistä kärjet rikki.
Oltiin jo puhuttu ja sovittu aikuisvoimin että vieroitus hoidetaan niin että tutit "menee rikki". Että Kolmas itse veisi ne roskiin ja toteaisi käyttökelvottomaksi. Mä vähän sitten nopeutin tätä prosessia. Olin omavaltainen vaikka muuta oltiin päätetty.

Noh. Kolmas ei tokikaan nähnyt mitä tuteille tein. Toin ne hänelle takaisin ja heitin vaivihkaa sinne sänkyyn pojan sekaan. Kolmas nappasi yhden ja.... se ilme. Kun ei sitä tuttia saanutkaan syötyä. Se järkytys oli jotain sellaista että mua oikeasti alkoi naurattamaan. Kuulostaa varmaan ihan kamalalta mutta se ihan oikeasti oli niin koominen kun siinä viittoi ja elehti että mikä tätä tuttia nyt vaivaa. Aivan sarjakuvamainen tapahtumasarja. Siinä sitten juteltiin että oho, se on mennyt rikki.

Vaikka Kolmas on monesti nukkunut tutti suussa niin sitä on tarvittu lähinnä nukahtamiseen. Kun hän nukkuu, niin nukkuu ilman tuttiakin. Tutin kanssahan Kolmas vain vietiin omaan sänkyyn ja sinne hän itsekseen rauhoittui. No, ne päivät ovat nyt takanapäin. Tällä hetkellä poika ei nukahda kuin meidän sänkyyn ja vain jos siellä on joku vieressä. Jos hänet laittaa omaan sänkyyn niin huuto alkaa samantien. Päiväunille hän nukahtaa aika vaivattomasti. Mutta yöunille ei sitten millään. Aivan älytöntä vatulointia ja hyörintää. Ja ongelma on nimenomaan se nukahtaminen. Sitten kun nukkuu niin nukkuu aivan yhtä hyvin tai levottomasti kuin tutin kanssa.

Mä myönnän ihan suoraan että nukuttaminen on mulle aivan vesikidutusta. Päiväunille nukutus vielä menee, musta on kiva itsekin ummistaa ne silmät siinä hetkeksi ja kerätä voimia. Mutta yöunille nukuttaminen... voi jösses. Jos mä jotain inhoan niin sitä. Aika pitkälti kaikki keinot alkaa olla kokeiltuna, raha on varmaan ainoa jolla en ole vielä yrittänyt Kolmosta lahjoa nukahtamaan.
Silloin jos käyn itse yöunille samaan aikaan niin nukuttaminen ei ole ongelma. Koska mä voin siinä nukahtaa ja taapero sammuu sitten kun sammuu. Aika harvoin vain tulee tehtyä niin.

Meillähän lapset käy arkisin nukkumaan n. tuntia ennen kuin me aikuiset. Ajallisesti siis ei puhuta isosta heitosta, vaikka sinne nyt sitten jäisikin Kolmosen kanssa jo itsekin yöunille. Mutta se yksi tunti iltaisin ilman lapsia on ollut tärkeä ihan muista syistä. Tuo yksi tunti on ainoa hetki meille aikuisille. Joko olla yhdessä tai sitten itsekseen. Ja se yksi ainoa tunti tuntuu itselle tosi tärkeältä. Että ennen nukkumaanmenoa saa rauhoittua kuten itse haluaa. Lukea tai pötkötellä toisen kainalossa. Eikä niin että se loppuilta menee taaperon vieressä, samalla tökkien sen etusormea pois mun navasta. Opettelukysymyshän tämä pitkälti olisi. Siis mun, ei taaperon. Mutta mä en ole ihan varma että haluanko luopua siitä yhdestä tunnistani, haluanko opetella siitä pois. Kun meillä on vain yksi melko pieni lapsi niin mun mielestä yksi tunti vuorokaudessa aikuisille ja parisuhteelle ei pitäisi olla liikoja pyydetty. Ja vaikka se on vain yksi ainoa tunti, niin tämä asia syö mua tällä hetkellä todella paljon. Se yksi ainoa tunti on liian tärkeä sekä omalle päälle että parisuhteelle, jotta siitä haluaisi luopua.

Mä olen aina ollut sitä mieltä että ihan sama missä nukkuu, kunhan nukkuu. Ja niin ajattelen edelleen. Nukkukoot vaikka joka yö meidän välissä, ei haittaa! Mutta se nukahtaminen... miksimiksimiksi sen pitää nyt olla niin vaikeaa.
Lisäksi mä koen hyvin ahdistavaksi myös sen, että Kolmas kelpuuttaa vain mut nukutushommiin. Jos siis olen kotona, jos en ole niin kuka vain käy. Mutta jos mä olen kotona niin lähtökohtaisesti hän haluaa aina mut mukaan pötköttämään. Aivan järjetön älämölö alkaa jos Siippa yrittää sinne mun sijaan. Ja kuitenkin hän nukahtaa isänsä kanssa paljon helpommin kuin mun kanssa.

Ilman päiväunta tuo tyyppi ei selviä, se on aivan selvä. Päiväunien poisjättäminen ei siis ole todellakaan vaihtoehto. Tuntuu että se on iltaisin ihan sama mihin aikaan pojan kanssa menee nukuttelemaan, se on aina se vähintään tunti ennenkuin se nukkuu. On yritetty väsyttää poikaa. Ulkoiltu illasta, käyty uimassa, saunottu, milloin mitäkin. Ei apua. On yritetty rauhoittaa iltoja ja varsinkin sitä viimeistä tuntia ennen nukkumaanmenoa. Ei hyötyä. Ihan yhtä vaikeaa on.

Mä ymmärrän ja tiedän että tuttivieroitus on iso asia. Eikä tässä vielä ajallisestikaan ole kamalan pitkään oltu tutitta, onkohan tämä nyt neljäs viikko ilman. Ja että se on nimenomaan iso asia tuolle pienelle, ei mulle. Mutta, kun nukuttaminen on se mun kompastuskivi ja se ehdoton inhokki, niin siksi tämä tuntuu itsestäkin niin ällöttävän raskaalta. Minä inhoan nukuttamista enkä arkaile myöntää sitä ääneen.

Että ihan vaan note to self, jos koskaan ikinä lisää lapsia tulee niin tuttivieroitus ajoissa!!

4 kommenttia:

  1. Hurraa! Hurraa! Nukuttamisiin sitten tsempit. Kidutusta täälläkin, mutta nyt kahden kuukauden jälkeen jo kivutonta. Paitsi ne päiväunet, iltaisin helpompaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Jos mä nyt uskallan tämän ääneen sanoa niin ehkä meilläkin näyttäisi siltä että pikkuhiljaa alkaisi helpottamaan.... ja tämä oli vaan sellainen retorinen pohdinta, Mr. Murphyn on ihan turha napata tästä mitään ideoita!

      Poista
  2. Jee tutti meni rikki! Mä ajattelen ihan samoin tosta nukutushommasta! Meidän parisuhteelle on ollut todella tärkeetä, että saadaan illalla pari tuntia (meidän lapset simahtaa tosi aikaisin ja vastavuoroisesti herää esim viideltä) yhteis/ omaa aikaa. Silloin jutellaan päivän jutut ja auotaan kiireessä sanotut tyhmyydet heti. Ja meidän pienin jossain vaiheessa huuteli ikäväänsä omassa sängyssään ja se oli todella ärsyttävää kaikille. Ajan kanssa sekin tuntui menevän enimmäkseen ohi kun ollaan varmaan tehty selväksi, että ei aiota istua sängyn vieressä koko iltaa. Toisaalta meillä sisarukset nukkuu samassa huoneessa vierekkäin joten se ehkä helpottaa myös. Tsemppiä ja suosittelen ; älkää luopuko siitä tunnista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olisin siihen valmis että sitä yhtä tuntia ei siellä päivän päätteeksi olisi ihan joka päivä, mutta kokonaan en siitä kyllä ole halukas luopumaan. Mä uskon kanssa että koko homman ydin on nyt siinä että ajan kanssa tämän helpottaa. Kun se tutti sieltä nukahtamisesta vaan unohtuu. Aina tosin tuonkaan mantran hokeminen ei jeesaa kun vituttaa se nukuttaminen valmiiksi. Mutta ehkä me vanhemmatkin ollaan oikeutettuja siihen että joskus nää lapsipoliittiset kuviot vaan vituttaa. Nyt onneksi viime päivinä lapsi on hyväksynyt isänsäkin ja itseasiassa nukahtanut jopa melko nopeasti. Ei me luovuta siitä tunnista :) Kiitos sulle tsempeistä!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?