keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Mitä jos ei?

Mä olen urheillut aika ison osan elämästäni. Lapsena ja nuorena harrastin kovaa, jopa vähän liian kovaa. Harrastin joukkuelajia, jossa tavoitteet oli korkealla ja kilpailu jo pelkästään joukkueen sisällä oli raadollista. Päällä ollut teini-ikä ei ainakaan helpottanut asiaa. Pikkuhiljaa rakkaus lajiin kääntyi ärtymykseksi. Harkkoja ennen koulua oli useampi kerta viikossa, puhumattakaan sitten kerroista koulun jälkeen. Jos en omiani muista niin viikosta löytyi vain yksi vapaapäivä ilman treenejä. Se on aika vähän lapselle ja teini-ikäiselle. Jolla pitäisi olla elämässä muutakin kuin koulu ja harrastus. Eikä kyseessä ollut mikään leppoisa kehoahuoltava laji. Vaan joka kerta tehtiin ja kovaa.

Jälkikäteen sitä on miettinyt että miten meidän vanhemmat esimerkiksi suostui tuohon. Eihän tuo oikeasti ole millään muotoa "tervehenkistä" harrastamista. Lapsen ja nuoren elämästä täytyy löytyä muutakin kiintopistettä kuin harrastus, joka sanelee koko perheen aikataulut ja arjen. Muutakin kuin jatkuvaa kilpailua. Kun välistä jäi jatkuvasti kavereiden synttäreitä ja koulun discoja ja yökyläilyjä koska oli pakko mennä aikaisin nukkumaan jotta jaksaa, niin pikkuhiljaa se harrastus muuttui inhokiksi. Oli sen syytä että kaikki muu jäi väliin.

Jälkensä nuo harrastusvuodet jätti. Inhosin urheilua vuosikaudet. Ihan todella inhosin. Pidin vuosien tauon kaikkea liikuntaa kohtaan ihan vain sen inhon takia, joka jatkui pitkälle aikuisikään asti. Ja taukoja pitkitti myös raskaudet, terveysongelmat, elämänmuutokset. Kun aikanaan joskus kasiluokalla sain vihdoin lopettaa harrastuksen, aloitin ihan täysipäiväisen kapinoinnin kaikkea urheilua liittyvää kohtaan. Otin takaisin niitä hetkiä ja vuosia, jotka olin lajin takia menettänyt. Vähän turhankin kanssa. On tullut monesti jälkikäteen mietittyä että varmaan vähempikin kapinointi olisi riittänyt, jos siinä harrastamisen ohella olisi ollut mahdollisuus muihinkin aktiviteetteihin. Jos laji ei olisi aina ollut kaikessa ensimmäisenä vaan joskus sen edelle olisi voinut laittaa muutakin.

Jossain vaiheessa aikuisvuosia urheilu alkoi taas maistumaan. Löytyi uusia lajeja ja huomasi taas miten hyvältä ne endorfiiniryöpyt tuntuu. Mutta. On kertoja kun urheilu ei tunnu hyvältä. Kun ei jaksa eikä huvita ja vilkuilee vain kelloa koko ajan että koska tämä loppuu. Nyt alkuvuodesta olen ollut taas ihan rakastunut joogaan. Paastoamisen myötä kroppa tuntuu elastisemmalta ja venyminen on ihanaa. On kuitenkin ollut kertoja kun joogakaan ei ole tuntunut hyvältä ja se nenän kautta hönkiminen on vain vituttanut. Huomaan, että näiden tuntemusten keskellä tekisi vaan mieli heittää hanskat tiskiin. Unohtaa taas koko urkka ja syödä vaikka suklaata. Mun liikkumisessa on edelleen paikoin vahva suorittamisen maku. Se on muistona sieltä teinivuosista. Ja siitä opetellaan nyt aktiivisesti pois. Liikunta ei aina tunnu hyvältä eikä aina ole kivaa. Liikkuessa ei tarvitse aina kilpailla ketään vastaan, ei edes itseään. Ja se on ihan ok hyväksyä nuokin tuntemukset.

Useimmiten puhutaan vain siitä miten urheilu tuntuu hyvältä. Miten ihana olo siitä tulee. Olen sortunut samaan hehkuttamiseen itsekin. Mutta entä jos se ei aina tunnukkaan hyvältä? Entä jos aina ei olekkaan kivaa ja ihan tosissaan saa motivoida itseään lähtemään? Koska sitäkin tapahtuu. Ja se on ihan normaalia. Siitä ei vaan koskaan puhuta koska on tärkeämpää hehkuttaa sitä hyvää oloa. Miten kivaa on liikkua. No minä sanon että aina ei todellakaan ole kivaa. Eikä tunnu hyvältä. Ei sellaisia asioita ole olemassakaan jotka tuntuu _aina_ hyvältä ja kivalta. Mä en tunnista yhtään sitä sellaista kertaakaan ei ole ollut olo että en olisi halunnut lähteä liikkumaan vaan jäisin mielummin sohvalle-ajatusta. No mulla on ollut monestikkin olo että en halua lähteä. Joskus olen mennyt ja joskus olen jäänyt sinne sohvalle. Pakolla en ala.

Joskushan käy myös niin että kun vain lähtee niin sitten sen tekemisen myötä alkaakin tuntumaan hyvältä. Aina se lähteminenkään ei kuitenkaan auta. Joskus se liikunta on ihan pakkopullaa ja ei vaan kulje ja silloin on yritettävä löytää sieltä se joku, jolla homma lähtisi rullaamaan. Esimerkiksi ne kerrat kun joogassa se hengittäminen ei ole tuntunut hyvältä niin sitten olen hengittänyt normaalisti ja yrittänyt keskittyä muuhun. Kuulostellut mikä tänään tuntuisi hyvältä ja yrittänyt löytää siitä sitä intoa lopputunniksi. Aina se ei ole auttanut. Sitten on vain kestetty ja ajateltu että tänään näin. Väkisin se ei hyvältä ala tuntumaan. Pitää vain opetella siihen että vaikka ei tuntuisi hyvältä ja kivalta niin se ei ole yhtäkuin huono treeni.

Mun mielestä sen kaiken hehkuttamisen tilalla voitaisiin joskus jutella siitäkin että mitäs sitten kun treeni ei kulje. Kun ei huvita. Kun lapset valvottaa ja töissä on kiire ja räntää sataa naamaan. Koska se itsensä motivoiminen tuolloin on tosi vaikeaa. Kun siitä liikkumisesta ei saakaan voimaa ja virtaa jaksaa. Kaikki eivät saa endorfiineistä sitä hyvää oloa, monen viikon liikkumisen jälkeenkään. Heillä ei ole mitään käsitystä siitä hyvän olon tunteesta mistä hehkutetaan. Miten heidät saataisiin motivoitua liikkeelle? Miten heille saataisiin markkinoitua se liikkaamisen hyöty? Koska vaikka se liikunta ei tuntuisi kivalta, niin sitä ei kannata lopettaa. Eikä kannata olla liikkumatta. Vaikka se hyöty ei aina tuntuisi niin se näkyy solutasolla. Mitä enemmän sitä hyvää oloa liikkumisesta hehkutetaan, sen vastenmielisemmältä koko homma tuntuu silloin kun ei tunnu hyvältä. Me ihmiset ollaan kyllä jänniä. Me ajatellaan automaattisesti että kaiken täytyy tuntua hyvältä että me viitsitään vaivautua tekemään. Ja että pitää olla kivaa. Me ollaan niin mukavuudenhaluisia että halutaan kaikesta vaan niitä hyviä tuntemuksia. Me piiskataan itseämme äärimmäisiin siellä urheilun saralla, vain sillä ajatuksella että hei tää tuntuu hyvälle. Mutta mitä jos ei tunnukkaan? Pitäisikö sen tuntemisen sijaan keskittyä puhumaan enemmän siitä että miten hyvää se liikkuminen tekee?
Harvemmin se liikkumaan lähteminen varsinaisesti kaduttaa mutta mä kaipaisin keskustelua myös niistä seinistä, joita eteen välillä nousee urheillessa. Kun päässä hakkaa vaan että evvk.

Ps. Hiihtoloma ja oksennustauti. Hyvin jännä nähdä miten isolla voluumilla kiertää.

8 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus.

    Mun elämääni ei kouluvuosina ohjannut yksi ja ainoa harrastus, vaan useampi. Toinen puoli musiikkia, toinen liikuntaa. Melkein joka päivä jotain. Ei ennen koulua, mutta pian koulun jälkeen. Oli päiviä, jolloin koulua oli se 8-15 ja sen jälkeen oli tunti aikaa suoriutua harrastukseen, josta pääsi pois klo. 20:30 illalla. Aika pitkiä päiviä näin jälkikäteen ajatellen, enkä missään nimessä omille lapsilleni haluaisi vastaavaa - vaikka mukavia muistoja harrastuksista on jäänytkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Mun päivät kuulosti hyvin paljon samalta, siis pituudeltaan. Tosin joskus oli tosiaan harkat vielä siinä ennen kouluakin... Meidän Ekalla on nyt kasiluokalla ollut esimerkiksi yksi jakso koulussa, jolloin koulua oli 28,5 tuntia viikossa. Tuon kun jakaa viidelle päivälle niin aika monta seitsemän tunnin koulupäivää tulee ja meillä poika oli jo pelkästä koulusta niin väsynyt että siinä oli ihan riittävästi. Meillä isot pojat harrastaa 1-2 kertaa viikossa ja joskus käydään porukalla uimassa. Siinä on musta ihan riittävästi. Mäkään en omille lapsille halua tuollaista tahkoamista ja suorittamista mitä itsellä oli.

      Tiedän että niistä lapsista, jotka harrastaa paljon ja tavoitteellisesti, aika harva kuitenkaan valittaa. Kunnes tulevat teini-ikään ja se kisaaminen kiihtyy entisestään. Viimeistään silloin harvotaan jyvät akanista ja aika monella karisee harrastusinto kun jää toisten jalkoihin eikä vain ole riittävän hyvä. Mun mielestä teini-iässä jos missä pitäisi panostaa siihen kivuuteen. Että tehdään yhdessä ja liikutaan sen liikkumisen ilon vuoksi. Se prosenttiosuus joka urheilustaan ammatin saa on niin järjettömän pieni että en tajua miksei niihin höntsäjengeihin oikeasti panosteta.

      Poista
  2. Äh mä just ajattelin hehkuttaa liikkumista, apua! Mutta nyt ei irtoa muutakaan, vaikka tää oli kyllä hyvä pointti. Eihän se tosiaan aina tunnu kivalta, ja vaikka jälkikäteen yleensä on hyvä olo, ei sekään aina auta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehkuta ihmeessä! En mä sitä sano että ei saisi hehkuttaa :) tietysti saa ja pitääkin, jos kerran kulkee. Mutta mä haluan juttelua myös siitä että mitä jos ei kulje. En jaksa uskoa että olen ainoa jonka mielestä se ei ole aina kivaa.

      Poista
  3. Hyvä teksti ja aihe! Minä en lapsena harrastanut mitään yhtä urheilulajia, kuten ei kukaan perheessämme (me puolestamme marssimme peräkanaa musiikkiopistoon kuusivuotiaina..), mutta vanhemmat saivat silti hyvin kylvettyä meihin kaikkiin lapsiin liikunnallisuuden siemenen. Muullakin ympäristöllä oli osuutensa asiaan, kun yksinkertaisesti kaikkiin kivoihin paikkoihin pääsi parhaiten pyörällä tai omin jaloin, oppi arkiliikkujaksi. Nykyään nautin liikunnasta itse miltei aina, kun lähden, mutta aina en saa lähdettyä. Silloin jään kyllä aika suosiolla vaan kotiin, enkä jaksa tuntea siitä huonoa omatuntoa.

    Mutta meillä asuu myös tuollainen vähemmistön edustaja, jolle endorfiinihurmosta ei yksinkertaisesti tule, vaikka juoksisi maratonin tai nostelisi kuinka punttia. Puolisoltani puuttuu jokin geeni täysin sillä saralla, ja hän itsekin harmittelee asiaa, sillä totta kai se tekee liikunnan harrastamisesta paljon työläämpää ja tuppaapa se usein sitten jäämäänkin. Hänelle parasta liikuntaa ovat joko pelit, joissa taidon, taktikoinnin ja voiton tavoittelu vie huomion epämiellyttävältä hengästymiseltä ja hikoilulta - tai sitten yksinkertaisesti sellainen fyysinen puuhastelu, jonka lopputulos on mieleinen. Mies pystyy kanniskelemaan painavia laatikoita portaita ylös ja alas kahdeksan tuntia putkeen, kun toiminta liittyy hänen intohimolla luotsaamaansa yritykseen, vaikkei toisaalta kestä hölkätä kilometriä pidemmälle tulematta suunnattoman ärtyneeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jään kanssa nykyään suosiolla himaan välillä enkä suostu potemaan siitä huonoa omaa tuntoa. Tykkään tilastoida liikuntasuoritteita mutta lähinnä vain siksi että tulee pidettyä välipäiviä ja että ne välipäivät ei veny liian pitkiksi. Vuorotyöläisenä kun sitä on joskus aika hukassa että missä päin viikkoa eletään ja koska on tehnyt mitä. Vaikka en nyt siis töissä olekkaan :) Mutta, mua ärsyttää ihan suunnattomasti että noissa ohjelmissa pitää määrittää tavoitteita. Että niin ja niin monta kertaa liikuntaa viikossa tai niin ja niin monta askelta jne. Eikö oikeasti voi liikkua ilman ihmeempiä tavoitteita? Eikö tavoitteena voi olla vain se että tulisi ylipäätään liikuttua? Ei sitä tilastointia tietenkään tarvitse lukea kuin raamattua mutta ihan noin ylipäätään, en tajua miksi pitää määrittää tavoitteet.

      Mä uskon että se on jotain solutason hommia että kaikki ei saa sitä hyvää oloa. En tiedä onko asiaa sen enempi tutkittu mutta uskon että sieltä se vastaus löytyy. Mä kyllä saan endorfiiniryöppyjä ja sitä hyvää oloa itse liikkumisesta mutta en joka kerta. Joskus menee viikkoja ettei yksikään kerta tunnu hyvältä eikä ole kivaa. Harvemmin sitä tosiaan katuu jälkikäteen että tuli liikuttua mutta kyllä sitä välillä on miettinyt että no olisiko tullut kivempi mieli jos olisin tämän käytetyn ajan lukenut vaikka hyvää kirjaa. Ja tuossa tullaan justiinsa siihen että mua rassaa se ainainen jauhaminen siitä hyvästä olosta. Mut on ainakin niin aivopesty siihen liikunnan tuomaan hyvään oloon että tuntuu suurinpiirtein kusetetulta jos niin ei käykkään. Ja kun aina ei vaan tule hyvä olo.

      Poista
  4. No hei toi oksennus. Yäk. Mutta siis joo, tunnistan ajatuksiasi. Mutta jooga ja pilates on mulle kyllä ihan tuskaa kun ei vaan jaksa ei pysty rauhottumaan siihen. Vaikka mä oonkin ihan rauhallinen tyyppi. Maksoin just yhen juoksutapahtuman, koska muuten ei oo motivaatiota lenkille, porkkanana siis se ja hyvä olo vähän niin kuin pakotteena itselle.... Että niin. Tosin mä kuntopiireilen lähes joka päivä kotona, koska se taas on musta ihanaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi viidestä larsaa. Vasta. Mutta onhan tässä näitä lomapäiviä vielä aikaa. Vaikka nyt vasta yksi onkin kaatunut pää ämpäriin niin senverran tämä tätä lomailua sotkee että posti ei kulje. Mielessä se kyllä on mutta hetken joudut vielä odottelemaan :)

      Mä kävin eilen kaverin kautta kokeilemassa sellaista rauhallista hathajoogaa. Ja oli kyllä pikkasen liian diippiä shittiä mulle. Mä käyn siis normaalisti aika fyysisillä tunneilla ja vaikka siinäkin mieli useimmiten lepää niin keskityn kyllä enempi siihen tekemiseen ja fyysisyyteen kuin siihen meditoivaan puoleen. Ja eilen sitten piti osata keskittyä siihen ja "kiittää niitä päähän tulevia harhailevia ajatuksia ja päästää niistä irti". En sano että tuommoinen olisi turhaa mutta ei todellakaan mun juttu. Mä osaan sen joogahengityksen aika automaationa eikä mun tarvitse siihen ihan kaiken aikaa keskittyä ja mun tunti kuluikin sitten siihen että mietin että onpas täällä kylmä ja pitäisköhän kuitenkin siirtää paastopäivää ja voi vitsi kiertääköhän mulla mahassa saletisti tuun minäkin kipeeksi ja siinä meni sitten se viikonloppu ja voi vitsi unohtu muuten kaupasta ostaa kermaa pitääkin nyt katsoa että mitä kaikkea unohtu ettei sitten taas tarvi kaikkea hakea yksitellen ja vitsi kun rupee nukuttamaan mitenköhän se Parkmanin pysäköinti muuten menee, pysäyttääkö se sen ajan automaattisesti kun pysäköintiaika loppuu vai laskuttaako se niin kauan kunnes mä pysäytän sen ja onpas mulla muuten likaset hiukset, koskahan mä oon viimeiksi ne pessyt, ai nyt tää loppu kiitos hei. Oli ihan hauska kokeilla mutta kyllä mä kaipaan tuohon sitä tekemisen meininkiä.

      Mä olen miettinyt kanssa että pitäisikö tähdätä johonkin juoksutapahtumaan. Että saisiko siitä sen motivaation. Mutta tällä mun historialla mä jotenkin pelkään että siinä käykin ihan päinvastoin. Että se tavoite syö sen motivaation. Tiedän että mulla on aika paljon tuolla korvien välissä käsiteltävää näiden juttujen suhteen :D

      Musta olisi kanssa kivaa tässä himassa tehdä jotain. Mutta ei onnistu, kokeiltu on... jos ei lapset häiritse niin sitten on kissat pyörimässä jaloissa. Joogasin ennen himassa paljon muttakun valtaosa asanoista meni siihen että sai töniä kissaa selän päältä pois tms niin luovutin ja totesin että jos haluan liikkua niin pois on lähdettävä.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?