tiistai 3. maaliskuuta 2015

Taikaa

Kirjoittelin joskus aikaisemmin miten toivoin, että jaksaisin valvoa tämän vuoden Oscar-gaalan. Reilu viikko sitten, kun asia oli ajankohtainen, olin vielä vähän toipilaana joten en lähtenyt edes yrittämään. Heräsin kuitenkin silloin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jo aamuyöstä ja ehdin nähdä gaalasta suorana viimeiset puolitoista tuntia. Kolmosen kummitäti oli herännyt valvomaan alusta pitäen ja sain häneltä Facebookin kautta lyhyen briiffauksen gaalan kulusta.

Huomasin että gaala tulee uusintana Teemalta siinä heti maanantai-iltana, joten päätin että vahdataan se sitten koko perheen voimin. Tehtiin kamalasti kaikkea hyvää syötävää, katettiin ne olkkarin pöydälle ja katsottiin. En ollut huomannut että punaisen maton ennakkotunnelmatkin olisi tullut uusintana eli se jäi näkemättä. Se ei nyt järjettömän paljoa haitannut, vaikkakin olisi ollut kiva lisä, pääpaino oli kuitenkin itse gaalassa. Vaikka moni asia onkin tuolla rapakon takana ihan järjettömissä mittasuhteissa, gaalojenkin suhteen, on pakko myöntää että kyllä siellä osataan ottaa irti viihdearvo noiden juhlallisuuksien kohdalla. Kaipaisin ihan suunnattomasti samantyyppistä tänne meidänkin elokuvajuhliin, sen ainaisen läpihaukottelun sijaan.

Kaksikon kanssa oli hauska katsoa gaalaa, koska hekin tunnistivat sieltä jo tosi paljon näyttelijöitä. Ehdolla olevia elokuvia he eivät olleet nähneet mutta musta se ei olekkaan oleellista. Mun mielestä ei haittaa jos ei ole nähnyt palkittavia elokuvia etukäteen. Mulla on ollut kuitenkin vähän tapana perehtyä ehdolla oleviin filmeihin. Että niitä pystyy sitten vähän erottamaan toisistaan. Olinkin suht hyvin kartalla ehdolla olevien elokuvien synapsiksesta ja selittelin niitä Kaksikolle gaalan aikana lennossa. Nyt gaalan jälkeen olen nähnyt ehdolla olevista elokuvista The Grand Budapest Hotelin ja The Imitation Gamen.

Ekaa ei itseasiassa kiinnostanut koko gaalan katsominen aluksi pätkän vertaa. Mulla on tapana joskus vähän "kevyesti pakottaa" Kaksikkokin mukaan geimeihin, me ei tehtäisi koskaan mitään yhdessä jos hyväksyisin aina jokaisen mutku ei mua kiinnosta tai huvita-mutinan. Monesti se menee niin että meillä onkin loppuenlopuksi tosi kivaa, vaikka ei aluksi kiinnostaisi yhtään. Ja niin kävi nytkin. Gaalan loppua kohden Eka oli enempi ja enempi innoissaan ja ihan yhtä lumoutunut kuin mäkin ja sovittiinkin että ensi vuonnakin gaala katsotaan. Musta olisi niin kivaa jos tästä saataisiin yhteinen perinne. Visioin jo meitä järjestelemässä viikkovapaita kun Eka on aikuinen, jotta voidaan valvoa ja katsoa gaala yhdessä...

Eka liikuttui ja vaikuttui niin paljon The Imitation Gamen käsikirjoittaja Graham Mooren puheesta (kuten minäkin) että sovittiin leffareissu toteutettavaksi mahdollisimman pian. Vaikkakin parahin Graham puhui nimenomaan homoudesta, pystyi mun mielestä hänen sanoihinsa samaistumaan kuka vaan, joka on koskaan kokenut epävarmuutta tai tuntenut olevansa hukassa maailmassa. Puhe tarjosi kosketuspintaa muillekin kuin seksuaalivähemmistön edustajille. Hänen sanansa puhutteli meitä niin paljon, että haluttiin ehdottomasti mennä katsomaan juurikin The Imitation Game. Tuohon meidän naapuriin aukesi juuri uusi elokuvateatteri, jossa kyseinen leffa pyörii. Harmiksi vain siinä ei ole tekstityksiä joten lampsittiin kuitenkin keskustaan asti elokuviin. Mutta musta jo pelkkänä ajatuksena se, että lähden ulos ja viiden minuutin päästä istun katsomassa leffaa elokuvateatterissa, tuntuu ihan hillittömältä. Toivottavasti tämä paikallinen kulttuurinsuoltaja ei häviä katukuvasta! Mutta takaisin elokuvaan. Oijoi. Hiljaiseksi veti. Me oltiin Ekan kanssa molemmat hyvin vaikuttuneita ja mykistyneitä. Juteltiin kotimatkalla ummet ja lammet maailmankuvan muutoksesta ja murroksesta muutaman vuosikymmenen aikana. Aivan oikein, että Graham pystinsä sai.


Meillä on Kaksikon kanssa katseltu elokuvia niin kauan kun ovat niistä jotain ymmärtäneet. Lähtien lasten leffoista animaatioihin ja nyt sitten pikkuhiljaa iänmukaisesti muuhunkin. Jos Kaksikko saisi päättää, me katseltaisiin aina jotain komedioita tai Marvelin sarjakuvahahmoihin perustuvia leffoja. Eikä sillä, ei niissäkään mitään vikaa ole. Mutta tykkään itse näyttää heille välillä muutakin. Joskus vähän syvällisempiä, ajatuksia herättäviä elokuvia ja joskus sitten omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkeja.

Mulla ja Ekalla on keskenämme hyvin samanlainen elokuvamieltymys, Tokalla ja Siipalla taas keskenään hyvin samanlainen. Vaikka Eka on vanhin lapsi, hän on kuitenkin lapsista se, jonka kohdalla ikärajat ei sano mitään. On paljon elokuvia, joita hän ei syystä tai toisesta halua alkuhetkien jälkeen katsoa, vaikka ikäsuositusten puolesta niiden seuraaminen olisi ok. Toka taas on tietyiltä osin paljon valmiimpi katsomaan elokuvia, joihin hänellä ei välttämättä ihan vielä ikä suositusten puolesta riittäisi, koska hän ymmärtää että kyseessä on elokuva. Että se ei ole totta. Eikä anna asioiden liikaa vaikuttaa omaan mielikuvitukseen. Eka taas kokee että hänellä alkaa mielikuvitus ja pelot laukkaamaan ihan liikaa ja hänelle ei ole mikään ongelma jättää katsomatta jotain, joka ei tunnu hyvältä.

Kaksikko myös analysoi elokuvia hyvin eri tavoin. Esimerkiksi Piin elämää-elokuva oli sellainen, jota kumpikin käsitteli hyvin eri tavoin. Eka oli tosi vaikuttunut koko siitä maailmasta, jota Piin elämä tarjosi. Hän pystyi näkemään sieltä niitä mielikuvituksen eri tasoja ja yhdistämään tarinan kokonaisuudeksi. Toka taas ei ihan kaikkea ymmärtänyt eikä osannut erottaa koska on kyse mielikuvituksesta ja koska tarinan puolesta taas oltiin tositilanteessa. Veljesten ero on muuten tässäkin huomattava. Jos Toka ei jotain asiaa ymmärrä niin hän aika usein antaa sen sitten olla, Eka taas kyselee ja keskustelee jos ei ymmärrä. Hän yrittää hakea ja saada tietoa jotta ymmärtäisi.

Joskus on kausia, kun leffassa ei tunnu pyörivän mitään mikä kiinnostaisi. Tällä hetkellä taas menee useampikin jonka haluaisi nähdä. Stephen Hawkingista kertova Kaiken teoria kutkuttaisi ja sinne haluaisin ehdottomasti mukaan Tokan. Uskon että hänestä saisi parhaan leffaseuran juuri tuohon elokuvaan. Parhaan naisnäyttelijän Oscarin pokanneen Julianne Mooren Still Alice vaikutti takuuvarmalta kyyneleiden heruttajalta. Se mun on nähtävä yksin jotta saan ahdistua ja itkeä rauhassa. Klaus Häröltä taasen on tulossa vironkielinen elokuva nimeltään Miekkailija, jonka traileri vaikutti todella kutkuttavalta. Sen voisi lampsia katsomaan tuohon lähiteatteriin, jos sitä siellä esitetään. Jonain sateisena ja tylsänä päivänä.

Miestiskelin että mitähän mäkin sitä aina harmittelen että lapset haluaa leffaan eikä mihinkään muualle. Elokuvathan on tosi hyvä kulttuuriharrastus. Ne avartaa maailmaa ja välittää tarinoita niin faktan kuin fiktion puolelta. Herättävät ajatuksia sekä keskustelua. Auttavat syventämään omaa maailmankuvaa. Nyt mä aion ihan oikeasti lopettaa sen marinan siitä että lapset haluavat aina vaan leffaan. Halutkoon! Sitten mennään! Onneksi molemmilla on loppukevään ajan myös lyhkäisiä koulupäiviä. Päivänäytökset, täältä tullaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?