perjantai 13. maaliskuuta 2015

Neljäs kerta toden sanoo

Parin viime viikon sielunmaisemaa kuvaisi hyvin yksi sana; plääääh. Tiedättekö kun joskus on vaan sellanen henkinen tiskirätti päällä kaiken aikaa. No nyt on vähän sellaista ollut ilmanalassa.

Musta tuntuu että kaikki elämän osa-alueet on tasapainossa. Tai ainakin pitäisi olla. Perhe, ystävät, liikunta. Mutta silti jokin levoton pyörre painaa. Olen jotenkin alakuloinen. En ole keksinyt muuta syytä asialle kuin sen isona kysymysmerkkinä olevan tulevaisuuden. Ja sieltä tulevaisuudesta nimenomaan se mahdollinen lapsiluku. Onko se nyt tässä vai vieläkö kasvaisi?

Milla kirjoitteli vähän samantyyppisestä aiheesta juurikin. Tosin täysin päinvastaisesti, miten mä itse tunnen ja ajattelen. Tuntuu että neljännelle lapselle olisi sekä tilaa että halua, mutta onko se juurikin tuota Millankin mainitsemaa yksi vielä-ajatusta? Että sen neljännen jälkeen olisi tilaa viidennelle jne.
Siitä lähtien kun Kolmas syntyi perheeseen, on ollut olo että meidän lapsiluku ei ole vielä tässä. Että neljäs lapsi ja sitten ollaan kasassa. Kaikki olisi valmiina neljättä lasta varten. Sydän, mieli, syli ja myös tavarat. Mutta mitä jos se neljäs ei haluakkaan tulla? Mitä jos me ollaan nyt tässä?

Neljännellä lapsella on lupa tulla. On ollut jo hyvän aikaa. Ollaan ajatuksella että tulee jos on tullakseen. Kuitenkin pääkoppa tahtoo pelata niin että aletaan olla siinä pisteessä kun mietityttää että no miksei jo tule? Ollaan siinä ja siinä rajoilla, että onko koko touhussa jo vahva tekemisen maku. Se sellainen tähtäilty yrittäminen. Aletaan olla vähän siinä pisteessä ja sillä rajalla, että ahdistaako. Ei tässä nyt mitään aamulämpöjä mittailla todellakaan eikä sinne asti mennäkkään. Se ei tunnu omalta. Mutta jotain suunniteltua sumplimista ja sutinaa kuitenkin.
Vähän ihmettelen että mistä tämä tämmöinen nyt kumpuaa. Että ei vaan alkaisi maistumaan pakkomielteeltä. Mulla on kuitenkin kokemus sekä hitaasti raskautumisesta, nopeasti raskautumisesta että keskenmenosta. Voisi kuvitella että joku järki tässä hommassa olisi aika visusti mukana. Mutta ei. Silti tämä tämmöinen tähtäily ja turhautuminen tuntuu vieraalta. Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Ja miten voi kaivata sellaista mitä ei ole ollut olemassakaan? Mitä ei välttämättä koskaan tulekkaan?

Olen yrittänyt kysyä itseltäni että miksi pitäisi saada neljäs lapsi? Että miksi se neljäs lapsi tuntuu niin isolta asialta että koko homma meinaa mennä väkisin yrittämiseksi. Mutku mä haluuuuun ei tunnu riittävältä syyltä. Meidän piti vain antaa mahdollisuus asialle ja elellä niinkuin ennenkin. Kun meillä on kuitenkin oikein hyvä näinkin. Olen yrittänyt jopa vähän syyllistääkkin jo itseäni. Että kun on nämä kolme tervettä lasta tässä. Ja kun toiset eivät saa edes sitä yhtä. Mutta tiedättekö, ei se järkipuhe nyt vaan mene tuollaisena perille. Ihan yhtälailla kuin se toisten onni ei ole minulta millään lailla pois niin ei ne minunkaan lapset ole mikään kateuden aihe kenellekkään.

Joku voisi kuvitella että me haluttaisiin tyttö tähän poikakatraan perään ja siksi haluttaisiin vielä yksi lapsi. Mutta kun ei se noinkaan mene. Se toiveissa hilluva vauva on kaikenaikaa ollut sukupuoleton. Ollaan aina haaveiltu vaan siitä neljännestä lapsesta. Ilman sen ihmeemmin miettimättä sukupuolta, luonnetta tai hiusten väriä.

Huomaan miettiväni neljättä lasta jo ihan pöljistä lähtökohdistakin. Että kun Eka ja Toka on niin läheisiä veljeksiä niin Kolmosenkin täytyy saada kokea sama. Vaikka eihän siitä ole mitään takeita että Kolmas tulisi toimeen neljännen lapsen kanssa. Ja eihän tuollaisia odotuksia voi edes asettaa millekkään ihmissuhteelle. Eikä tuo voi olla millään lailla syynä neljännelle lapselle, mun mielestä.
Lisäksi huomaan että tämä alkaa olla niin iso asia itselle että luulen suurinpiirtein kaiken ratkeavan sillä että tulisin raskaaksi. Kaikki kysymysmerkit saisi vastauksensa sen neljännen lapsen myötä. Tai niin mä ainakin yritän itselleni vakuutella.

Toisaalta en tiedä auttaako tämänkään asian suhteen se ylianalysointi, johon mulla on aina tapana sortua. Lapsiluvun säännöstelylle löytyy varmaan miljoona hyvää syytä vaan milläpä saat sen pääkopan mukautumaan ja hyväksymään? Halu neljänteen lapseen on puhtaasti itsekäs.

Heräsin tuossa taas aamuviideltä Kolmosen uhmakohtauksen herättämänä ja siinä mietiskelin punasilmieni kanssa että mistä ihmeestä tämä lisääntymistarve kumpuaa? Kun jos nyt mietitään vaikka seuraavaa viittä vuotta. Viiden vuoden päästä mulla on täällä yksi täysi-ikäinen, yksi lähestulkoon täysi-ikäinen ja yksi ekaluokkalainen. Viisi vuotta on järjettömän lyhyt aika. Viiden vuoden päästä meillä on aika isolla todennäköisyydellä jo tosi helppoa. Joku tervejärkisempi voisi hyvinkin mietiskellä että voisi pikkuhiljaa alkaa keskittymään johonkin muuhunkin, kuin siihen että valvotaan nyt ne lähivuodetkin. Minkä ihmeen takia me halutaan aloittaa kaikki ihan alusta?

Tämä meinaa välillä jo hiertää vähän parisuhdettakin. Ei nyt sentään mitään syyttelyä tai muita riidanaiheita olla tästä saatu aikaiseksi mutta sellainen turhautuminen ja malttamattomuus on ilmoilla.  Puolin ja toisin. Vaikka näinkin on oikein hyvä. Huomaan että alan itse jo vähän etsimään ja hakemaan syitä sille että miksi ei kannattaisi tulla raskaaksi. Ja yritän niitä sitten markkinoida Siipallekin. Vaikka siellä taustalla kytee se haluanpas!

Oltaisiinko me sittenkin valmiita kolmilapsisena perheenä? Tuntuu että sitäkin vaihtoehtoa on alettava miettimään. Koska kaipaisin mielenrauhaa tämän asian suhteen. Mä olen aina haaveillut isosta perheestä. Isosta pöydästä jonka ympärille keräännytään sen ison perheen kanssa. Voi kuitenkin olla että tämän isommaksi se perhe ei tule. Ja se tuntuu yllättävän kipeältä asialta. Kun kaikki on viime vuodet ajateltu sen mukaan että lapsia olisi neljä.

Jos meidän lapsiluku on tässä, niin mäkin kaipaisin sitä sellaista nostalgista "viimeistä kertaa"-oloa. Että kun pakkaa pieniä vaatteita pois niin olisi vähän haikeaa tai kun lapsi oppii uutta niin ajattelisi että tuossa on nyt meidän viimeinen puhumaanoppiva tai meidän viimeinen taapero. Mutta ei. Tuo puuttuu täysin koska pää vain ajattelee että "vielä yksi". Vaikka todellisuus voikin olla että ei enää yhtään.

8 kommenttia:

  1. Isoja kysymyksiä, joihin ulkopuolisen (kahden lapsen äidin) on paha mennä sanomaan mitään. Paitsi että luota sydämesi ääneen, tunteisiisi. Kunhan pääset niistä selvyyteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on kyllä sekä sydämen että tunteiden ääni aika hyvin kuuluvissa vaan kun pelkästään niillä ei niitä vauvoja aikaiseksi saa. Että se voi olla loppupeleissä ihan sama mitä sydän ja tunteet sanoo, ne ei vaan riitä siihen haluttuun lopputulokseen ja sitäkin on pakko alkaa miettimään. Toki tässä voisi vaan olla ja möllötellä vuositolkulla ja antaa aikaa sille tärppäämiselle vaan kun en tiedä haluanko tästä sellaista vuosikausien yritystä.

      Poista
  2. Mä niin tiedän ton tunteen ja tunnistan noi kelat. Mulla se on kolmas se mun "vielä yksi". Meillä ei edes ole tota "tulee jos on tullakseen"-vaihetta vaan kun keskusteltiin asiasta (minä itkin räkä poskella, että haluun, pakko saada), mies totesi, että ei enempää... Mulla on ollut akuutti vauvakuume koko ajan päällä esikoisen syntymästä lähtien. Viime syksynä kaverin vauvauutinen iski päälle vielä pahemman kuumeen, mulla on todella paha olo asian takia koko ajan, tuntuu, että pala puuttuu ja tää vaikuttaa erittäin negatiivisesti parisuhteeseen. En saa tätä asiaa pois mielestä ja jostain syystä tästä on tullut sellainen "jos olisin vielä kerran raskaana, kaikki elämässä muuttuisi paremmaksi" -juttu, mikä on tietysti ihan absurdia. Mutta kun ei tällä asialla taida olla järjen kanssa mitään tekemistä... Toivon, että sulla/teillä asiat menee parhain päin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua tyhjän sylin kohtalotoveria. Mä olen tässä itse hetkittäin jopa miettinyt että voikun mies sanoisi että tämä riittää nyt, ei enempää. Muttakun sillä on ihan järkyttävä vauvakuume. Ihan tolkuton! Sitten pääsisi aloittamaan sen ajatustyön sen suhteen että nyt ollaan näin.

      Meillä ei tämä nyt ole vielä mitään kriisiä aiheuttanut parisuhteelle mutta huomaa että tämän kuumeilun lomassa molemmat on vähän turhautuneita ja on vähän sellanen olo että ei halua toista siihen lähelle tai niihin hommiin kun ei kuitenkaan tärppää. Eli välillä tuntuu että alkaa olemaan liikaa se sellainen tekemisen ja yrittämisen meininki, vaikka haluaisi että se on vain sellainen yksi hellyyden ja rakkauden muoto. Jonka lopputuloksena saattaa tulla niitä lapsia. Nyt tuntuu että se on välillä vaan sitä puurtamista sen lopputuloksen yritykseksi. Ja just sitä mitä en halunnut, enemmän kuin "tulee jos on tullakseen". Ei tällä tosiaan ole järjen kanssa mitään tekemistä. Toivottavasti teilläkin solmut aukeaa asian suhteen ja pääsette johonkin kompromissiin.

      Poista
  3. Tsemppiä! Mä olen vähän huono sanoon mitään , kun halusin kolme ( ja on 8) - nää loput on niitä ihania oijosyksivielä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D mä luulen että meillä se yksi vielä olisi pakkoo jättää siihen neljänteen ihan jo logistisista syistä. Ei mahduttaisi varmaan isommalla porukalla asumaan tässä nykyisessä ja tätä kalliimpaan ei kyllä ole varaa. Mutta hitostako sitä tietää millä sitä saisi hommat itselleen järkeiltyä ja seliteltyä jos sen tilanteen edessä oltaisiin :D

      Poista
  4. Tsemppiä pähkäilyyn! Samanmoisia pähkäilyjä tavallaan täälläkin - joskin tuon sterilisaation myötä käyn kyllä koko ajan läpi surutyötä ja sitä "viimeistä kertaa, viimeinen sitä ja tätä". Ja ai hemmetti, miten äkkiä tämä puolivuotta on mennyt?! Ihan kohta meillä ei ole enää vauvaa ollenkaan, että loppuelämä ollana sitten ilman. Ei se muiden vauvojen nuuhkiminen ja sylittely ole sama asia.

    (Tosin tukiperheilystä haaveilen, mutta haaveeksi jääkin, jos ei tuo puolisko jossain vaiheessa käännä takkiaan. Nimittäin siinä pitää kyllä molempien olla yhtä lailla mukana.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en enää oikein osaa edes pukea sanoiksi mitä ajattelen.... haluaisin sen neljännen lapsen tai sitten että se surutyö pääsisi alkamaan. Tämä välivaiheessa lilluminen on jotenkin tosi turhauttavaa kun ei tiedä mihin suuntaan tässä lähdetään. Mä tiedän että ei ne vauvat tule tai ole tulematta silloin kun mä haluan mutta kuitenkin tämä vaihe nyt turhauttaa. Että alanko jo miettimään sitten kaikkea muuta vai vieläkö annan pään haikailla ja haahuilla....

      Mulla on muuten myös haaveena tuki- tai sijaisperheenä oleminen. Mutta ihan sama homma meilläkin, miehen pää pitäisi saada ensin kääntymään....

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?