perjantai 6. maaliskuuta 2015

Minusta tulee isona

Jos jotain huonoa haluan hakea tästä hoitovapailusta, niin sen, että on ihan järjettömän paljon aikaa miettiä. Ihan liikaa aikaa miettiä. Toki pysähtyminen ja asioiden tarkastelu on ihan hyväkin asia. Mutta siinä vaiheessa kun niitä ajatuksia ei saa pysähtymään ja tuntuu että mitä enemmän miettii, sen enemmän kysymyksiä herää, niin voisi olla ihan hyvä että saisi jotenkin sen pelin vihellettyä poikki. Päätöksiä on hyvä miettiä ja pohtia joka suunnalta mutta joskus ne ajatukset pitäisi saada sillä lailla valmiiksi ja tiettyyn pisteeseen että pystyisi tekemään niitä päätöksiä ja seisomaan niiden takana. Ja pystyisi antamaan niiden jo olla. Ja nyt kun mulla on tätä aikaa niin mä en vaan osaa lopettaa.

Olen tässä alkuvuoden pyöritellyt enempi ja vähempi ajatusonnenpyörää, jonka sektoreilta löytyy neljäs lapsi, opiskelu, työ ja työ/koulu. Yhteishakuhan starttaa näillä näppäimillä ja jos johonkin meinaa hakea niin kohta saisi alkaa toimimaan. Mutkun. Mä en tiedä mitä mä haluan tehdä! Tai luulen tietäväni mutta en sittenkään ole ihan varma. Studentum pommittaa mua jatkuvasti sähköposteilla yhteishaun suhteen. Ja mun tekisi mieli vaan kirkua sinne että antakaa mun olla rauhassa ja piilossa täällä kotisohvalla!

Mun on jotenkin vaikea hahmottaa kokonaisuutta ja sitä, mikä olisi paras ajankohta millekkin. Ei tietenkään elämää voi ennustaa eikä asiat aina edes mene niinkuin haluaisi, mutta jotain raameja on pakko miettiä kun perheestä löytyy muitakin päitä kuin oma. Kun saisi hengitettyä rauhassa ja sen ajatusmyllyn pysähtymään edes hetkeksi, voisi olla helpompi hypätä hetkeksi tarkastelemaan asioita boksin ulkopuolelle. Nyt mä en yksinkertaisesti tiedä mitä mä tekisin. En tiedä!!! Enkä mä tiedä mitä haluaisin tehdä isona.

Mä tiedän että olen hyvä siinä mitä teen työkseni. Mutta en tiedä haluanko kuitenkaan tehdä sitä lopun ikäni. Vaikka olisi hyvä työssään niin se ei välttämättä tarkoita sitä että se tuntuisi ihan siltä omimmalta jutulta. On niin paljon muutakin mitä haluaisin. Jos vähän kavennan spektriä ja mietin vähän pienemmällä vinkkelillä kuin loppuikä, niin tuntuu ainakin siltä että sitten syksyllä kun töihinpaluu koittaa, en palaa tekemään 100%:sta työaikaa. Siippa on nyt laskujeni mukaan kolmatta viikkoa sairaslomalla (noro + rasitusmurtuma jalassa) ja hän on ollut tässä aikalailla pois pelistä. Tietysti tähän saumaan mulle rapsahti mahdollisuus mennä tekemään muutama työvuoro ja tiukan rahatilanteen vuoksi siihen tartuin. Mutta aikamoisen palapelin sai rakentaa että pääsin menemään töihin. Piti miettiä Kolmosen hoito, järjestää muut menot ja hommelit, hoitaa himaan ruoat ja muut valmiiksi jne. Jo pelkästään muutaman työvuoron jälkeen tuli hyvin selväksi, että kun tämä mun työ on kolmivuoroa niin tuntuu vähän turhan raskaalta ja haastavalta kokonaisuudelta toteuttaa se niin, että kävisin töissä ihan täysillä. Toki sairaslomalla olo ei ole sama asia kuin se tilanne syksyllä, kun molemmat ovat töissä. Mutta antaa se vähän osviittaa siitä millaista se arki on, kun toinen ei ole siinä kotona apuna koko ajan sun käydessä töissä, kuten viime vuoden ajan oli. Se ihan oikea arki on oikeasti hyvin erilaista kuin se, mitä me ollaan tähän asti eletty. Mä en usko että saataisiin se arki syksyllä rullaamaan sujuvasti ilman että niitä palapelin paloja vähän vähentää.

Tämä kotona vietetty aika on saanut mut myös epäröimään opintoja. Niitä, joista luulin jo olevani niin varma. Haluan kyllä opiskelemaan mutta epäröin sitä suunnitelmaa joka mulla oli. Haluanko sitä sittenkään? Mielessä on alkanut pyörimään taas kokonaan alan vaihto. Oma työ menee koko ajan vain hullummaksi ja hullummaksi ja en ole varma onko asiaan muuta ratkaisua kuin takavasemmalle poistuminen. Asia tuntuu vaikealta koska kuitenkin jollain tasolla olisi halua jatkaa tätä polkua. Enkä tiedä olisiko uuden polun aloitus mikään ratkaisu, ihan hullua taitaa olla nykyään kaikkialla. Mutta silti tässä nyt on joku joka herättää isoja epäilyksiä.

Tuntuu jotenkin kamalan isolta päätökseltä miettiä tällaisia. Tehdä ratkaisuja. Kyllähän sitä voi miettiä vaikka mitä mutta sitten painitaan jo ihan eri sarjassa, kun lähdet toteuttamaan.
Suomessa painotetaan koulutuksen tärkeyttä ihan älyttömän paljon. Ja onhan se tärkeää. Mutta entä jos nyt sitten vaikka vaihtaisinkin alaa ja vasta itse työelämä herättäisi huomaamaan että ei tämä olekkaan mun juttu. Että silloin opiskeluaikana vielä tuntuu omalta mutta se työelämän todellisuus vasta herättää. Jos siinä olet opiskellut vaikka useamman vuodenkin niin meneekö se aika siinä ihan hukkaan? Opiskelu kannattaa ihan aina joo, mutta ei vain tunnu yhtään houkuttelevalta opiskella vuosikausia jotain, joka ei tule kuitenkaan koskaan käytäntöön asti. Mulla olisi niin paljon juttuja joita haluaisin, mutta haluan niitä kaikkia jotenkin tasapaksusti. Sieltä ei nouse mikään yli muiden. Ja siksi tuntuu vaikealta tehdä päätöksiä.

Ja sitten se neljäs lapsi.... johon olisi kyllä kovasti toiveita. Mutta. Jos haluan lähteä opiskelemaan niin haluaisin sitten kanssa opiskella. Koskaanhan ei varmaksi voi tietää mitä elämä tuo tullessaan mutta se nyt on ainakin ihan varmaa että äitiysloma keskeyttäisi opinnot joksikin aikaa. Ja se katkos ei houkuta yhtään. Kannattaako ehdoin tahdoin hakeutua opiskelemaan jos kuitenkin se neljäs lapsi on toiveissa eikä ole halua laittaa opintoja tauolle. Ja mitäs sitten jos sitä lasta ei kuulukkaan ja mä siirrän vuosi vuoden perään mun opintohaaveita. Ja entäs jos sitten lähtisinkin yrittämään ja pääsisin opiskelemaan. Olisinko täysipäiväinen opiskelija? Vai opiskelisinko työn ohella? Mä voisin hakeutua johonkin tosielämän Feel Good Inc.-yhtiön pakeille ja ulkoistaa jollekkin elämäntapapäättäjälle mun tulevaisuuden. Tule apuun Anja!

8 kommenttia:

  1. Huh. huh - sullapa pyörii päässä isoja kysymyksiä! Itsellänikin usein keväisin "kevättää" eli tekee mieli laittaa elämä uusiksi - hakea uutta duunia, aloittaa taas opiskelu, vaihtaa asuntoa tai autoa tai edes hiusväriä ;) Yleensä se itselläni olosuhteiden pakosta kutistuu suunnilleen siihen, että aloitan jonkun uuden harrastuksen...
    Auttaisiko, jos listaisit nykyisen alasi hyviä ja huonoja puolia - ihan laittaisit plussat ja miinukset paperille? Tai kirjoittaisit ylös, mistä haaveilet - millaisessa elämäntilanteessa haluat olla viiden vuoden päästä, mitä tehdä, keiden kanssa jne.? Unelmakartan tekeminen on myös kirkastanut monelle omia unelmia.
    Kun toivetila selkiää, onkin vain ainka tehdä toimintasuunnitelma eli määritellä next stepit, miten sinne pääsee.
    Rentouttavaa viikonloppua ja mukavaa naistenpäivää =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että tällä kertaa ei edes mene kevään piikkiin omalla kohdalla. Vaikka tunnistan tosi hyvin tuon mistä kirjoitat. Että elämä uusiksi. Luulen että se nyt on vaan sattumaa että on kevät, oikea syy oli se että nyt on riittävästi aikaa miettiä.

      Mä olen tosi huono tekemään mitään viisivuotis-suunnitelmia. Luulen että joku unelmakartta tms. voisi selkeyttää, pitää perehtyä. Oman alan plussat ja miinukset on jo aika hyvin listattuna. Luulen että yhtenä isona kompastuskivenä omien korvien välissä on ainakin se, että on vähän olo että "mitä muuta tekisin jos en tätä". Ja sitten kuitenkin olisi kamalasti mikä kiinnostaisi, mutta kuten kirjoitin, ei mitään joka nousisi sieltä ihan selvästi ohi muiden. Kaikki uravalintatestit jne ohjaa mut aina hakeutumaan tälle alalle, jolla jo olen.
      Mä luulen että pitänee omasta elämästä saada johonkin päätäntäpisteeseen pari muuta muuttujaa (kuten juurikin se että onko lapsiluku nyt täynnä vai ei), ennenkuin kovin ihmeellisiä toimintasuunnitelmia kannattaa rakennella opintojen suhteen. Sekä opiskelu että mahdollinen vauva on kuitenkin niin isoja juttuja että jotenkin en vaan tunne sitä omaksi jutuksi että ne olisi ihan päällekkäin. Mietintämyssy siis pysyy edelleen tiukasti päässä :)

      Kiitos, sitä samaa sinnekkin, näin jo viikonlopun ja naistenpäivän jälkeen.

      Poista
  2. No mutta!! Mä käyn postilaatikolla tänä aurinkoisena maanataina ja what! What?! Sä oon kyllä ihana, siis se Ilahduta bloggaaja-kaveria-juttu! Mä aion sun kunniaksi tehdä ihan viinimaistelu-postauksen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja pitää vielä lisätä, että en ole vielä luovuttanut verta, olin sairaana kun se kerta olisi ollut tässä lähellä. Mutta mulla on uusi kiikarissa :)

      Poista
    2. Ja sitten mun pitää vielä kommentoida sun kirjoitusta. Mä tunnen sun tunteet. Mähän edelliset kolme vuotta mietin ja pähkäilin tota opiskelua, ja hainkin kaksi kertaa - mutten päässyt opiskelemaan. Eli mä suosittelen sulle nyt ainakin hakemista, jos sisään pääsisikin niin ei ole pakko opiskella. Opiskelu kannattaa aina, mulla on ainakin jatkuva tiedonnälkä, ja kivahan se olisi se palkkakin. Ja rahasta puheenollen, mä valitsisin aikuiskoulutustuella opiskelun. Mutta mä oon taas työn pyörteissä, ja ihmeeseen mulle tarjoutui uudet haasteet sitä kautta. Hyvä siis näin :)

      Poista
    3. No mutta :D tähtäsin sitä sulle jo viikonlopuksi vaan posti nyt ilmeisesti sitten minut petti. Ja kiva jos oli mieluinen :)

      Mäkään en ole luovuttamista unohtanut mutta mullakin se on edelleen työn alla. Ensin olin kanssa itse sairas ja nyt on sitten tuo yksi rampa täällä, jota en kehtaa liikaa rasittaa että saisi tuon koipensa kuntoon. Varsinkin kun olen lähdössä osaksi viikonloppua reissuun.

      Mä nyt vielä vähän makustelen mutta voi olla että siirrän kouluun hakemisen syksyn yhteishakuun. Saisin vielä muutaman kuukauden mietintäaikaa plus selviteltyä/pähkäiltyä/makusteltua sen että mihin hakisin. Koulu kannattaa aina mutta kyllä mä kokisin että jotenkin nyt tän ikäisenä haluaisin että opinnot osuisi jo sinne, mihin ihan oikeasti haluaisi. Jos nyt pitkän kaavan mukaan ja mahdollisten viivästysten mukaan miettisin aikamääreitä, niin toivoisin että mahdollinen valmistuminen tapahtuisi kymmenen vuoden sisään. Silloin mä olisin sen n. 45-vuotias ja työvuosia vielä senverran jäljellä että olisi ensinnäkin mahdollisuus työllistyä plus saada luotua jotain uraakin vielä. Jos kamalasti niitä vikaliikkeitä tulisi tehtyä tässä opintojen suhteen ennenkuin se oma juttu löytyisi, niin voisi käydä niin että mä olisinkin jo reippaasti yli 50-vuotias valmistuessa. Ja se vaan tuntuu jotenkin tosi paljolta sen suhteen, että aloittaisi työpolkunsa. Tässähän tää hommeli just on että kun ei enää ole parikymppinen. Toki kaikkeen vaikuttaa niin moni muukin asia, joita ei voi kukaan tietää tai ennustaa tässä vaiheessa. Mutta jotenkin pidän itsellä rajapyykkinä tuota kymmentä vuotta. Sen sisällä _pitää_ valmistua alalle, joka olisi se oma juttu ja se, jonka parissa sitä sitten työskentelisi.

      Nyt tämä tämänhetkinen mietintä oli mulla sellainen että olisin duunissa 50% ja koulussa 50%. Eli olisin opiskellut monimuotoisesti. Tuohon aikuiskoulutustukeen en perehtynytkään, pitääpä tutkia sitäkin tässä. Mulla on jotenkin niin hirveästi paljon kysymyksiä että kysymysmerkkejä tässä ilmassa että haluaisin vähän vahvempaa suunnitelmaa ennenkuin lähden mylläämään yhtä aika isoakin elämänaluetta ihan sekaisin.

      Poista
    4. Totta, mä mietin myös paljon sitä miten se vaikuttaa muuhun perheeseen. Ja päädyin siihen että annan tuon nuorimman vähän kasvaa. Töitä on nimittäin helppo tehdä, opiskellessa kapasiteetti on aika kovalla käytöllä - ollut mulla ainakin. Ja se näkyy kotona. Tsemppiä pohdintoihin!

      Poista
    5. Mä oon kanssa miettinyt tota perhe-aspektia. Ja se on iso juttu mutta jos liikaa miettii sitä hommaa perheen kannalta niin koskaan ei ole oikea aika. Meillä Siippa mua kyllä puskee kouluun päin ja niin pitkälle kun itsellä on halua lukea. Mutta esim. viime yönä neljä tuntia Kolmosen kanssa valvoneena ja koko päivän zombeilleena tietty tuntuu siltä että parempi jos lapset ei ole ihan pieniä. Että saisi todennäköisesti edes vähän useammin nukkua noita öitä.
      Nää olisi kyllä niin hirveesti kivoja jos joku vaan tulisi ja sanoisi mulle että nyt teet näin. Päätösten teko on ihan perseestä!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?