perjantai 27. maaliskuuta 2015

Pelottaa

Kone ei ole kutsunut viime päivinäkään. Olen mielummin pötkötellyt kisujen kanssa ja pelannut samalla Minionsia tai lukenut Hobittia. Kuunnellut kun tuuli ulvoo ja samalla tuijottanut tulppaaneja ja uskotellut että kyllä se alkaa olla jo kevät. Kyllä alkaa!!! Vakuutellut villasukat jalassa viltin alta että ihan kohta lähdetään ostamaan uudet converset perheen nuorisolle.

Mulla on muutenkin tässä ollut taas ihan omat Hullut päivät - Galna dagar. En tiedä mitä mun hormonitoiminnalle on tapahtunut mutta mä olen nykyään kuukaudesta sen 2-3 päivää aivan mielenterveysongelmainen. Osaan yhdistaa homman kyllä hormoneihin että sinänsä nou hätä mutta onpahan vaan kelju vaiva. Vaatii hemmetisti energiaa lutvia siellä ahdistuksen alhossa ja melkoisen mustassa liemessä ja olenkin ottanut vähän tavaksi että pysyn poissa blogista niinä päivinä. Ettei mene jutut liian diipiksi shitiksi.

Joka kuukausi, siinä hullutellessani, mietiskelen että koskahan muistaisin ostaa macaa. Sillä on ennenkin tasapainoteltu mun hormoneja. Vaan kun ei muista. Lisäksi macan tuotannossa on ollut nyt huono vuosi eli joko se on joka paikasta loppu tai sitten kaikkea muuta kuin hullujen päivien hinnoissa. Mutta nyt satuin tovi sitten bongaamaan hyvän tarjouksen jonka kusti toivon mukaan kiikuttaa käyttöön ihan lähipäivinä.

Alkuviikosta tapahtunut lento-onnettomuus heitti mut jonnekkin ahdistuksen ja epäuskon maille. Mielessä pyörii vain sana kylmäverisyys ja se pelottaa. Miten joku voi ohjata koneen päin Alppeja samalla vain rauhassa hengitellen, lennonjohdon huutaessa kuulokkeisiin ja oven avausyrityksistä huolimatta? Harva uutinen on tuntunut musta yhtä pahalta lähiaikoina. Lisäksi.... no, mua on mietityttänyt että miksi pitää tapahtua jotakin kamalaa ennenkuin herätään? Että vaaditaan järjettömän monta turhaa kuolemaa ja sitten linjataan että joo ei sinne ohjaamoon saa jäädä yksin. Kyllä voi lentohenkilökuntakin olla epävakaata ja turvallisuusriski. Ja valitettavasti, kyllä se voi jäädä kokonaan huomaamatta. Mutta että eikö kukaan oikeasti ole ajatellut aiemmin, että ei välttämättä ole hyvä idea että ihminen jää yksin panssarioven taakse, jota ei saa auki jos se yksinjäänyt ihminen päättää niin?!

Onnettomuuden myötä sain jotenkin omille peloille muotoa. Että mitä oikein pelkään. En pelkää että noin kävisi enkä edes ole varsinaisesti lentopelkoinen enkä pelkää matkustaa. Mutta yhtenä isona syynä miksi me ei tätä nykyä matkustella, on se että mä pelkään että jotain sattuu. Olen kerran reissannut lasten kanssa lentäen (oltiin Ateenassa viikko) ja se oli ehkä yksi elämäni kamalimmista lomista. Kaikki meni aivan hyvin, yhtäkään läheltä piti-tilannetta ei ollut. Mutta mä pelkäsin koko viikon että jotain sattuu. Miten lapset siellä selviäisi jos mulle kävisi jotain? Vieraassa maassa, jossa kukaan ei puhu suomea? Ei voi olettaa että hätääntyneinä lapset osaisi kommunikoida edes englannin alkeita. Mä en ole ollenkaan mikään kontrollifriikki mutta en osannut jotenkin yhtään heittäytyä lomalle kun mietin vaan siinä koko ajan että en pysty mitenkään siellä hallitsemaan sitä kokonaisuutta. Koska ollaan vieraassa maassa. Ja ollaan kaikki tavallaan hallitsemattomassa ympäristössä. Kun olen reissannut yksin tai aikuisporukassa, tätä tuntemusta ei ole ollut. Ei ole käynyt mielessäkään että jotain voisi sattua. Vaikka meitä on tätä nykyä perheessä kaksi aikuista, en halua enää koskaan kokea noita tunteita. Ja siksi me ei matkusteta lentomatkan päässä oleviin kohteisiin. Ainakaan vielä.

Tilastollisesti jos katsoo niin todennäköisempäähän se on että jotain sattuu täällä kotimaassa. Jos on sattuakseen. Ja että sattuu autossa eikä lentokoneessa. Mutta siinä mun pelon takana onkin kyse ehkä enempi kokonaisuuksista. Tiedän suurinpiirtein miten esimerkiksi terveydenhuolto pelittää täällä kotimaassa. Suomen ulkopuolella en tiedä. Uskon kyllä että varmasti toimii mutta jos jotain sattuu, niin sitä avuttomuuden mukana tulevaa turvattomuutta ruokkii myös se, kun ei _tiedä_ koska asia ei ole itselle tuttua. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Samaten kotimaassa tiedän suurinpiirtein miten liikenne pelaa ja eri kulkuyhteydet sekä -välineet. Ulkomailla ei aina tahdo hahmottaa. Mä olen itseasiassa joskus 15-vuotiaana itse eksynyt Englannissa kun en hahmottanut bussin reittiä kunnolla. Voin kertoa että aiheutin aamuyöstä melkoisesti huolta isäntäperheelleni, tuohon aikaan kännykätkään ei vielä olleet käytössä. Perille pääsin ja ehjänä eikä Siperiakaan oikein opettanut koska vähän vastaavaa on sattunut myöhemminkin. Mun äiti ei taida tänä päivänäkään tietää ihan koko totuutta Englannin aikojen seikkailuista..... ja hyvä niin. Mutta jälkensä ne on jättäneet ja nyt kun itsellä on teini-ikäisiä lapsia niin voin kertoa että eivät todellakaan pääse yhtä vapaasti kuin mä joskus pääsin.

Mä en pidä Suomea minään lintukotona. Mutta kokonaisuus on täällä paremmin itsellä hallinnassa kun elää arkea täällä. Ja sinänsä koen nämä pelkoni tosi ihmeelliseksi koska jos ajatellaan ihan käytännön kautta niin suomalaiset jos ketkä osaa olla välinpitämättömiä ja jotenkin sellaisia "ei kuulu minulle"-ajatuksia täynnä. Jos jotain sattuisi vaikka Etelä-Euroopassa niin aika todennäköisesti lapsista huolehdittaisiin koska suhtautuminen lapsiin on ihan toisenlaista. Ja siitä lapsen hädästä välitetään. Tuossa mainitussa Englannin seikkailussakin mua autettiin. Kunhan vain uskaltauduin pyytämään apua! Tiedostan nämä kaikki seikat. Mutta silti vain pelottaa.

Ollaan iltaisin vähän vaivihkaa lasten korvien ulkopuolella juteltu noista alkuviikon tapahtumista. Ja Siippa puki sanoiksi sen mitä itsekin on joskus miettinyt. Mitä jos joku bussikuski tekee noin täällä meillä? Rysäyttää aamuruuhkassa Länsiväylällä sillan tolppaan koska silloin iski se olo että nyt sen teen. Tai joku junankuljettaja suistaa junan raiteiltaan kovassa vauhdissa? Iskee vain joku hetkellinen pimeys ja vie mukanaan muutkin, sen enempiä ajattelematta tai tiedostamatta. Aika karua ajateltavaa, mitä ei ehkä edes haluaisi ajatella. Väärä aika ja väärä paikka ei tunnu riittävän suojaavalta.

Olen toki sitä mieltä että pelkojen ehdoilla ei saa elää. Niiden ei voi antaa sanella arkea. Mutta musta tuntuu myös siltä että ihmisten pelkoja vähätellään. Että pelot sivuutetaan vetoamalla todennäköisyyksiin ja sillä ei meille mitään satu-lauseella. Johon sorrun itsekin! Koska tuntuu että mieltä on suojeltava ja jos sille antaa luvan miettiä että mitä jos tapahtuukin niin sitten se on menoa. Niille ajatuksille ei tule loppua ja kohta ei enää uskalla poistua kotiovesta koska mitä vaan voi sattua!

Joskus kuitenkin voisi sanoa ja miettiä että kyllä saa pelottaa, aikuisenakin. Antaisi luvan miettiä sitä pientä marginaalia, joka on olemassa kaiken suhteen eikä lohduttautuisi vain niillä todennäköisyyksillä. Määrittelisi riittävän kokoiset normit ajatuksilleen ja sitten miettisi. Ei yrittäisikään pohtia kaikkia maailman kauhukuvia läpi. Vaan miettisi jotain. Antaisi luvan itselleen pelätä.

Tiistainen lentoturma on jotain mitä ei vaan voi ymmärtää. Eikä käsittää. Ja kaikki sellainen epävarma aiheuttaa pelkoja. Tällä hetkellä tuntuu että kaikki mitä asiasta lukee, ruokkii myös niitä pelkoja. Kunpa uutisoitaisiin vasta sitten kun kaikki mitä voidaan tutkia, on tutkittu. Kun tarjolla olisi pelkkää faktaa eikä arvailuja ja spekulaatioita. Mutta mitä jos perimmäinen syy ja motiivi ei koskaan selviäkään? Eihän mikään tuo sataaviittäkymmentä ihmistä takaisin mutta kylmältä tuntuu jos koskaan ei saada vastausta sille, että miksi?

2 kommenttia:

  1. Mun on jotenkin parempi ja helpompi kestää se, että joku ihminen on epävakaa ja tekee jotain kamalaa kuin että joku tietokone tekisi saman ohjelmointivirheen takia. En tiedä.

    Ja toisaalta, mitä sitten jos motiivia ei koskaan saada selville? Eihän sitä tietenkään koskaan saada selville, koska se tyyppi ei ole sitä kertomassa. Ja vaikka olisikin, tuskin se sitä osaisi artikuloida niin, että saisi välttämättä asiasta itsekään selkoa, saati sitten että kukaan muu saisi. Eihän se ihminen ole järjissään ollut, eikä sitä sen ajattelua ole täten kenenkään järjissään olevan mahdollista ymmärtää.

    Mulla on vain kamalan paha mieli suremaan jääneiden puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en osannut ajatellakkaan siltä seikalta että tietokoneen fiban takia kävisi noin. Mäkään en osaa eritellä että kumpi olisi helpompi ymmärtää.

      Tietenkään kaikkea ei saada auki purettua koskaan, ei vaikka tekijä olisi elossa. En mä niin tarkoittanutkaan. Mutta ihan omaisten ja asianomaisten surutyön vuoksi olisi tärkeää ettei kaikki jää leijumaan vain ilmaan. Ihmismieli kun pelaa niin että kysymyksiin kaipaa vastauksia. Ja sillä olisi merkitystä myös meidän kannalta, joita pelottaa.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?