tiistai 31. maaliskuuta 2015

Lompakon syömishäiriö

Veropaperit räpsähti tuossa viikko takoperin postinjakajan tuomana. Olin odotellut kieli pitkällä koko alkuvuoden, että selviää onko joulun alla vähän väljemmin rahaa vai maksellaanko nöyränä takaisin valtiolle päin. Odottelin muhkeita palautuksia koska omasta mielestäni olin tehnyt koko viime vuoden töitä tosi korkealla veroprosentilla. Kun työajat pyörii epäsäännöllisenä kolmivuorona, on täysin mahdotonta ennustaa tarkkoja tuloja. Niin moni seikka vaikuttaa ja esimerkiksi jos työskentelet useamman pyhän yövuorossa niin siitä saa jo melko reippaasti erilaisen tilin kuin vain normiyövuoroista. Olenkin jo aikapäiviä sitten lakannut ennustamasta minkä verran mahdan tienata vuoden aikana. Kiltisti kikkailen sillä b-osiolla veroprosentin riittävän korkeaksi. Useimmiten Siipan avustuksella verohallinnon sivuilla.

No yllätys yllätys, sainkin mätkyjä. En älyttömästi ja Siipan palautuksista johtuen mennään aika +/- nolla. Aloin kuitenkin perehtymään siihen verolakanaan vähän paremmin ja mähän olin tienannut aika huimasti viime vuonna. Paljon enemmän mitä luulin. Tuli oikeasti yllätyksenä. Vaikka en omasta mielestäni esimerkiksi yövuoroja tahkonnut mitenkään merkittävästi paljon. Ne nostaa äkkiä sitä kokonaisuutta. Mutta hyvä tietenkin siis noinpäin. Pitää vaan muistaa jatkossa että oikeasti ne mun tulot hilaa huomaamatta ylemmäs mitä me luullaan. Ei varmaan huono idea jossain puolessa välissä vuotta vähän tsekata niitä siihen asti tienattuja. Vielä kun muistaisin tämän sitten kun se on ajankohtaista...

Tässä muutamassa kuukaudessa on tullut jo aika selväksi että mun ollessa töissä meillä oli väljemmin rahaa käytettäväksi. Kun Siippa oli hoitovapaalla. Meillä ei ole Siipan kanssa perustuloissa isoa eroa mutta juurikin nuo mun vuorolisät nostaa sitä mun kokonaisliksaa. Ja jotenkin olin unohtanut miten paljon oikeasti saatan joinakin kuukausina tienata. Tämä on siinä mielessä vaikea homma että mulla saattaa jonain kuukausina olla lähes tuhannen euron ero liksassa. Se ihan tosissaan tuntuu. Erinäisillä säädöksillä tuosta on nyt käsittääkseni päästy aika hyvin eroon ja noin ei pitäisi enää tapahtua mutta koska en ole ollut nyt muutamaan kuukauteen töissä niin en osaa varmaksi sanoa. En ole ainoa joka tuon on ongelmalliseksi kokenut joten siihen on haettu muutosta ja ymmärtääkseni se on auttanut. Saa nähdä sitten syksyllä.

Eihän se nyt täysin yllätyksenä tullut että tämä kevät sitkutellaan, eihän tietenkään rahaa ole käytettäväksi liikoja jos toinen on kotihoidontuella. Varsinkin se enemmän tienaava. Kyllä mä tiesin ja tiedostin että kaksi kolmannesta tästä vuodesta mennään tosi pienellä liekillä. Eikä missään nimessä oleteta että valtio meidät elättäisi. Nämä asiat on siis jollain tasolla kyllä tiedostettu jo silloin kun näitä kuvioita mietittiin, toki käytäntö aina sitten näyttää sen todellisuuden.

Vaikka me ollaan tässä oltu ihan lungisti niin tuntuu että tämä meidän talous huolestuttaa muita. Meidän kaveripiirissä lapset on laitettu hoitoon hyvin pian sen jälkeen kun lapset ovat täyttäneet vuoden. Koska kotihoidontuella ei voi kuulemma elää. Kaveripiiristä löytyy hyvin väljästi rahaa käyttäviä, jotka eivät voi kuvitellakkaan että elintasosta alettaisiin tinkimään. Ja tämä meidän malli jaksaa kerätä hämmästelyä. Mikä mun on jotenkin tosi vaikea ymmärtää. Me ollaan itse kaiken aikaa asennoiduttu niin että ei tämä mikään pysyvä tila ole. Tämä kestää ajan x ja sitten kun kumpikin perheen aikuinen on töissä niin tilillä on toinen tilanne. Jos nyt ei ole rahaa johonkin niin ei se sitä tarkoita että niin on aina. Kuitenkin tuntuu että ulkopuolelta tulee jatkuvasti tietynlaista painetta sille, että tämänikäisenä tulotason pitäisi olla jo tietynlainen. Että tietyistä saavutetuista eduista, jos asian nyt noin haluaa ilmaista, ei pitäisikään joutua luopumaan. Mä taas en näe että tässä varsinaisesti oltaisiin mistään luovuttu. Koska tämä elämänvaihe on tilapäinen.

Vaikka ollaan asennoiduttu kiristämään vyötä niin toki tiukka taloustilanne kiristää välillä hermoja kotona puolin ja toisin. Sekin tiedostettiin etukäteen. Koko vuoden ainoa riita on Siipan kanssa saatu aikaiseksi unohtuneesta laskusta, joka oli senverran iso että se unohdus tuli aika kalliiksi ja vaati erinäisiä kikkailuja. Normaalisti tuskin olisi siitä riidelty. Sinänsä tässä on ollut helppokin lohduttautua väliaikaisuuden tuomaan lohtuun, koska tämä tämänhetkinen elämäntilanne on taloudellisesti melko helvetin kaukana siitä "normaalista". Kun ollaan molemmat töissä. Heitto on niin iso että mua ei osittain senkään takia nyt älyttömästi haittaa. Tulee aika kun sitä rahaa on. Se riittää mulle. Nyt on näin ja en valvo öitäni murehtien raha-asioita. Toki silloin kun sattuu jotain äkillistä niin ollaan hetken aikaa sormi suussa että mitäs nyt mutta kaikesta on selviydytty. Ihminen sopeutuu jos haluaa.

Mulla on tiedossa jonkun ajan päästä illanvietto kavereiden kanssa. Koko illan agenda on vielä vähän auki mutta mulla on jo vähän etukäteen sellainen pläääh-olo. Osa kun haluaisi illanviettoa pitkällä kaavalla ja osa sitten taas vähän pienemmällä voluumilla. Isona vaikuttimena asiaan on raha, muillakin kuin mulla. Yksinkertaisesti meillä kaikilla ei ole rahaa siihen että rällätään koko ilta. Ja mulle se on ihan ok. Koska tiedän että tämä on nyt vaihe. Mä ehdin kyllä myöhemmin rillustamaan pitkän kaavan mukaan mutta tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, se lohkaisee meidän kuukausittaisesta budjetista vähän turhan ison loven. Mulle tämä ei ole mikään ongelma. Mutta tuntuu että toisille on. En ala nyt sen ihmeempää koostetta tekemään käydyistä viestiketjuista mutta mulla on ihan luopio-olo. Tuntuu että ne keskustelut menee pitkälti niin että kun yritän sanoa että nyt ei ole ihan kaikkeen rahaa eikä siksi haluakaan niin ratkaisuksi tarjotaan sitä onko pakko olla noin pitkään hoitovapaalla, lapsi on jo iso, menkää töihin-tyyppistä. No ihan vaan nyt kuulkaa news flash; Suomessa on kallista juopotella ja ruokailla ravintoloissa, vaikka olisit lapseton ja töissä käyvä sinkku! Mun mielestä se vingahtamaton Visa ei ole synonyymi hauskalle illalle ja kivalle kokoontumiselle.

Musta on tosi kurjaa vetää mitään sen ihmeempiä linjauksia ihmistyypeistä mutta jännästi, ainakin omassa kaveripiirissä, kaikista jyrkimmät mielipiteet ja hövelein lompakko löytyy heiltä, joiden miehet tienaa hyvin ja joiden omat nettotulot eivät lähentele miehen tuloja mitenkään päin. Heillä, joilla ne tuloerot ovat todella hulppeat siellä kotiseinien sisäpuolella. Heillä, jotka aivan suoraan elävät miehen siivellä. Heillä, joilla ei ikinä olisi pelkästään omalla liksalla varaa ylläpitää sitä senhetkistä elintasoa.

En itseasiassa edes usko että kaikki on aina rahakysymys. Mä en esimerkiksi usko että me vaikkapa matkusteltaisiin järjettömästi enempää, vaikka olisikin nyt enemmän rahaa. En myöskään usko että olisin yhtään sen innokkaammin juhlimassa (ainakaan aamuun asti) koska en yksinkertaisesti varsinaisesti tällä hetkellä kaipaa sellaista. Kavereita on kiva nähdä mutta ei mulla väljempänä rahakautenakaan ollut joka kerta tarvis yhdistää kavereita ja krapulaa. Mun on myös hyvin vaikea nähdä itseäni tuhlaamassa ihan päättömästi, miettimättä yhtään mitä mikäkin maksaa ja onko sille edes tarvetta. Raha on siinä mielessä vaikea vedenjakaja kaveripiirissä, koska se edustaa niin monille niin eri asioita. Sen arvo ei ole kaikille sama.

Sinänsä ymmärrän kyllä toistenkin mielipahaa ja harmitusta. Kun ollaan parisuhteessa ja löytyy lapsia niin jo pelkkä kalentereiden synkronointi ei ole ihan niin yksinkertaista. Siihen päälle vielä sairastelut ja muut syyt jonka vuoksi peruuntumisia tulee. Mutta jotenkin musta on tosi harmillista että tämä on näin vaikeaa. Että jo ennen koko iltaa on sellainen olo että jotenkin pitäisi hävetä sitä että nyt ei ole varaa kaikkeen. Ehkä mä alan ulkoilemaan vain mun miespuolisten kavereiden kanssa. Niiden kanssa ei ole koskaan mitään ongelmaa. Vaikka niille miten harmittelisi kun olen taas ihan huonosti pitänyt yhteyttä niin ne taputtaa olalle ja kantaa lisää kaljaa nenän alle ja sanoo että ei haittaa, hyvä kun nähdään nyt!

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Virpomisgate

Mulla on aika neutraalit ajatukset virpomisen suhteen. Kaksikko kävi aikanaan virpomassa lähinnä vain tuttujen luona koska asuttiin talossa, jossa ei asunut muita lapsia. Ei tuntunut luontevalta että oltaisiin lähdetty kiertämään naapureita koska oli niin todennäköistä että ei siellä juuri kukaan olisi ollut varautunut pieniin virpojiin.

Jossain vaiheessa mä jopa ajattelin virpomisperinteen olevan jo aikansa elänyt. Se tuntui vähän jopa kerjäämiseltä enkä sitä lapsille mitenkään systemaattisesti pääsiäisen lähestyessä markkinoinut. Kuitenkin aina meillä on varauduttu virpojien tuloon ja silloin kun Kaksikko oli pienempiä, he pääsivät kyllä halutessaan virpomisreissulle. Ainahan he eivät edes mun luona ole palmusunnuntaina olleet.

Kolmas on vielä niin pieni, että hänen kanssaan ei lähdetty tänä vuonna virpomiskierrokselle. Oli kuitenkin virpojien ansiosta niin kiva palmusunnuntai että vuoden päästä voitaisiin, jos lapsi itse haluaa.

Tänä vuonnakin oltiin toki varauduttu virpojiin. Ja meillä kävikin aivan hurmaavia vitsan heiluttelijoita oven takana, osa isompia ja osa pienempiä. Osa sellaisia että olisin voinut kernaasti ottaa koko virpojan meille, en vain sitä virpomisvitsaa. Muutama pieni virpoja vähän arasteli ja ujosteli ja yksi ilmoitti suoraan että nyt ei huvitakkaan virpoa. Ovella kävi myös muutama vanhempi lapsi, arvioisin että ehkä kuudes- tai seiskaluokkalaisia. Heistä yksi oli sonnustautunut kissaksi, yhdellä oli hartiahuivi ja muut oli normaaleissa vaatteissa. Jokainen kuitenkin lorutteli.
Vitsoja kerääntyi monenlaisia päivän mittaan. Osa enempi koristeltuina ja osa vähempi. Vitsoja kuitenkin löytyi kaikilta kävijöiltä. Osa oli pukeutunut tosi viimeisen päälle, osa vaatimattomammin. Löytyi noitia, kissoja, leijonia, hiiriä ja yksi spidermankin.

Jokainen, joka ovella kävi, aloitti kysymällä saako virpoa. Kaikki kävijät palkittiin, kaikki kiittivät palkasta ja muistipa osa toivottaa jopa hyvää pääsiäistä. Jokaisesta kävijästä jäi itselle tosi hyvä mieli. Varsinkin siitä eräästä alakerran pikkupojasta joka ihasteli silmät suurina Tokan kauko-ohjattavaa autoa (kuva täällä) ja joka myöhemmin illalla kun nähtiin hississä, toivotteli heihei pyllynaama! Oikeasti, vailla mitään sarkasmia, aivan huipputyyppi. Saatiin makeat naurut.

Kuitenkin tuli tänä vuonna törmättyä vähän kurjempaankin puoleen virpomisen suhteen. Nimittäin ankeuttaja-aikuisiin, jotka netissä nillittää. Ja nyt en tarkoita mitään Jari Sarasvuo-tyyppisiä, joiden oven takana on käynyt lapsia vailla vitsoja ja jotka ovat vain ilmoittaneet että haluavat karkkia. Tarkoitan aikuisia, joiden mielestä virpojat eivät olleet riittävästi teeman mukaisesti pukeutuneita eikä vitsat olleet riittävästi koristeltuja. Bonuksena vielä myös ne tyypit jotka ovat sitä mieltä että kutosluokkalaiset ovat liian vanhoja virpomaan.

Olin niin hiilenä eilisen tästä että piti päivän verran rauhoittua ennenkuin edes yritän aiheesta kirjoittaa. Näköjään kun virpomisestakin on pitänyt tehdä lähestulkoon rakettitiedettä. Mä en ole koskaan tiennytkään että virpominen on näin tarkkaa. En ihmettele enää yhtään että osa vanhemmista ei halua, että lapset käyvät virpomassa koska palkkiona toimii paha mieli.

Ensinnäkin. On ehkä ihan hyvä muistaa että ovelta ovelle kiertäminen pukeutuneena, pajunoksien kanssa on oikeastaan kahden eri perinteen yhdistelmä. Pajunoksat tulevat itäsuomesta ortodoksien perinteenä ja taas pukeutuminen länsisuomalaisena perinteenä. Eli kun tässä on tapahtunut tämmöinen kahden perinteen yhteensulautuminen niin on ehkä vähän hankala lähteä edes erittelemään mikä on oikein ja mikä ei. Kun ei voi tietää kumpaan perinteeseen se oven takana seisova virpoja on kasvatettu vai onko kyseessä ehkä henkilö, joka on tottunut siihen että nuo perinteet on yhdistyneet.

Toisekseen. Näinä päivinä on ehkä ihan hyvä muistaa sekin, että kaikilla ei välttämättä ole varaa panostaa pukeutumiseen ja vitsojen ylimalkaiseen koristeluun. Jos ei ihan oikeasti ole riittävästi rahaa edes ruokaan niin se voi olla että ne höyhenet ja muut tilpehöörit on liian iso menoerä. Ei voi tietää. Kuitenkin on edes yritetty. Lisäksi lainaan tässä nyt röyhkeästi Kolmosen kummitätiä joka fiksusti mainitsi myös siitä, että sehän on vanhemmista kiinni että onko lapsi miten laitettuna ja vitsat kuinka koristeltuja. Ei ne pikkulapset niihin panosta. Se on täysin vanhemman (useimmiten äidin) panostuksesta kiinni. Ei kaikkien vanhemmat ole näissä hommissa mukana auttamassa, ei niiden pienempienkään lasten. Eikö vähempiosaiset lapset saisi osallistua perinteisiin? Se on aika paljon lapselta vaadittu että osaisi ja kykenisi pukeutumaan ja koristelemaan omin voimin pääsiäisoksat "niinkuin pitäisi". Lapsen ja aikuisen hieno voi olla hyvinkin kaukana toisistaan. Miksi toinen olisi enemmän oikein kuin toinen?

Entä mikä on oikea ikä virpomiseen? Onko se pikkulasten hommaa vai saako esiteinit vielä osallistua virpomisperinteeseen? Monesti tunnutaan unohtavan että niin esiteinit, kuin teinitkin on vielä lapsia. He elävät lapsuuden viimeisiä vuosia. Annetaan heidän siis nauttia niistä. Viimeisistä lapsuuden vuosista. Ja aika harvassa ovat isommat virpojat. He ovat hyvin pieni vähemmistö, se vaatii esiteinien ikäisiltä jo vähän pokkaakin että kehtaa lähteä virpomaan. Mutta nauttikoot hekin, ihan oikeutetusti. Jos haluavat.

Lasten täytyy kuulemma oppia siihen että aikuiset ei ole mitään karkkiautomaatteja palmusunnuntaisin. Että siksi täytyy nähdä vaivaa sen eteen että palkitaan. Mun on hyvin vaikea ymmärtää miksi kenelläkään aikuisella on aihetta ja syytä nöyryyttää lasta. Koska sitä tuo on, aikuisen aseman väärinkäyttöä. Silkkaa ilkeyttä. Täytyykö tämäkin asia oikeasti vetää noin suorittamiseksi? Eihän virpomisen nyt pitäisi olla mitään kilpavarustelua. Että heidät palkitaan, joilla on hienoimmat vitsat ja varusteet. Eikö se yrittäminen ole se tärkein? Ja sitäpaitsi mitä ihmeen karkkiautomaatteja? Eikai kukaan sanokkaan että sen palkan pitäisi olla karkkia.

Kukaan ei pakota avaamaan sitä ovea palmusunnuntaisin. Musta on erikoista että virpojilta kyllä vaaditaan käytöstapoja, mutta aikuiset voivat sitten arvostella niin virpojien pukeutumisen, suorituksen kuin tarpeen virpoakin. Ja ihan postata someen valokuvat vitsoista, joiden eteen ei olla nähty riittävästi vaivaa. Nyt hei aikuiset oikeesti, aikuisten oikeesti! Ne on lapsia, ne saa suoriutua virpomisesta just tasan niin, miltä sillä hetkellä tuntuu. Enemmän tai vähemmän mukana olevasti. Olkaa te kilttejä ja kohteliaita ihan kaikille lapsille, se ei ole keneltäkään pois.

Lähteenä mm. Twitter.

Pääsiäisoksia, osa enempi koristeltuina ja osa vähempi. Jokainen kuitenkin palkan arvoisia.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Pelottaa

Kone ei ole kutsunut viime päivinäkään. Olen mielummin pötkötellyt kisujen kanssa ja pelannut samalla Minionsia tai lukenut Hobittia. Kuunnellut kun tuuli ulvoo ja samalla tuijottanut tulppaaneja ja uskotellut että kyllä se alkaa olla jo kevät. Kyllä alkaa!!! Vakuutellut villasukat jalassa viltin alta että ihan kohta lähdetään ostamaan uudet converset perheen nuorisolle.

Mulla on muutenkin tässä ollut taas ihan omat Hullut päivät - Galna dagar. En tiedä mitä mun hormonitoiminnalle on tapahtunut mutta mä olen nykyään kuukaudesta sen 2-3 päivää aivan mielenterveysongelmainen. Osaan yhdistaa homman kyllä hormoneihin että sinänsä nou hätä mutta onpahan vaan kelju vaiva. Vaatii hemmetisti energiaa lutvia siellä ahdistuksen alhossa ja melkoisen mustassa liemessä ja olenkin ottanut vähän tavaksi että pysyn poissa blogista niinä päivinä. Ettei mene jutut liian diipiksi shitiksi.

Joka kuukausi, siinä hullutellessani, mietiskelen että koskahan muistaisin ostaa macaa. Sillä on ennenkin tasapainoteltu mun hormoneja. Vaan kun ei muista. Lisäksi macan tuotannossa on ollut nyt huono vuosi eli joko se on joka paikasta loppu tai sitten kaikkea muuta kuin hullujen päivien hinnoissa. Mutta nyt satuin tovi sitten bongaamaan hyvän tarjouksen jonka kusti toivon mukaan kiikuttaa käyttöön ihan lähipäivinä.

Alkuviikosta tapahtunut lento-onnettomuus heitti mut jonnekkin ahdistuksen ja epäuskon maille. Mielessä pyörii vain sana kylmäverisyys ja se pelottaa. Miten joku voi ohjata koneen päin Alppeja samalla vain rauhassa hengitellen, lennonjohdon huutaessa kuulokkeisiin ja oven avausyrityksistä huolimatta? Harva uutinen on tuntunut musta yhtä pahalta lähiaikoina. Lisäksi.... no, mua on mietityttänyt että miksi pitää tapahtua jotakin kamalaa ennenkuin herätään? Että vaaditaan järjettömän monta turhaa kuolemaa ja sitten linjataan että joo ei sinne ohjaamoon saa jäädä yksin. Kyllä voi lentohenkilökuntakin olla epävakaata ja turvallisuusriski. Ja valitettavasti, kyllä se voi jäädä kokonaan huomaamatta. Mutta että eikö kukaan oikeasti ole ajatellut aiemmin, että ei välttämättä ole hyvä idea että ihminen jää yksin panssarioven taakse, jota ei saa auki jos se yksinjäänyt ihminen päättää niin?!

Onnettomuuden myötä sain jotenkin omille peloille muotoa. Että mitä oikein pelkään. En pelkää että noin kävisi enkä edes ole varsinaisesti lentopelkoinen enkä pelkää matkustaa. Mutta yhtenä isona syynä miksi me ei tätä nykyä matkustella, on se että mä pelkään että jotain sattuu. Olen kerran reissannut lasten kanssa lentäen (oltiin Ateenassa viikko) ja se oli ehkä yksi elämäni kamalimmista lomista. Kaikki meni aivan hyvin, yhtäkään läheltä piti-tilannetta ei ollut. Mutta mä pelkäsin koko viikon että jotain sattuu. Miten lapset siellä selviäisi jos mulle kävisi jotain? Vieraassa maassa, jossa kukaan ei puhu suomea? Ei voi olettaa että hätääntyneinä lapset osaisi kommunikoida edes englannin alkeita. Mä en ole ollenkaan mikään kontrollifriikki mutta en osannut jotenkin yhtään heittäytyä lomalle kun mietin vaan siinä koko ajan että en pysty mitenkään siellä hallitsemaan sitä kokonaisuutta. Koska ollaan vieraassa maassa. Ja ollaan kaikki tavallaan hallitsemattomassa ympäristössä. Kun olen reissannut yksin tai aikuisporukassa, tätä tuntemusta ei ole ollut. Ei ole käynyt mielessäkään että jotain voisi sattua. Vaikka meitä on tätä nykyä perheessä kaksi aikuista, en halua enää koskaan kokea noita tunteita. Ja siksi me ei matkusteta lentomatkan päässä oleviin kohteisiin. Ainakaan vielä.

Tilastollisesti jos katsoo niin todennäköisempäähän se on että jotain sattuu täällä kotimaassa. Jos on sattuakseen. Ja että sattuu autossa eikä lentokoneessa. Mutta siinä mun pelon takana onkin kyse ehkä enempi kokonaisuuksista. Tiedän suurinpiirtein miten esimerkiksi terveydenhuolto pelittää täällä kotimaassa. Suomen ulkopuolella en tiedä. Uskon kyllä että varmasti toimii mutta jos jotain sattuu, niin sitä avuttomuuden mukana tulevaa turvattomuutta ruokkii myös se, kun ei _tiedä_ koska asia ei ole itselle tuttua. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Samaten kotimaassa tiedän suurinpiirtein miten liikenne pelaa ja eri kulkuyhteydet sekä -välineet. Ulkomailla ei aina tahdo hahmottaa. Mä olen itseasiassa joskus 15-vuotiaana itse eksynyt Englannissa kun en hahmottanut bussin reittiä kunnolla. Voin kertoa että aiheutin aamuyöstä melkoisesti huolta isäntäperheelleni, tuohon aikaan kännykätkään ei vielä olleet käytössä. Perille pääsin ja ehjänä eikä Siperiakaan oikein opettanut koska vähän vastaavaa on sattunut myöhemminkin. Mun äiti ei taida tänä päivänäkään tietää ihan koko totuutta Englannin aikojen seikkailuista..... ja hyvä niin. Mutta jälkensä ne on jättäneet ja nyt kun itsellä on teini-ikäisiä lapsia niin voin kertoa että eivät todellakaan pääse yhtä vapaasti kuin mä joskus pääsin.

Mä en pidä Suomea minään lintukotona. Mutta kokonaisuus on täällä paremmin itsellä hallinnassa kun elää arkea täällä. Ja sinänsä koen nämä pelkoni tosi ihmeelliseksi koska jos ajatellaan ihan käytännön kautta niin suomalaiset jos ketkä osaa olla välinpitämättömiä ja jotenkin sellaisia "ei kuulu minulle"-ajatuksia täynnä. Jos jotain sattuisi vaikka Etelä-Euroopassa niin aika todennäköisesti lapsista huolehdittaisiin koska suhtautuminen lapsiin on ihan toisenlaista. Ja siitä lapsen hädästä välitetään. Tuossa mainitussa Englannin seikkailussakin mua autettiin. Kunhan vain uskaltauduin pyytämään apua! Tiedostan nämä kaikki seikat. Mutta silti vain pelottaa.

Ollaan iltaisin vähän vaivihkaa lasten korvien ulkopuolella juteltu noista alkuviikon tapahtumista. Ja Siippa puki sanoiksi sen mitä itsekin on joskus miettinyt. Mitä jos joku bussikuski tekee noin täällä meillä? Rysäyttää aamuruuhkassa Länsiväylällä sillan tolppaan koska silloin iski se olo että nyt sen teen. Tai joku junankuljettaja suistaa junan raiteiltaan kovassa vauhdissa? Iskee vain joku hetkellinen pimeys ja vie mukanaan muutkin, sen enempiä ajattelematta tai tiedostamatta. Aika karua ajateltavaa, mitä ei ehkä edes haluaisi ajatella. Väärä aika ja väärä paikka ei tunnu riittävän suojaavalta.

Olen toki sitä mieltä että pelkojen ehdoilla ei saa elää. Niiden ei voi antaa sanella arkea. Mutta musta tuntuu myös siltä että ihmisten pelkoja vähätellään. Että pelot sivuutetaan vetoamalla todennäköisyyksiin ja sillä ei meille mitään satu-lauseella. Johon sorrun itsekin! Koska tuntuu että mieltä on suojeltava ja jos sille antaa luvan miettiä että mitä jos tapahtuukin niin sitten se on menoa. Niille ajatuksille ei tule loppua ja kohta ei enää uskalla poistua kotiovesta koska mitä vaan voi sattua!

Joskus kuitenkin voisi sanoa ja miettiä että kyllä saa pelottaa, aikuisenakin. Antaisi luvan miettiä sitä pientä marginaalia, joka on olemassa kaiken suhteen eikä lohduttautuisi vain niillä todennäköisyyksillä. Määrittelisi riittävän kokoiset normit ajatuksilleen ja sitten miettisi. Ei yrittäisikään pohtia kaikkia maailman kauhukuvia läpi. Vaan miettisi jotain. Antaisi luvan itselleen pelätä.

Tiistainen lentoturma on jotain mitä ei vaan voi ymmärtää. Eikä käsittää. Ja kaikki sellainen epävarma aiheuttaa pelkoja. Tällä hetkellä tuntuu että kaikki mitä asiasta lukee, ruokkii myös niitä pelkoja. Kunpa uutisoitaisiin vasta sitten kun kaikki mitä voidaan tutkia, on tutkittu. Kun tarjolla olisi pelkkää faktaa eikä arvailuja ja spekulaatioita. Mutta mitä jos perimmäinen syy ja motiivi ei koskaan selviäkään? Eihän mikään tuo sataaviittäkymmentä ihmistä takaisin mutta kylmältä tuntuu jos koskaan ei saada vastausta sille, että miksi?

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Vanha kunnon kuulumispostaus

Kolmas ei tänään nukahtanut päiväunille (mikä on oikeasti tositositosi kiva juttu, mä tykkään näistä päivistä kun päiväunet jää väliin koska silloin ei tarvitse miettiä sitä uniajankohtaa päivän kulkuun. Harvoin Kolmas kuitenkaan pärjää kokonaan ilman päiväunia, vaan on yleensä ihan selvästi väsynyt. Käytiin 45 minuuttia pötköttelemässä yhdessä ja uni ei tullut. Tai no, äiti nukahti ja poika ei. Ja nukuttamista inhoavalle äiti-ihmiselle tämä on siitäkin hyvä juttu että yöunille poika nukahtaa sitten tappeluitta) joten mitään kovin syväluontoista tekstiä mun on turha yrittää saada aikaiseksi koska joudun tässä samalla kokoajan kommentoimaan Maisan juonenkäänteitä ja leikkimään kutitusleikkiä. Laitoinkin itselleni kahvia, kanelintuoksuisen suitsukkeen (kylmänä päivänä lämpimät tuoksut on parhautta!) palamaan ja kirjoitan vain kuulumisia meiltä.

Siippa oli viime viikolla ensimmäisen kokonaisen viikon töissä sairastelunsa jälkeen. Jalka alkaa olla kunnossa, ei sillä kyllä vielä juosta (jonka yhteydessä koko vamma alunperin tapahtuikin..) mutta töitä, salia ja arkea sillä jo pyöritetään. Siipan saikun aikana hurahti helposti päiviä että en edes avannut läppäriä vaan surffailin kännykällä pakolliset. Käytettiin kaikki mahdolliset välit Sons of Anarchyn vikan kauden ja House of Cardsin kolmoskauden katseluun. Nyt onkin tuntunut hassulta avata konetta. Mitä tällä kuuluisi tehdä?

Viikko sittenhän vietin osan viikonlopusta liesussa ja lähestulkoon samantien kun kotiuduin, nousi Kolmoselle kuume. Aika pian oltiin siinä pisteessä että mun teki mieli terästää aamukahvini ja askarrella itse kierukka takaisin paikoilleen koska ei jumalauta enää yhtäkään huutajaa näihin neliöihin!!! Kolmas pääsääntöisesti huusi valtaosan hereilläoloajastaan, kommunikoi lyömällä ja potkimalla eikä suostunut syömään mitään. Nesteitä meni onneksi kaiken aikaa joten ihan älyttömän iso huoli ei ollut. Neljäntenä sairaspäivänä, kun poika vain makasi mun sylissä eikä jaksanut mitään, totesin että nyt on se aika kun pitää käydä jo lääkärissä. Korvat oli puhtaat, hengitysäänissä ei mitään epänormaalia. Suuta tyyppi ei suostunut avaamaan lukuisista yrityksistä huolimatta mutta pääteltiin että nielussa on todennäköisesti tulehdus koska syöminen oli totaalikieltäytymistä ja imusolmukkeet kaulalla turvoksissa. Saatiin ohjeeksi syöttää tyypille ihan mitä vaan maistuu (veteli koko keskiviikon melko muikeana jätskiä) ja tulla takaisin jos ei ala asettumaan. Seuraavana päivänä kuume oli poissa ja tilalla ihottuma. Sattuihan se vauvarokko sitten iskemään edes yhteen meidän lapsista. Kaksikko välttyi tuolta kokonaan joten taudinkuva on jäänyt mulle vieraammaksi. Aika samointein alkoi ruoka taas maistumaan ja poika normalisoitumaan. Hyvä niin. Huomasi kyllä hyvin miten diagnoosikeskeinen mäkin olen. Kuten olen aiemminkin kertonut niin olen tosi huono hoitamaan tätä omaa porukkaa, mutta kun tiedän mikä niitä vaivaa niin mun pää taipuu hommaan helpommin. Tuollaiset monen päivän kuumeilut "ilman mitään syytä" ei vaan tahdo riittää mulle. Sitten kun selviää sieltä taustalta se mikä sen kuumeen syynä on niin homma alkaa mullakin rullaamaan.

Sairasteluista huolimatta ehdittiin hetken verran nauttimaan ihanan keväisistä säistä ennenkuin tämä räntäpiiskakeli palasi. Ihan kusetusta tämä tämmöinen! Julmaa pilaa vilautella ensin lämpimiä päiviä ja kuivia katuja ja sitten iskeä heti perään pakkaset ja tiskirätit naamaan. Talvikamppeet on edelleen eteistä ruuhkauttamassa mutta ehdittiin jokainen jo käyttämään kevätvaatteitakin ja voi vitsi miten kevyt onkaan kevät-takki! Kolmaskin suostui vihdoin käyttämään aurinkolaseja ja oikeastaan haluaisi ne nyt päähänsä aina kun mennään ulos. Sama millainen keli. Niitä ei myös todellakaan riisuta pois tien päällä.

Mulle takatalvi ei tarkoita aina sitä että tulisi lunta. Vaan että keli viilenee taas älyttömästi siitä, mitä se jo oli. Oli pakko kaivaa takaisin esiin kotihupparit, jotka ehtivät jo muutaman viikon olla pois käytöstä, jotta tarkenee. Takatalven piikkiin meni nyt sekin että ostin järjettömän läjän suitsukkeita. Kynttilöitä en ole enää ostanut lisää ja itseasiassa nostelin ison osan tuikkukipoista takaisin kaappeihin. Mutta suitsukkeet palaa edelleen päivittäin, joskus kaksikin kertaa. Kaapista löytyi ennestään Intian tuliaisten jämät sekä mun aiemmin hankkimat mutta tuli nyt hankittua vielä vähän lisää... Mun puolustukseksi, yritin valkata sellaisia jotka sopisi kevääseen ja ehkä kesälläkin poltettaviksi.

Me ollaan asuttu tässä kaupunginosassa nyt se reilu kolme vuotta. Edelleen tulee vähän väliä ilmi jotakin uutta, jota mä en ole tiennyt. Esimerkiksi joku aika sitten selvisi että ihan tässä meidän naapurissa on Creman myymälä, josta mä en ole tiennyt. Olen yrittänyt yhytellä Siippaa sinne asioimaan koska mua ei sinne auta päästää. Näen itseni jo kantamassa jotain maidonvaahdottimia ja maustesiirappeja ja itkemässä kassalla järjetöntä lovea tilillä. Vielä ei ole Siippa lämmennyt mutta aion väsytystaistella. Haluan tehdä tee latteja itse!

Kevät ei koskaan aiheuta mulle mitään "voi kamala kylläpä nyt näkee auringossa miten sotkuista meillä on"-oloja. Samalta näyttää ja tuntuu kesät talvet. Meidän piti viikonloppuna siivota isosti ja viedä talvikampetta kellariin ja mitähän vielä mutta ainoa kodinhoidollinen, joka tuli suoritettua oli Kolmosen kynsienleikkaus. Ja kyllä, meillä se lasketaan kodinhoidolliseksi koska ollaan oltu täällä navat verillä jo parin viikon ajan. Kodinhoidon sijaan tehtiin viikonloppuna vain kaikkea kivaa!

Mä kävin lauantaina pitkästä aikaa tanssitunnilla. En edes muista koska olisin viimeiksi käynyt.... hatarat muistikuvat menee jonnekkin parin vuoden taakse. En oikein tiedä mihin tanssi on mun elämästä jäänyt. Jokatapauksessa siinä socaillessani heräsi taas vanhat haaveet eloon siitä, kuinka mä haluaisin jonakin päivänä Trinidadiin ihan oikeille karvevaaleille. Siitä on haaveiltu ennenkin. Hauskaa oli ja olin unohtanut miten järjettömän kipeät vatsalihakset reggaetónista saa kun huitelee ihan täysillä. Senverran kyllä huomaa että kroppa ja pää ikääntyy näiden liikkajuttujenkin suhteen koska koordinaatio oli aivan hukassa. Näytti ihan kamalalta ja kädet oli vain rumaa spagettia. Aika pian lakkasinkin katsomasta peilistä miltä näyttää ja keskityin vain siihen että teen täysillä. Jos tanssi tekee pysyvän paluun mun arkeen niin sitten voi alkaa hiomaan kuntoon niitä muitakin osa-alueita.

Päätös Tokan yläastevalinnastakin tuli. Hän pääsee sinne mihin haettiinkin eli ensi syksystä lähtien Kaksikko on samassa yläkoulussa. Helpote mulle vanhempana, rasite veljeksille koska ovat taas päivät saman katon alla ja tällä hetkellä jatkuvasti kinastelemassa. Tälläkään kertaa kaikki kutoset eivät olleet päässeet sinne mihin hakivat ja Toka kertoikin että torstaina riitti kovasti itkuisia luokkakavereita. Harmillista. Tokan kanssa samaan kouluun tulee useampi hänen hyvä kaveri eli se nyt on ainakin kiva juttu. Yksi Tokan kavereista suuntaa latinapainotteiselle luokalle. Olen niin kade ja hetken mietin hiljaa mielessäni että miksi mun lapset ei ole kiinnostuneista vastaavista.

Harrastelijaparturoin Ekan hiukset kuntoon. Teini tahtoo nyt pidemmän mallin ananaksesta, joten lyhensin vain sivuilta ja takaa. Kamala projekti saada tuollainen aina-jossain-menossa-oleva-neljätoistavee olemaan kotona ihmisten aikoihin niin että se käy ensin pesemässä päästä pois kaikki tökötit, sitten asettuu aloilleen ja on lopuksi vielä tyytyväinen lopputulokseen. Ja senjälkeen käy vielä uudestaan suihkussa pesemässä kaiken pikkusilpun päästä pois. Viimeiksi kun käytin Ekan meidän vakkariparturissa, kysyin vinkkejä siihen lyhentämiseen. Ja sainkin tosi hyviä neuvoja. Kuulosti helpolta mutta kylläpä vaan oli kamalat paineet onnistua! En saisi todellakaan ikinä anteeksi jos saksisin sen mallin piloille. Osasin onneksi lopettaa riittävän ajoissa ja Eka oli tosi tyytyväinen lopputulokseen. Kerrankin!! Omaan silmäänhän sieltä paistaa jos mitä talventörröttäjää, joita tekisi vielä mieli viilata ja mallata mutta nyt pidän näppini erossa, kun kerran toinen on tyytyväinen. Mulla ei ole toki kokemusta kuin näiden poikien päiden saksimisesta mutta hitto että on oikeasti vaikeaa siistiä tuollaista lyhyttä ja muotoonleikattua. Pitkien hiusten saksiminen on miljoonasti helpompaa! Onneksi tosiaan Eka nyt kasvattelee itselleen pidempää mallia niin siinä ei sitten näy ne mun mahdolliset stiplut joita teen leikatessa. Pakko myöntää että kymmenen vuotta sitten ostettu kotiparturi on kyllä maksanut itsensä moneen otteeseen takaisin.

Myös mä olen kokeillut Yoogaia-nettipalvelua. Olen sinänsä joo tykännyt mutta meillä on nämä vehkeet vähän hankalat. Läppärin kanssa on musta hankala joogata koska sitä näyttöä ei saa aseteltua niin että aina näkyisi hyvin. Meillä on olemassa varmaankin jossain joku letku jolla läppärin saisi kytkettyä telkkariin mutta kaapelitaivaanakin tunnettu lipaston laatikko, joka siis sisältää piuhaa ja johtoa ja ties mitä laturia, ei varsinaisesti ole mun suosikkikohteita kotona. Pelkkä sen avaaminen aiheuttaa ahdistusta ja hyperventilaatiota koska kaikki on sulassa solmussa keskenään. Kiitos ei!
Yritin houkutella muutakin perhettä joogahommiin mukaan mutta ainoa joka lämpesi oli Eka. Viritinkin meidän kimppajumppaa varten yoogaian telkkariin sen oman selaimen kautta, mikä sinänsä oli virheliike koska meinasi pää räjähtää. Se ei jooga ole se lajeista parhain siinä vaiheessa kun tekisi mieli vaan repiä hiuksia päästä ja huutaa turhautumisesta niin että kitarisat vilkkuu. Sain ruudusta näkymään vain puolet joten sillä mentiin. Ja vitsit miten hauskaa meillä oli! Siis kaiken alkuräpellyksen jälkeen. Ehdottomasti tarkoitus yrittää uudestaan ennen tilauksen vanhenemista.

Yritettiin lauantai-iltana virittää leffailtaa, kun bongattiin että yle esittää Ladattu ase ykkösen. Mä muistan käyneeni katsomassa sen joskus leffateatterissa (mulla oli yläasteikäisenä aina Finnkinon sarjalippuja lompakossa. Vietin lukemattoman monia lintsaustunteja leffateatterissa...). Itse leffahan on yksiä ensimmäisistä parodioista, jotka yhdistävät useampaa aikansa hittileffaa. Kaksikkoon tämä ei juurikaan uponnut mutta me ulvottiin Siipan kanssa useampaankin kertaan. Esimerkiksi "En ole menossa minnekkään, kunhan vain esittelen pakaroitani kuunvalossa"-kohtaus on klassikko!

Toka on koko alkuvuoden pyytänyt että käytäisiin Kotipizzassa syömässä lankkupizzaa. Aina jos pojalta on kysynyt että mitä tehtäisiin niin hän on heittänyt kehiin tuo toiveen. Veinkin Tokan nyt sitten eilen lankkupizzalle (joka oli mun mielestä aika paljon melua tyhjästä, tosin Toka tykkäsi joka tietty oli se pääasia..) ja koska huvitti tehdä yhdessä muutakin, käytiin myös leffassa. Kingsman oli valitettavasti k-16 joten mentiin katsomaan juuri ensi-iltaan tullut Big Game. Ja voi vitsit!! Okei juoni ei ehkä ollut suunnattu mun kaltaiselle keski-ikää kolkuttelevalle perheenäidille, kuten ei ollut Jalmari Helanderin edellinen Rare Exportkaan. Mutta kyllä vaan tuo Big Game on älyttömän hienosti tehty! Ja lopputuloksen nähneenä on pakko sanoa että vielä ihan todella pikkurahalla. Leffassa on muutama ihan mielettömän hienosti toteutettu kohtaus ja ihailin kuvausta koko elokuvan ajan. Lopputulos lähenteli ison maailman laatua mutta käsikirjoitus jos mikä paljasti, että takana on ihan joku muu kuin Hollywood. Leffan loputtua mulla oli lähinnä olo että tähänkö tämä loppui??
Onni Tommila on aivan huikea, fanitan ihan ässänä!! Leipälajisi on löytynyt, pysy sillä tiellä. Samuel L. Jackson oli.... noh, Samuel L. Jackson. Aina hyvä. Onnilla ja Samuelilla oli tosi paljon yhteisiä kohtauksia ja dialogia ja Onni kyllä vei Samuelia ihan 6-0. Näistäkin kohtauksista huomasi että leffaa ei ole käsikirjoittaneet amerikkalaiset ja hyvä niin. Go Jalmari ja muu taustatiimi!!!
Muutenkin sieltä on ensi-iltaan tulossa tosi mielenkiintoisia elokuvia. Mua kutkuttava Miekkailija olisi jo ohjelmistossa ja kuukauden päästä tulee ensi-iltaan Avengersin kakkososa joka varmaan katseltaisiin koko porukalla (miinus Kolmas). Toivoisin että joku lämpenisi mun kanssa katsomaan Mad Maxin uutta versiota ja kesän korvilla tulee ensi-iltaan Jurassic World, joka vaikutti tositosi hyvältä. Ainakin jos vertaa niihin pariin kamalaan Jurassic Parkin jatko-osaan jotka oli ihan kamalaa kuraa....

Kuva ei liity itse postaukseen mitenkään. Tolla pikkutyypillä on vaan niin huikea tukka että voisin viettää kaiken aikani sitä hipelöimässä.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Ratkaisukeskeinen valittaminen ja sen suhde liikuntaan

Mä pidän aina itselläni oikeuden valittaa. Oli kyseessä mikä tahansa. Valittaa saa ja pitää! Mutta jotenkin näin vanhemmiten se pelkkä nillitys ei oikein enää riitä tuomaan riittävää helpotusta, oli kyseessä nyt mikä tahansa harmittava asianlaita. Tässä vuosi vuodelta olenkin alkanut myös tekemään niille asioille jotakin, sen pelkän valittamisen sijaan. Jos joku asia ärsyttää niin yritän löytää jonkun ratkaisun helpottamaan enkä vain valita.

Kun viime kuussa harmittelin paikoin kadoksissa olevaa liikkaintoa sekä sitä, että urkka ei todellakaan ole aina kivaa, olin jo ennen sitä postausta alkanut haalimaan juttuja ja apukeinoja sille liikka-ankeudelle. Joskushan se pelkkä valittaminenkin auttaa mutta harvemmin se koko ongelmaa poistaa. Tässä päiväkahvin ja juustokakun pupeltamisen ohessa ajattelinkin koota tänne yhteen seikat, joista mä olen saanut apua.

Meen tänään, en mee huomenna
Ihan ensialkuun laitoin googlen laulamaan. Enhän mä nyt voi olla ainoa joka kokee joskus liikkumisen pakkopullana ja tuntee ärsytystä sitä ainaista liikunnan glorifiointia kohtaan. Enkä ollutkaan! Bongasin eräästä blogista vinkin, joka mulla toimi kaikista parhaiten avaamaan näitä liikkalukkoja. Nimittäin yleensähän sitä ajattelee että no en mä tänään jaksa mennä, mä meen sitten huomenna. Ja sitten siinä käy niin että jää menemättä huomennakin. Mutta homma toimiikin kun käännät fraasin ihan nurinpäin ja ajattelet että mä menen tänään mutta huomenna sitten en varmasti mene. Siinä tulee psyykattua itseänsä siihen että kun mä nyt tänään menen ja teen niin huomenna mun ei tarvitse. Sitten voin röllötellä ja nukkua ja lukea ja mitä nyt huvittaa. Ja kun huomenna on uusi päivä niin se voikin olla että ei olekkaan tarvetta jäädä sohvalle vaan huvittaakin liikkua. Jos nyt on sentyyppinen kuin minä, että siitä jatkuvasta makoilusta tahtoo tulla selkäkivun lisäksi myös huono omatunto, niin tuo mantra jeesaa aivan armottomasti. Koska silloin tulee kyllä mentyä mutta myös hankittua se lupa sille lötköilylle. Saan mennä ja saan jättää urkan väliin. Toimii!!!

Kunnon kamppeet
Mä olen aina ollut sitä mieltä että liikkuminen ja motivaatio ei ole kamoista kiinni. Että jos sulla vain on se halu liikkua niin se on aivan sama mitä sulla on päällä. Olen osittain edelleenkin samaa mieltä mutta nyt kun sitä ei ole enää parikymppinen ja jaksaminen ei ole enää ihan samalla tavalla itsestäänselvyys kuin joskus aiemmin, niin on ollut pakko myöntää että kyllä sitä vaan välineillä on väliä. Mä olen aina panostanut esimerkiksi juoksu- ja sisäliikuntakenkiin mutta en ole niin välittänyt että mitä vaatetta on urheillessa. Urheiluliivit toki on ollut myös yksi investointikohde aina mutta noin muuten vaatteilla ei ole ollut väliä. Ostin viimein myös kunnon juoksuvaatteet ja pakko myöntää että paremmin kulkee kun on juoksuun suunnitellut vaatteet jotka hengittää mutta kuitenkin lämmittää. Samaten jooga on ollut paljon helpompaa ja kivempaa, kun on oikeat kamppeet päällä eikä esimerkiksi palella. Vanhemmiten sitä hakee liikunnasta enempi ja enempi sitä hyvää oloa ja kivuutta ja siitä liikkumisesta voi tehdä miellyttävämpää loppupeleissä aika pienillä jutuilla. Ja yksi juttu on ihan selvästi liikuntavaatteet.

Ole realistinen
Mulla on se paha tapa että haalin sinne liikkakalenteriin vähän kaikkea. Tahtoo välipäivät unohtua ja lajeja olla niin paljon että ei perässä pysy. Saatan kyllä jaksaa tuota tahtia monta viikkoa mutta jossain vaiheessa tulee sitten se väsy ja sitten tuleekin helposti monen kuukauden tauko kaikkeen liikkumiseen. Mä olenkin jättänyt nyt kokonaan liikuntakertojen laskemisen väliin (ennen pyrin liikkumaan 3-4 kertaa viikossa) ja pyrkinyt siihen että tulisi liikuttua viikoittain. Sama miten monta kertaa ja sama millä tavalla mutta kunhan liikunta olisi viikottaista. Lisäksi yritän pitää senkin nyt tosi isona ajatuksena mielessä että nyt kun en ole töissä niin tottakai tulee todennäköisesti liikuttua enemmän. Sitten aikanaan kun palaan töihin niin on ihan turha peilata sitä liikkumista tähän aikaan kun olen kotona.

Älä mene
Hyvänä motivaattorina mulla on toiminut myös se että jätän menemättä. Että liikkuminen on hyvä elämäntapa mutta se ei ole pakollinen samalla tavalla kuin vaikka syöminen ja nukkuminen. Ei ole pakko liikkua jos tuntuu siltä että nyt ei. Joskus on ihan paikallaan jäädä sittenkin himaan ja se on ihan ok.

Säännöllisyys
Mä olen aina kuvitellut olevani ihminen joka ei tarvitse säännöllisyyden mukana tuomia rutiineja. No lieneekö ikä taas tehnyt tepposet vai mitä hittoa mutta tätä nykyä tulee liikuttua kaikista varmimmin kun se on säännöllistä. En tarkoita että kalenteri pitää ohjelmoida hikoilun ympärille mutta siis jotain suuntaa antavaa. Mulla ei enää toimi se sellainen ex tempore-henkinen NYT mä lähden lenkille, kuten joskus ennen. Tällä hetkellä mun säännöllisenä liikuntana toimii se, että keskiviikkona Kaksikon ollessa treeneissä, myös mä liikun. Ja torstaisin olen käynyt Hotjoogassa. Kun tiedän edes noi pari kertaa jo päiväkausia etukäteen niin pystyn motivoimaan itseäni menemään vaikka kuinka pitkään. Ja on tullut mentyä vaikka pohjalla olisi ollut miten rikkonaisia öitä tai joku muu paska tuulettimessa-hetki. Siihen päälle sitten myös vielä niitä ex tempore-kertojakin. Tai sitten ei.

Riko kaava
Vaikka säännöllisyys on ollut mulle nyt tärkeää, niin motivoivaa on ollut myös muutella sitä säännöllisyyttä. Että siitä ei ole tullut sellaista ehdotonta säännöllisyyttä. Jätin nyt mun ryhmäliikuntakortin kokonaan uusimatta ja ajattelin että se saa kerätä pölyä muutaman viikon. Sillä aikaa panostan juoksemiseen, uintiin ja kotona joogailuun. Motivaatio ei ollut hukassa ryhmäliikunnan suhteenkaan, päinvastoin! Mä koen jopa tietyllä tapaa tarvitsevani sitä ryhmäkuria ja esimerkin voimaa. Mutta ajattelen silti että eikai sitä ryhmäliikuntaakaan tarvitse päästää sellaiseksi pakkopullan makuiseksi ennenkuin sen kaavan rikkoo. Kun tässä vähän aikaa ikävöin hulluna kahvakuulaa ja bodycombatia ja muita hömpötyksiä niin luulen että tauon jälkeen käyn tunneilla taas riemusta kiljuen. Kun se kortti sitten on taas voimassa niin on todennäköisesti kovempi innostunut paine käydä koska se ei ole kokoajan automaationa ja itsestäänselvänä voimassa.

Unohda tavoitteet
Motivoivaa on liikkua vain liikkumisen vuoksi. Ei sentakia että juoksisin pidemmälle ja kovemmin tai nostaisin enemmän rautaa. Toki se voiman ja kestävyydenkin kehittyminen motivoi mutta kaiken pohjana mulla täytyy olla se että liikutaan koska liikututtaa. Ei siksi että on pakko kehittyä johonkin suuntaan. Ei ole pakko. Kaikki mittarit ja muut voi unohtaa jos siltä tuntuu.

Älä lue, älä katso
Ihan tasaisesti niin lehdissä, telkkarissa kuin muuallakin mediassa pyörii milloin mitäkin vinkkejä ulkonäköön liittyen. Milloin ne koskee liikuntaa ja milloin ravintoa ja milloin mitenkin. No ihan nyt sitten tietoiskuna itselleni; niitä ei ole mikään pakko katsoa tai lukea!! Jos ärsyttää niin eiköhän tuota löydy muutakin puuhaa kuin nostaa verenpainetta asioilla, josta ottaa kierroksia. Olen jo niin iso tyttö että voin olla katsomatta ja lukematta. Niin iso en vielä ole että osaisin olla ärsyyntymättä.

Saa vapaasti ottaa käyttöön.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Fanityttö Masuilee

Sairastuvalta taas heipat! Olen koko alkuviikon, eli hurjat kaksi päivää, tässä odottanut koska pääsisin tuoreeltaan tunnelmoimaan mutta kääpiö sairastui ja on ollut tiukasti liimattuna lonkalle. Nyt se sammui unille ja koska viime yö sujui ihmeen rauhallisesti, ei itsellä ole hinkua nyt nukkumaan joten täältä tulee.

Mulla oli viime viikonloppuna pitkästä aikaa tiedossa yökyläily Kolmosen kummitädille. Siipan rasitusmurtunut koipi alkoi olla onneksi suht pelikunnossa joten pystyi ihan hyvällä omalla tunnolla lähtemään. 
Vuorokausivisiitti suuntautui siis Tampereen kupeeseen. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt ihan luvattoman pitkä aika. Jo ajomatkalla huomasi miten tarpeeseen pieni irtiotto tulee. Vaikka meillä nyt on oltu suht terveenä aina niin koko helmikuu meni enempi vähempi sairastellessa. Koko ajan oli jollakin jotain. Tuntui että pelkkä parituntinen auton ratissa ihan itsekseen oli superluksusta. Aurinko paistoi koko matkan tosi lämpimästi, radio luukutti parhautta ja mieli odotti.

Agendalla oli suunnata CMX:n keikalle ja syömään hyvin. Meillä on kummallakin ollut tässä vähän viime ajat sellaiset ajatukset että ei häppä maistu. Ihan kivaa se on sekin mutta ei pakollista enää ihan joka ulkoilukerralla. Ollaan jo aiemmin alettu panostamaan ruokaan ja samoilla ajatuksilla mentiin nytkin. Joulukuussa käytiin syömässä Murussa ja nyt tällä kertaa oli vuorossa Masu. Nam, nam ja vielä kerran nam!


Paikkaa oli suositeltu meille joten odotukset oli siltä pohjalta suht korkealla. Masu on käsittääkseni vielä aika tuore tuttavuus Tampereen ruokaskenessä mutta kyseessä on siis aasiahenkinen bistro. Ruokalistaa selaillessa etukäteen meinasi mennä hieman sormi suuhun koska valinnanvaraa oli niin paljon. Ratkaisimme homman helpolla ja päädyimme menun puolelta ravintolan nimikko-kokonaisuuteen Masuun, joka sisälsi alkuruoan, pääruoan ja jälkkärin. 

Alkuruokana oli pieni burgeri jonka sisällä oli ihan järisyttävän mureaa possua. Mä en ole juurikaan porsaanlihan ystävä mutta ravintolassa sitä uskaltaa useimmiten syödä kun luottaa siihen että se on mureaa eikä mitään kuivaa kengänpohjaa. Itsehän en osaa kokata possua yhtään enkä ole nähnyt tarpeelliseksi sitä taitoa opetellakkaan. Kaverina burgerille oli thaisalaattia joka toimi niin hyvin että yritän apinoida vastaavan meidän kotiolosuhteisiinkin. Rapeaa, hieman tulista, pähkinäistä ja hapokasta. Mä olen aina jotenkin aristellut kaaleja salaateissa mutta tässä se toimi eikä varmasti olisi ollut niin hyvä kokonaisuus, jos tilalla olisi ollut jotain muuta. 
Hampurilaissämpylä oli höyrytetty, ja se sopi ihan mahtavasti kokonaisuuteen. Olen höyrytettyjä sämpylöitä syönyt ennenkin ja aina ne on musta yhtä hassuja. Sellaisia pehmeän sitkeitä. Olisikohan tuossa se seuraava hullutus mitä mun täytyy kokeilla kotonakin?





Pääruokana oli Satay-kanaa. Tuttua huttua, jota meillä on välillä kotonakin. Lisukkeena oli samaista salaattia kuin alkuruokanakin sekä sitten salaattia krutongeilla ja paahdetulla sipulilla. Alkuruoassakin ollut salaatti toimi mutta krutonkisalaatti oli sillä ja sillä rajalla että oliko liian tulista omaan makuun. Pehmeä satay kuitenkin vähensi sitä tulisuutta ja kokonaisuus toimi. Luulen kyllä että herkemmille tuo on liikaa. Seuraneitinä ollut Kolmosen kummitäti oli myös sitä mieltä että yhtään enempää tulisuutta ei tarvita. Eikä meistä kumpikaan todellakaan ole mikään nirso! En tiedä sitten toimiiko tämäntyyppisissä ravintoloissa se, että tulisuutta saisi itse säädellä. Pöytään voisi sijoittaa valmiiksi vaikka kuivattua chiliä. Että otappa Hans Välimäki tästä vinkistä koppi!
Vaikka suuta kihelmöi niin polte ei jäänyt onneksi asumaan. Mä en tykkää jos tulisuutta on niin paljon että se peittää kaiken muun alleen ja jää pitkäksi aikaa maistumaan. Annos oli valtava, eikä olisi kyllä jaksanut syödä yhtään enempää. Vähän mietin että onko turhan tuhtia kun sekä alkuruoassa että pääruoassa on lihaa, mutta thaipöperö on kuitenkin loppupeleissä niin kevyttä että kyllä nämä meni ongelmitta.



Jälkkäriksi oli uppopaistettua banaania, joka myöskin on tuttu ja paljonsyöty mutta aina toimiva lopetus. Kylkeen oli isketty suolatoffeeta (jota olisi voinut yksistään lusikoida kitusiinsa enemmänkin), vaniljajäätelöä (huomaa kukka!) sekä paahdettua mantelia. Kaikki sopi niin hyvin yhteen että en keksi kyllä mitään negatiivista koko annoksesta. Jos olisin kehdannut niin olisin nuollut tuon lautasena toimineen alustan puhtaaksi. En kehdannut.

Erityismaininta muuten meille molemmille siitä että kaikki syötiin puikoilla! Paitsi jälkiruoka, sen sai syödä lusikalla. Ei ole muuten se pienten pähkinöiden poimiminen ihan helpointa hommaa, varsinkin kun puikoilla ei jatkuvasti syö ja sen otteen tuntuman joutuu aina hakemaan vähän uudestaan.

Masu saa siis varauksettomat kehut meidän suunnalta sekä suosituksen suunnata syömään, jos Tampereen suunnalla satut heilumaan. Hinta-laatusuhde on oikein kohdallaan, ainoa miinus tulee siitä että viini oli aika tyyristä. Toisaalta niinhän se on jokapaikassa, jos et halua juoda jotain kuravesivinkkua. Riesling istui mahtavasti kaiken kolmen ruokalajin kohdalla, mutta jos sen hinnan suhteuttaa loppulaskuun, niin musta se haukkasi aika ison osan. Mutta kuten sanottua, se ei ole Masun vika. Harmi homma kuitenkin sinänsä ja siksi siitä ulisen, koska tykkään ruoan kanssa sen lasin, pari viiniä juoda.
Paikkana Masu ei ole mahdottoman iso eli kannattaa tehdä pöytävaraus! Me oltiin paikalla alkuillasta ja pikkuhiljaa jokainen pöytä täyttyi.

Suunnattiin ennen keikkaa yhdelle välioluelle tappamaan aikaa. Oltiin aika hyvin mietitty aikataulu etukäteen ja haluttiin panostaa nimenomaan aikaan ennen keikkaa. Oikein toimiva konsepti tämmöisillä täti-ihmisillä.

Mä en ole koskaan aiemmin ollut Tampereen Pakkahuoneella keikalla mutta tykkäsin hurjasti! Ihmiset oli vähemmän humalaisia kuin Helsingissä, ikäjakauma oli tosi laajalla skaalalla ja hei muuten mikä siinä on että miehet on Tampereella pidempiä kuin Helsingissä??

Ennen CMX:ää kävi lauteita lämmittämässä Samae Koskinen. Ja kyllä kuulkaa tuollainen mies&kitara toimii aina. Oltaisiin kaivattu vielä hieman enemmän sellaista trubaduuri-meininkiä mutta hyvä oli kyllä noinkin. Samae on jäänyt itselle hieman vieraammaksi, vaikkakin muusikon kyllä tiedän. Etukäteen osattiin nimetä Samaelta vain tämä, mutta kyllä siellä kuultiin muutama muukin sittenkin tuttu veisu.

CMX on ihan kaikkien aikojen ensimmäinen bändi jonka olen nähnyt livenä. Olin juuri päässyt seiskalta ja silloin alettiin pikkuhiljaa viettämään Helsinkipäivää vähän isommalla voluumilla. Mun piti ihan luntata mutta vuosi on ollut silloin -94 eli mun ensimmäisestä CMX:n keikasta on lähes 21 vuotta. Hurjaa, että luen blogeja, joiden kirjoittajat on tuota nuorempia....
Sittemmin keikkoja on kertynyt aika vino pino lisää enkä ole todellakaan yhtään perillä että kuinka monesti olen bändiä katsomassa ollut. Ehdottomasti eniten olen CMX:ää nähnyt festareilla, uskaltaisin jopa sanoa että jos ollaan samoille festeille osuttu niin olen ollut keikan aikana paikalla. Meidän perheen isoin CMX:n fanityttö on muuten Siippa mutta takaan ja alleviivaan että mä olen kyseisen pumpun nähnyt useammin livenä.

Kuten muualla Somessa jo huutelinkin, A.W on melkolailla ahavoitunut sieltä kahdenkymmenenyhden vuoden takaa. Tosin enpä ole minäkään enää se seiskaluokkalainen. Jotenkin tosi outoa, että mulla on lapsi joka on vanhempi kuin minä olin tuolloin. Lähtisköhän se mun kanssa katsomaan CMX:ää?

Mä en ole CMX:n viimeistä lättyä kuunnellut vielä kokonaan joten keikka tarjosi mulle kokonaan uusia biisejä mutta onneksi myös vanhoja tuttuja. Aura on edelleenkin mulle se isoin bändin albumi ja vaikka Ruoste nyt onkin niin puhkikulutettu biisi kuin olla ja voi, toimii Nainen tanssii tangoa ja Kultanaamio yhä edelleenkin aina! Kumpaakaan ei keikalla kuultu mutta uudet biisit oli onneksi jotenkin tosi Aura-albumin makuisia. Why fix it, if it ain't broken?

A.W Yrjänän ääni on jotenkin tosi omintakeinen jota ei vaan voi olla tunnistamatta. Tykkään herran tyylistä tulkita ja se johtuu pitkälti juurikin tuosta äänen tummasta syvyydestä. Siitä puuttuu kaikki ylimääräinen tiluttelu, se on vain ääni joka on täysin ainutlaatuinen ja koskettava. Valitettavasti keikalla äänentoisto tökki välillä tosi isosti joten laulanta jäi tosi pahasti soitannan jalkoihin. Onneksi koko keikka ei kaatunut tähän mutta harmittavasti muutaman biisin aikana kokonaisuus hajosi juurikin äänentoiston ongelmiin.

CMX on yksi niistä bändeistä joiden biiseistä voisin koota jonkun henkilökohtaisen muistelupotpurin. Niin moneen elämäntilanteeseen pystyn poimimaan biisejä tuotannosta. Onneksi sedät jaksaa vielä heilua, toivottavasti jaksavat vielä seuraavatkin 21 vuotta.

Nyt onkin sitten haaveiltu kaksi päivää ulospääsystä. Kovasti näyttäisi olevan lämmintä. Takatalvi tulee sitten kun meillä ollaan taas terveitä ja päästäisiin pihalle.

Ps. En tiedä miksi tuolla alussa on ennen tekstiä noin paljon tyhjää tilaa. Luova tauko?

Ainoa kuva keikalta. Taattua kännylaatua <3

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Avocado, rakkaani

Mä olen löytänyt avocadon vasta ihan muutama vuosi sitten. Toki olen guacomolea syönyt jo joskus 15 vuotta sitten mutta en jotenkin koskaan tullut ajatelleeksi mitä se sisältää.
En enää muista miten avocadoon tutustuin silloin muutama vuosi sitten mutta muistan että se oli rakkautta ensihaukulla. Samainen hedelmä uppoaa valtaosaan perheestäkin joten avocadoa syödään meillä paljon. Tällä hetkellä elellään sillälailla kivoja aikoja että on avocadon sesonki ja meinasinkin vinkata eetteriin omat avocado-suosikit.

Avocadosta saa tehtyä suurinpiirtein mitä vaan. Ranskalaisia, smoothieta, kastiketta tai pihvejä. Sitä voi paistaa, grillata tai syödä sellaisenaan. Avocadosta saa taiottua kokonaisen aterian tai kevyen lisukkeen. Se muuntuu myös aamupalaksi tai jälkkäriksi. Avocadosta on helppo taivutella aterian pääraaka-aine koska se on kaikista proteiinipitoisin hedelmä. Eli ihan oikeasti pitää sen nälän tunteen poissa. En keksi äkkiseltään mitään johon ei voisi laittaa avocadoa.

Viimeistään avocadopastan rynniessä markkinoille opittiin kaupassa tutkimaan että miten tietää onko avocado kypsää vai ei. Mutta kerrataan ne ohjeet nyt vielä. Ensiksi kannattaa tutkia ettei avocadon kuoren pinnalta löydy tummia pilkkuja tai täpliä. Jos avocado täytyy saada syötäväksi samana päivänä niin kannattaa etsiä hedelmä joka tuntuu kiinteältä ja on väriltään tummanvihreä sekä antaa puristaessa hieman myöten. Hedelmä ei kuitenkaan saa tuntua pehmeältä, silloin se on jo liian kypsää. Samaten siellä avocadon päässä kun on se "napa" niin sen irtonaisen osan pitäisi hieman liikkua puristettaessa. Ei kuitenkaan irrota, sekin on merkki useimmiten liian kypsästä avocadosta. Raa'an avocadon napa taas ei liiku puristettaessa yhtään. Ja raaka avocado sekä näyttää että tuntuu täysin erilaiselta kuin kypsä. Tuon kypsyyden kopeloinnin oppii aika helposti ja pian.

Me ostetaan useimmiten avocadoja valmis pussillinen jotka ovat vielä raakoja. Jos samana päivänä pitää saada niin sitten ostan yksittäisiä hedelmiä. Sieltä pussista napsitaan sitten hedelmiä sitä mukaa kun ovat kypsyneet.
Raa'at avocadot kannattaa säilyttää huoneenlämmössä. Kypsyvät siellä sitten pikkuhiljaa. Kypsät avocadot kannattaa taas laittaa jääkaappiin, säilyvät siellä huomattavasti pidempään kypsyttään riittävästi, kuin huoneenlämmössä. Mitään varsinaista taikaa en ole keksinyt sen suhteen, että osaisin ennakoida jollekin tietylle päivälle kypsän avocadon. Joskus kypsyvät parissa päivässä, joskus voi mennä viikkokin ennenkuin ovat syömäkelpoisia. Avocadon kypsyyteen kannattaa kuitenkin panostaa, raaka avocado ei ole hyvää. Kuten ei ole liian kypsäkään.

Mä olen googlannut ja kokeillut vaikka mitä ohjeita nopeuttaakseni avocadon kypsymistä, mutta en ole löytänyt vielä yhtäkään toimivaa. Ainakaan sellaista, jolla saisi raa'an avocadon kypsymään heti käyttövalmiiksi. Eli kannattaa vaan kiltisti yrittää ennakoida sitä tarvetta ja ostaa etukäteen ne kotiin kypsymään. Ja kipittää kaupasta kypsät hedelmät, jos niitä haluaa heti.

Jos jotain huonoa haluan hakea avocadosta niin huonon säilyvyyden. Avocado lähtee tummumaan heti, kun sen leikkaa halki. Tummumista voi estää sitruunamehulla tai valkoviinietikalla. Mutta sekään ei varsinaisesti pidennä säilymisaikaa. Kaikki avocadosta valmistettu säilyy jääkaapissa vain päivän tai pari, joka on musta tosi lyhyt aika. Tosin harvoin meillä käy niin että yli jäisi mitään jossa on avocadoa, koska se vain on niin järjettömän hyvää.

Paahtoleipää avocadolla
Monen herkkuhan on ruisleipä, jonka päälle levitellään avocadoa. Se onkin älyttömän hyvää mutta avocado toimii myös tosi hyvin paahtoleivän päällä. Paahda leivät normaalisti. Sörssää haarukalla yksi avokado sössöksi (paahtoleivän päälle ei saa samalla tavalla lusikalla levitettyä avocadoa kuten ruisleivän päälle) siinä odotellessa. Tai siivuta avocado, jos haluat että se on paloina. Leipien paahduttua levitä avocado leipien päälle, laita päälle ripaus suolaa ja pari tippaa sitruunamehua. Syö heti! Toimii niin aamu- väli- kuin iltapalanakin.

Maailman ensteks paras tomaatti-avocadosalsa
Tästä asiasta ei voi neuvotella. Tämä vain on ihan ehdottomasti paras kotitekoinen salsa. Lopputulos on ruman värinen mutta maku korjaa kaiken! Maistuu leivän päällä, dippinä, tortillojen välissä, missä vaan.

4 tomaattia
1 rkl oliiviöljyä
2 avocadoa
puolikas sipuli kuutioituna
puolisen desiä tuoretta korianteria
2 valkosipulinkynttä
1 chili halkaistuna ja siemenet poistettuna
1 limen mehu ja kuori raastettuna
1 tl hunajaa
1 tl suolaa
1 tl pippuria

HUOM! Tuosta tulee aika monta desiä eli kannattanee harkita josko tekisi puolikkaana. Ellei ole monta suuta syömässä.
Lämmitä uuni 230 asteeseen
Poista tomaateista kanta. Leikkaa tomaatit puoliksi ja pane ne foliolla päällystetylle uunipellille. Ripottele päälle oliiviöljyä ja paahda uunissa n. 20 minuuttia. Ota pois uunista ja anna jäähtyä.
Halkaise avokadot, poista siemenet, irrota hedelmäliha kuorista ja laita sauvasekoittimen tai monitoimikoneen kulhoon. Lisää jäähtyneet tomaatit ja kaikki muut raaka-aineet. Surruttele niin kauan kunnes seos on sileää. Tarkista että suolaa ja pippuria on riittävästi. Syö! Säilyy jääkaapissa pari päivää.

Guacamole-tortillat
En muista missä törmäsin tähän ohjeeseen. Muistelin että Soulfoodsissa mutta en sitä sieltä ainakaan äkkiseltään löytänyt. Tämä on meidän perheen aikuisten lemppari-iltapala. Lapset ei niinkään välitä mutta aikuisiin uppoaisi useamminkin.

1 pkt tortilloja
2,5 dl juustoraastetta (mieluiten cheddar. Cheddar on parasta)
maissilastuja
2 avocadoa
1 tomaatti
silputtua sipulia
1 mieto chili silputtuna ja siemenet poistettuna
1-2 rkl limemehua
1 dl persiljaa tai korianteria. Jos laitat kuivattuna niin rutkasti vähemmän.
0,5 tl suolaa
pippuria

Halkaise avocadot, kuutioi hedelmäliha kuoressa ja koverra irti kulhoon. Leikkaa tomaatti pieniksi kuutioiksi. Halkaise ja silppua chili. Sekoita kulhossa ed. mainitut sekä sipuli, lime, persilja/korianteri, suola & pippuri. Laita paistinpannu lämpenemään liedelle, suurinpiirtein keskilämmöllä. Laita pannulle tortilla, levitä keskelle täytettä, murusta päälle muutama maissilastu ja ripottele viimeiseksi juustoraastetta. Laita kanneksi toinen tortilla. Paista tortillaan vähän väriä, käännä varovasti jotta täytteet ei tule ulos ja paista toisenkin puolen tortillaan väriä. Paistele loput samoin ohjein. Tarjoa creme fraichen kanssa.

Irkkunachot
No tämä sitten taasen on meidän lasten lemppari-iltapala. Hieman tuhti mutta syödään joskus iltaisin tuhdemmin jos päivällisenä on ollut keittoa tai puuroa tms. kevyempää. Ei mikään pikaisin iltapala mutta ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen.

4 isoa rosamunda perunaa
3 rkl oliiviöljyä
valkosipulinkynsi
2 tl paprikajauhetta
puolikas punainen paprika
puolikas keltainen paprika
sipulia
suolaa ja pippuria
5 pekoniviipaletta (veget voi jättää tämän kokonaan pois)
1 dl cheddarjuustoa raasteena
2 avocadoa
1 dl kevätsipulia ohuina viipaleina (voi jättää pois kokonaan)
creme fraichea ja salsaa

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Leikkaa perunat n. puolen sentin viipaleiksi. Huuhdo kylmässä vedessä ja valuta. Kuivaa perunasiivut keittiöpyyhkeeseen tai talouspaperiin.
Laita siivut isoon kulhoon ja ripottele niiden päälle pari ruokalusikallista oliiviöljyä, silputtu valkosipulinkynsi ja paprikajauhe. Jos sulla on valurautainen paistinpannu, jonka voi laittaa uuniin, niin levitä perunasiivut sen päälle limittäin. Jos ei ole niin joku uunipannu tai peltikin käy ihan hyvin. Laita uuniin ja paista perunoita n. 40 minuuttia, kunnes ovat kullanruskeita ja täysin kypsiä.
Perunoiden kypsyessä uunissa leikkaa paprikat siivuiksi ja viipaloi sipuli. Laita 1 rkl oliiviöljyä paistinpannulle lämpenemään. Lisää paprika- ja sipuliviipaleet ja kuullota. Nosta seos pannulta, mausta suolalla ja pippurilla ja siirrä syrjään.
Paista pekoni pannulla rapeaksi. Valuttele talouspaperin päällä. Jäähdytä ja murustele pieneksi.
Kun perunat on kypsiä, ota pois uunista ja lisää paprika-sipuliseos sekä juustoraaste päälle. Laita uuniin vielä n. viideksi minuutiksi, jotta juusto sulaa. Kun juusto on sulanut, ota pois uunista ja ripottele pekoni päälle.
Halkaise avocadot, poista siemen ja kovertele hedelmäliha kulhoon. Sörssää hedelmälihan rakenne haarukalla ja sekoita kevätsipulien kanssa. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää avocadosoossi nachojen päälle ja tarjoile creme fraichen ja salsan kanssa.

Avocado-suklaahippukeksit
Vaikka saadaankin helposti tuhottua kaikki kotiin kannetut avocadot, niin joskus käy niin että nurkkiin tahtoo jäädä pyörimään joku yksilö, joka alkaa olla melkeinpä liiankin kypsä. Vähän liian kypsät avocadot voi sujauttaa smoothien sekaan, tai kuten me tehdään, leivonnaisten sekaan. Avocadoa voi sujauttaa myös kotoisiin mokkapaloihin tai brownieseihin.

1 avocado
1 dl voita
3 dl fariini- tai inkkarisokeria
2 huoneenlämpöistä kananmunaa
vaniljaa maun mukaan
4 dl vehnäjauhoja
1 tl soodaa
1 tl suolaa
0,5 tl leivinjauhetta
3 dl kaurahiutaleita
3,5 suklaahippuja tai murskattua suklaata. Saa itse valita että tekeekö valkosuklaasta, tummasta suklaasta vai maitosuklaasta. Vai tekeekö sekoituksen.

Halkaise avocado, poista siemen ja koverra hedelmäliha suureen kulhoon yhdessä voin ja sokerin kanssa. Sekoita muutama minuutti, kunnes seos on ilmavaa. Lisää munat yksi kerrallaan hyvin sekoittaen. Lisää sen jälkeen vanilja. Muista kaapia taikina kulhon reunalta takaisin muun sössön sekaan. Lisää jauhot, sooda, suola ja leivinjauhe hitaasti taikinaan. Älä sekoittele taikinaa liikaa! Lisää lopuksi kaurahiutaleet ja suklaa. Laita taikina n. tunniksi jääkaappiin viilenemään.
Kuumenna uuni 160 asteeseen. Nosta kahdella ruokalusikalla ja muotoile märillä käsillä taikinasta 12 palloa. Taputtele pallot kämmentä vasten litteiksi, n. 6 cm leveiksi kiekoiksi. Asettele kiekot uunipellille. Nosta pelti uuniin ja paista 18-20 minuuttia, kunnes keksit ovat kullanruskeita reunoilta mutta pehmeitä keskeltä.  Ota pelti pois uunista ja anna keksien jäähtyä ja levätä muutama minuutti. Nosta sen jälkeen ritilän päälle jäähtymään kunnolla. Tee sama lopulle taikinalle, annoksesta tulee n. kolme pellillistä keksejä.

Avocado-kookosjäätelö
Meidän jäätelökone hajosi muutossa koska allekirjoittanut tiputti sen yläkaapista joten jätskiä ei olla päästy tekemään aikoihin. Kyseinen aparaatti on kuitenkin ostoslistalla, koska se on meillä todella kovassa käytössä ja jätski nyt vaan on maailman parasta. Tätä ohjetta en ole päässyt vielä kokeilemaan, mutta kunhan uusi kone saadaan niin kokeiluun menee!

2 avocadoa
4 dl kookosmaitoa
1 dl kuohukermaa
1 dl sokeria
vähän sitruunamehua
paahdettua kookosta koristeeksi, jos haluaa

Halkaise avocadot, poista siemenet ja irrota hedelmäliha kuorista. Laita monitoimikoneeseen tai sauvasekoittimen kulhoon. Lisää kaikki muut ainekset ja sekoittele pari minuuttia, kunnes seos on sileää.
Siirrä jäätelökoneeseen ja surruttele kunnes on jätskiintynyt. Laita pakkaseen pariksi tunniksi, tai kunnes on tarjoilun aika. Koristele annokset paahdetulla kookoksella.

Valokuvia ei ole koska avocadopitoiset ruoat ei säily meillä niin kauaa että ne ehtisi kuvaamaan.

Neljäs kerta toden sanoo

Parin viime viikon sielunmaisemaa kuvaisi hyvin yksi sana; plääääh. Tiedättekö kun joskus on vaan sellanen henkinen tiskirätti päällä kaiken aikaa. No nyt on vähän sellaista ollut ilmanalassa.

Musta tuntuu että kaikki elämän osa-alueet on tasapainossa. Tai ainakin pitäisi olla. Perhe, ystävät, liikunta. Mutta silti jokin levoton pyörre painaa. Olen jotenkin alakuloinen. En ole keksinyt muuta syytä asialle kuin sen isona kysymysmerkkinä olevan tulevaisuuden. Ja sieltä tulevaisuudesta nimenomaan se mahdollinen lapsiluku. Onko se nyt tässä vai vieläkö kasvaisi?

Milla kirjoitteli vähän samantyyppisestä aiheesta juurikin. Tosin täysin päinvastaisesti, miten mä itse tunnen ja ajattelen. Tuntuu että neljännelle lapselle olisi sekä tilaa että halua, mutta onko se juurikin tuota Millankin mainitsemaa yksi vielä-ajatusta? Että sen neljännen jälkeen olisi tilaa viidennelle jne.
Siitä lähtien kun Kolmas syntyi perheeseen, on ollut olo että meidän lapsiluku ei ole vielä tässä. Että neljäs lapsi ja sitten ollaan kasassa. Kaikki olisi valmiina neljättä lasta varten. Sydän, mieli, syli ja myös tavarat. Mutta mitä jos se neljäs ei haluakkaan tulla? Mitä jos me ollaan nyt tässä?

Neljännellä lapsella on lupa tulla. On ollut jo hyvän aikaa. Ollaan ajatuksella että tulee jos on tullakseen. Kuitenkin pääkoppa tahtoo pelata niin että aletaan olla siinä pisteessä kun mietityttää että no miksei jo tule? Ollaan siinä ja siinä rajoilla, että onko koko touhussa jo vahva tekemisen maku. Se sellainen tähtäilty yrittäminen. Aletaan olla vähän siinä pisteessä ja sillä rajalla, että ahdistaako. Ei tässä nyt mitään aamulämpöjä mittailla todellakaan eikä sinne asti mennäkkään. Se ei tunnu omalta. Mutta jotain suunniteltua sumplimista ja sutinaa kuitenkin.
Vähän ihmettelen että mistä tämä tämmöinen nyt kumpuaa. Että ei vaan alkaisi maistumaan pakkomielteeltä. Mulla on kuitenkin kokemus sekä hitaasti raskautumisesta, nopeasti raskautumisesta että keskenmenosta. Voisi kuvitella että joku järki tässä hommassa olisi aika visusti mukana. Mutta ei. Silti tämä tämmöinen tähtäily ja turhautuminen tuntuu vieraalta. Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Ja miten voi kaivata sellaista mitä ei ole ollut olemassakaan? Mitä ei välttämättä koskaan tulekkaan?

Olen yrittänyt kysyä itseltäni että miksi pitäisi saada neljäs lapsi? Että miksi se neljäs lapsi tuntuu niin isolta asialta että koko homma meinaa mennä väkisin yrittämiseksi. Mutku mä haluuuuun ei tunnu riittävältä syyltä. Meidän piti vain antaa mahdollisuus asialle ja elellä niinkuin ennenkin. Kun meillä on kuitenkin oikein hyvä näinkin. Olen yrittänyt jopa vähän syyllistääkkin jo itseäni. Että kun on nämä kolme tervettä lasta tässä. Ja kun toiset eivät saa edes sitä yhtä. Mutta tiedättekö, ei se järkipuhe nyt vaan mene tuollaisena perille. Ihan yhtälailla kuin se toisten onni ei ole minulta millään lailla pois niin ei ne minunkaan lapset ole mikään kateuden aihe kenellekkään.

Joku voisi kuvitella että me haluttaisiin tyttö tähän poikakatraan perään ja siksi haluttaisiin vielä yksi lapsi. Mutta kun ei se noinkaan mene. Se toiveissa hilluva vauva on kaikenaikaa ollut sukupuoleton. Ollaan aina haaveiltu vaan siitä neljännestä lapsesta. Ilman sen ihmeemmin miettimättä sukupuolta, luonnetta tai hiusten väriä.

Huomaan miettiväni neljättä lasta jo ihan pöljistä lähtökohdistakin. Että kun Eka ja Toka on niin läheisiä veljeksiä niin Kolmosenkin täytyy saada kokea sama. Vaikka eihän siitä ole mitään takeita että Kolmas tulisi toimeen neljännen lapsen kanssa. Ja eihän tuollaisia odotuksia voi edes asettaa millekkään ihmissuhteelle. Eikä tuo voi olla millään lailla syynä neljännelle lapselle, mun mielestä.
Lisäksi huomaan että tämä alkaa olla niin iso asia itselle että luulen suurinpiirtein kaiken ratkeavan sillä että tulisin raskaaksi. Kaikki kysymysmerkit saisi vastauksensa sen neljännen lapsen myötä. Tai niin mä ainakin yritän itselleni vakuutella.

Toisaalta en tiedä auttaako tämänkään asian suhteen se ylianalysointi, johon mulla on aina tapana sortua. Lapsiluvun säännöstelylle löytyy varmaan miljoona hyvää syytä vaan milläpä saat sen pääkopan mukautumaan ja hyväksymään? Halu neljänteen lapseen on puhtaasti itsekäs.

Heräsin tuossa taas aamuviideltä Kolmosen uhmakohtauksen herättämänä ja siinä mietiskelin punasilmieni kanssa että mistä ihmeestä tämä lisääntymistarve kumpuaa? Kun jos nyt mietitään vaikka seuraavaa viittä vuotta. Viiden vuoden päästä mulla on täällä yksi täysi-ikäinen, yksi lähestulkoon täysi-ikäinen ja yksi ekaluokkalainen. Viisi vuotta on järjettömän lyhyt aika. Viiden vuoden päästä meillä on aika isolla todennäköisyydellä jo tosi helppoa. Joku tervejärkisempi voisi hyvinkin mietiskellä että voisi pikkuhiljaa alkaa keskittymään johonkin muuhunkin, kuin siihen että valvotaan nyt ne lähivuodetkin. Minkä ihmeen takia me halutaan aloittaa kaikki ihan alusta?

Tämä meinaa välillä jo hiertää vähän parisuhdettakin. Ei nyt sentään mitään syyttelyä tai muita riidanaiheita olla tästä saatu aikaiseksi mutta sellainen turhautuminen ja malttamattomuus on ilmoilla.  Puolin ja toisin. Vaikka näinkin on oikein hyvä. Huomaan että alan itse jo vähän etsimään ja hakemaan syitä sille että miksi ei kannattaisi tulla raskaaksi. Ja yritän niitä sitten markkinoida Siipallekin. Vaikka siellä taustalla kytee se haluanpas!

Oltaisiinko me sittenkin valmiita kolmilapsisena perheenä? Tuntuu että sitäkin vaihtoehtoa on alettava miettimään. Koska kaipaisin mielenrauhaa tämän asian suhteen. Mä olen aina haaveillut isosta perheestä. Isosta pöydästä jonka ympärille keräännytään sen ison perheen kanssa. Voi kuitenkin olla että tämän isommaksi se perhe ei tule. Ja se tuntuu yllättävän kipeältä asialta. Kun kaikki on viime vuodet ajateltu sen mukaan että lapsia olisi neljä.

Jos meidän lapsiluku on tässä, niin mäkin kaipaisin sitä sellaista nostalgista "viimeistä kertaa"-oloa. Että kun pakkaa pieniä vaatteita pois niin olisi vähän haikeaa tai kun lapsi oppii uutta niin ajattelisi että tuossa on nyt meidän viimeinen puhumaanoppiva tai meidän viimeinen taapero. Mutta ei. Tuo puuttuu täysin koska pää vain ajattelee että "vielä yksi". Vaikka todellisuus voikin olla että ei enää yhtään.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Minusta tulee isona

Jos jotain huonoa haluan hakea tästä hoitovapailusta, niin sen, että on ihan järjettömän paljon aikaa miettiä. Ihan liikaa aikaa miettiä. Toki pysähtyminen ja asioiden tarkastelu on ihan hyväkin asia. Mutta siinä vaiheessa kun niitä ajatuksia ei saa pysähtymään ja tuntuu että mitä enemmän miettii, sen enemmän kysymyksiä herää, niin voisi olla ihan hyvä että saisi jotenkin sen pelin vihellettyä poikki. Päätöksiä on hyvä miettiä ja pohtia joka suunnalta mutta joskus ne ajatukset pitäisi saada sillä lailla valmiiksi ja tiettyyn pisteeseen että pystyisi tekemään niitä päätöksiä ja seisomaan niiden takana. Ja pystyisi antamaan niiden jo olla. Ja nyt kun mulla on tätä aikaa niin mä en vaan osaa lopettaa.

Olen tässä alkuvuoden pyöritellyt enempi ja vähempi ajatusonnenpyörää, jonka sektoreilta löytyy neljäs lapsi, opiskelu, työ ja työ/koulu. Yhteishakuhan starttaa näillä näppäimillä ja jos johonkin meinaa hakea niin kohta saisi alkaa toimimaan. Mutkun. Mä en tiedä mitä mä haluan tehdä! Tai luulen tietäväni mutta en sittenkään ole ihan varma. Studentum pommittaa mua jatkuvasti sähköposteilla yhteishaun suhteen. Ja mun tekisi mieli vaan kirkua sinne että antakaa mun olla rauhassa ja piilossa täällä kotisohvalla!

Mun on jotenkin vaikea hahmottaa kokonaisuutta ja sitä, mikä olisi paras ajankohta millekkin. Ei tietenkään elämää voi ennustaa eikä asiat aina edes mene niinkuin haluaisi, mutta jotain raameja on pakko miettiä kun perheestä löytyy muitakin päitä kuin oma. Kun saisi hengitettyä rauhassa ja sen ajatusmyllyn pysähtymään edes hetkeksi, voisi olla helpompi hypätä hetkeksi tarkastelemaan asioita boksin ulkopuolelle. Nyt mä en yksinkertaisesti tiedä mitä mä tekisin. En tiedä!!! Enkä mä tiedä mitä haluaisin tehdä isona.

Mä tiedän että olen hyvä siinä mitä teen työkseni. Mutta en tiedä haluanko kuitenkaan tehdä sitä lopun ikäni. Vaikka olisi hyvä työssään niin se ei välttämättä tarkoita sitä että se tuntuisi ihan siltä omimmalta jutulta. On niin paljon muutakin mitä haluaisin. Jos vähän kavennan spektriä ja mietin vähän pienemmällä vinkkelillä kuin loppuikä, niin tuntuu ainakin siltä että sitten syksyllä kun töihinpaluu koittaa, en palaa tekemään 100%:sta työaikaa. Siippa on nyt laskujeni mukaan kolmatta viikkoa sairaslomalla (noro + rasitusmurtuma jalassa) ja hän on ollut tässä aikalailla pois pelistä. Tietysti tähän saumaan mulle rapsahti mahdollisuus mennä tekemään muutama työvuoro ja tiukan rahatilanteen vuoksi siihen tartuin. Mutta aikamoisen palapelin sai rakentaa että pääsin menemään töihin. Piti miettiä Kolmosen hoito, järjestää muut menot ja hommelit, hoitaa himaan ruoat ja muut valmiiksi jne. Jo pelkästään muutaman työvuoron jälkeen tuli hyvin selväksi, että kun tämä mun työ on kolmivuoroa niin tuntuu vähän turhan raskaalta ja haastavalta kokonaisuudelta toteuttaa se niin, että kävisin töissä ihan täysillä. Toki sairaslomalla olo ei ole sama asia kuin se tilanne syksyllä, kun molemmat ovat töissä. Mutta antaa se vähän osviittaa siitä millaista se arki on, kun toinen ei ole siinä kotona apuna koko ajan sun käydessä töissä, kuten viime vuoden ajan oli. Se ihan oikea arki on oikeasti hyvin erilaista kuin se, mitä me ollaan tähän asti eletty. Mä en usko että saataisiin se arki syksyllä rullaamaan sujuvasti ilman että niitä palapelin paloja vähän vähentää.

Tämä kotona vietetty aika on saanut mut myös epäröimään opintoja. Niitä, joista luulin jo olevani niin varma. Haluan kyllä opiskelemaan mutta epäröin sitä suunnitelmaa joka mulla oli. Haluanko sitä sittenkään? Mielessä on alkanut pyörimään taas kokonaan alan vaihto. Oma työ menee koko ajan vain hullummaksi ja hullummaksi ja en ole varma onko asiaan muuta ratkaisua kuin takavasemmalle poistuminen. Asia tuntuu vaikealta koska kuitenkin jollain tasolla olisi halua jatkaa tätä polkua. Enkä tiedä olisiko uuden polun aloitus mikään ratkaisu, ihan hullua taitaa olla nykyään kaikkialla. Mutta silti tässä nyt on joku joka herättää isoja epäilyksiä.

Tuntuu jotenkin kamalan isolta päätökseltä miettiä tällaisia. Tehdä ratkaisuja. Kyllähän sitä voi miettiä vaikka mitä mutta sitten painitaan jo ihan eri sarjassa, kun lähdet toteuttamaan.
Suomessa painotetaan koulutuksen tärkeyttä ihan älyttömän paljon. Ja onhan se tärkeää. Mutta entä jos nyt sitten vaikka vaihtaisinkin alaa ja vasta itse työelämä herättäisi huomaamaan että ei tämä olekkaan mun juttu. Että silloin opiskeluaikana vielä tuntuu omalta mutta se työelämän todellisuus vasta herättää. Jos siinä olet opiskellut vaikka useamman vuodenkin niin meneekö se aika siinä ihan hukkaan? Opiskelu kannattaa ihan aina joo, mutta ei vain tunnu yhtään houkuttelevalta opiskella vuosikausia jotain, joka ei tule kuitenkaan koskaan käytäntöön asti. Mulla olisi niin paljon juttuja joita haluaisin, mutta haluan niitä kaikkia jotenkin tasapaksusti. Sieltä ei nouse mikään yli muiden. Ja siksi tuntuu vaikealta tehdä päätöksiä.

Ja sitten se neljäs lapsi.... johon olisi kyllä kovasti toiveita. Mutta. Jos haluan lähteä opiskelemaan niin haluaisin sitten kanssa opiskella. Koskaanhan ei varmaksi voi tietää mitä elämä tuo tullessaan mutta se nyt on ainakin ihan varmaa että äitiysloma keskeyttäisi opinnot joksikin aikaa. Ja se katkos ei houkuta yhtään. Kannattaako ehdoin tahdoin hakeutua opiskelemaan jos kuitenkin se neljäs lapsi on toiveissa eikä ole halua laittaa opintoja tauolle. Ja mitäs sitten jos sitä lasta ei kuulukkaan ja mä siirrän vuosi vuoden perään mun opintohaaveita. Ja entäs jos sitten lähtisinkin yrittämään ja pääsisin opiskelemaan. Olisinko täysipäiväinen opiskelija? Vai opiskelisinko työn ohella? Mä voisin hakeutua johonkin tosielämän Feel Good Inc.-yhtiön pakeille ja ulkoistaa jollekkin elämäntapapäättäjälle mun tulevaisuuden. Tule apuun Anja!

torstai 5. maaliskuuta 2015

Jatkoa seuraa

Käykö teillä koskaan niin että postaatte jotakin blogiin ja joskus myöhemmin tuleekin olo että olisipa pitänyt kirjoittaa siihen vielä se-ja-se asia. Jos postauksesta on vain vähän aikaa niin siihenhän on näppärä editoida puuttuvat kappaleet jälkikäteen mutta jos julkaisu ajoittuu jo pidemmän ajan taakse, niin ei enää välttämättä viitsi alkaa naputtelemaan. Mulle käy useinkin niin että tulee olo, että jotain jäi sanomatta. Joskus pitkänkin ajan jälkeen. Ja ajattelinkin nyt pistää yhden ja saman postauksen alle ne puuttumaan jääneet ajatukset. Silläkin riskillä että menee hyvin sekavaksi kun irroittaa alkuperäisen aiheen pois kontekstistaan.

Nyt kun olen taas muutaman työvuoron tehnyt, niin joulukuiseen Asioita joita en tule ikävöimään töistä-postaukseen tuli mieleen jo mainittujen lisäksi että en tule kaipaamaan myöskään aamuruuhkia, auton ikkunoiden skrabaamista tai sitä että ihmiset ei osaa ajaa liikenneympyrässä. Onneksi kevättä kohti mennään kaiken aikaa! Töihin on ollut ikäväkin ja itseasiassa mulla on olemassa luonnoksissa postaus Asioista, joita kaipaan töistä. Se vaan on vielä kovin lyhyt. Yksinkertaisesti kotona on ollut niin kivaa että vielä ei ole ollut mitenkään tolkuton polte töihin. Paitsi ihan tosi huonoina päivinä mutta niitä on ollut vain muutama.

Tissipostauksen jäljiltä taas kävi mielessä vähän vaikka mitä. Paljon jäi kirjoittamatta. Kuten esimerkiksi siitä, että mun kokemus on se että suuria rintoja saa arvostella paljon vapaammin ja niistä saa keskustella jotenkin "luvan kanssa". Että pienirintaisten rintavarustuksesta ei saisi puhua koska se voi olla loukkaavaa. Ihan yhtälailla isommat rinnat omaava voi kokea hyvinkin loukkaavaksi ja liian henkilökohtaiseksi sen, että hänen rintojaan kommentoidaan. Jostain syystä se on kuitenkin sosiaalisesti sallitumpaa. Koska suuret rinnat on osittain kauneusihanne. Joten jos sellaiset omaa niin eihän niistä voi haluta päästä eroon. Tai eihän niitä tai niistä keskustelua voi kokea epämukavaksi. On paljon sallitumpaa sanoa että sullahan on aina ollut suuret rinnat kuin kommentoida samalla tavalla pienistä rinnoista. Toki mulla on kokemus vain toisesta ääripäästä. Mutta olen tarkkaillut noita keskusteluja joskus myös vähän ulkopuolisena. Ja tuolla kaavalla ne on menneet.
Lisäksi juurikin tuon kauneusihanteen takia suuria rintoja voidaan vapaasti tuijottaa ja esineellistää. Esimerkiksi urheillessa on hyvin nöyryyttävää tuntea niitä katseita. Jotka osuu rintoihin. Kuitenkaan kaikkea et voi itsestäsi peittää. Ja miksi pitäisikään? En tarkoita myöskään että ihmisten pitäisi kuljeskella silmät kiinni ja vältellä kaikin tavoin katsomista. Mutta katseella ja tuijottamisella on vissi ero, oikeesti!

Aika kauan aikaa sitten huutelin maailman parhaimman pizzan perään. Ja ilmoittelin että meiltä sitä löytyy. Nykyään teemme ihan toisenlaista, vuoden 2015 pizza editionia. Allekirjoittaneen ruoansulatusongelmat ovat pakottaneet rankkaan valkosipulin vähentämiseen. En kestä sitä närästyskuolemaa jonka saan. Tätä nykyä myös pohja tehdään kokonaan itse. Välillä onnistuen, välillä mokaten. Salaisuus on durum-jauhot sekä se, että taikina täytyy jättää aika löysäksi. Niin löysäksi että sitä ei voi kaulia ja että levittäessä se tarttuu käsiin (levittäessä käsiin laitetaan öljyä niin taikina ei tartu. Mutta siis mittarina se, että ilman öljyä taikinan pitää jäädä käsiin kiinni). Hyvä pizzapohja vaatii myös aika kovaa käsittelyä ja siksi se meillä vaivataan monitoimikoneella.
Täytteiden suhteen on tehty muutamia muitakin muutoksia alkuperäisohjeesta. Valkosipulia laitetaan vain yksi, korkeintaan kaksi kynttä. Ja valkosipulin kaveriksi sipulia, useimmiten shalottia jos sitä kaapista löytyy. Lisäksi, ehdottoman tärkeä ja suorastaan innovatiivinen huomio oli että täytteitä kannattaakin oikeasti olla tosi vähän! Eikä niinkuin aiemmin tehtiin, että lotrattiin aivan järjettömän paljon. Pohjasta tehdään ohkainen ja pohjan päälle laitetaan täytteitä vain ohkaisesti. Tomaattikastiketta tehdään nykyään puolet vähemmän kuin ennen, ja se riittää. Tulee parempi! Lisäksi tomaattikastikkeen taika ja ehdoton must on punaviini. Mä laitan itseasiassa nykyään punkkua ihan kaikkiin tomaattipohjaisiin kastikkeisiin, tuli ne sitten pizzaan, pastaan tai lasagneen. Maku on aivan järjettömän toimiva. Jos teen pizzaan tulevaa kastiketta, laitan mausteet ehdottomasti kuivattuna. Ne vaan toimii paremmin ja maistuvat paremmalta. Muuten mennään vanhoilla kuvioilla.

Lisäksi mulla oli pitkään luonnoksissa muistissa linkki johonkin hesarin juttuun, jossa kirjoitettiin kuinka perheet ei näe riittävästi vaivaa sen eteen että perhevapaat jakautuisi vanhempien välillä tasaisemmin. Tai jotenkin noin se oli. Mutta poistin sen joku tovi sitten kun en vaan saanut siitä kirjoitettua. No nyt olisi irronnut. Että jos olisi tallella se linkki niin tähän tulisi tekstiä siitä.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Taikaa

Kirjoittelin joskus aikaisemmin miten toivoin, että jaksaisin valvoa tämän vuoden Oscar-gaalan. Reilu viikko sitten, kun asia oli ajankohtainen, olin vielä vähän toipilaana joten en lähtenyt edes yrittämään. Heräsin kuitenkin silloin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jo aamuyöstä ja ehdin nähdä gaalasta suorana viimeiset puolitoista tuntia. Kolmosen kummitäti oli herännyt valvomaan alusta pitäen ja sain häneltä Facebookin kautta lyhyen briiffauksen gaalan kulusta.

Huomasin että gaala tulee uusintana Teemalta siinä heti maanantai-iltana, joten päätin että vahdataan se sitten koko perheen voimin. Tehtiin kamalasti kaikkea hyvää syötävää, katettiin ne olkkarin pöydälle ja katsottiin. En ollut huomannut että punaisen maton ennakkotunnelmatkin olisi tullut uusintana eli se jäi näkemättä. Se ei nyt järjettömän paljoa haitannut, vaikkakin olisi ollut kiva lisä, pääpaino oli kuitenkin itse gaalassa. Vaikka moni asia onkin tuolla rapakon takana ihan järjettömissä mittasuhteissa, gaalojenkin suhteen, on pakko myöntää että kyllä siellä osataan ottaa irti viihdearvo noiden juhlallisuuksien kohdalla. Kaipaisin ihan suunnattomasti samantyyppistä tänne meidänkin elokuvajuhliin, sen ainaisen läpihaukottelun sijaan.

Kaksikon kanssa oli hauska katsoa gaalaa, koska hekin tunnistivat sieltä jo tosi paljon näyttelijöitä. Ehdolla olevia elokuvia he eivät olleet nähneet mutta musta se ei olekkaan oleellista. Mun mielestä ei haittaa jos ei ole nähnyt palkittavia elokuvia etukäteen. Mulla on ollut kuitenkin vähän tapana perehtyä ehdolla oleviin filmeihin. Että niitä pystyy sitten vähän erottamaan toisistaan. Olinkin suht hyvin kartalla ehdolla olevien elokuvien synapsiksesta ja selittelin niitä Kaksikolle gaalan aikana lennossa. Nyt gaalan jälkeen olen nähnyt ehdolla olevista elokuvista The Grand Budapest Hotelin ja The Imitation Gamen.

Ekaa ei itseasiassa kiinnostanut koko gaalan katsominen aluksi pätkän vertaa. Mulla on tapana joskus vähän "kevyesti pakottaa" Kaksikkokin mukaan geimeihin, me ei tehtäisi koskaan mitään yhdessä jos hyväksyisin aina jokaisen mutku ei mua kiinnosta tai huvita-mutinan. Monesti se menee niin että meillä onkin loppuenlopuksi tosi kivaa, vaikka ei aluksi kiinnostaisi yhtään. Ja niin kävi nytkin. Gaalan loppua kohden Eka oli enempi ja enempi innoissaan ja ihan yhtä lumoutunut kuin mäkin ja sovittiinkin että ensi vuonnakin gaala katsotaan. Musta olisi niin kivaa jos tästä saataisiin yhteinen perinne. Visioin jo meitä järjestelemässä viikkovapaita kun Eka on aikuinen, jotta voidaan valvoa ja katsoa gaala yhdessä...

Eka liikuttui ja vaikuttui niin paljon The Imitation Gamen käsikirjoittaja Graham Mooren puheesta (kuten minäkin) että sovittiin leffareissu toteutettavaksi mahdollisimman pian. Vaikkakin parahin Graham puhui nimenomaan homoudesta, pystyi mun mielestä hänen sanoihinsa samaistumaan kuka vaan, joka on koskaan kokenut epävarmuutta tai tuntenut olevansa hukassa maailmassa. Puhe tarjosi kosketuspintaa muillekin kuin seksuaalivähemmistön edustajille. Hänen sanansa puhutteli meitä niin paljon, että haluttiin ehdottomasti mennä katsomaan juurikin The Imitation Game. Tuohon meidän naapuriin aukesi juuri uusi elokuvateatteri, jossa kyseinen leffa pyörii. Harmiksi vain siinä ei ole tekstityksiä joten lampsittiin kuitenkin keskustaan asti elokuviin. Mutta musta jo pelkkänä ajatuksena se, että lähden ulos ja viiden minuutin päästä istun katsomassa leffaa elokuvateatterissa, tuntuu ihan hillittömältä. Toivottavasti tämä paikallinen kulttuurinsuoltaja ei häviä katukuvasta! Mutta takaisin elokuvaan. Oijoi. Hiljaiseksi veti. Me oltiin Ekan kanssa molemmat hyvin vaikuttuneita ja mykistyneitä. Juteltiin kotimatkalla ummet ja lammet maailmankuvan muutoksesta ja murroksesta muutaman vuosikymmenen aikana. Aivan oikein, että Graham pystinsä sai.


Meillä on Kaksikon kanssa katseltu elokuvia niin kauan kun ovat niistä jotain ymmärtäneet. Lähtien lasten leffoista animaatioihin ja nyt sitten pikkuhiljaa iänmukaisesti muuhunkin. Jos Kaksikko saisi päättää, me katseltaisiin aina jotain komedioita tai Marvelin sarjakuvahahmoihin perustuvia leffoja. Eikä sillä, ei niissäkään mitään vikaa ole. Mutta tykkään itse näyttää heille välillä muutakin. Joskus vähän syvällisempiä, ajatuksia herättäviä elokuvia ja joskus sitten omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkeja.

Mulla ja Ekalla on keskenämme hyvin samanlainen elokuvamieltymys, Tokalla ja Siipalla taas keskenään hyvin samanlainen. Vaikka Eka on vanhin lapsi, hän on kuitenkin lapsista se, jonka kohdalla ikärajat ei sano mitään. On paljon elokuvia, joita hän ei syystä tai toisesta halua alkuhetkien jälkeen katsoa, vaikka ikäsuositusten puolesta niiden seuraaminen olisi ok. Toka taas on tietyiltä osin paljon valmiimpi katsomaan elokuvia, joihin hänellä ei välttämättä ihan vielä ikä suositusten puolesta riittäisi, koska hän ymmärtää että kyseessä on elokuva. Että se ei ole totta. Eikä anna asioiden liikaa vaikuttaa omaan mielikuvitukseen. Eka taas kokee että hänellä alkaa mielikuvitus ja pelot laukkaamaan ihan liikaa ja hänelle ei ole mikään ongelma jättää katsomatta jotain, joka ei tunnu hyvältä.

Kaksikko myös analysoi elokuvia hyvin eri tavoin. Esimerkiksi Piin elämää-elokuva oli sellainen, jota kumpikin käsitteli hyvin eri tavoin. Eka oli tosi vaikuttunut koko siitä maailmasta, jota Piin elämä tarjosi. Hän pystyi näkemään sieltä niitä mielikuvituksen eri tasoja ja yhdistämään tarinan kokonaisuudeksi. Toka taas ei ihan kaikkea ymmärtänyt eikä osannut erottaa koska on kyse mielikuvituksesta ja koska tarinan puolesta taas oltiin tositilanteessa. Veljesten ero on muuten tässäkin huomattava. Jos Toka ei jotain asiaa ymmärrä niin hän aika usein antaa sen sitten olla, Eka taas kyselee ja keskustelee jos ei ymmärrä. Hän yrittää hakea ja saada tietoa jotta ymmärtäisi.

Joskus on kausia, kun leffassa ei tunnu pyörivän mitään mikä kiinnostaisi. Tällä hetkellä taas menee useampikin jonka haluaisi nähdä. Stephen Hawkingista kertova Kaiken teoria kutkuttaisi ja sinne haluaisin ehdottomasti mukaan Tokan. Uskon että hänestä saisi parhaan leffaseuran juuri tuohon elokuvaan. Parhaan naisnäyttelijän Oscarin pokanneen Julianne Mooren Still Alice vaikutti takuuvarmalta kyyneleiden heruttajalta. Se mun on nähtävä yksin jotta saan ahdistua ja itkeä rauhassa. Klaus Häröltä taasen on tulossa vironkielinen elokuva nimeltään Miekkailija, jonka traileri vaikutti todella kutkuttavalta. Sen voisi lampsia katsomaan tuohon lähiteatteriin, jos sitä siellä esitetään. Jonain sateisena ja tylsänä päivänä.

Miestiskelin että mitähän mäkin sitä aina harmittelen että lapset haluaa leffaan eikä mihinkään muualle. Elokuvathan on tosi hyvä kulttuuriharrastus. Ne avartaa maailmaa ja välittää tarinoita niin faktan kuin fiktion puolelta. Herättävät ajatuksia sekä keskustelua. Auttavat syventämään omaa maailmankuvaa. Nyt mä aion ihan oikeasti lopettaa sen marinan siitä että lapset haluavat aina vaan leffaan. Halutkoon! Sitten mennään! Onneksi molemmilla on loppukevään ajan myös lyhkäisiä koulupäiviä. Päivänäytökset, täältä tullaan!